sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Reissaamisesta

Not all who wonder are lost (Tolkien)

Keskikesän juhla alkaa olla menneisyyden puolella ja ainakin meilläpäin sää näyttää sille, että se siirtyi suoraan syksyyn. Juhannuksen vietto meni kivasti ja onneksi pikkuneiti ei vielä tunne yöttömän yön käsitettä ja nukkui onnellisesti kesäyössä.

Muutama päivä ennen oli tosin uhkana (tai mahdollisuutena, katsantokannasta riippuen), että juhannusaaton uni olisi otettu ihan samalla tavalla kuin kaikkina muinakin päivinä. Äiti ja isi kun eivät ihan jaa samaa katsantokantaa vauvan kanssa reissaamisesta. Miehen mukaan jossain on kiveen kirjoitettu, että vauvojen kanssa ei mennä mihinkään lähikauppaa pidemmälle. Tai jos mennään, niin siinä vaan kaivetaan tahallaan verta nenästä. Kaikki on kuitenkin hankalaa, ongelmia tulee ja lapsen vähäisetkin rytmit menevät sekaisin.

Itse edustan mielipidettä, että ihan kaikki elämä ei voi loppua vain siksi, että meillä on vauva. Olen toki myös se osapuoli, joka on oikeasti sidotumpi kotiin ja vauvaan - eli vahvasti janoan välillä vaihtelua. Yksikään tuntemani vauvaperhe ei ole linnoittautunut kotinsa suojiin määräämättömäksi ajaksi (mies ei suostunut kertomaan missä vaiheessa ennen kouluikää lapsen voisi viedä johonkin). Mikäli vauvan tarpeisiin pystytään vastaamaan ja vanhemmat ovat tuomassa turvaa, en jaksa uskoa vauvan maailman romahtavan paikanvaihdokseen.

Hyvin mittaviksi paisuneiden neuvottelujen ja plus- ja miinuspuolien ynnäilyn jälkeen päätimme lopulta lähteä juhannukseksi toisen vauvaperheen luo, jonne meidät oli kutsuttu. Ohjelmassa oli siis hyvin vauvantahtista grillailua ja oleilua. Hiukan arvelutti kutsujien puolesta, kun tosiaan meidän pikkuisemme on aika äänekäs ja vaativa iltaisin - kun taas heidän vauvansa on enempi leppoisa kaveri kaikkina vuorokauden aikoina. Kutsu kuitenkin pysyi voimassa pelottelusta huolimatta ja uskaltauduimme matkaan.

Lopputuloksena molemmat ovat sitä mieltä, että heidän kantansa oli oikea. Vierailu oli oikein onnistunut. Naureskellen ihmettelimme, miten molemmat vauvat antoivat vanhempien syödä yhtäaikaa lämmintä ruokaa. Yöllä kaikki saivat nukuttua ja automatkat menivät uinuessa. Kotiin päästyä oli illalla kuitenkin aikamoinen huuto ja yöllä herättiin pari ylimääräistä kertaa vatsavaivoihin. Ikävää - kyllä, harvinaista ja tavallisuudesta poikkeavaa - ei oikeastaan. Mene tiedä siis. Harmi, että vauva ei vielä osaa ilmaista kantaansa, kun hänellä nyt kolmantena olisi ratkaiseva ääni.


tiistai 19. kesäkuuta 2012

Auts ja rääks

Kukaan ei voi tuntea itseään niin avuttomaksi, kuin sairaan kultakalan omistaja.


Meillä on kärsitty vatsavaivoista. Vaivoja on vain vauvalla, mutta kyllä niistä kärsii ihan koko perhe. Vanhempien oma aika jää minuutteihin, kun pienen uni keskeytyy vatsanväänteeseen. Korvat soivat, kun nostat pienen rääkyjän pystyasentoon sylissä. Tuskaisinta on kuitenkin se, ettei oikein voi auttaa. Välillä sitä tuntee itsensä ihan huijariksi, kun hyssyttää lasta. Ihan kuin antaisin pienelle väärää toivoa, että voisin jotenkin helpottaa tuskaista vatsaa.

Kaikenlaista on tietysti kokeiltu. Röyhtäyttämistä kesken syöttämisen ja jälkeen. Mahdollisimman pystyasennossa syöttämistä ja pystyssä kantamista. Kantoliinassa kantamista. Hierontaa ja vyöhyketerapiaa. Rela-tippoja. Äidin ruokavaliota on katsottu.

Osasta keinoja tuntuu saavan hetken helpotusta, mutta suuremmin vatsa ei tunnu rauhoittuvan. Onneksi yöt menevät kuitenkin hyvin, kun illan koettelemuksista päästään nukkumaan asti. Lohduttaudumme sillä, että jokainen itkuinen ilta tarkoittaa taas pikkuisen kypsempää ruoansulatusta ja toivottavasti jossain vaiheessa ajan kanssa vaivat vähenevät.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Seremoniamankeli

Ei nimi miestä pahenna...

Lapsi otti tärkeän askelen virallisen kansalaisuuden tiellä saamalla nimen. Juhlat meni kivasti perhepiirissä ja päivänsankari nukkui käytännössä koko toimituksen ajan ja suurimman osan kemuista muutenkin. Saatiin siis paljon "onpas hän rauhallinen" kommentteja, joita vieraskorea lapsi kerää paljon muutenkin - ja säästää riehunnat ja kätinät kotioloihin.

Jotenkin myös äiti sai aikaiseksi jonkinlaisen juhla-asun, meikkiä ja tukan laitettua. Puhumattakaan siitä, että ennen mitään tällaista piti
- valita nimi lapselle (tämän hankaluudesta olen jo kirjoittanut)
- etsiä päivä, joka sopii suvuille (onneksi jo toinen yritys onnistui)
- varata tila ja pappi
- selvittää, että tilasta saa astiat ja pöytäliinat
- selvittää suvussa kulkevan perinteisen kastemekon kunto (vähän kaipasi silittämistä, ei muuta)
- tilata tarjottavat (ei puhettakaan, että olisin itse alkanut leipomaan)
- tilata kukat
- noutaa edellämainitut ja mahduttaa kakkuja omaan jääkaappiin
- ostaa kaupasta kahvia ja muita pienempiä tykotarpeita
- ladata kameran akku ja katsoa, että muistikortilla on tilaa
- siirtää perhe ja edellämainitut tavarat (+ pari muuta, kuten vieraskirja) juhlapaikalle ajoissa

Bonuksena piti vielä panikoitua siitä, että on unohtanut servetit ja ei ehdi enää itse kauppaan. Onneksi pienen kummitäti hoiti asian matkalla.

Paikanpäällä lista jatkui
- valmistella juhlapaikka kuntoon ja saada tarjottavat esille
- vaihtaa lapselle kastemekko
- ehtiä imettää ennen seremoniaa

Välillä stressaamiseen taipuvainen esikoisen äiti oli ihan varma, että ei niitä juhlia ikinä saada aikaiseksi. Tunne korostui päivinä, jolloin on alkanut soittaa kukkakauppaan kolmesti, mutta ei ikinä ehdi niin pitkälle, että sieltä vastattaisiin, kun vauvalainen vaatii taas palvelua.

Näin jälkikäteen kaiken mentyä hyvin olen aika varma, että ainakin osittain tällainen juhlaperinne on syntynyt juuri siksi, että uudet äidit pistetään pienen mankelin läpi. Selvittyään puristuksesta tuore äiti on nimittäin taas hieman varmempia siitä, että kyllä se tavallinen kotielämä lapsen kanssa sujuu.



perjantai 8. kesäkuuta 2012

Tarpeita

Edellisen postauksen jälkeen aloin pohtia, mitkä tavarat sitten pelastavat vauvaperheen vanhemmat.
Mieleen ei tullut oikeista tavaroista paljoakaan. Sänky on toki tärkeä, varsinkin kun siinä vanhemman viettämä aika on rajallinen. Sohva, telkkari ja lehtipino ovat hyviä maratonimetyksiin (ei, neitimme ei ole päässyt yli vaiheesta, jossa syödään tunti kerrallaan. Ainakin minulle uskotellaan, että se olisi vain vaihe...).

Sitten aloin kuvitella asioita, joista olisi hyötyä.

Kotikäyttöön sopiva nenämahaletku tai muu viritys, jolla äitiin voisi vain tuupata ravintoliuosta. Ei olisi huolta siitä, että ehtiikö sitä ruokaa ikinä laittaa tai varsinkaan syödä.

Vaihtoehtoisest edes jääkaappi ja kuivakaappi, jotka osaavat itse tilata nettikaupasta täytettä tyhjentyessään. Nämä superkaapit osaisivat toki myös varioida ruokalistaa ja huolehtisivat kasvisten ja hedelmien syömisestä.

Pyykkikone, joka pesuohjelman loputtua myös kuivaisi vaatteet. Tällaisiahan onkin, mutta ei meillä vaan. Meillä täytyy yrittää muistaa, että märät pyykit ovat edelleen siellä koneessa ja ne pitää itse ripustella narulle.

Väline, joka hellävaraisesti pitäisi tutin vauvan suussa tai nostaisi sen takaisin, kun ipana inisee sen tippumista. Sama laite tietysti huomaamatta nappaisi imuttimen pois, kun tarvittu viiden minuutin rauhoittuminen sen avulla on saavutettu ja lapsonen on unessa.

Jotain teknistä materiaalia olevia imetyspaitoja, jotka hylkivät puklua ja sen saisi kätevästi pyyhkäistyä kostealla pois.

Kaikki nämä voitaisiin toki korvata loistavasti au pairilla tai muulla kodinhoitajalla. Oikeassa ihmisessä olisi sekin hyvä puoli, että sille voisi vielä valittaa väsymyskiukkuaan. 


maanantai 4. kesäkuuta 2012

Taikakalut

Alamme edistyä - asiat menevät huonommaksi hitaammin.

Varmaankin jokaiselle vauvaperheelle kehittyy niksejä, joilla hiljentää itkua tai yrittää saada pieni ihminen unten maille. Jokainen vauvaperhe myös varmasti tietää, että mitkään niistä eivät toimi joka kerta sataprosenttisesti, eikä toimiminen tai toimimattomuus tunnu seurailevan minkäänlaista logiikkaa.

Meidän listalla asioista, jotka saattavat toimia on suurin piirtein tällainen:

Syli ja rinta
No, kai  nämä täytyy mainita. Epätoivon puuskassa valitin tosin miehelle, että lapseni varmaan inhoaa minua, kun ei se mitään syliin koskaan rauhoitu. Mies huomautti, että minuutti sitten lapsemme karjui kurkku suorana, mutta oli sillä hetkellä ihan hiljaa ja rauhassa sylissä - että ehkä omalle vaikutukselleen voi olla hiukan sokeakin.
Rinnoissa on ainoastaan se vika, että ei oikein voi syödä loputtomasti, muutenhan muita keinoja ei edes tarvittaisi.

Hoitoalusta
Emme todellakaan tiedä  miksi, mutta hoitoalustalla on kiva kelliä melkein missä tahansa olosuhteessa. Alustan ihme on pelastanut niin monet tilanteet, että olen alkanut valvoa sen käyttöä - ettei sen taika kulu ylikäytössä.

Auto ja vaunut
Alan klassikko, liikkeellä oleminen, toimii meilläkin. Auto on parempi kuin kärryt, mutta liike on kummassakin tapauksessa tärkeintä.

Tutti
Tunnetaan myös äänenvaimentimena. Varsinkin iltaisin imemisen tarve tuntuu olevan loputon ja siihen parjattu tutti auttaa kummasti. Eikä tarvitse tuntea huonoa omatuntoa tavan aloittamisesta, kun sairaalassa neidin suuhun sellainen ilmaantui hoitajien toimesta. Tuttiakaan emme halua ylikäyttää, ettei tapa istuisi liian tiukassa.

Kantoliina
Tämä tuntuu olevan hiukan tuurista kiinni. Jos neiti on vain hiukan levoton, hän rauhoittuu liinaan ja ottaa siellä hyvät unet. Toisenlaisessa tapauksessa itku vain kiihtyy, kun häntä yrittää liinaan pujotella. Vielä emme osaa kuin yhden sidonnan, vaikka äidin unelmissa olisi opetella sidonta, jossa voisi myös imettää.

Hyvällä tuulella ollessa näiden lisäksi tykätään hieronnasta ja viihdytään hetkittäin sitterissä. Äidin ja isän kovasta yrityksestä huolimatta lelut tai lorukirjat eivät vielä kauheasti nappaa, mutta eiköhän niidenkin aika tule

Onkohan hoitoalusta siksi niin kiva, että äiti tuunasi sen?