keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Ero muttei etu

Kun eteen tulee vaativa tilanne tai tehtävä, minä teen listan. Blogin nimikin sen kertoo, että olen listaihmisiä. Toki listojen tekeminen on tunnettu varsinaisen tekemisen välttelymuoto, joka antaa kivasti illuusion, että jotain olisi muka tehty, kun on lista siitä mitä pitäisi tehdä.

Viimeisten työpäivien, joulun ja uuden vauvan valmistelujen mukanaan tuomien listojen keskellä, on toisaalta ihan kiva todeta, että kaikkea ei meillä listoilla suunnitella. Niin kuin nyt lapsen syntymäkuukautta.
Kunnon tiikeriäiti olisi tietysti pannut parastaan (sanavalinta täysin harkittu), jotta lapsi syntyisi alkuvuodesta. Silloin sillä on etulyöntiasema myöhemmin syntyneisiin nähden.

Paitsi, ettei sitten vissiin olekaan, kertoo tutkimus. Ainoastaan urheilussa menestyneissä on havaittu merkitystä sillä, onko alkuvuodesta syntynyt. Tässäkin tapauksessa merkityksellinen tekijä saattoi itse asiassa olla motivaatio.

Arkijärki laittaa tosin hiukan vastaan. Miehen sisko laskeskeli, että kun hänen nuorimpaisensa lopetti esikoulun, oli hän samanikäinen kuin esikoinen aloittaessaan. Tuntuu, että esikoisella olisi pakko olla tässä joku etulyöntiasema. Ikäero ei kuitenkaan kerro vielä mitään siitä, kumpi sai eskarista enemmän hyöytä tai oliko siinä itse asiassa mitään eroa.

Syyksi olla iloinen siitä, että molempien muksujen syntymät osuvat kevätpuoleen, jää edelleen se, että silloin on valoa enemmän. Kestää äidin pää pikkuvauva-ajan hiukan paremmin. Eräs tuttu kuvaili kysyttäessä syyslapsensa alkutaivalta "loka- ja maaliskuun väliseksi yöksi".

tiistai 17. joulukuuta 2013

Valmisteluja

Hups, ihan kohta on joulu!
Tajusin tämän konkreettisimmin, kun mies oli unohtanut lapsen unipussin mummolaan ja pohdimme, että kai tässä viikko selvitään ilman sitä. Siis vain viikko! Sitten jo lähdetään joulukylään ja saadaan rakas (ja ennen kaikkea ei-ikinä-peiton-alla-pysyvän-lapsen-lämpimänä-pitävä) pussi takaisin.

Joulun jälkeen onkin sitten ihan kohta uusi vuosi. Siis se vuosi, kun pikku kakkosemme syntyy. Kuinka se nyt jo on kohta se vuosi? Alkaa olla pakko miettiä ihan konkreettisesti, mitä meille tuleva uusi ihminen tarkoittaakaan. Tavaroita pitää siirrellä ja vauvan tavaroita ruveta ostelemaan ja hakea säilytyksestä.

Itse tyyppi on tietysti vielä suuri arvoitus. Loputtomiinhan sitä kuulee ja näkee, että sisarukset voivat olla ihan erilaisia.

Kaksplussan sivuilta bongasin yhden tällaisen lapsen temperamentin "check-listan", jota voi käyttää sen pohtimiseen millainen lapsi oikein onkaan:
  • Aktiivinen/rauhallinen: Miten paljon lapsi on päivän mittaan liikkeessä? Miten hän nukahtaa ja herää? Jaksaako hän olla paikallaan?
  • Säännöllinen/epäsäännöllinen: Miten säännöllisesti lapsi nukkuu ja syö?
  • Lähestyvä/vetäytyvä: Suhtautuuko uusiin ihmisiin ja asioihin innostuneesti vai varautuneesti?
  • Sopeutuva/tottumista vaativa: Miten lapsi suhtautuu muutoksiin, miten nopeasti hyväksyy uudet asiat?
  • Herkkä ärsykkeille/ei välitä: Miten lapsi reagoi lämpötiloihin, ääniin, hajuihin, makuihin, tuntemuksiin?
  • Vahvasti/miedosti reagoiva: Miten vahvasti lapsi ilmaisee mielihyvää tai mielipahaa?
  • Myönteinen/mielensä pahoittava: Onko lapsi enimmäkseen hyväntuulinen vai ärtynyt?
  • Keskittyvä/häirittävä: Kuinka helppo lapsen huomio on vangita?
  • Sinnikäs/luovuttava: Miten pitkään lapsi paneutuu tekemiseen?
Neiti on näistä aktiivinen/säännöllinen/pienellä varauksella lähestyvä/melko sopeutuva/joillekin äänille herkkä, muuten ei kovasti välitä/vahvasti reagoiva/myönteinen/keskittyvä ja sinnikäs.

Entäs jos velipojastaan tulee sitten rauhallinen/epäsäännöllinen/vetäytyvä/tottumista vaativa/herkkä kaikille ärsykkeille/miedosti reagoiva/mielensä pahoittava/häirittävä ja luovuttava?
Tulee mieleen rassukka tyyppi, joka kiltisti kärsii kaiken aikaa, kun on ärsykettä, pelottavaa tilannetta ja kaikki oma tekeminenkin häiriintyy jatkuvasti. Sitten äiti ei edes tajua, että koko ajan on hätä, kun on tottunut siskon tyyliin ilmaista sumutorven volyymilla kaikki tarpeensa.

No onneksi vastasyntyneet ovat kuitenkin melko samanlaisia palleroita kaikki. Ehditään sitten tutustua tarkemmin myöhemmin.

Ja ensin olisi se joulukin.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Joulutodistus

Joskus on mukavaa olla väärässä.
Syyskuun alussa, kun lapsi aloitti päiväkodissa en olisi ikinä uskonut, kuinka hyvin siellä tulee menemään.

Haasteita riitti ja niitä keksittiin itse. Neiti oli ennen tarhalapsuuden alkua sosiaalinen lähinnä silloin, jos äiti oli lähellä. Harjoittelun ensimmäisen viikon äiti leikki mukana, että pieni osallistui mihinkään. Toisella viikolla rampattiin sitten sylissä koko ajan tai tyydyttiin vain seurailemaan menoa sieltä. Lapsi osasi muutaman sanan, mutta ei suostunut sanomaan mitään yhtään vieraammille. Esikoisena hän ei ollut kovin tottunut jakamaan leluja tai huomiota ja odottamaan vuoroaan. Aika varmoja olimme, että kyllä meidän lapsi nälkäänsä syö, mutta ei ihan varmasti nuku päiväunia. Päiväkoti ei ole kovin lähellä, eikä yhtään sellaisella suunnalla, mihin muuten olisimme kumpikaan miehen kanssa aamukiireissä menossa. Ja niin edelleen.

Täälläkin olen jotkut kerrat maininnut, että hyvinhän siellä päiväkodissa on mennyt. Nykyään neiti hihkuu innoissaan kavereiden ja hoitajien nimiä jo ovelta. Hän tietää itse mihin vaatteet laitetaan ja rynnii käsipesulle. Ei paljon kiinnosta äidin lähdöt, kun on kiire leikkimään. Illalla ehtii sitten esittää uudet opitut laulut äidille ja isille. Hoitajat kutsuvat hellitellen tyttöä "meidän totuuksia laukovaksi papukaijaksi", liekö toivovat ettei neiti olisi avannut heille sanallista arkkuaan... Toisilta on selkeästi opittu uusia leikkejä. Yleisin kuuluminen hakiessa on, että päivä on mennyt tosi hyvin.

Kotiin on kulkeutunut vaikka millaista askarreltua ihanuutta. Päivittäin tosiaan laulavat ja soittavat. Ulkoilevatkin säällä kuin säällä. Vissiin kerran viikossa on jumppaa. He ovat tehneet retkiä mm. konsertteihin ja tarhalla on käynyt teatteriesitys. Saisi olla aika viitseliäs järjestääkseen itse lapselle kaikkea tätä. Ja samaan hintaan lapsi vielä ruokitaan! Saavat minun puolestani nostaa veroprosenttia, jos ja kun meno jatkuu tällaisena.

Nyt tätä riemua on tarjolla enää torstaihin asti, sitten koittaa joululoma. Samalla meidän pitäisi päättää, millaisella rytmillä päiväkodissa jatketaan ensi vuonna. Minä en palaa enää joulun jälkeen töihin, joten hieman hoitoaikoja lyhennetään entisestään, nyt on ollut neljänä päivänä viikossa sellaiset 7-8 tuntia.

Nyt olen oikeastaan tosi iloinen, että se lähipäiväkoti ei ole valmistunut tähän(kään) vuodenvaihteeseen mennessä, vaikka jossain vaiheessa niin luultiin. Neidillä on sitten uuden tulokkaan synnyttyäkin yksi paikka, jossa arki ei mullistu.

Kaunis kiitos päiväkodin tädit!





keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Tapakasvatusta lapsille

Jokin vanhemmuudessa kiteytyy, kun katselee oman lapsukaisen esiintymistä päiväkodin joulujuhlassa. Tai no, en ole ihan varma tajusiko lapsi esiintyvänsä, kunhan lauloi ja leikki tonttumyssy päässä. Suloinen hän oli joka tapauksessa ja äitinä oli pakahtua pöljään ylpeyteen.

Kun päivittelin tätä elämystä työkaverille, hän totesi, että onpa kiva että lapsilla kuitenkin saa olla vielä tuollaisia joulujuttuja. Niin moni asia nykyään kielletään erilaiseen korrektiuteen vedoten. Totta, siellä olivat tonttuleikeissä mukana niin ne eriväriset lapset kuin päiväkodin huivipäinen harjoittelija. Tietysti voidaan olettaa, että ainakaan kukaan paikalla ollut aikuinen ei usko tonttuihin ja kaikki pystyivät olemaan mukana samalta satuviivalta.

Väline perinteiden siirtämiseen lapselle. Kuva: taika-aitta.fi

Se, mihin meidän supisuomalaisen lapsosenkaan pitäisi uskoa, ei kyllä ole mitenkään selvää.

Viime viikon itsenäisyyspäivän jälkipyykki korostaa tätä hienosti. Yhdet hakkasivat ihmisiä ja eläimiä protestina. Toiset lahtaavat nuorison edustajaa verkossa, kun tämä kehtasi todeta julkisesti, ettei oikein tiedä mitä veteraanit merkitsevät hänelle. Mitä tällaisesta lapselle kertoisi?

Että meillä on itsenäisyys, mutta yhteiskunnassa on silti paljon epäkohtia ja eriarvoisuutta? Itsenäisyys on tosi hieno ja juhlan arvoinen juttu, mutta se ei yksin riitä? Se nyt on helppo, että ketään ei lyödä.
Että Sota  on lähtökohtaisesti on kauhea asia, mutta tietyssä kontektissa sitä kuuluisi ihannoida?

Maan historiaan kuuluvat tietyt asiat ja ne varmaan koulussa aikanaan käydään läpi. Mutta entäs jos lapsi haluaa kuulla minulta jonkun mielipiteen asiasta? Vaihtoehtohistoriat eivät ole eksaktia tiedettä, mutta aika varmana voidaan pitää, että osana Neuvostoliittoa ei olisi mennyt kovin kivasti?
Lapsen näkökulmasta isoisoisä oli pieni lapsi sota-aikaan ja hänkin kuoli ennen lapsen syntymää. Oikeasti on hyvä, jos sota tuntuu sinusta kaukaiselle. Opettele kuitenkin kysyjille mallinmukainen ritirimpsu suuresta uhrauksesta aivan kuin miettisit sitä päivittäin.

Ei tämä nyt jotenkin kuulosta hyvälle...

Onneksi ollaan vielä tonttuleikkivaiheessa ja vaikeimmat kysymykset vanhemmille koskevat sitä, saako ottaa vielä yhden piparin.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Kuumeeton

Hups en ollut huomannutkaan, että Docventures sai jatkoa!

Kun uskonto, raha, seksi, huumeet, väkivalta ja mitä niitä nyt oli, on käsitelty, siirryttiin naiseen. Ei ehkä kauhean yllättäen naisdokkareiden joukossa on äitiyttä käsittelevä leffa.
Kuten kaikki aikaisemmatkin, katson tämänkin joskus Areenasta, ei vaan ole mahdollista pysyä hereillä loppuun asti tv-esityksen aikataululla.

Aihe on itselleni äitiyden saralla aivan tuntematon - vauvakuume. Olen onnistunut tulemaan äidiksi kohta jo kaksi kertaa (hmm, voiko noin sanoa?) kokematta mitään tyhjän sylin tunteita, kaipuuta tai vauvakuumetta. Oman vauvan tuoksua nuuhkineena ja kasvua ihastelleenakaan en ihan saa kiinni siitä, millaista vauvakuume olisi.

Kuten olen kertonut, kummatkin raskaudet alkoivat yllättäen ja näin ollen tietysti helposti ja asiaa miettimättä. Toki taustalla on ollut miehen kanssa jaettu ajatus, että lapset ovat tervetulleita. Siinä ollaan kuitenkin vielä  kaukana varsinaisesta vauvakuumeesta. Olen ymmärtänyt, että vauva täyttää kuumeilijan ajatukset ja tunteet voivat olla myös kehollisia, että kehokin kipuilee vauvan perään.

Kerrassaan hämmentävää. Myös miehet saattavat saada vauvakuumeen, vaikka yleisemmin "tauti" iskee naisiin. Taustalla lienee biologisiakin syitä, naisilla kun päätös lapsesta (tai ainakin lapsen yrittämisestä) on tehtävä aiemmin kuin miehillä.

On tällaisessa "näin nyt vain saattui käymään" -elämässä puolensakin. Elämään sattui tupsahtamaan oikeaan aikaan oikea mies, joka halusi lapsia. Lapset sattuivat haluamaan maailmaan heti, kun niille annettiin pieninkään sauma (eli luotettiin tuuriin tai "varmoihin päiviin"). Ei ole ollut tarvetta missään vaiheessa tehdä tietoista päätöstä, että onko juuri nyt hyvä hetki ja haluammeko oikeasti ja varmasti tätä. Tai sovitella sitä, että toinen haluaisi just nyt ja toinen haluaisi vielä vähän aikaa elää lapsetonta elämää.

Minun tuurilla saan tietysti vauvakuumeen joskus 45-vuotiaana, kun nämä vauvat on saatu sysittyä kauemmas äidin sylistä ja olisi taas aikaa vähän itsellekin....


tiistai 3. joulukuuta 2013

Kohti epämukavuusaluetta

Ihminen ei lähtökohtaisesti pidä muutoksista. Huomaan usein muistuttavani itseäni, että haluan olla sellainen tyyppi, joka on avoin muutoksille ja suhtautuu niihin positiivisesti (jos ei ole oikeaa syytä muuhun). En tietenkään oikeasti siltikään pidä muutoksista.

Kohta elämä taas kuitenkin muuttuu. Jään taas kotiin. Työpäiviä on jäljellä 10.

Ikävä tulee. Ei työmatkoja. Ei herätyskellon ääntä. Ei sitä, että koko ajan on oikeastaan vähän kiire, kun kaikelle ajalle olisi vähintään kaksi käyttötapaa. Vaan sitä, että koen oikeasti saavani aikaiseksi jotain. Sitä, että koen osaavani sen mitä teen. Ja hyvänen aika sitäkin, että muut ihmiset ovat sitä mieltä, että olen hyvä työssäni ja vielä kertovat sen.

Koenko sitten olevani huono ja aikaansaamaton äiti? No en.
Lapset vaan ovat juuri sellainen vellova projekti, että mistään ei tunnu tulevan valmista ja kaikki mahdolliset tulokset realisoituvat aikaisintaan vuosien päästä. Minkään asioiden syy-seuraussuhteista ei voi olla varma. Jos teen nyt näin, niin onko lapseni onnellisempi kuin jos teen noin? Ei harmainta aavistusta ja ehkä kysymyksen asettelu on täysin väärä, kun molemmat asiat ovat itse asiassa merkityksettömiä ja tärkeää olisikin jonkun ihan muun asian tekeminen. Suosituksia ja mielipiteitä löytyy toki enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta omaa ammatillista mielipidettä ei minulla useinkaan ole. Jos ilmaisenkin äitiyteen liittyvän mielipiteen, en saa siihen millään samaa uskottavuutta kuin työminäni työasioihin. Ja kuka edes kuuntelisi?

Mahtava Baby Blues -sarjakuva tarjoaa vertaistukea.

Ei pidä käsittää väärin, lasten kanssa on toki paljon hyvin nopeasti näkyviäkin juttuja. Useimmat ovat muotoa, "jos en tee tätä, lapsi karjuu" tai "lapsi karjuu, kokeilen tätä jos se vaikka lopettaisi". En ole varma onko aika harmaannuttanut muistoni, kun käsitykseni on että edellinen kotiäitirupeama koostui juuri lähinnä tällaisesta silpputyöstä, josta oli vaikeaa ammentaa suurempaa motivaatiota. Että kyllähän sen teki, mutta tasaisin väliajoin pohti, että tässä ei ole mitään mieltä koko touhussa.


Tällä kertaa muutos ei pelota vieraudellaan, vaan juuri siksi, että tätä on jo tehty. Joku viisaampi varmaan huomoisi tarkemmin, että kahden eri-ikäisen lapsen kanssa meininki on eri kuin yhden. Minä tajuan siitä nyt vain sen, että kaikki se mikä oli hankalaa jo viimeksi on tällä kertaa sitten tuplasti hankalampaa.

Tietysti on paljon positiivisiakin juttuja, kyllähän sitä mielellään lasta tai vauvaa naurattaa. Halit ja pusut ovat ihanaa palautetta. Vaikka eihän ne rassukat tiedä paremmastakaan, joten palautteen antajina eivät ole kovin asiantuntevia.

Kai se on päivä kerrallaan mentävä, vaikka se ei omaan psyykeen istu alkuunkaan. Ihana kamala lapsen todella merkittävä varhaislapsuus, josta se ei itse muista myöhemmin mitään.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Liian todenmukainen mainos

Uutisia, uutisia: tytöt saattavat leikkiä pyssyllä ja poika voi hoitaa nukkea!

En tiedä missä on vika, mutta jossain, kun vuonna 2013 nousee minkäänlainen haloo siitä, että lelufirma on tehnyt katalogin, jossa tytöt ja pojat leikkivät leluilla. Edes tapauksessa, jossa leikeissä käytetyt lelut on stereotyyppisesti mielletty toisen sukupuolen leluiksi.

No, jos joku ei tiennyt, niin lapset leikkivät ihan sillä millä huvittaa. Tietysti jos aikuiset ovat ostaneet kämpän täyteen vain ja ainoastaan nukkeja tai pyssyjä, niiden rooli siinä asunnossa asuvan lapsen leikeissä saattaa korostua. Muuten mielilelut vaihtelevat hetkestä ja ikäkaudesta toiseen.

Tätä mieltä on - tavallaan - myös jutussa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Sen sijaan hän tuntuu vastustavan ajatusta siitä, että lelumainos voisi toistaa tällaista todellisuutta. On kuulemma ihan trendipelleilyä, että tässä kuvastossa nyt on nukeilla leikkivä poika. Eikä vanhempien nyt ainakaan kannata ostaa pojalle nukkekotia, koska poika voisi leikkiä sillä väärin...

En ymmärrä alkuunkaan Sinkkosen ajatuksenjuoksua tässä. Miksi mainonnan pitäisi olla todellisuudesta erillinen saareke, jossa lapset eivät leiki muilla kuin sukupuolistereotypian mukaan jaetuilla leluilla? Eikö vika ole ennemmin mainoksissa, jotka tuuttaavat vain tätä yhtä mallia leikkiä? Ei sillä, että tyttöjen nukkeleikeissä tai poikien pyssyleikeissä olisi jotain vastustettavaa, mutta se on tosiaan vain yksi variaatio monien joukossa.

Siitäkin Sinkkonen pitää huonona, että katsoo mainoksen olevan suunnattu vanhemmille. Minä olen ollut taipuvaisempi ajatelemaan, että lapsille markkinoinnista olisi enemmän syytä olla huolissaan. Lapset kun eivät ihan aina tunnista mainosta sellaisen nähdessään.

Voi ihmiset ja ihmisten typeryys! Nämä on varmasti samoja tyyppejä, joita naurattaa automaattisesti, kun kesäteatterin esityksessä on miesnäyttelijä mekossa.

On se hyvä, että tällä viikolla on ensin älä osta mitään kysymättä -päivä ja sen perään perinteinen älä osta mitään -päivä, niin ei tarvitse ostaa mitään leluja just nyt.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Bättre folk

Ihanaa, kuinka stereotypioille saa vahvistusta: suomenruotsalaisilla menee paremmin pariskuntina ja perheinä kuin suomenkielisillä.

Samaisen Väestöliiton perhebarometrin mukaan myös vanha hokema "puolet avioliitoista päättyy eroon" pitää kutinsa. Mutta siitä puolesta siis useammat ovat suomen- kuin ruotsinkielisiä, sillä todennäköisyys ruotsinkielisten eroamiselle oli 40 prosenttia pienempi. Kun suomenkielisistä 40 prosenttia oli erittäin tyytyväisiä puolisoonsa, niin ruotsinkielisistä 60 prosenttia oli erittäin tyytyväinen siippaansa.

Kyllähän tälle selityksiä keksii. Onhan se kivaa yhteisöllisesti käydä rapujuhlissa kauniissa kodeissa ja varmaan tekee parisuhteelle hyvää enempi diskuteerata kuin mököttää. (Ehkä pakko mainita, että tunnen kyllä suomenruotsalaisia ja tiedän heitteleväni tässä karmeita yleistyksiä.) Mutta siis oikeasti, katsokaa noita lukuja. Ne eroaa melkein puolet harvemmin ja tykkäävät toisistaan yli puolessa tapauksessa, kun taas meistä yli puolet ei ole erityisen tyytyväinen puolisoonsa. Tiedä sitten kenen vika se on. Vai onko kyse siitä, että suomenkielinen suomalainen nyt vaan ei lähtökohtaisesti ole koskaan erityisen tyytyväinen mihinkään?

Kielestä riippumatta kuitenkin riidellään samoista asioista: kotitöistä, lasten kasvattamisesta, tunteiden ilmaisusta ja seksistä. Eroajatuksia rupeaa syntymään kun petytään suhteessa siihen, mitä suhteelta odotetaan. On ristiriitoja arvoissa ja elämäntyyleissä, kommunikaatiossa, vapaa-ajan käytössä ja läheisyyden tai tunteiden ilmaisemisessa. Ei järin yllättävää.

Meillä eroajatuksia on toisinaan herättänyt lähinnä se, miten paljon omaa aikaa olisikaan, kun erottaisiin ja jaettaisiin huoltajuus tasan. Tosissaan ei sentään olla oltu, vaikka kaikenlaiset vaiheet tässä tietysti syövät parisuhdetta.

Viimeksi vouhkaamastani raivostuksestakin päästiin yli - ainahan me päästään. Tai no ehkä siihen ei pitäisi tuudittautua, ollaan kuitenkin suomenkielisiä...


torstai 21. marraskuuta 2013

Väärä oikea ratkaisu

Seuraa hormonaalisen ja tuskastuneen naisen avautumista. Kenenkään ei siis kannata lukea pidemmälle ja niin tekeminen ohjeistuksen vastaisesti on täysin omalla vastuulla.

Nyt pitäisi vetää kännit. Se olisi helpoin, halvoin ja toimivin ratkaisu. Harmi vaan, että raskaana ei voi.

Tässä on nyt ollut hiukan vähemmän hilpeät tunnelmat. Ketuttaa. Kaikki.

Mies ei tajua - tietenkään - ja reagoi vain ja ainoastaan väärin. Joo... voihan se olla hankalaa tajuta, kun sinällään ihan iloisena touhuan lapsen kanssa tai suht rauhallisesti jaksan taas yhden karjumisepisodin. Kun lapsen huoneesta illalla sammuu lamppu, niin samalla sammuu minun positiivisuusvarastoni. Eikä varmaan ole reilua olla kiukkuinen vain miehelle. On se kuitenkin reilumpaa kuin olla kiukkuinen lapselle ja parisuhteessahan tässä olisi tarkoitus olla, joskus kuvioon saattaa kuulua sekin, että toisella on huonoja aikoja. Nyt on. Tekisi jotain, saakeli, vaan ei tee.

Pitää siis tehdä itse.
Joo-joo aina voi puhua kavereille, mutta ei tästä ole mitään rakentavaa sanottavaa. "Kaikki ketuttaa." Sitten perään tulee tarve kertoa, että toki tiedostaa elämäntilanteen aiheuttavan siitä suuren osan ja että mikään ei sinällään oikeasti ole pielessä. "Satun nyt vaan kiehumaan raivosta, jota en saa purettua mihinkään."  Mieluummin keskityn rajallisella kaveriajalla olemaan niiden ihmisten kanssa ja ottamaan etäisyyttä koko tilanteeseen.

Liikunta olisi varmaan ihan hyvä tapa rutistaa itsensä tyhjiin kaikenmaailman tunteista. Näillä raskausviikoilla alkaa kuitenkin supistella jo normaalissa kävelyvauhdissa. Nyrkkeilysäkin tai vastaavan pahoinpitely paljain käsin samaan aikaan kirkuen ja karjuen voisi myös herättää paheksuntaa kanssakuntoilijoissa.

Kännit, ihan rehelliset perseet, niin että kaikki kontrolli menisi. Ja ennen kuin on kännissä on nousuhumalassa. Silloin on kevyt olo ja kikatuttaa. Kikattaminen on ihanaa! En muista milloin olisin viimeksi kikattanut*. Humalan iskiessä päälle sitten karjuisi ilman estoja jollekin kanssakännääjälle (ei missään nimessä mitään yksin ryypiskelyä) kuinka kaikki on perseestä. Kanssakännääjä olisi samaa mieltä ja karjuisi sekaan omatkin kurjat fiilikset. Sitten joko itkettäisiin tai naurettaisiin ja sammuttaisiin nukkumaan ilman unia. Mikä ihana katharsis!

Mutta ei niin ei, raskaana olevan on tyytyminen vihaisiin naisartisteihin. Kyllä tässä ainakin alkaa ymmärtää alkoholisteja ihan uudella tavalla.

*EDIT: Hiukan itse asiassa hymähdin, kun mietin mille neuvolantädin naama näyttäisi, kun sille paukauttaisi ensi käynnillä totuuden siitä "miten voi"

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Teräslapset

Jos ette ole vielä nähneet alla olevaa videota liikkuvaisista lapsista, niin katsokaa se.
En ole ihan varma onko Pirates of The Carribean -musiikki ihan paras valinta, mutta muksujen meno on ihailtavaa.




Video antaa yhden vastauksen siihenkin ihmettelyyni, että mikä ihme saa miehen etsimään lähes joka sunnuntai asuntoilmoituksista hylättyjä kyläkouluja. Olisi tilaa laittaa lapsille jumppahuone.

Neiti on aikamoisen liikunnallinen ja videon yksivuotiaan temput näyttivätkin aika tutuille. Vaikka en (onneksi) ole vielä sydän syrjällään katsellut mitään lyhtypylvääseen kipuamista, voi tavallaan jo allekirjoittaa sen, että harvoin lasta oikeasti sattuu.

Meillä on tehty useammatkin voltit eri korkuisilta alustoilta maahan, viimeksi liukumäen reunan yli. Tipahdettu sohvan käsinojan yli kiipeilytouhussa, kieritty sängynreunan yli, juostu seinää päin ja kaaduttu täydestä vauhdista niin, että pää osui lattialla olleeseen puiseen hakka-leluun... ainakin. Joka kerta ei ole tullut edes itku. Jos itku on tullut, se on kestänyt alle minuutin. Sitä voi verrata harmitusitkuun, jota neiti voi pitää yllä tuntikausia (jos vaikka joku koko ajan kieltää tekemästä jotain hauskaa, kuten tuolikiipeilyä).

En varmasti osaa olla kaikista rennoin äiti tässä(kään) asiassa. Yllätyksekseni olen kuitenkin huomannut, että mies on meillä kauan ennen minua sanomassa, että "ei saa, voi sattua". Ehkä pitää näyttää sillekin tuo video - silläkin uhalla, että se etsii lisää kyläkouluja hornantuutista.


tiistai 19. marraskuuta 2013

Pahuuden akseli

Nyt on taas piru merrassa, oikeastaan on ollut jo aika kauan.

Äitiydessä on monia puolia, jotka eivät ole kovin ihania tai ruusuisia. Lähtien vaikka siitä määrästä erilaisia eritteitä, joita siihen liittyy. Kuitenkin melkein karmeimman lieveilmiöiden tittelin langetan mammojen keskustelupalstoille.

Kuinka osataankin ottaa sinällään hyvä väline, jolla olisi paljon potentiaalia olla inspiraation, vertaistuen ja kaikenlaisen kivan välittäjä, ja tehdään siitä suoranaista ihmisvihaa?

Kun aloin odottaa neitiä, halusin luonnollisesti jutella tästä minulle isosta asiasta jonkun kanssa. En kuitenkaan vielä alkuviikkoina halunnut kertoa kenellekään raskaudesta. Mieli veti nettiin, mutta pelotti ihan todella, että siellähän on vaan niitä hulluja, jotka vihaa kaikkia ja yhden "moi, mä tein juuri positiivisen raskaustestin" -viestin perusteella osaavat kertoa, että minusta tulee ihan p*ska äiti. Hiukan pelkäsin, että äitiys jollain tavalla muuttaa ihmistä ja pian minunkin olisi sisäinen pakko sylkeä netissä happoa toisten naamalle, vaikka en yhtään haluaisi.

Sydän pamppaillen kuitenkin liityin tällaisella kauhealla mammapalstalla olevaan suljettuun ryhmään odottajille, jolla oli samassa kuussa laskettu aika. Ja kappas, kun palstalle ei päässyt kuka vaan oksentamaan toisten päälle ja tyypit tulivat toisilleen edes hieman tutuiksi, keskustelu oli mukavaa ja antoisaa.

Vauvan synnyttyä suljettu ryhmä jäi, mutta tuli googlattua yhtä sun toista vauvaan liittyvää asiaa ja kysymystä. Lähes poikkeuksetta samaa aihetta oli pohdittu jollain mammapalstoista. Joskus kävi niin hyvin, että jopa kolme henkilöä oli ehtinyt vastata jotain järkevää, asiaanliittyvää ja hyödyllistä ennen kuin korppikotkat olivat tulleet paikalle repimään keskustelun hajalle haukkumalla alkuperäisen kysyjän ja jokaisen, joka oli vastannut. Ei varmaan tarvitse kauheasti arvata, että vertaistukea ja vastauksia saa paremmin muuta kautta  - kiitos vaan näin jälkikäteen muutamille myöhään yöllä tuoreita vanhempia puhelimessa neuvoneille ja rauhoitelleille.

Jos keskustelupalstat ovat karmeita kaikille, ne ovat sitä moninkertaisesti millään tavalla tunnetuille ihmisille. Kellään ei ole siellä ihmisarvoa, mutta tunnettu tyyppi otetaan loukkauksena kaikkea olevaista kohtaan. Ei ihme, että uusimpana tapauksena Erilaisissa äideissä näkyneelle bloggaaja-Emilialle riitti.

En jaksa uskoa, että oikeasti mikään lopettaisi pahuuden valtakuntaa keskustelupalstoilta, on tullut selväksi, että moderaattorit eivät tosiaan edes yritä puuttua menoon. En rupea minulle tuntemattomasta tapauksesta tekemään ilmoitusta poliisille. Sen sijaan voin omasta puolestani luvata, etten to-del-la-kaan mene vauva-lehden keskustelupalstalle. Toivottavasti kukaan muukaan ei mene.

Ehkä joku päivä myös äidit oppivat käyttäytymään internetissä.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Tuo mulle ruokaa

En tiiä ootteko kuullu, mut nykyään maailmassa pystyy osteleen asioita netistä. Siis aivan mullistavaa, eikö?

Koti-äitinä sitä toki shoppaili useinkin kaikenlaista netistä. Pikkaisenko on helpompaa klikkailla vauva sylissä kotona läppäriä kuin roudata sama vauva säänmukaisissa varusteissa johonkin kauppakeskukseen, missä sillä luultavasti menee hermo, kun ei se nyt sit kuitenkaan nukkunut. Lisäksi esimerkiksi luonnonkosmetiikkaa tai just tietty lastenvaate on varmempi löytää netistä kuin meidän lähiostosparatiisista.

Kuitenkin vasta töissäkäyvä-äiti alkoi nettishoppailla ruokaa. Kokeiltuani en ymmärrä mikä siinä kesti... Täälläkin olen valittanut, kuinka me inhoamme kaupassakäymistä. Ja sitä miten järjetöntä ajan ja energian hukkaa on, että tuote lähtee tuottajalta, menee keskusvarastoon, ajetaan sieltä markettiin, hyllytetään marketissä, minä ajan sinne markettiin, kerään kärryyn tavaroita hyllystä, nostelen ne kassahihnalle, pakkaan ne kasseihin, pakkaan kassit auton konttiin, ajan kotiin, kannan kassit autosta keittiöön.

Nettishoppailussa tuo ketju saadaan lyhyemmäksi. Parhaimmassa tapauksessa ei ole edes mitään varastoa, vaan tuote haetaan tuottajalta ja viedään ostajalle. Ympäristökin kiittää, kun minä ja naapuri emme ajele peräkkäin markettiin, vaan yhdellä autolla tuodaan monien perheiden ruoat. Rehellisyyden nimissä tärkeintä on kuitenkin energiansäästö, joka muodostuu kun kaikki nuo minä-kohdat edellisestä ritirimpsusta voi poistaa. Kliks-kliks ja ruoka tulee minun luokseni keittiööni asti.

Huonona puolena on tietysti se, että nettiostokset saapuvat nopeimmillaan muutamassa tunnissa, eli hiukan etukäteissuunnittelua vaaditaan. Lisäksi pitää olla valitsemansa kahden tunnin ajan valmiudessa ottamaan tilaus vastaan, mutta se nyt ei yleensä ole suuri ongelma. Me kauppareissun kammoajat yritämme joka tapauksessa käydä mahdollisimman harvoin kaupassa, jolloin on pakko suunnitella, ja aikaa kauppareissuun palaa ainakin tunti. Kaikissa tuoteryhmissä valikoima ei myöskään ole - ainakaan vielä - suuren suuri, mutta sen osalta tilanne varmaan paranee ajan myötä. Monet nettikaupat esimerkiksi aktiivisesti kyselevät, mitä tuotteita asiakkaat vielä jäävät kaipaamaan.

Parhaita puolia on helppouden, lapsiystävällisyyden ja ajansäästön lisäksi on tuoreus. Ainakaan minä en koskaan löydä tavallisesta kaupasta niin terhakoita vihanneksia ja kaiken saamamme viimeiset käyttöpäivät ja parasta ennen -päivät ovat olleet kaukana. Eli käyttöiästä hyödyn minä, eikä kaupanhylly kuluta sitä myyntiaikana.

Meidän perheessä on nyt kuukauden ajan ostettu ruoat käytännössä pelkästään netistä, kerran kävimme tavalliseen tapaan kaupassa (ja se reissu oli sellainen pettymys, että ajoi vahvemmin nettiin). Kokeiltu on Alepan kauppakassia, Kauppahalli24:ää ja Ruoka.netiä. Oma suosikkini on Kauppahalli24.

Muitakin nettishoppailukokemuksia tulee pian lisää, koska näyttää vahvasti siltä, että suurin osa joululahjoista tulee tänä vuonna netti-korvatunturilta.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Kiireinen some-äiti

Heh-heh-hee

Tällaisia juttuja ehtii tehdä vain töissä käyvä äiti - koska töissä voi pitää kahvitauon. Siis sellaisen kahvitauon, jonka aikana kukaan ei karju tai heiluta kädessäsi olevaa mukia, koska siinä on kukkia/possu/muumi.

Töissä kahvitauolla ehtii myös esimerkiksi päivittää Facebook-statustaan silloin tällöin. Eihän siihen mene aikaa juuri lainkaan! Kotiäiteillessä sitä ei kuitenkaan ehdi ikinä, tai jos joskus ehtisi ei muista juuri silloin tai sitten ei keksi mitään mikä muka kiinnostaisi ketään. Silti kuitenkin olisi kiva kertoa maailmalle, että on vielä elossa.

Nyt tähän olemattomaan ongelmaan on olemassa ratkaisu. Kaveri vinkkasi vempeleestä, joka kehittelee käyttäjälle Facebook-statuksia. Esimerkiksi näin:

"Ei mene nyt hyvin tämä terveellisen elämän aloittaminen, sanoi hän suklaata syödessään."
"Huomisesta alkaen keskityn mahan kasvattamiseen ja lähden pe sinne Saksaan."
"olisi voinut jäädä, yöunet raikastivat kummasti!"
"Viikonloppuna bambia tulilla ja loma, loma ei"

Nuohan sopii oikein hyvin kaikki väsyneen äipän tekeleiksi! Varsinkin jos ajatellaan Saksaan lähtemistä uhkailuna ja/tai toiveajatteluna...

Saakohan tuohon vielä ajastusmahdollisuuden. Voisi valmiiksi laittaa tulemaan ekaksi kolmeksi vauvakuukaudeksi parin päivän välein yhden.

Ihmekoje löytyy täältä: http://what-would-i-say.com/


tiistai 29. lokakuuta 2013

Vaatteet ja muiden aatteet

Tytöt ja pojat ovat erilaisia - vai ovatko?

Ainakin tyttöjen ja poikien vaatteet ovat erilaisia. Ja jo ihan vauvaiästä alkaen, vaikka aika samanlaisia pötkylöitä vauvat ovat sukupuoleen katsomatta.

Asiaan on nyt tullut kiinnittäneeksi hieman enemmän huomiota, kun seuraava maailmaanpyrkijä näyttikin ultranruudussa pojalta. En ole erityisemmin hamstrannut neidille "tyttömäisiä" vaatteita. Lahjaksi on kuitenkin saatu isot kasat vaaleanpunaista. Ihan itsekin olen ihastunut mekkoihin ja tunikoihin, jotka eivät ole järin unisex minkään värisenä.

Meillä on laatikkotolkulla tallella vauvanvaatteita, mutta onko edessä siis silti poikien vaatteiden shoppailua? Kysehän on tietysti vain minusta (ja muista aikuisista) - ei vauvaa kiinnosta onko hänellä mekko ja pitsisukkahousut, vaikka onkin poika.

Kyse on varmasti myös nohevista vaatevalmistajista. Saadaan myytyä enemmän, kun tehdään erikseen tytöille ja pojille. Neidinkin kaapista löytyy paljon kirkkaan punaista, sinistä, harmaata, ruskeaa, valkoista jne. neutraalia väriä olevia vaatteita, joissa on jokin tyttömäinen juju: rusetti, pitsiä, röyhelöä, glitteriä jne.

Ainoat lastenvaatteissa tarvittavat kankaat? (Kuva on Ompelun ihanuus -verkkokaupasta, joka ei liity tähän aiheeseen mitenkään)

Onko tässä nyt sitten muuta ongelmaa kuin rahanmeno? No kuulemma on: vaatteiden väritys vaikuttaa siihen, miten lapseen suhtaudutaan!

En ole missään vaiheessa yrittänyt salata neidiltä itseltään tai keneltäkään muultakaan, että lapseni on tyttö. Sekään ei ole ongelma, että hän on (myös ulkopuolisten mielestä) varsin söpö tyttö. Se on ongelma, jos söpöys tai hempeän väriset nätit vaatteet saavat jonkun luulemaan, että hän ei olisi vilkas rämäpää, tai tuomitsee ne ominaisuudet söpölle sopimattomiksi. Samoin varmasti pojan on ihan yhtä tärkeää saada tuntea olevansa ihana ihan vain siksi, että on, eikä vain reippauden, rohkeuden tai muun suorittamisen perusteella.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Uh-uh huh-huh

Uh-uh - uhma!

Olin tuudittautunut siihen, että varsinainen uhmaikä tulee vasta kaksi-kolmevuotiaana. Sitä ennen voi olla jotain esiuhmaa, mutta eihän se voi olla veretseisauttavan kamalaa, vaan nimensä mukaan sellainen esiaste oikealle uhmaamiselle.

Jep jep ja kattia kanssa! Tällä viikolla 1,5 vuoden markkeriin yltävä neiti "minulla on aina ollut temperamenttia kolmen lapsen tarpeisiin" elää hyvin täyttä konfliktivaihetta. Huutoa ja karjumista on ilma sakeana muutamien minuuttien välein. Jos yrität lohduttaa/ ottaa syliin/ rauhoittaa, tuloksena on tönimistä, kirkumista ja kiemurtelua. Poiskaan ei tilanteesta sovi äidin lähteä tai kirkumiseen löytyy (ihme kyllä) vieläkin turbompi vaihde. Välissä esiintyvä rauhoittuminen on kosmeettista, sillä samaan kiukunaiheeseen palataan vähintään viisi kertaa peräjälkeen.

Kurjaa on se, että lapsen kanssa ei oikein voi tehdä mitään kivaa. Yrittää voi, mutta mikään ei ole kivaa kovin kauaa, vaan menee huutamiseksi. Kovasti yritän huomioida vähäiset hyvät hetket ja kehua mikäli jokin asia menee edes sinnepäin hyvin. Väkinäiseksihän se menee ja pelkään, että karjuva mukelokin sen tajuaa.

Luulin, että lapsen kannattaa antaa tehdä pieniä valintoja, jotta saa elämäänsä kontrollin tunnetta ja itsearvoa. Ei tule mitään, lapsi ei missään nimessä valitse, vaan haluaa molemmat tarjotuista vaihtoehdoista ja karjuu naama punaisena kun kaksi villatakkia päällekäin ei ole kovin kätevää tai mukavaa. Auta armias vaan niissä tilanteissa, joissa en anna valita molempia vaihtoehtoja.

Alfvenin ja Hofstenin Uhmakirjaan on kirjastossa monen viikon jono. En taida olla ainoa, joka ei ihan tiedä, mitä hittoa nyt tehdään...

Luin, että uhmaava lapsi kannattaa ottaa mahdollismman paljon mukaan yhteisiin puuhiin kotona. Sehän olisi kävetää, ja samalla tulisi tehtyäkin. Tai sitten lapsi heittelee raakaa taikinaa pitkin seiniä tai kieltäytyy luovuttamasta märkiä pyykkejä narulle ja - ylläri - raivoaa, kun äidille tämä ei käy.

Hopeisena pilvenreunuksena ruoan syömisestä meillä ei tapella. Ei tapella, koska annan lapselleni oikeuden valita nälkälakko halutessaan. Kai se menee ennen nääntymistä niin heikoksi, että ei jaksa tapella suuhun asti tarjoiltua ruokaa vastaan. Joo, ennen mitään lastensuojelua, niin kyllä lapsi jotain syö - ennen kuin alkaa karjua, kun söisi mieluummin äidin lautaselta.

Tärkeintä uhmaikäisen kanssa on kuulemma pysyä rauhallisena. Minä en pysy rauhallisena, en ainakaan loputtomiin. Minä suutun, korotan ääntäni, kutsun lasta mielessäni hyvin rumilla sanoilla, paukuttelen vessan ovea paetessani edes hetkeksi sinne. Siellä vessassa sitten lasken minuutit siihen, että pääsen taas töihin ja pois lapsen luota. Varsinaisesti en ole uhkaillut lasta hylkäämisellä - mikäli oletetaan, että lapsi ei lue lehtiä ja tiedä mitä äidin vihjailu fleecepeitoista ja puistonpenkeistä lopullisena ratkaisuna tarkoittaa.

Mutta hei, minä olenkin raskaana ja se on kuulemma omalla tavallaan aikuisten uhmaikäkausi! Voinen siis suosiolla jättää miehen kontolle kummastakin uhmaajasta selviämisen.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Minun 8,5 senttiäni

Johan taas on. Sunnuntain Hesarissa Kätilöliitto kehottaa synnyttäjiä "kokeilemaan rajojaan", eli synnyttämään mahdollisimman lääkkeettömästi. Samassa juttukokonaisuudessa heristellään sormea pääkaupunkiseudun synnyttäjille, jotka ottavat/saavat puudutteen muita maan synnyttäjiä useammin. Kyllähän jutussa toki vähän vihjaistaan, että sairaalaan ei pääkaupunkiseudulla ole satojen kilometrien matka eli puudute ehditään ylipäätään antaa ja paikalla on aina synnytyksiä varten anestesialääkäri, joka voi puudutteen antaa. Mutta sen ei anneta häiritä johtopäätöksiin hyppelyä.

Oli kivunlievityksestä mitä mieltä tahansa "omien rajojen kokeilu" on urpointa mitä synnytyksestä äkkiä keksin. Omien rajojen kokeilua voivat olla benji-hyppy, muutto maalle omavaraistalouteen tai uskaltautuminen ensimmäistä kertaa laulamaan karaokea. Lapsen maailmaan saattaminen ja rohkeuden koettelu eivät vain minusta sovi yhteen missään määrin. Jos etsii voimaannuttavia kokemuksia lapsen saamisesta, niin mieluummin suosittelen vaikka sellaista ekstremeä, että onnistuu pitämään lapsen hengissä yksivuotissyntymäpäiviin asti, mahdollisesti jopa niin ettei eroa lapsen isästä.

Oma lukunsa ovat sinällään herttaiset esikoista odottavat, jotka kertovat jutussa mielipiteitään synnytyksestä. Sori vaan, mutta sinulla ei ole mielipidettä ennen kuin olet kokeillut. Toiveita ja haaveita varmasti, mutta jutellaan niistä sitten, kun olet synnyttänyt.

Itse synnyttäessäni halusin olla mahdollisimman pitkään kotona - mihin myös toki sairaalasta kannustettiin.
Ensimmäiset kaksi-kolme tuntia menivätkin lämpimän kaurapussin ja rennon hengittelyn merkeissä. Juu, joogassa oli käyty ja mahdollisimman rennosti otettiin. Halusin vielä kotona suihkuun ajatellen, että lämmin vesihän se on sairaalassakin yhtenä apukeinona. Homma oli kuitenkin edennyt siihen vaiheeseen, että lämpimät vedet, hengitykset ja jooga-asennot eivät tehneet kivuille yhtään mitään.

Lähdettiin siis sairaalaan. Matkalla supistukset tihentyivät ja kovenivat. Perillä minut otettiin tarkkailuun, kuten siis kaikki synnyttämään tulijat. Siinä vaiheessa supistukset olivat käytännössä tauottomia - usein kuulee neuvoja, että äidin pitäisi levätä supistusten välissä, mikä siis oli ainakin minun tapauksessani täyttä puppua. Muistan hämärästi huoneen, mutta lähinnä pimeyden, sillä tuntui helpommalta pitää silmät kiinni. Kipu oli jotain sellaista, että minulla ei ollut yhtäkään ajatusta sen keskellä. En kokenut mitenkään "vastustavani" kipuja - millä ihmeellä olisin edes jaksanut jotain sellaista tehdä? Minulla ei ole aavistustakaan missä asennoissa leukani (tai mikään muu osa minua) oli. Ajantajua ei ollut, mutta nyt synnytys oli kestänyt sellaiset neljä-viisi tuntia.

Minun näkökulmastani yllättäen kätilön ääni kysyy vaativasti haluanko ponnistaa heti, olen nimittäin 8,5 senttiä auki ja vauva melkein näkyy. Minulla ei ole aavistustakaan, miltä tuntuu kun haluaa ponnistaa, mutta en  halua yhtään mitään.

Mies ja kätilö auttavat minut sitten synnytyssaliin. En muista "tilanneeni" yhtään mitään (olen saattanutkin, mutta todellisuudessa taisin vain olla hiljaa ja silmät kiinni ja koittaa selviytyä hengissä), mutta ilmeisesti kaikki totesivat, että voitaisiin jotain kokeilla.

Ilokaasumaski. Kuva: hs.fi

Sain ilokaasumaskin ja muistelin kaukaisesti, että sitä ei voi saada yliannostusta, joten hengitin vain sitä hetken. Jo se palautti sen verran toimintakykyä, että siitä lähtien minulla on taas selkeitä muistikuvia synnytyksestä. Sain selkäydinpuudutuksen, jonka turvin sain hetken levähtää. Samalla kätilö laittoi puudutuspiikkejä alapäähän - ihan kiva, etten juuri tuntenut sitäkään.
Puudutuksen laannuttua ryhdyttiin sitten tositoimiin ja punnerrettiin lapsi maailmaan. Tuloksena täydellinen repeämä ja suloinen tyttö. Koko synnytys kesti sellaiset seitsemän-kahdeksan tuntia.

Summa summarum oma kokemukseni on, että minä itse pääsin jotenkin synnytykseeni osalliseksi ja mukaan aktiivisena toimijana koska kipujani lievennettiin. Alkuvaiheen supistuksiin en tosiaan tarvinnutkaan mitään lääketieteellistä apua, mutta en todellakaan tuntenut kipujen olevan millään lailla positiivisia. Ajatus monen tunnin päästä syntyvästä lapsesta ei mahtunut päähäni pahimpien kipujen keskellä - kuten ei mikään muukaan ajatus.

Nyt toisen kerran pappia kyydissä synnytystä odotellessa en koe tarvetta etukäteen "tilata kaikkia myrkkyjä", mutta tiedän myös ettei halvaannuttavaan kipuunkaan ole järkeä jäädä makaamaan.



keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Havaintoja lapsesta

Oma lapsi on tunnetusti se maailman ihanin, kaunein ja taitavin lapsi. Joskus myös rasittavin ja kovaäänisin, mutta ei mennä nyt siihen. Yleensä sitä tuppaa näkemään lapsensa positiivisessa valossa, mikä on tietysti suurimmaksi osaksi oikein hyvä juttu.

Kun on katsonut jälkikasvua noin puolitoista vuotta maailman ihanin -silmälasien läpi, vähän jännitti mitä päiväkodin ammattilaiset mahtavat olla neidistä mieltä. Vastauksia saimme viime viikolla varhaiskasvatussunnitelmakeskustelussa, eli vasu-keskustelussa.

Tapaamista oli alustettu antamalla meille lomake, jossa kyseltiin erilaisia asioita lapsesta. Syömistä, pukemista, pottailua, nukkumista sekä mistä tykkää/ei tykkää ja muita tunne-elämän juttuja. Lomaketta ei tarvinnut mitenkään erikseen palauttaa, mutta samoista asioista keskustelukin sitten käytiin.

Kuva Uudenkaupungin päivähoidon sivuilta


Selvisi, että kyllä sitä oman lapsensa tuntee. Päiväkodin aikuiset ovat lapsesta aika lailla samassa käsityksessä kuin me vanhemmat.

Neiti osaa juuri sellaisia asioita kuin tässä ikävaiheessa kuuluukin. On luonteeltaan vilkas ja liikkuvainen tättähäärä. Rakastaa musiikkia. Osaa halutessaan seurata ohjeita, mutta kiukkuaa apinan raivolla, jos asiat ei mene oman mielen mukaan. Suuremmaksi osaksi on kuitenkin iloinen ja nauravainen. Päiväkodista käsin näyttää, että lapsi on sopeutunut ryhmään ja viihtyy hyvin.

Erityisen ihana oli kuulla, että muut ryhmän lapset tykkäävät meidän mussukasta. Hän saa paljon haleja toisilta ja halailee itse toisia. Yksi vanhemman kauhukuvistahan on, että oma lapsi ei jostain syystä saisi kavereita tai tulisi kiusatuksi. Myös aikuisilta lapsi osaa mennä pyytämään syliä sitä kaivatessaan.

Mahtava homma! Emme ole ihan susia kasvattajina ja lapsosemme on tosiaan mainio.

Kehityskohteeksi kirjattiin sen harjoittelu, ettei aina voi saada sitä mitä haluaa. Pitänee opetella ensin itse...

tiistai 8. lokakuuta 2013

Masentava synnytys

Tasa-arvo etenee kaikilla rintamilla.
Nyt tiedetään, että myös miehet kärsivät synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Mitenkään vähättelemättä miesten masennuskokemuksia, tulee kuitenkin maallikkona epäilleeksi, että onko tämä nyt samaa synnytyksen jälkeistä masennusta kuin äideillä. Uutisessakin tuodaan monella tavalla esille, että raskaus ja synnytys on aika erilaisia juttuja miehen ja naisen näkökulmasta - ihan biologisista syistä.

Että ihan varmastiko nimenomaan se synnytys masentaa? Vai olisiko ihan niin, että masennus johtuu uudesta elämäntilanteesta ja siihen sopeutumisesta.

Kyllähän se varmasti monessa tapauksessa on niin, että pienen vauvan hoitaminen on aika äitivetoista. Isä voi auttaa, mutta äiti johtaa orkesteria. Meillä oli muutto päällä juuri neidin syntymän aikaan , joten alkuun roolit olivat hyvinkin kivikautiset. Mies valmisteli luolaa kantamalla raskaita asioita ja minä yritin imettää sairaalassa. Mitä pienempi vauva, sitä enemmän äiti on pienessä kiinni, jolloin rooleihin helposti tulee asetelma, jossa äiti on vauva-ekspertti ja isä mukana parhaansa mukaan.

Uutta tulokasta odotellessa isää ei tunnu vaivaavan lainkaan oletettu statistin rooli.
Eräskin keskustelu käytiin suurin piirtein näin (lähtötilannetta en enää muista):

Mies: "Kun vauva on ihan pieni, mä en pysty kuitenkaan mitään tekemään..."
Minä: "Sä pystyt röyhtäyttämään, vaihtamaan vaippaa, kylvettämään, pitämään sylissä, hytkyttelemään uneen, ruokkimaan pullosta..."
Mies: "Niin kuten olin sanomassa, mä en pysty kuitenkaan mitään tekemään!"

Lienee uuden kaksilapsisen perheen arki alkaa taas äiti johtaa toimintaa -mallilla. Kunhan nyt ei vaan masentuisi siitä synnytyksestä...

maanantai 7. lokakuuta 2013

Schrödingerin kissa

Kvanttimekaniikkaan (tai johonkin sen sellaiseen) liittyy ajatusleikki kissasta, joka on laatikossa, joka mahdollisesti tappaa kissan. Ajatusleikin idea menee jotenkin niin, että ennen kuin laatikko avataan ei voida tietää, onko kissa kuollut vai elossa, vaan molemmat ovat yhtä mahdollisia ja siten tavallaan yhtä aikaa olemassa - vaikka kissa ei tietenkään voi olla yhtä aikaa kuollut ja elossa.

Ensimmäiseksi tästä hölinästä tulee mieleen lähinnä kaksi asiaa:
  1. Miksi tätä pidetään kovin hienona ajatuksena?
  2. Lakatkaa kiusaamasta kissoja!
Koin kuitenkin jonkinlaisen Schrödingerin kissa -hetken, kun kävimme vauvan rakenneultrassa. Siellä meille selvisi monta asiaa, kuten että pikkuisemme on vallan malliyksilö ja täysin kunnossa. Samalla saimme melko varman arvion tulokkaan sukupuolesta. Siinä se iski - siihen asti olin jollain tavalla odottanut sekä tyttöä että poikaa, vaikka tiesin vatsassa polskivan vain yhden vauvan.

Ultrassa raskauden kissantappolaatikko avattiin ja enää vain toinen mahdollisuus on olemassa. (Tai no tietysti ultrassa on voitu nähdä väärin, mutta melko varmaa tietoa sieltä saatiin.)

Sinulle, jolle päätöksenteko on vaikeaa, Alphageek.fi myy Schrödingerin kissa -päätöksentekolaatikkoa...

Siinä sitten äiti on ihmeissään tuntemustensa kanssa. On iloinen, että saa juuri tämän lapsen, joka on juuri tätä sukupuolta. Hämmentyy, että kertooko asiasta iloitseminen, että on tyytyväisempi tähän sukupuoleen kuin toiseen? On tavallaan vähän surullinen, että ei nyt saa sen toisen sukupuolista lasta. Kauhistuu, että miten voi olla vähän surullinen, kun on kuitenkin tosi iloinen, että saa sen lapsen, jonka saa. Miettii, että koko sukupuolella ei kyllä oikeasti ole mitään väliä, eikä olekaan, mutta kuitenkin se tuntuu joltain, että sukupuolen tietää. On tosi iloinen siitä, että mikään oma ajattelu tai haluaminen ei voi tai voinut vaikuttaa mitenkään lapsen sukupuoleen.

Ei edes ala avaamaan sitä, mitä kaikkea voi pohtia siitä, että meille tulee poika!

perjantai 4. lokakuuta 2013

Taidetta koteihin

Tässä vaiheessa on varmasti useimmille selvää, että emme varsinaisesti panosta sisustukseen. Kauniita ja ihania asioita ja ratkaisuja olisi maailma pullollaan, mutta ajanpuute, laiskuus ja halu käyttää rahaa sisustuksen sijaan johonkin muuhun, on ajanut aina ohi. 

Mies laittoi taulut (kaksi kappaletta) seinälle yli vuoden asumisen jälkeen. Naureskelimme, että olipahan projekti, kun toteutukseen meni noin 15 minuttia. Toinen mainituista "tauluista" esittää Marilynia ja toinen on kehystetty juliste, vanha absinttimainos. Kauhean rojukasan takaa voi löytää suvun perintönä tulleen tietoisen kauhean kukkataulun, mutta sen on tarkoituskin nojata seinään. Rojujen kasaantumisesta sen eteen syytän miestä. Lisäksi meillä on esillä miehen ja minun hääkuvia ja neidin photoshootin tuloksia, joissa hän on 5 kk - ne onkin ihan parasta taidetta.

Mutta ei hätää! Lapsihan korjaa tämän(kin) asian vanhemmissaan. 

Kuten tämä todistaa, moderni taide muistuttaa pitkälti lasten tekeleitä. Itse tunnistin oikein 7/11.

Menisitkö näin pitkälle? Huone on taidemuseossa ja kokonaan lasten maalaama. Lue lisää täältä:http://www.flowerhell.com/tag/the-queensland-gallery-of-modern-art/


Ja minä kun meinasin heivata lapsen värikylpytyöt mökille huussiin katseltaviksi :) 

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Tehdään sshhhsss

Monet kaverit ovat jakaneet ja kommentoineet BBC: n artikkelia suomalaisesta saunasta. Pakkohan se sitten oli itsekin lukea, kun linkittäminen oli kestänyt kolmatta päivää ja kansanluonteeseen kuuluu olla kiinnostunut siitä, mitä meistä kirjoitetaan ulkomailla.

Eihän siinä mitään uutta ollut, saunat ovat suomalaisilla veressä ja saunomista ei tunnu maailman muu meno uhkaavan.

Me olemme vähintään keskivertoja saunojia. Emme pääse kovimpaan kastiin, koska meillä ei ole omaa saunaa asunnossamme. Tätä nykyä on yksi saunavuoro, aiemmin oli kaksi. Mökeillä sauna tietysti lämpenee päivittäin, joskus otetaan oikein aamu- ja iltasaunat.

Kuva:  saunapuoti.fi

Onneksi tytärkin on päässyt saunomisen makuun. Ensimmäinen vuosi oli nimittäin rankkaa tällä saralla. Ensin kokeilimme viedä hänet nukkuvana vaunuissa pukuhuoneeseen, mutta neiti ei ikinä nukkunut siellä. Seuraavaksi hän keksi, ettei kertakaikkiaan pidä saunoista, varsinkaan taloyhtiömme saunasta ja karmaiseva karjunta alkoi heti saunatiloihin saapuessa. Siitä seurasi pitkä vaihe, jossa saunoimme vuorotellen puoli tuntia per löylynhimoinen vanhempi.

Lapsen hiukan kasvettua aloimme yrittää saunakulttuurin ihanuuden esittelyä uudemman kerran. Alan klassikko, eli lapsi alalauteella kylpyvadissa, osoittautui aivan sudeksi meillä. Huutoa ja kirkumista, ei iloisia vesileikkejä. Arvatkaapas muuten huviksenne, kuinka moni ehdotti tätä, jos ja kun saunomisen haasteet tulivat puheeksi . Hyväähän he tarkoittivat, mutta ihanko totta emme itse olisi keksineet tätä kokeilla...

Sen sijaan lapsi suostui tulemaan rattaissaan suihkuhuoneeseen, josta näki saunovat vanhemmat lasioven läpi. Leluja mukaan ja aika monet laululeikit olen esittänyt lauteilta käsin. Lapsesta oli kerrassaan hauskaa, kun joku meni suihkuun.

Kun saunatilaan oli näin saatu joku positiivinen meininki, alettiin muksua ottaa mukaan varsinaiseen saunaan. Äidin vieressä pefletillä lasketaan usein sormia ja varpaita. Sitten heitetään sshhssss, eli löylyä, jonka jälkeen lapsi haluaa yleensä kaataa löylykauhasta vettä päälleen ja/tai lattialle. Kun tulee liian kuuma, pesuhuoneen puolella on leluja ja vettä vadissa lätsyttelyä varten. Nykyään tosin saunomisen paras puoli taitaa hänestä olla lauteita ylös alas kiipeily. Tulee aika hikinen porrastreeni, mutta hauskaa tuntuu olevan.

Saas nähdä onko tulevankin tulokkaan tutustuttaminen tähän tärkeään kulttuurielementtiin yhtä monipolvinen prosessi.

torstai 26. syyskuuta 2013

Eri tason leikit

Toisten lapset on parempia leikkimään piilosta kuin toisten. YLE kertoo, kuinka kaksivuotiasta etsimään hälyytettiin poliisit.

Meillä neiti menee aina saman oven taakse piiloon. Eikä ole niin just, vaikka joku jalka tai käsi hiukan pilkottaisi sieltä. Tärkein osa leikkiä taitaa olla se, että äiti tai isä suureen ääneen taivastelee, että mihin lapsi onkaan voinut kadota. Kun aikansa taivastelee, kikattava lapsen pää kurkistaa oven takaa.
Ja sitten uudestaan!

Nytpä kuitenkin tiedän, ettei ole ainoastaan huono juttu, että lapsellani ei olisi ikinä kärsivällisyyttä pysyä kovin kauaa piilossa.

Kuva: suurpedot.fi

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Vanhan kansan ennustuksia

Hölynpölyvaroitus!

Raskaana olevilta kysytään todella usein muhiiko mahassa tyttö vai poika. Itsekin sitä paljon miettii - varsinkin nyt kun ei vielä tiedä! Uteliaisuus on inhimillistä, joten ei ole ihme, että ajalta ennen ultraäänilaitetta periytyy monia tapoja "selvittää" lapsen sukupuoli. 

Koska kakkosen rakenneultraan (jossa sukupuoli monesti selviää halukkaille) on vielä noin viikko, on nyt hyvä aika katsoa mitä wanhat wiisaudet sanovat. 

Konstit on monet:
  • Vatsan sijainti: korkealla olevassa mahassa asuisi tyttö ja matalalla olevassa poika. Sanoisin, että vatsa on ennemmin korkealla kuin matalalla, eli piste tytölle.
  • Sydämen syke: yli 140 tyttö ja alle 140 poika. Eilen neuvolassa mentiin väliä 145-150, eli toinen piste tytölle.
  • Äidin pahoinvointi: jos on paljon odotat tyttöä, jos ei juurikaan poikaa. No ei juuri mitään, eli ensimmäinen piste pojalle. 
  • Ihon kukkiminen: tyttö vie äidin kauneuden, sanovat, eli jos tuppaa finniä vatsassa olisi tyttö. No on niitä näppyjä tullut muutamia, ei paljon mutta enemmän kuin normaalisti, eli tytölle kolmas piste.
  • Maya-kalenteri: jos äidin ikä synnytyshetkellä ja vuosi ovat molemmat parillisia tai parittomia tulee tyttö, jos toinen on parillinen ja toinen pariton tulee poika. Tulen olemaan 31 ja vuosi on 2014, eli toinen piste pojalle.
  • Kiinalainen syntymäkalenteri: taulukko, jossa vertaillaan äidin kuukalenterin mukaista ikää ja vauvan hedelmöityskuukautta. Tyttö on tämän mukaan tulossa, neljäs piste.
  • Sormustesti: riiputa vihkisormustasi omassa hiuksessasi vatsan päällä, jos sormus pyörii tulee poika, jos taas heiluu edes-takaisin tulee tyttö. Tästä on myös versioita, joissa mikä vaan sormus narussa käy. Sen lisäksi että tämän tekeminen tuntui melko urpolle, sormus sekä pyöri että heilui edes-takaisin. Ei pisteitä.
Ta-daa, pistein 4-2 tulossa olisi tyttövauva!

Jos näitä vertailee neidin odottamiseen, vatsan sijainti, syke ja kiinalainen syntymäkalenteri pitivät kutinsa. En voinut pahoin, saanut näppyjä ja ikäni oli pariton parillisena vuonna neitiä odottaessa ja tyttö se on.

Odotellaan ja toivotaan, että ultrasta saa hieman pitävämpää tietoa.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Lahjoja vauvalle

Meidän perheessä asumisasiat ovat pikkaisen vaikeita.

Lähtien mikrotasosta, eli siitä, että aina on ollut asunnoissa aika vähän tilaa ihmis- ja tavaramäärään nähden. Päätyen makrotasoon eli siihen, että emme oikeastaan yhtään tiedä, missä meidän pitäisi asua ja millä tavalla.

Yhtäältä haluaisimme omakotitalon, mutta toisaalta olemme ihan liian laiskoja sellaista koko ajan hoitamaan. Kerrostalo huoltoyhtiöineen ja isoine pesutupineen, jossa pesee ja kuivaa helkkarin kokoisen lakana- ja pyyhepyykin parissa tunnissa on kätevä kuin mikä, mutta toisaalta enemmän omaa rauhaa ja pihaa olisi kiva.
Minä olen kotoisin pääkaupunkiseudulta, enkä ihan vakavissani ole harkinnut vakavasti pois muuttamista. Mies EI ole pääkapunkiseudulta, eikä voi oikeastaan sietää koko paikkaa.

Ei siis varmaan yllättävää, että asia nousee aina välillä keskusteluun isona vaikeana asiana.

Uutisia selatessa tuli huomattua näkökulma, jota ei tosiaan ole otettu huomioon. Mehän olemme nuori hyvinkoulutettu lapsiperhe (neitikin on käynyt muskarissa ja värikylvyssä ja on parhaillaan korkealaatuisen suomalaisen varhaiskasvatuksen piirissä) ja uusi lapsi on jo tuloillaan. Ja tästä kombosta olisi moni pikkukunta vallan innoissaan.

Useammalla paikkakunnalla on jopa tapana maksaa rahaa tai lahjoittaa jotain syntyvälle vauvalle. Tapa on todella suloinen ja kiva - mutta toisaalta täysin käsittämätön. Mielellään sitä ottaisi tietysti uudelle tulokkaalle tervetuliaispaketin, mutta mitä kaiken kustantava kunta oikein ajattelee lahjalla saavuttavansa - paitsi tietysti hyvää mieltä?

Ajatus, että vauvaa odottavat vanhemmat valitsisivat asuinpaikan vauvan syntymälahjan perusteella on melko absurdi. Jopa siinä tapauksessa, että pohtisi jotain rajaseutua kahden kunnan välillä, luulisi, että nämä vauvalahjat eivät voi olla merkittävämpiä tekijöitä kuin vaikka terveys- ja päivähoitopalvelujen taso ja saatavuus. En myöskään usko näihin lahjoihin voi liittää mitään velvoitteita asua kunnassa mitään tiettyä aikaa, joten vaikutus voi olla lyhytaikainen.

Ihan tosissaan myös toivon, että ketkään jo kunnassa asuvat eivät tee vauvaa ihan vain lahjan toivossa. Ei se edes taloudellisesti kannata, ovat niin kalliita nuo lapset nääs.

Mutta jos sitä huumorimielellä tutkisi, että mistä irtoaisi tulokkaalle parhaat lahjukset... Toisaalta olen kyllä todennut, että toista kertaa en vastasyntyneen kanssa muuta mihinkään....

perjantai 20. syyskuuta 2013

Taistelevat tavikset

No nyt tuli kyllä hyvin hämmentynyt perjantaifiilis. Klikkailin kahvitauolla linkkiä uutiseen tyypistä, joka järjestää "hetero priden". Toimittaja tekee jutussa kyllä hyvää työtä, jutun lukemista seuraava wtf-fiilis on ihan haastateltavasta lähtöisin.

Ajatuksessahan ei sinällään pitäisi olla mitään pahaa. Käsitykseni mukaan (en ole koskaan ollut) gay pride -tapahtumat ovat iloluontoisia ja niissä juhlitaan omaa identiteettiä ja oikeutta olla sitä mikä on. Ei siis lytätä sitä, mitä joku muu on, vaan iloitaan siitä mitä itse ollaan. Miksei siis heteroillekin pride, jos joku sellaisen haluaa järjestää?

No kävi ilmi, että siksi, että tapahtuma ei ole mikään terve itsetunnon osoitus, vaan paremminkin suunnattu niitä toisia vastaan. Tämä kaveri on nyt nettiystäviensä kanssa päätellyt, että jossain on jotain tavallisia ihmisiä, joille se, että toisilla ryhmillä voisi olla samat oikeudet kuin heillä on uhka. Tai ainakaan kukaan ei sillain symppaa niitä tavallisia niin paljon, että olis kivampi jos joku ihailisi heitä, siksi kun he on tavallisia. (Tässä kohtaa keittiöpsykologi epäilee, että näitä ei ole vaan halattu lapsena tarpeeksi).

Ymmärrän, että joitain voi ärsyttää tietyn ryhmän näkyminen mediassa. Eräs miehen ystävä, vallan ihmisystävällinen todettakoon tässä, puuskahti kerran että onko tätä homoasiaa pakko tulla joka tuutista - olkoot rauhassa homoja, mutta onko pakko olla joka päivä telkkarissa sateenkaarihommissa. Hän pääsi tästä kyllä yli, kun sai vaihtaa kanavaa. Minua taas häiritsee joka tuutista ängettävä julkkis-BB, josta en voisi olla vähempää kiinnostunut, mutta en koe sitä mitenkään itseäni uhkaavaksi asiaksi ja tajuan, että joku muu voi olla siitä innoissaan. Tutkimustietoa minulla ei ole, mutta väittäisin, että mediassa näkyy kyllä todella usein myös heteroita.

Esite tavallisena perheenä olemisesta? Oikeasti se on RAY:n materiaalia tukiperhetoiminnasta.

Mutta että joku nyt uhkaisi niitä ihan tavallisia heteroperheitä? Oikeasti? Miten?
Meillä on vallan tavallinen heteroiden avioliitosta alkanut perhe ja meidän olemiseen ei kyllä vaikuta mitenkään se onko toisilla aikuisilla ihmisillä oikeus solmia avioliitto vai ei.

Jutussa vilahtavat myös klassikkoargumentit "homoilla ei voi olla lapsia, kun niitä kiusattaisiin" ja "jos näille nyt antaa oikeuksia, niin kohta nekrofiilit/eläimiinsekaantujat/pedofiilitkin haluaa".
Samalla logiikalla pitäisi sitten kieltää ne eriväriset pipot (ihonväristä puhumattakaan), jos vaan oletetaan, että lasten kiusaaminen automaattisesti sallitaan, eikä siihen mitenkään puututa. Toki kiusaaminen on vakava ongelma, jota ei ole saatu ratkaistua. Kiusaaminen ei kuitenkaan lopu sillä, että yritetään etukäteen keksiä kaikki asiat, joista voisi kiusata ja kielletään ne.
Tuohon toiseen älynväläykseen vastaa mielestäni aika selkeästi tämä sarjakuva. Siinä puhutaan vain Amerikasta, mutta periaate pitää.

Kai meillä jotain toivoa on. 162 604 ihmistä allekirjoitti kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Eduskunnan äänestyksestä odotetaan jännittävää, mutta realistisesti läpimenoon on mahdollisuus.

Toivottavasti, kun minun lapseni ovat isoja, kukaan ei muista tai edes oikein usko, että tällaisesta asiasta on ikinä pitänyt keskustella.

torstai 19. syyskuuta 2013

Halpoja, kalliita vai kaupallisia neuvoja

Odottelen tässä jotenkin malttamattomana, että pääsen taas ensi viikolla neuvolaan masuvauvan suhteen. Ihan mielenkiintoista sinällään oikein odottaa, että pääsee pissimään purkkiin, mittaamaan verenpainetta ja kertomaan ns. ulkopuoliselle osapuolelle paljonko painaa... No ehkä pääsen taas myös kuulemaan sydänääniä.

Yle kirjoitteli eilen, kuinka neuvola on varsinainen tuotemerkkiviidakko.

Onhan se. Me olemme kyllä saaneet ihan neuvolahenkilökunnan itse tuottamaa materiaalia esim. ravinnosta, mutta myös sponsoroidut lehdykät ja mainoskuoret neuvolakortille ovat tulleet tutuiksi.


Käsittämättömin neuvolamateriaali ikinä, katsokaa jos löydätte. Koominen ja täynnä mainoksia. Kuva napattu huuto.netistä, jossa joku vielä myy tätä ilmaiseksi saatua pläjäystä.

Asia on aika kaksipiippuinen. Sinällään kunnallisen toimijan pitäisi olla täysin neutraali ja puolueeton. Toisaalta kaikki tietävät, että kunnilla ei ole yhtään ylimääräistä hilua laittaa mihinkään, eikä neuvolatoiminta ole poikkeus. Jos siis jotain sinällään toimivaa materiaalia saa firmoilta ilmaiseksi, onko parempi ottaa se käyttöön kuin olla kokonaan ilman?

Esimerkiksi minusta kirjanen, jossa on tekstit jokaiselle raskausviikolle ja joitain artikkeleja on oikein kiva. Vaikka olemme toista kertaa asialla, luemme tekstit (niitä on erikseen äidille ja isälle) miehen kanssa aina, kun uusi raskausviikko alkaa. Kirjassa on myös paljon mainoksia, mielestäni asiasisällöstä kunnolla eroteltuna. Minua ne eivät häiritse, mutta voi tietysti olla riski, että nyt suhtaudun alitajuisesti positiivisemmin johonkin tuotemerkkiin, joka kirjan mainoksissa on esiintynyt. Kuinka kaameaa se sitten on, on varmaan makukysymys.

Minua ei myöskään vaivannut, että sairaalasta lähti kotiin kaksi eri vaippamerkin pakkausta, joissa oli ilmaista tavaraa. Myönnettäköön, olen ostanut kyseisten merkkien vaippoja, mutta niin olen myös sellaisia vaippoja, joilla ei ole halua ta resursseja tällaiseen markkinointiin. Eräs tuore äiti itse asiassa harmitteli, että miksei heidän postiluukustaan ole kuulunut kivoja näytteitä vauvantulon myötä. Lohdutin häntä kertomalla, että rekisterit päivittyvät muutaman viikon viiveellä ja myös he varmasti saavat kaikenlaista postia.

Meidän kohdalla neuvolan työntekijät ovat mainoksista huolimatta olleet vallan puolueettomia. Tämä on mielestäni se avainkysymys. Monesti on mainittu, että näissä nyt on näitä mainoksia, mutta ne voi jättää omaan arvoonsa. Tuotemerkeistä kysellessä on mainittu aina useampia merkkejä sekä se, että mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovi toiselle. Mielestäni olisi järjetöntä, jos neuvolassa ei saisi sanoa, että tarvitsemaanne asiaa myydään esimerkiksi tuotenimillä X ja Y.

Monet, minä mukaanlukien, varmasti ajattelevat pystyvänsä hyvin tunnistamaan mainokset, niitä kohdatessaan ja arvioimaan niiden tietoa sen mukaan. Toisaalta mainoksilla on kiistattomasti jotain tehoa, vähintään tiedän mainoksen kohdattuani, että tuotemerkki on olemassa. Kilpailu on myös aika epäreilua tuotemerkeille, joilla ei ole varaa painattaa satojatuhansia esitteitä kaikkiin Suomen neuvoloihin. En myöskään tiedä suosivatko neuvolat tiettyjä firmoja vai otetaanko asiallista tietoa sisältävät materiaalit vastaan miltä tahansa merkiltä.

Lopulta ajattelen, että jos ilmainen materiaali säästää työntekijöiltä aikaa, jonka he voivat käyttää perheitä tavaten tai neuvontapuhelimeen vastaten, olen valmis sietämään mainoksia.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Syömään!

Uutta arkea on nyt eletty hieman päälle kaksi viikkoa. Tähän mennessä on tullut lähinnä todettua, että olemme ajanhallintarajoittuneita.

Yksi iso asia on kuitenkin aika paljon helpompaa kuin ennen: Syöminen.

Olemme perhe, joka syö. Paljon.
Kaupassa myytävistä yksiköistä vaikkapa jauhelihaa (ylläri, että sitä lapsiperheessä syödään) riittää tyypillisesti yhteen ateriaan.
Meitä on siis kaksi aikuista ja yksi yksivuotias. En tiedä mitä teemme, kun lapsia on kaksi ja he kasvavat hiukan suurempiin annoskokoihin.

Mainittakoon sivuhuomiona, että meistä kukaan ei ole ylipainoinen. Me vain syömme, ettei olisi nälkä.

Ja jotta voisi syödä, ettei olisi nälkä, pitää ruokaa tehdä. Me olemme miehen kanssa aina syöneet kaksi lämmintä ateriaa päivässä - jotkut kuulemma aloittavat tällaisen tavan vasta lasten myötä. Kotiäitinä piti siis tyypillisesti ideoida ja valmistaa kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Jotain mitä yksivuotias osaa syödä (keitot eivät ole kovin toimivia), ei ole liian suolaista tai mausteista, maistuisi kuitenkin jollekin ja mieluiten ei olisi ihan aina sitä samaa makaronilaatikkoa. Ideat ja inspiraatio olivat useamman kerran hukassa.

Arkiruokaa. Kuva: kotikokki.net

Suhtauduimme lähinnä surkuhupaisuudella neuvoihin ylijäämäruoan käyttämisestä. Ei meillä oikein tosiaan jää ruokaa aterian jäljiltä yli. Neuvot tehdä isompia annoksia kerralla kaatuvat kattiloiden, pannujen, vuokien yms. kokoon ja määrään. Eikä meillä ole kiertoilmauuniakaan, johon saisi sapuskaa tulemaan useampaan tasoon.

Mutta ah, nykyään minua kutsuu valmiiksi laitettu lounaslinjasto. Lounaaseen kuuluu jälkiruoka, joka on usein esim. rahkaa, niin että sen voi säästää välipalaksi. Jos ei säästä, niin kahvilasta saa hiukopalaa.

Lapselle täytyy laittaa kaksi ateriaa vähemmän kotona. Neiti kyllä syö päiväkodissa kolme ateriaa. Hobittilapsemme vetelee nimittäin kaksi aamupalaa, yhden kotona ja yhden tarhassa. Hyvin kuuluu maistuvan joka aterialla.

Iltaruoka meillä on melkein kellontarkkaa viideltä. Neidin on silloin nälkä ja naapurustokin kyllä kuulee, jos ruokaa ei ole ajallaan. Itse ehdin töistä kotiin noin viideksi, joten arkikokkailut ovat luontevasti kaatuneet miehen niskaan.

Kun on viikon pitänyt taukoa, jaksaa viikonloppuna yrittää hiukan innostua perheen ruokahuollosta.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Tikusta asiaa

Uuh maanantain A-studiossa halutaan sörkkiä aihetta, josta varmasti saadaan jänkkäämistä aikaan. Ei siis mitään kunnon keskustelua, vaan jankuttamista ja vänkäämistä elikkäs jänkkäämistä.

Aihe on vanha kunnon kuningas alkoholi ja äitiys. A-studio kysyy saako imettävä äiti juoda saunakaljan.
Jo sivuilla olevalla videolla kaksi terveysalan ammattilaista on ihan eri mieltä.

Minä en ole mikään lääketieteen ammattilainen, mutta muutamia sellaisiakin on kuultu. Lopputulemana olen jäänyt siihen käsitykseen, että äidinmaidon alkoholipitoisuus voi olla korkeintaan sama kuin mikä äidin veren. Sinällään tämä olisi järkeenkäypää. Vauva ei siis vetele maidossa samaa määrää alkoholia kuin äiti pullosta. Matemaattisesti ajateltuna äidin pitäisi siis vetäistä karmeat liiskat, jotta alkoholin määrä veressä/rintamaidossa olisi kovin kummoinen.

Myös THL kertoo, että vaikkapa lasi viiniä silloin tällöin ei vaikuta imetykseen.

Äkkiseltään väittäisinkin, että oikea syy näihin keskusteluihin löytyy tuolta THL:nkin listalta hieman alempaa:

"Noin 6 % suomalaisäideistä on päihderiippuvaisia. Kaikkia riskikäyttäjiä (runsaasti ja /tai humalahakuisesti juovia) tulisi auttaa vähentämään alkoholinkäyttöä ja mieluiten lopettamaan se kokonaan."

Kysymys ei suinkaan ole siitä juoko "ihan tavallinen äiti" lasin viiniä vai ei, vaan siitä että oletetaan sen lasin viiniä olevan portti hillitsemättömään alkoholinkäyttöön. Tai että, jos kaikkien suhdetta alkoholiin ei demonisoida, niin alkoholisti-äidit kokevat sen oikeutuksena juoda enemmän. Tai jotain.

Juu juu, ei alkoholia välttämättä mihinkään tarvita, kuten ei muitakaan nautintoaineita. Ilman muuta on täysin vastuutonta hoitaa vauvaa humalassa (riippumatta siitä imeytyykö maito rintamaitoon vai ei). Tästä varmastikin ainakin jollain tasolla kaikille selvästä asiasta huolimatta keskuudessamme elää päihdeäitejä (ja -isiä). Kaikki tietävät, että Suomessa alkoholi on oikea ongelma monelle.

Oikea ongelma on aika vaikea ratkaista. Siksi tehdään sitä, mikä on helppoa. Keskitytään vänkäämään siitä, voiko ottaa yhden tai kaksi.

Jos tähän nyt uhrataan toimittajien ja haastateltavien työaikaa, suhteellisen kallista lähetysaikaa ja katsojien (vaihtelevaa) aivokapasiteettia, niin oltaisiinko voitu edes keskittyä vaikka kysymykseen päihdeäitien pakkohoidosta?  Kuuma peruna sekin.

En tiedä, voihan tuosta ihan hyväkin keskustelu tulla, enpä vaan taida viitsiä vaivautua sen pienen toivon takia katsomaan.

torstai 12. syyskuuta 2013

1,7 lasta

Jokinaika sitten Hesarissa ollut kolumni toisen lapsen osasta pysähdytti. Siitä on sen jälkeen puhuttu eri piireissä ja viimeksi tänään facebookissa eräs tuore toisen lapsen äiti viittasi juuri näin käyneen.

Kyllähän se kieltämättä mietityttää, että miten kakkosen käy. Eihän meillä nytkään ole tolkuttomasti ylimääräistä aikaa, ainakaan neiti ykkösen ollessa hereillä. Vaikka teksti on huumorilla höystetty, niin niinhän se nyt vaan karusti todellisuudessa menee, että "vähemmän hengenvaarassa oleva saa odottaa".

Osittain menee varmaan sen piikkiin, että ei meillä voi vielä olla mitään omia kokemuksia kahden lapsen vanhemmuudesta, mutta kaikissa kuvitelmissa vaikkapa ensi kesästä on ensimmäisenä näkökulmana, mikä olisi neidille toimiva/kiva ratkaisu. Muistaakseni neiti kuitenkin vauvana asetti vielä suurempia haasteita kuin nyt taaperona - jotenkin se vei kaiken ajan, muistaisi vain mihin...

Kavereille olemme nauraneet, että koko kuviohan perustuu tällä kertaa siihen, että tästä lapsesta tulee helppo. Viimeksi eilen vähän katselimme taas asuntopalapeliämme ja totesin, että puuhamatto ei voi tulla enää siihen, missä se viime kierroksella asui. Mies totesi, että sehän mahtuu hyvin lastenhuoneeseen. No joo, niin mahtuukin, mutta siinä mies olettaa, että vauva viihtyisi huoneessa yksinään aktivointileluineen, kun muut puuhaavat keittiö/olohuone-kompleksissa.

Tähän ei saa unohtaa kuopusta. Kuva wikipediasta, jossa on toki artikkeli myös ostoskärryistä.

Toki olen vielä myös vaiheessa, jossa uskottelen itselleni, että todellakin täytän molempien vauvakirjat antaumuksella (mistä tuli mieleeni, että pari juttua pitäisi lisätä neidin kirjoihin yksivuotisjuhlista, joista on kohta 5 kuukautta). En näe mitään syytä, miksi en löytäisi meille sopivaa sisarusryhmää muskariin.

Kai toinen saa jotain etujakin. Sillä on viihdykettä sisaruksesta, leluja on pilvin pimein. Vanhemmilla on pieni haisu siitä, mitä tässä nyt ollaan tekemässä ja ehkä kokemuksen myötä jopa pidempi pinna. Tärkeimpänä varmaan se, että hänen näkökulmastaan perheessä  on aina ollut kaksi lasta, joten hän on ainoa, jolta tilanne ei vaadi erityistä sopeutumista.

Suomessa keskimääräinen lapsiluku on 1,7 lasta. Ehkä sen voi ajatella tarkoittavan samalla sitäkin, että ei oikein pysty olemaan 100 % täysipainoinen äiti kahdelle kokonaiselle.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Saakelin hormonit

Hehkutin tässä taannoin itsetyytyväisenä, kuinka olen ilmeisen hyvä olemaan raskaana. Perustelin tätä sillä, että minulla ei nyt tässä noin 1,5 vuoden kokemuksella ole kovinkaan kummoisia raskausoireita. Tokihan se kumpu kasvaa ja turvotusta on odotettavissa, mutta ilman sitä olisi jo kyseenalaista olenko raskaana ollenkaan.

Tämä viikonloppu muistutti, että puhuinkin vain fyysistä oireista.

Noin vähätellen voisi ilmaista, että luonteenlaatuni yhdistettynä raskaushormoneihin on aikamoinen cocktail. Kun jo lähtötilanteessa kiihtyminen nollasta sataan ei kestä kauaa, vievät hormonit viimeisenkin hidasteen välittömän ja usein liioitellun reaktion tieltä.

Näinhän siinä kävi:

  1. Luokittelen miehen toiminnan ei kivaa -kategoriaan ja ilmoitan siitä
  2. Miehen vastaus ei tyydytä.
  3. Raivostun
  4. Ilmaisen raivoani hyvin värikkäin sanakääntein
  5. Mies ei ihan ymmärrä missä mennään
  6. Menen murjottaen nukkumaan, mutta oikeasti en nuku juurikaan koko yönä kun olen niin raivoissani
  7. Aamulla en ole missään kontaktissa mieheen. Olen käsittämättömän hilpeä ja laulelen iloisesti, vaikka tilanne on tietysti edelleen solmussa. 
  8. Töissä tilanne alkaa itkettää. (Joo, saa uranaisetkin itkeä, mutta on tämä nyt pikkaisen noloa.)
  9. Mies lähestyy varovaisella tekstiviestillä kysyen voisimmeko jutella asiasta vai pitääkö hänen pelätä, että toteutan kohdassa 4. esiintulleita uhkauksia.
  10. Keskustelua aiheesta. Salaa harmittaa, että sinällään järjellinen pointtini kohdassa 1. on hautautunut melkoisen määrän riehuntaa alle ja vaikutan vähintään hieman lapselliselle.
Miksei se koskaan mene näin? Samat reaktiot tästäkin löytyisi...

  1. Luokittelen miehen toiminnan ei kivaa -kategoriaan ja ilmoitan siitä
  2. Miehen vastaus ei tyydytä.
  3. Saan hillittömän hihityskohtauksen, koska onhan tilanne hiukan koominenkin.
  4. Olen käsittämättömän hilpeä ja laulelen iloisesti. 
  5. Mies ei ihan ymmärrä missä mennään
  6. Menen nukkumaan, mutta tilanne alkaa itkettää. Itkeskelen itseni uneen.
  7. Aamulla en ole missään kontaktissa mieheen, tilanne on selvittämätön. 
  8. Töissä tilanne alkaa raivostuttaa ja painelen hommia aggressiivisella raivolla. (Joo, tiimikaverit ei ehkä pyydä tänään lounaalle.)
  9. Mies lähestyy varovaisella tekstiviestillä kysyen voisimmeko jutella asiasta vai mitä ihmettä.
  10. Keskustelua aiheesta. Vaikutan toki hiukan epästabiilille (hei, olenkin), mutta voimme keskittyä itse asiaan emmekä kaikkeen sen jälkeen tapahtuneeseen.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Kylläpä se kasvaa

Voi apua miten se kasvaa!
Ja ei, kyseessä ei ole päivittely siitä miten nopeasti äidin pikkuvauvasta on tullut äidin iso taitava taapero.
Vaan äidin masu - se on jo vaikka kuinka iso!

Katselin tässä taannoin kuvia edelliseltä raskausajalta. Silloin en ollut vielä tässä vaiheessa kertonut töissä ja sopivilla vaatevalinnoilla kumpu ei liiemmin pullottanut. Kyllähän sen katsomalla raskausvatsaksi tunnisti, mutta jos ei asiaa erikseen pohtinut, ei sitä välttämättä noteerannut.

Selailen kuvia joulukuulta 2011. Masu on nyt aika samoissa mitoissa kuin silloin ja ehkä hieman isompikin jo. Silloin synnytykseen oli palttiarallaa 4 kuukautta, nyt 5 kk ja rapiat.

Kyllähän sitä usein sanotaan, että toisen lapsen kohdalla kumpu pompsahtaa nopeammin esiin. Pelkään vain, että tarkoittaako tämä sitä, että se on loppuraskaudesta vielä hervottomampi kuin viimeksi. Tai, luoja paratkoon, että turvotustakin tulee samalla mitalla enemmän!? Viime kerta oli jo tarpeeksi kauhea.

Vaikka leikin, että jo kerran synnyttäneenä asia ei minua liiemmin mietityttäisi, en taida huijata alitajuntaani. Näin nimittäin unta, että syntyvälle lapselle annettiin painoarvioksi 14 kiloa! Vertailun vuoksi: neiti 1v 4kk painaa hieman alle 11 kiloa. Unessa minulle tosin kerrottiin, että vauvan paino alenisi, jos alentaisin verenpainettani... Tämä oli kiinnostavaa siinä  mielessä, että verenpaineeni on luontaisesti alhainen, mikä aiheuttaa, varsinkin raskaana ollessa, huimausta, että oikeasti sille linjalle tuskin pyritään.

En todellakaan pistä tänne nyt kuvaa mahastani, saatte tyytyä tähän ihanaan masukakkuun Herkkupäivä-blogista.

Äitiysvaatteisiin siirtymistä yritän pitkittää vielä hetken. Toki aika monet tavallisista vaatteistani ovat jo karsiutuneet käytöstä. Iltapäivällä, kun tulen töistä kotiin on usein pakko vaihtaa pehmeät kotihousut, kun kumpu päivän aikana turpoaa aamuisesta olotilastaan.

Vatsan asukkia laajat tilat tuskin häiritsevät. Olen jo ollut tuntevinani muutamia hentoisia moikkauksia, mutta ihan vannomaan asti en mene.

torstai 5. syyskuuta 2013

Perhe uudistuksissa

Kovin monet ovat kommentoineet ja kohkanneet lapsiperheisiin kohdistuvista uudistuksista, jotka esiteltiin osana hallituksen suunnitelmia rakenneuudistuksiksi. Monet ovat vihaisia ja tuohtuneita. Lapsilta ottaminen on halpamaista ja perheille pitää antaa valinnanvapaus.
Ja onhan se niin.

Meidän perheessä tähän on kuitenkin suhtauduttu hyvin rauhallisesti, lähes olankohautuksella. Syy piilee siinä, että nämä muutokset eivät oikeastaan muuta meidän perheemme suunnitelmia mihinkään.

Kuten on käynyt selväksi, minä palasin juuri väliaikaisesti töihin ja tyttömme aloitti päiväkodin. Kotihoidontuen kolmen vuoden raja ei siis ollut edes siinä puolivälissä, jossa uudistuksen mukaan tulisi vahtivuoron vaihto.
Kuravaateaika alkamassa päiväkodeissa (kuva Riihimäeltä)

Kun pikku kakkonen saapuu maailmaan, on alustava suunnitelmamme pitää ykkösen tarhapaikka osa-aikaisena.
En hetkeäkään usko, että neiti viihtyisi joka päivä koko päivän kotona sellaisen äidin seurassa, joka viettää tuntitolkulla aikaa sohvalla vauva tississä kiinni. Jo nyt puoli vuotta pienempänä ja ihan kokonaan omassa käytössä olevan vanhemman kanssa tuntuu tulevan välillä aika pitkäksi. Pitää päästä ulos, kaupungille, kylään, kerhoon - johonkin, missä on hiukan vilskettä ja vipinää.
Toisaalta en usko, että voisin kirkkain silmin ja hyvillä mielin viedä neidin koko pitkäksi päiväksi tarhaan, kun olen kuitenkin itse kotona. Ihan varmasti tulisi mustasukkaisuutta ja katkeruutta, joka pahimmassa tapauksessa väärin suuntautuisi pikkusisarukseen, jonka "syy" tämä olisi.

Ei ole meillä kotona tällaisia tiloja. (kuva: nuorisuomi.fi)

Hyvänä kompromissina kaikkien kannalta (näin etukäteen suunniteltuna, hah) on siis osa-aikainen hoito, mitä käsittääkseni uudistuksessa tarjotaan subjektiivisen kokopäiväoikeuden tilalle.

Kotihoidontuen suhteen meillä oli jo tällä ensimmäisellä kerralla useampia vaihtoehtoja siitä, kuka jää ja missä vaiheessa lapsen kanssa. Lopulta jatkunut imetys ja halu pitää vielä kesä vapaata kallistivat vaakakupin siihen, että minä jäin kotiin vanhempainvapaan jälkeen. Kakkosen vuorolla edessä lienee samanlaista arpomista, koska meille se ei mitenkään ole yksioikoista, että totta kai äiti jää. Keskustelussa uudistuksista minua on nimenomaan hämmentänyt sävy, jolla katsotaan, että kotona oleminen ei olisi vaihtoehto enää ollenkaan, jos siellä kotona on isä. Kyllä isäkin on perheenjäsen!

Hesarin toimittaja kannusti aikanaan isiä olemana itsekkäitä ja jäämään kotiin. (kuva: hs.fi)

Ymmärrän sen, että me olemme siinä mielessä hyvässä tilanteessa, että vanhempien palkoissa ei ole hurjia eroja. Tietyt elinkustannukset on toki aina pystyttävä kattamaan. Toisaalta mitähän tätä huutelevat perheet tekevät, jos isä jää työttömäksi - sellaistakin tiedetään näinä aikoina tapahtuvan? Varmasti myös elän kivassa omassa kuplassani, mutta minun ystäväpiirissäni väittäisin kaikkien naisten tienaavan ns. oman osuutensa.
Tasa-arvon kannalta 6+6+6 -malli olisi varmasti parempi, mutta kyllä tämäkin saattaa joitakuita herätellä siihen, että naiset eivät saa niitä lapsia ihan yksinään ja kustannukset ja hankaluudet eivät kuulu vain ja ainoastaan naisten työnantajien harteille.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Tarina tutista

"En mitenkään halua arvostella, mutta milloin te päätitte ottaa sen käyttöön?", kysyy kaveri.
 Kysyjää on pohdituttanut lapsen tutinkäyttö, eikä hän ole ainoa.

Melkein kaikki ovat kuulleet yhtä tai useampaa reittiä, että tutin imeskely ei ole kovinkaan hyvä juttu. Silti monet vauvat ovat tuttisuita. Ja siitäkös esimerkiksi kysymyksen esittänyt raskaana ollut ystävä hiukan huolestui.

Meilläkin oli tuttisuu - ja nimenomaan oli, nyt olemme jo toista viikkoa olleet täysin irti imuttimesta. Tässä tarina meidän tutteilusta:

Alussa oli sairaalan lastenosasto, jossa neiti joutui viettämään pari päivää. Vaikka ravinto kulki letkussa ja myöhemmin pullossa oli vastasyntyneellä synnynnäinen imemisen tarve. Kun pääsin ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen häntä katsomaan, sängyssä nukkui tuttisuinen nyytti. Emme siis missään vaiheessa valinneet tuttia, vaan se tuli annettuna.

Oliko tutin syönti sitten hyvä vai paha juttu? En tiedä, miten olisimme selvinneet ilman!
Kun yöllä alkoi vierestä kuulua pientä kitinää, tutti vain suuhun ja kaikki jatkoivat uniaan. Bussimatka tai kyläilemään tullut ihminen alkaa hermostuttaa ja mieletön huutokonsertti on alkamassa, tutti suuhun ja kaikki pääsivät vähemmällä. Tällaisia tilanteita oli jatkuvasti. Kun hampaita alkoi tulla neiti purki oloaan lähinnä tuttiin, purulelut eivät oikein koskaan kelvanneet.

Kuva: lastentaikamaa.fi


Tietysti tiesimme, että tutista pitää päästä eroonkin. Ensimmäisellä hammaslääkärikäynnillä annettiin haamuraja noin puolentoista vuoden kohdalle. Olimme jo kuitenkin ennen yksivuotispäivää pikkuhiljaa vähentäneet tutin käyttöä päivällä. Sitten se loppui melkein itsestään. Huomasin vain jossain vaiheessa kantaneeni "katastrofin varalta" tuttia mukanani yli kuukauden ilman tarvetta.

Päiväunille mentäessä olin tutin vielä automaattisesti antanut, kunnes eräänä päivänä neiti otti sen suustaan ja viskasi pois kärrystään. Katsoin tämän tarkoittavan sitä, että hän oli valmis päiväuniin ilman tuttia. Eikä sen puutetta myöhemminkään protestoitu.
Yöt olivatkin toinen juttu. Illalla neiti etsi ensimmäiseksi sängystä tuttinsa ja pari kertaa yössä heräsi sitä hakemaan - ja jos ei löytänyt hälytti apujoukkoja etsimään. Olimme varmoja, että tutista luopumisesta seuraa monia huonosti nukuttuja öitä.

Alku kävi taas vähän vahingossa. Mies oli unohtanut viedä tutin sänkyyn ja sitten vain sitkeästi päätti että nyt nukahdetaan sitten ilman. Ja kun se ei ollutkaan ihan mahdotonta, niin jatkoimme suoraan siitä. Yössä saattaa tulla pari herätystä, mutta on myös kertoja jolloin huoneesta kuuluu äkinää, joka sitten ihan itsestään vaimenee.

Siinä se sitten olikin! Pian lapsi ei edes muista moista koskaan imutelleensa. Meidän tapauksessa kävi siis niin onnellisesti, että tutista oli paljon apua ja siitä irrottautuminen kävi luultua helpommin.
Ei varmaan yllätä ketään, että olemme aika varmoja, että seuraava tulokaskin päätyy syömään tuttia.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Uusi arki tuli meille

Napanuora on nyt katki. Tämä on jo toinen arkipäivä, jolloin lapsi viettää hereilläoloajastaan suurimman osan ei-minun-kanssani. Aiemmin neiti ei koskaan ollut ollut työpäivän pituista aikajaksoa minusta erillään ja nyt siitä tulee arkista.

Jotenkin luulisi, että tämä olisi raastavampaa kuin on. Tähän mennessä kaikki on mennyt yllättävän helposti. Toki "tähän mennessä" on tässä vaiheessa kaksi päivää, eli raastavuudelle on vielä aikaa.

Ensimmäinen oikea tarhapäivä meni neidiltä kaikkien osapuolten mielestä hyvin. Juhlavasti molemmat vanhemmat olivat jättämässä tytärtä yhteiskunnan syliin. Ulkovaatteet norsulla merkittyyn lokeroon, käsienpesu ja sinne se jäi hoitajan syliin. Itkuhan siitä tietysti tuli, mutta jo eteisessä ihmettelimme miehen kanssa, että tuttua seiniä vavisuttavaa rääkynää ei kuultu.

Pehmeän laskun nimissä ensimmäinen päivä kesti vain kolmisen tuntia ja sitten isi meni hakemaan vallan iloisella mielellä löytyvää tyttöstä, joka oli juuri syönyt hyvällä halulla makaronilaatikkoa.
Tänä aamuna kuulostelin päiväkotia lähestyttäessä, josko alkaisi kuulua protesteja, mutta ei. Tänään illalla odotan kiinnostuneena raporttia ensimmäisten päiväkotipäiväunien onnistumisesta.

Oma töihinpaluu on sujunut myös yllättävän kivuttomasti. Olosuhteet ovat toki himppa haastavat, kun tiimi ja työtehtävät ovat muuttuneet sitten äitiyslomalle lähdön. Etukäteen olin pelännyt kauhean ikävän iskevän tai ajatusten karkaavan jatkuvasti siihen, miten mussukka nyt pärjää.

Vaan ei. Ihan olen ilolla hypännyt hommiin, jotka eivät liity kenenkään hoivaamiseen. Suorastaan hihkuen suuntaan lounaalle, jonka joku muu on tehnyt valmiiksi. Kahvitauko ilman, että joku karjuu, on juuri niin hienoa kuin etukäteen haaveilin. Onneksi on sentään lapselta tarttunut flunssa, niin ei pääse syyllistymään liian hyvästä meiningistä kodin ulkopuolella.


tiistai 27. elokuuta 2013

Kotoa maailmaan osa 1

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Nimittäin hoitovapaa. Töihin pitäisi mennä ensi viikolla.
Mielessä on vain yksi ajatus: mitähän siitäkin tulee?

Ensimmäinen askel kohti uraäitiyttä on vauhdissa. Lapsesta koulitaan tarhatyttöä hyvää vauhtia. Itse syöminen lusikalla alkaa olla hanskassa ja pottailussakin on edistytty. Itse päiväkodilla olemme käyneet jo parin viikon ajan "harjoittelemassa".

Harjoittelulla tarkoitetaan hengailua päiväkodin tiloissa oman vanhemman kanssa. Me olemme leikkineet sisällä ja ulkona. Samalla lapsi tapaa päiväkodin hoitajia ja toisia hoidossa olevia lapsia. Hyöty tästä lienee se, että lapsi ei jää täysin vieraaseen paikkaan, kun hoitoon jää ilman vanhempaa. Toki myös hoitajilla on mahdollisuus tarkkailla lasta - minkä nyt muiden lasten hoitamiselta ehtivät.

Muuten näin pienen lapsen valmistelu muutokseen on melkoisen haastavaa. Näin pieni ei ymmärrä puhetta aiheesta, tai osaa itse kertoa omia tuntemuksiaan. Hän ei myöskään ymmärrä miksi tällaista tapahtuu - mikä on aikuisten muutosvastarinnan voittamisessa aika tärkeä elementti. Hänellä ei myöskään ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen. Odotan siis melko huudontäytteisiä ja vaikeita viikkoja.

Toistaiseksi, siis vanhemman kanssa, lapsi viihtyy tarhassa kuitenkin ihan hyvin. On kivoja leluja, seuraa ja iso piha. Hankalaa on selvästi odottaa, sitä joutuu pakostakin joka välissä tekemään, kun on ryhmän toiminnasta kysymys. Toinen ongelma on ymmärtää, että kädestään laskema lelu on vapaata riistaa. Neiti loukkaantui eräälle toiselle tytölle tällaisessa tilanteessa niin verisesti, että vähän epäilen leppyykö enää ikinä.

Selväksi on myös tullut, että meidän neitimme on kirkkaasti ryhmänsä äänekkäin tenava. Hyvällä ja huonolla tuulella hän ilmaisee itseään kyllä niin kuuluvasti, että ei varmasti jää huomaamattomaksi. Tämän otan positiivisena, vaikka neidin omahoitaja taitaa olla hieman kauhuissaan siitä, mitä vielä tuleman pitää.

Oma siirtyminen kohti työelämää alkoi mukavissa merkeissä: kävin kampaajalla. Mitä sitä ihminen muutakaan identiteettiongelmien vaivatessa?