3 ja 0

Paljon järkeä me tarvitsemme, ja pisaran hulluutta elääksemme huomiseen ja huomisen yli.

Täytynee ehtiessä tehdä tuolle esittelytekstiin pieniä muutoksia - enää en nimittäin ole alle kolmikymppinen!

Pyöreitä vuosia juhlittiin hyvin vauvantahtisesti. Sain valmiin aamiaisen - jota söin toisella kädellä samalla kun imetin. Syötiin ravintolaruokaa - joka oli kuljetettu kotiin. Nosteltiin maljoja ystävien kanssa - jotka tulivat meille kylään ja maljannosto jäi siihen yhteen lasiin skumppaa. Kukat ja lahjat olivat sentään aika samanlaisia kuin ennen - tosin lahjoja siunaantui enemmän vauvalle kuin päivänsankari-äidille! Tosin syynä tähän on se, että aikuisen ikään ehtineen oletetaan pystyvän odottamaan hiukan omaa lahjaansa...

Aiemmin olin ajatellut viettäväni 30-vuotispäivän Afrikan safarilla tai Uutta-Seelantia kiertämässä. Todellisuus oli hyvin pitkälle toinen. Nyt meillä on aika ikimuistoinen seikkailu täällä kotona meneillään, oli sitten äidin syntymäpäivä tai ei.

Aikuisten ilmoilla

Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa.

Mieletöntä, ihan kamalaa ja kamalan ihanaa. Siinä kootusti tuntemukset eilisen kokemuksesta. Olin nimittäin muutaman tunnin erossa vauvalaisestani.

Syy eroomme oli rakkaan ystävän polttarit. Alkuperäinen suunnitelma oli, että vauva olisi ollut miehen kanssa jossain polttariseurueen lähettyvillä ja näin ollen lähellä äitiäkin. Mies ei  kuitenkaan lämmennyt tälle, vaan halusi mieluummin mennä viettämään nuo tunnit polttaripaikasta siedettävän matkan päässä asuville sukulaisille, jotka eivät olleet vauvaa vielä tavanneetkaan. Perustelu kuului ytimekkäästi: "Mitä sä luulet, että me sitten tehtäisiin, jos sä kuolet?"

Makaaberia, mutta tehokasta. Vauva tosiaan osaa juoda pullosta, ja sinällään vauva on viettänyt saman ajan minusta "erossa" ollessaan yöunilla syöttöjen välissä. Tällä siis mentiin, vaikka menomatkalla äiti oli kireä kuin viulunkieli ja ihan varma, että kaikki päätyy katastrofiin. Syyllisyys oli jäätävä siitä, että nyt kauhean itsekkäästi otan omaa aikaa, vaikka minulla on tämä vauva. Eikä paljoa helpottanut järjen ääni, joka toisteli lapsen jäävän isänsä kanssa turvallisiin ja tuttuihin käsiin.

Niinhän siinä tietysti kävi, että vauva ja iskä olivat selvinneet vallan hyvin. Suurin ongelma taisi olla äidillä, jolla huolehtimisen lisäksi alkoi hiukan rintoja pakottaa maidon kertyessä. Tosin ei pientä pakotusta aina hauskanpidolta huomannut. Sää oli kuin morsian ja oli ihanaa ja virkistävää saada viettää aikaa ystävien kanssa.

Ja miten erilainen olikaan illalla olo kitisevän lapsen kanssa, kun oli saanut olla ystävien kanssa ulkona auringossa ja hetken elää muutakin kuin syöttöjä, vaippoja ja unia! Ei kuulkaas kiristänyt hermoa ollenkaan. Päinvastoin oli ihanaakin, kun vauvalle ei kelvannut kuin äidin syli.

Ilveilyä

Jos tuuli kääntyy, niin naamas jää tuollaiseksi

Tomera pikkuneitimme on tänään yhden kuukauden ikäinen! Kauhean vaikea sanoa, onko se pitkä vai lyhyt aika. Toisaalta tuntuu, että synnytyksestä on ihan ikuisuus, mutta samaan aikaan emme mielestäni ole viettäneet kotielämää vielä kovinkaan kauaa.

Kuukauden ikäiseltä ei vielä odoteta paljoakaan, mutta on neiti ehtinyt oppia muun muassa monia ilmeitä. Ne ovat kyllä äidistä ja isästä ihan parhaita. Mies ei halua vauvasta kuvia nettiin, joten niitä ei nyt näytetä. Ja eiväthän ne parhaat tietysti koskaan osu hetkeen, jolloin kamera olisi käsillä.

Hymyily on tietysti hyvä tapa sulattaa sydämet. Täyttä varmuutta siitä, onko äitiä ja isää kohti reväytetyt hymyt tarkoitettu meille vai yleisesti elämälle. Äitiä ja isää voi katsella myös kulmat hieman kurtussa luoden lähinnä huolestuneen vaikutelman – osaako nuo nyt varmasti tämän homman? Siitä ei kuitenkaan ole epäselvyyttä, että aivan omanlaisensa mairea hymy nähdään ainoastaan maitoparran kanssa, kun on juuri syöty.

Ennen syömistä ja väsyneenä on kiva näyttää kieltä. Kun on vähän nälkä, sillä livotaan. Väsyneenä bravuuri on jännä haukotuksen ja kielennäyttämisen yhdistelmä. Kesken syömisen taas iskee välillä tarve tuijottaa tyhjyyteen silmät ymmyrkäisinä. Vatsanväänteet aiheuttavat myös naamanväänteitä.
Nukahtaessa ja kesken unienkin voi muikistella suuta kuin pusukala.

Luonnollisesti ihastuneet vanhemmat matkivat näitä kaikkia kuin parhaimmatkin apinoijat.

Who you gonna call?

Se, joka ei tiedä mitään ja tietää ettei tiedä mitään, tietää enemmän kuin se, joka ei tiedä mitään eikä tiedä ettei tiedä mitään.

Siis apua, nyt se itki tollei tosi kovaa ja puklasi ihan hirveästi! Onko tämä normaalia vai onko sillä joku nyt oikeasti hätänä?

Eilen ja tänäänkin vielä kakan väri on ihan erilaista kuin aikaisemmin! Eikös näitä kakka-asioita kuulu seurata?

Jep, olemme pariin otteeseen olleet ne tyypilliset uudet vanhemmat, joilla ei ole harmainta hajua, milloin lapsella on joku hätä ja milloin tilanne on ihan normaali. Molemmissa tapauksissa onneksi riitti puhelinapu.

Testasimme ensimmäiseksi sukulaisen, jolla on itsellään kaksi lasta ja joka on ammatiltaan lastentarhanopettaja. Suosittelen lämpimästi: neuvot olla ihan rauhallisesti saatiin lämpimään sävyyn ja asiaa jaksettiin vatvoa puhelimessa ilta-ajasta huolimatta.

Päiväsaikaan on mahdollista soittaa myös neuvolan neuvontaan, mikä nyt on sinällään aika ilmeistä jos miettii sanaa neuvola. Sielläkin oltiin kovasti ystävällisiä ja rauhoittavia, eikä tullut ollenkaan tunnetta että ammattilainen siellä naureskelisi partaansa, että voi hyvänen aika tätäkin hysteerikkoa.

Lopputulemana lapsella kaikki hyvin ja vanhemmat rauhallisia.

Haamujengiä ei ole vielä tarvinnut soittaa apuun.

Vähän vaiheessa

Liialla työllä saa vain tyrän.

Sanotaan, että kun vauva on syntynyt pitäisi viettää lapsivuodeaikaa. Levätä, kun vauva lepää ja keskittyä opettelemaan olemista uuden pienen ihmisen kanssa. No mehän tulimme sairaalasta suoraan uuteen kotiin, jossa oli kasassa sänky ja vauvalle koppa. Muu elämä oli muuttolaatikoissa. Eli kun vauva nukkui, purettiin laatikoita ja etsittiin tavaroille paikkoja. Ilmeisesti synnytyksen jäljiltä kropassa oli tarpeeksi hormoneja, enkä kokenut mitenkään ylitsepääsemättömästi väsyväni.

Nyt on saatu asunto suurin piirtein asuttavaan kuntoon. Huonekalut on kasattu ja ne ovat suureksi osaksi lopullisilla paikoillaan. Uutuutena asumiseemme tullut työhuone muistuttaa tosin enemmän varastoa – mutta on täällä nyt siis hyllyjä ja tietokoneita…

Muutenkin kaikkialla on sellaista pientä keskeneräisyyden tuntua. Olohuoneen kirjahyllyssä tavarat on ladottu juuri siihen järjestykseen, kun ne muuttolaatikoista tulivat vastaan. Makuuhuoneen lattialla on kasoja tavaroita, joille ei ole oikein keksitty paikkaa. Matot saatiin avattua pesulan pusseista ja levitettyä lattioille eilen. Ja niin edelleen.

Nyt kun ei ole enää varsinaisesti kiirettä tai painetta laittaa asioita kuntoon, on hyvä jos päivässä saa yhden kaksi asiaa ratkottua. Pahinta ja parasta tilanteessa on, että silmä tottuu nopeasti. Olen aivan varma, että jotkut asioista, joita ajattelen hoitavani ihan näinä päivinä, ovat tekemättä vielä kun täältä muutetaan joskus pois.

Juhlia ja juhlia

Moralisti - Ihminen, joka pelkää kuollakseen, että jollakin jossakin on hauskaa.

En ollut ehtinyt olla äiti kuin päälle kaksi viikkoa, kun vietettiin äitienpäivää. Kliseisesti tuntui, että se tuli vähän yllättäen ja äkkiä. Juuri ja juuri sitä on alkanut oivaltaa olevansa yhden pienen tuhisijan äiti. Hiukan nuukaillen voi myös kysyä, että onko siinä vielä juhlan paikka, että on kaksi viikkoa onnistunut pitämään imeväisikäisen hengissä?

Kai se kuitenkin on. Vallitsevan käsityksen mukaan pikkuinen tietää, että minä olen hänen äitinsä – vaikka ei ehkä tunnekaan käsitettä äiti. Olen kuitenkin tuttu ääni, tuoksu ja naama sekä lämmin syli. Ja tietysti ruoan lähde. Ja olinhan minä hänelle olemassa jo ennen syntymää, samoin kuin hän minulle.

Mies voi tietysti arvostaa äitiydessäni jo ihan sitä, että synnytin hänen lapsensa. Perinteitä kunnioittaen hän olikin heti aamulla laittamassa vähän hienompaa aamiaista ja sain kukkiakin. Muuten juhlallisuuksiin kuului ensimmäinen kyläily, joka suuntautui tuoreeseen mummolaan. Eräänlainen ensimmäinen äitienpäivä siis sielläkin.

Seuraavaksi kalenterissa tulee vastaan oman 30-vuotissyntymäpäivät. Niistä ei varmaan tule kovin villejä juhlia, mutta olisi kai sitä omaakin eloa syytä hiukan juhlistaa. Ja alle kuukauden päässä siintävät pikkuisen ristiäiset.

Opetus vastasyntyneelle lienee siis, että elämä on yhtä juhlaa – ainakin keväisin.

Mitä se elämä on?

Aina on liian aikaista antaa periksi.

Syömistä ja nukkumista – niistä koostuu pienen ihmisen elämä. Ja vanhempien kannalta molemmat toiminnot voivat olla hiukan haastavia.

Jos temperamenttinen neitimme on hereillä, hänellä on yleensä nälkä. Katselua, jutustelun kuuntelua ja muuta seurustelua jaksetaan maksimissaan muutama minuutti ja sitten aletaan muistuttaa hölmöä aikuista, että syömään minä heräsin. Siinä vaiheessa aikuinen voi jonkin sortin hyppyytyksillä ja keinutuksilla ostaa vielä noin minuutin ennen valtaisan protestiparun alkua. Parku onneksi loppuu yleensä heti, kun ruokaa alkaa tulla.

Maailmassa on kuitenkin myös sellainen hassuus, että kaksi ensimmäistä päivää ruoka ilmaantui neidin vatsalaukkuun suuria yrittämättä, mutta sen jälkeen palvelu on huonontunut. Sairaalassa neiti tarvitsi syntymästä lähtien lääkärin määräyksellä sellaisia määriä maitoa niin usein, että ei ollut mitään toivoa saada niitä rinnasta. Joten pulloruokintaan päädyttiin.

Pumppauslypsyn (jessus, mikä sana) avulla myös äidin oma maitotuotanto saatiin käyntiin ja nyt mennään pääosin rintaruokinnalla. Imemisen makuun on onneksi päästy, sillä nyt päivisin voi olla tarve tankata hyvinkin usein. Yli tunnin unet päiväsaikaan ovat harvinaista luksusta – tavallisempaa on, että äiti ehtii juuri saada eteensä nopeasti lämmitettyä ruokaa, kun alkaa kuulua kätinää.

Lisäkikkailua ruokailuun tuo se, että imetykseen tarvitaan vielä avuksi rintakumia, jonka avulla neiti saatiin alun perin houkuteltua imemään alkuunkaan. Sen käytöstä olisi tarkoitus yrittää opetella pois, mutta toistaiseksi tulokset ovat laihoja.

Päivät kuluvat siis melkoisessa ruokintaringissä ja pätkäunia ottaen. Yöt neitimme sen sijaan on hoksannut aika helposti. Kun yöunille on päästy, ne ovat olleet kestoltaan aivan eri luokkaa kuin päivän mikrounet. Joinain öinä on selvitty ainoastaan yhdellä yösyötölläkin.

Siinä siis vastausta siihen, miksi ei tule käytyä netissä kovin usein ja monet muutkin asiat jäävät roikkumaan. Toivottavasti ehdin kuitenkin pian kirjoittamaan myös kaikesta siitä, mikä on ihanaa ja suloista vauvan kanssa olemisessa.

Hän on täällä

Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.

…tänään. Kuten on ollut jo kaksi viikkoa. Ihana pienemme on siis saapunut maailmaan ja mullistanut samalla elämämme.

Maailmaan tulo oli vauhdikas ja dramaattinenkin. Seurauksena sekä äiti että tytär tarvitsivat hiukan hoitoa ja aika sairaalassa venyi kuuteen päivään. Samaan aikaan urhea isä hoiti muuttoa uuteen asuntoon ystävien ja sukulaisten avustamana. Helpompiakin alkuja vauvaperheelle voi kuvitella, mutta meillähän ei ole ollut tapana olla helppoja…

Suurimpien mullistusten rauhoituttua kotielämä on alkanut sujua vauvamaiseen tahtiin. Kaikenlaista on jo ehtinyt tapahtua, mutta siitä lisää myöhemmin. Kun äiti taas joskus ehtii koneelle…