Eri tason leikit

Toisten lapset on parempia leikkimään piilosta kuin toisten. YLE kertoo, kuinka kaksivuotiasta etsimään hälyytettiin poliisit.

Meillä neiti menee aina saman oven taakse piiloon. Eikä ole niin just, vaikka joku jalka tai käsi hiukan pilkottaisi sieltä. Tärkein osa leikkiä taitaa olla se, että äiti tai isä suureen ääneen taivastelee, että mihin lapsi onkaan voinut kadota. Kun aikansa taivastelee, kikattava lapsen pää kurkistaa oven takaa.
Ja sitten uudestaan!

Nytpä kuitenkin tiedän, ettei ole ainoastaan huono juttu, että lapsellani ei olisi ikinä kärsivällisyyttä pysyä kovin kauaa piilossa.

Kuva: suurpedot.fi

Vanhan kansan ennustuksia

Hölynpölyvaroitus!

Raskaana olevilta kysytään todella usein muhiiko mahassa tyttö vai poika. Itsekin sitä paljon miettii - varsinkin nyt kun ei vielä tiedä! Uteliaisuus on inhimillistä, joten ei ole ihme, että ajalta ennen ultraäänilaitetta periytyy monia tapoja "selvittää" lapsen sukupuoli. 

Koska kakkosen rakenneultraan (jossa sukupuoli monesti selviää halukkaille) on vielä noin viikko, on nyt hyvä aika katsoa mitä wanhat wiisaudet sanovat. 

Konstit on monet:

• Vatsan sijainti: korkealla olevassa mahassa asuisi tyttö ja matalalla olevassa poika. Sanoisin, että vatsa on ennemmin korkealla kuin matalalla, eli piste tytölle.
• Sydämen syke: yli 140 tyttö ja alle 140 poika. Eilen neuvolassa mentiin väliä 145-150, eli toinen piste tytölle.
• Äidin pahoinvointi: jos on paljon odotat tyttöä, jos ei juurikaan poikaa. No ei juuri mitään, eli ensimmäinen piste pojalle. 
• Ihon kukkiminen: tyttö vie äidin kauneuden, sanovat, eli jos tuppaa finniä vatsassa olisi tyttö. No on niitä näppyjä tullut muutamia, ei paljon mutta enemmän kuin normaalisti, eli tytölle kolmas piste.
• Maya-kalenteri: jos äidin ikä synnytyshetkellä ja vuosi ovat molemmat parillisia tai parittomia tulee tyttö, jos toinen on parillinen ja toinen pariton tulee poika. Tulen olemaan 31 ja vuosi on 2014, eli toinen piste pojalle.
• Kiinalainen syntymäkalenteri: taulukko, jossa vertaillaan äidin kuukalenterin mukaista ikää ja vauvan hedelmöityskuukautta. Tyttö on tämän mukaan tulossa, neljäs piste.
• Sormustesti: riiputa vihkisormustasi omassa hiuksessasi vatsan päällä, jos sormus pyörii tulee poika, jos taas heiluu edes-takaisin tulee tyttö. Tästä on myös versioita, joissa mikä vaan sormus narussa käy. Sen lisäksi että tämän tekeminen tuntui melko urpolle, sormus sekä pyöri että heilui edes-takaisin. Ei pisteitä.

Ta-daa, pistein 4-2 tulossa olisi tyttövauva!

Jos näitä vertailee neidin odottamiseen, vatsan sijainti, syke ja kiinalainen syntymäkalenteri pitivät kutinsa. En voinut pahoin, saanut näppyjä ja ikäni oli pariton parillisena vuonna neitiä odottaessa ja tyttö se on.

Odotellaan ja toivotaan, että ultrasta saa hieman pitävämpää tietoa.

Lahjoja vauvalle

Meidän perheessä asumisasiat ovat pikkaisen vaikeita.

Lähtien mikrotasosta, eli siitä, että aina on ollut asunnoissa aika vähän tilaa ihmis- ja tavaramäärään nähden. Päätyen makrotasoon eli siihen, että emme oikeastaan yhtään tiedä, missä meidän pitäisi asua ja millä tavalla.

Yhtäältä haluaisimme omakotitalon, mutta toisaalta olemme ihan liian laiskoja sellaista koko ajan hoitamaan. Kerrostalo huoltoyhtiöineen ja isoine pesutupineen, jossa pesee ja kuivaa helkkarin kokoisen lakana- ja pyyhepyykin parissa tunnissa on kätevä kuin mikä, mutta toisaalta enemmän omaa rauhaa ja pihaa olisi kiva.
Minä olen kotoisin pääkaupunkiseudulta, enkä ihan vakavissani ole harkinnut vakavasti pois muuttamista. Mies EI ole pääkapunkiseudulta, eikä voi oikeastaan sietää koko paikkaa.

Ei siis varmaan yllättävää, että asia nousee aina välillä keskusteluun isona vaikeana asiana.

Uutisia selatessa tuli huomattua näkökulma, jota ei tosiaan ole otettu huomioon. Mehän olemme nuori hyvinkoulutettu lapsiperhe (neitikin on käynyt muskarissa ja värikylvyssä ja on parhaillaan korkealaatuisen suomalaisen varhaiskasvatuksen piirissä) ja uusi lapsi on jo tuloillaan. Ja tästä kombosta olisi moni pikkukunta vallan innoissaan.

Useammalla paikkakunnalla on jopa tapana maksaa rahaa tai lahjoittaa jotain syntyvälle vauvalle. Tapa on todella suloinen ja kiva - mutta toisaalta täysin käsittämätön. Mielellään sitä ottaisi tietysti uudelle tulokkaalle tervetuliaispaketin, mutta mitä kaiken kustantava kunta oikein ajattelee lahjalla saavuttavansa - paitsi tietysti hyvää mieltä?

Ajatus, että vauvaa odottavat vanhemmat valitsisivat asuinpaikan vauvan syntymälahjan perusteella on melko absurdi. Jopa siinä tapauksessa, että pohtisi jotain rajaseutua kahden kunnan välillä, luulisi, että nämä vauvalahjat eivät voi olla merkittävämpiä tekijöitä kuin vaikka terveys- ja päivähoitopalvelujen taso ja saatavuus. En myöskään usko näihin lahjoihin voi liittää mitään velvoitteita asua kunnassa mitään tiettyä aikaa, joten vaikutus voi olla lyhytaikainen.

Ihan tosissaan myös toivon, että ketkään jo kunnassa asuvat eivät tee vauvaa ihan vain lahjan toivossa. Ei se edes taloudellisesti kannata, ovat niin kalliita nuo lapset nääs.

Mutta jos sitä huumorimielellä tutkisi, että mistä irtoaisi tulokkaalle parhaat lahjukset... Toisaalta olen kyllä todennut, että toista kertaa en vastasyntyneen kanssa muuta mihinkään....

Taistelevat tavikset

No nyt tuli kyllä hyvin hämmentynyt perjantaifiilis. Klikkailin kahvitauolla linkkiä uutiseen tyypistä, joka järjestää "hetero priden". Toimittaja tekee jutussa kyllä hyvää työtä, jutun lukemista seuraava wtf-fiilis on ihan haastateltavasta lähtöisin.

Ajatuksessahan ei sinällään pitäisi olla mitään pahaa. Käsitykseni mukaan (en ole koskaan ollut) gay pride -tapahtumat ovat iloluontoisia ja niissä juhlitaan omaa identiteettiä ja oikeutta olla sitä mikä on. Ei siis lytätä sitä, mitä joku muu on, vaan iloitaan siitä mitä itse ollaan. Miksei siis heteroillekin pride, jos joku sellaisen haluaa järjestää?

No kävi ilmi, että siksi, että tapahtuma ei ole mikään terve itsetunnon osoitus, vaan paremminkin suunnattu niitä toisia vastaan. Tämä kaveri on nyt nettiystäviensä kanssa päätellyt, että jossain on jotain tavallisia ihmisiä, joille se, että toisilla ryhmillä voisi olla samat oikeudet kuin heillä on uhka. Tai ainakaan kukaan ei sillain symppaa niitä tavallisia niin paljon, että olis kivampi jos joku ihailisi heitä, siksi kun he on tavallisia. (Tässä kohtaa keittiöpsykologi epäilee, että näitä ei ole vaan halattu lapsena tarpeeksi).

Ymmärrän, että joitain voi ärsyttää tietyn ryhmän näkyminen mediassa. Eräs miehen ystävä, vallan ihmisystävällinen todettakoon tässä, puuskahti kerran että onko tätä homoasiaa pakko tulla joka tuutista - olkoot rauhassa homoja, mutta onko pakko olla joka päivä telkkarissa sateenkaarihommissa. Hän pääsi tästä kyllä yli, kun sai vaihtaa kanavaa. Minua taas häiritsee joka tuutista ängettävä julkkis-BB, josta en voisi olla vähempää kiinnostunut, mutta en koe sitä mitenkään itseäni uhkaavaksi asiaksi ja tajuan, että joku muu voi olla siitä innoissaan. Tutkimustietoa minulla ei ole, mutta väittäisin, että mediassa näkyy kyllä todella usein myös heteroita.

Esite tavallisena perheenä olemisesta? Oikeasti se on RAY:n materiaalia tukiperhetoiminnasta.

Mutta että joku nyt uhkaisi niitä ihan tavallisia heteroperheitä? Oikeasti? Miten?
Meillä on vallan tavallinen heteroiden avioliitosta alkanut perhe ja meidän olemiseen ei kyllä vaikuta mitenkään se onko toisilla aikuisilla ihmisillä oikeus solmia avioliitto vai ei.

Jutussa vilahtavat myös klassikkoargumentit "homoilla ei voi olla lapsia, kun niitä kiusattaisiin" ja "jos näille nyt antaa oikeuksia, niin kohta nekrofiilit/eläimiinsekaantujat/pedofiilitkin haluaa".
Samalla logiikalla pitäisi sitten kieltää ne eriväriset pipot (ihonväristä puhumattakaan), jos vaan oletetaan, että lasten kiusaaminen automaattisesti sallitaan, eikä siihen mitenkään puututa. Toki kiusaaminen on vakava ongelma, jota ei ole saatu ratkaistua. Kiusaaminen ei kuitenkaan lopu sillä, että yritetään etukäteen keksiä kaikki asiat, joista voisi kiusata ja kielletään ne.
Tuohon toiseen älynväläykseen vastaa mielestäni aika selkeästi tämä sarjakuva. Siinä puhutaan vain Amerikasta, mutta periaate pitää.

Kai meillä jotain toivoa on. 162 604 ihmistä allekirjoitti kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Eduskunnan äänestyksestä odotetaan jännittävää, mutta realistisesti läpimenoon on mahdollisuus.

Toivottavasti, kun minun lapseni ovat isoja, kukaan ei muista tai edes oikein usko, että tällaisesta asiasta on ikinä pitänyt keskustella.

Halpoja, kalliita vai kaupallisia neuvoja

Odottelen tässä jotenkin malttamattomana, että pääsen taas ensi viikolla neuvolaan masuvauvan suhteen. Ihan mielenkiintoista sinällään oikein odottaa, että pääsee pissimään purkkiin, mittaamaan verenpainetta ja kertomaan ns. ulkopuoliselle osapuolelle paljonko painaa... No ehkä pääsen taas myös kuulemaan sydänääniä.

Yle kirjoitteli eilen, kuinka neuvola on varsinainen tuotemerkkiviidakko.

Onhan se. Me olemme kyllä saaneet ihan neuvolahenkilökunnan itse tuottamaa materiaalia esim. ravinnosta, mutta myös sponsoroidut lehdykät ja mainoskuoret neuvolakortille ovat tulleet tutuiksi.

Käsittämättömin neuvolamateriaali ikinä, katsokaa jos löydätte. Koominen ja täynnä mainoksia. Kuva napattu huuto.netistä, jossa joku vielä myy tätä ilmaiseksi saatua pläjäystä.

Asia on aika kaksipiippuinen. Sinällään kunnallisen toimijan pitäisi olla täysin neutraali ja puolueeton. Toisaalta kaikki tietävät, että kunnilla ei ole yhtään ylimääräistä hilua laittaa mihinkään, eikä neuvolatoiminta ole poikkeus. Jos siis jotain sinällään toimivaa materiaalia saa firmoilta ilmaiseksi, onko parempi ottaa se käyttöön kuin olla kokonaan ilman?

Esimerkiksi minusta kirjanen, jossa on tekstit jokaiselle raskausviikolle ja joitain artikkeleja on oikein kiva. Vaikka olemme toista kertaa asialla, luemme tekstit (niitä on erikseen äidille ja isälle) miehen kanssa aina, kun uusi raskausviikko alkaa. Kirjassa on myös paljon mainoksia, mielestäni asiasisällöstä kunnolla eroteltuna. Minua ne eivät häiritse, mutta voi tietysti olla riski, että nyt suhtaudun alitajuisesti positiivisemmin johonkin tuotemerkkiin, joka kirjan mainoksissa on esiintynyt. Kuinka kaameaa se sitten on, on varmaan makukysymys.

Minua ei myöskään vaivannut, että sairaalasta lähti kotiin kaksi eri vaippamerkin pakkausta, joissa oli ilmaista tavaraa. Myönnettäköön, olen ostanut kyseisten merkkien vaippoja, mutta niin olen myös sellaisia vaippoja, joilla ei ole halua ta resursseja tällaiseen markkinointiin. Eräs tuore äiti itse asiassa harmitteli, että miksei heidän postiluukustaan ole kuulunut kivoja näytteitä vauvantulon myötä. Lohdutin häntä kertomalla, että rekisterit päivittyvät muutaman viikon viiveellä ja myös he varmasti saavat kaikenlaista postia.

Meidän kohdalla neuvolan työntekijät ovat mainoksista huolimatta olleet vallan puolueettomia. Tämä on mielestäni se avainkysymys. Monesti on mainittu, että näissä nyt on näitä mainoksia, mutta ne voi jättää omaan arvoonsa. Tuotemerkeistä kysellessä on mainittu aina useampia merkkejä sekä se, että mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovi toiselle. Mielestäni olisi järjetöntä, jos neuvolassa ei saisi sanoa, että tarvitsemaanne asiaa myydään esimerkiksi tuotenimillä X ja Y.

Monet, minä mukaanlukien, varmasti ajattelevat pystyvänsä hyvin tunnistamaan mainokset, niitä kohdatessaan ja arvioimaan niiden tietoa sen mukaan. Toisaalta mainoksilla on kiistattomasti jotain tehoa, vähintään tiedän mainoksen kohdattuani, että tuotemerkki on olemassa. Kilpailu on myös aika epäreilua tuotemerkeille, joilla ei ole varaa painattaa satojatuhansia esitteitä kaikkiin Suomen neuvoloihin. En myöskään tiedä suosivatko neuvolat tiettyjä firmoja vai otetaanko asiallista tietoa sisältävät materiaalit vastaan miltä tahansa merkiltä.

Lopulta ajattelen, että jos ilmainen materiaali säästää työntekijöiltä aikaa, jonka he voivat käyttää perheitä tavaten tai neuvontapuhelimeen vastaten, olen valmis sietämään mainoksia.

Syömään!

Uutta arkea on nyt eletty hieman päälle kaksi viikkoa. Tähän mennessä on tullut lähinnä todettua, että olemme ajanhallintarajoittuneita.

Yksi iso asia on kuitenkin aika paljon helpompaa kuin ennen: Syöminen.

Olemme perhe, joka syö. Paljon.
Kaupassa myytävistä yksiköistä vaikkapa jauhelihaa (ylläri, että sitä lapsiperheessä syödään) riittää tyypillisesti yhteen ateriaan.
Meitä on siis kaksi aikuista ja yksi yksivuotias. En tiedä mitä teemme, kun lapsia on kaksi ja he kasvavat hiukan suurempiin annoskokoihin.

Mainittakoon sivuhuomiona, että meistä kukaan ei ole ylipainoinen. Me vain syömme, ettei olisi nälkä.

Ja jotta voisi syödä, ettei olisi nälkä, pitää ruokaa tehdä. Me olemme miehen kanssa aina syöneet kaksi lämmintä ateriaa päivässä - jotkut kuulemma aloittavat tällaisen tavan vasta lasten myötä. Kotiäitinä piti siis tyypillisesti ideoida ja valmistaa kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Jotain mitä yksivuotias osaa syödä (keitot eivät ole kovin toimivia), ei ole liian suolaista tai mausteista, maistuisi kuitenkin jollekin ja mieluiten ei olisi ihan aina sitä samaa makaronilaatikkoa. Ideat ja inspiraatio olivat useamman kerran hukassa.

Arkiruokaa. Kuva: kotikokki.net

Suhtauduimme lähinnä surkuhupaisuudella neuvoihin ylijäämäruoan käyttämisestä. Ei meillä oikein tosiaan jää ruokaa aterian jäljiltä yli. Neuvot tehdä isompia annoksia kerralla kaatuvat kattiloiden, pannujen, vuokien yms. kokoon ja määrään. Eikä meillä ole kiertoilmauuniakaan, johon saisi sapuskaa tulemaan useampaan tasoon.

Mutta ah, nykyään minua kutsuu valmiiksi laitettu lounaslinjasto. Lounaaseen kuuluu jälkiruoka, joka on usein esim. rahkaa, niin että sen voi säästää välipalaksi. Jos ei säästä, niin kahvilasta saa hiukopalaa.

Lapselle täytyy laittaa kaksi ateriaa vähemmän kotona. Neiti kyllä syö päiväkodissa kolme ateriaa. Hobittilapsemme vetelee nimittäin kaksi aamupalaa, yhden kotona ja yhden tarhassa. Hyvin kuuluu maistuvan joka aterialla.

Iltaruoka meillä on melkein kellontarkkaa viideltä. Neidin on silloin nälkä ja naapurustokin kyllä kuulee, jos ruokaa ei ole ajallaan. Itse ehdin töistä kotiin noin viideksi, joten arkikokkailut ovat luontevasti kaatuneet miehen niskaan.

Kun on viikon pitänyt taukoa, jaksaa viikonloppuna yrittää hiukan innostua perheen ruokahuollosta.

Tikusta asiaa

Uuh maanantain A-studiossa halutaan sörkkiä aihetta, josta varmasti saadaan jänkkäämistä aikaan. Ei siis mitään kunnon keskustelua, vaan jankuttamista ja vänkäämistä elikkäs jänkkäämistä.

Aihe on vanha kunnon kuningas alkoholi ja äitiys. A-studio kysyy saako imettävä äiti juoda saunakaljan.
Jo sivuilla olevalla videolla kaksi terveysalan ammattilaista on ihan eri mieltä.

Minä en ole mikään lääketieteen ammattilainen, mutta muutamia sellaisiakin on kuultu. Lopputulemana olen jäänyt siihen käsitykseen, että äidinmaidon alkoholipitoisuus voi olla korkeintaan sama kuin mikä äidin veren. Sinällään tämä olisi järkeenkäypää. Vauva ei siis vetele maidossa samaa määrää alkoholia kuin äiti pullosta. Matemaattisesti ajateltuna äidin pitäisi siis vetäistä karmeat liiskat, jotta alkoholin määrä veressä/rintamaidossa olisi kovin kummoinen.

Myös THL kertoo, että vaikkapa lasi viiniä silloin tällöin ei vaikuta imetykseen.

Äkkiseltään väittäisinkin, että oikea syy näihin keskusteluihin löytyy tuolta THL:nkin listalta hieman alempaa:

"Noin 6 % suomalaisäideistä on päihderiippuvaisia. Kaikkia riskikäyttäjiä (runsaasti ja /tai humalahakuisesti juovia) tulisi auttaa vähentämään alkoholinkäyttöä ja mieluiten lopettamaan se kokonaan."

Kysymys ei suinkaan ole siitä juoko "ihan tavallinen äiti" lasin viiniä vai ei, vaan siitä että oletetaan sen lasin viiniä olevan portti hillitsemättömään alkoholinkäyttöön. Tai että, jos kaikkien suhdetta alkoholiin ei demonisoida, niin alkoholisti-äidit kokevat sen oikeutuksena juoda enemmän. Tai jotain.

Juu juu, ei alkoholia välttämättä mihinkään tarvita, kuten ei muitakaan nautintoaineita. Ilman muuta on täysin vastuutonta hoitaa vauvaa humalassa (riippumatta siitä imeytyykö maito rintamaitoon vai ei). Tästä varmastikin ainakin jollain tasolla kaikille selvästä asiasta huolimatta keskuudessamme elää päihdeäitejä (ja -isiä). Kaikki tietävät, että Suomessa alkoholi on oikea ongelma monelle.

Oikea ongelma on aika vaikea ratkaista. Siksi tehdään sitä, mikä on helppoa. Keskitytään vänkäämään siitä, voiko ottaa yhden tai kaksi.

Jos tähän nyt uhrataan toimittajien ja haastateltavien työaikaa, suhteellisen kallista lähetysaikaa ja katsojien (vaihtelevaa) aivokapasiteettia, niin oltaisiinko voitu edes keskittyä vaikka kysymykseen päihdeäitien pakkohoidosta?  Kuuma peruna sekin.

En tiedä, voihan tuosta ihan hyväkin keskustelu tulla, enpä vaan taida viitsiä vaivautua sen pienen toivon takia katsomaan.

1,7 lasta

Jokinaika sitten Hesarissa ollut kolumni toisen lapsen osasta pysähdytti. Siitä on sen jälkeen puhuttu eri piireissä ja viimeksi tänään facebookissa eräs tuore toisen lapsen äiti viittasi juuri näin käyneen.

Kyllähän se kieltämättä mietityttää, että miten kakkosen käy. Eihän meillä nytkään ole tolkuttomasti ylimääräistä aikaa, ainakaan neiti ykkösen ollessa hereillä. Vaikka teksti on huumorilla höystetty, niin niinhän se nyt vaan karusti todellisuudessa menee, että "vähemmän hengenvaarassa oleva saa odottaa".

Osittain menee varmaan sen piikkiin, että ei meillä voi vielä olla mitään omia kokemuksia kahden lapsen vanhemmuudesta, mutta kaikissa kuvitelmissa vaikkapa ensi kesästä on ensimmäisenä näkökulmana, mikä olisi neidille toimiva/kiva ratkaisu. Muistaakseni neiti kuitenkin vauvana asetti vielä suurempia haasteita kuin nyt taaperona - jotenkin se vei kaiken ajan, muistaisi vain mihin...

Kavereille olemme nauraneet, että koko kuviohan perustuu tällä kertaa siihen, että tästä lapsesta tulee helppo. Viimeksi eilen vähän katselimme taas asuntopalapeliämme ja totesin, että puuhamatto ei voi tulla enää siihen, missä se viime kierroksella asui. Mies totesi, että sehän mahtuu hyvin lastenhuoneeseen. No joo, niin mahtuukin, mutta siinä mies olettaa, että vauva viihtyisi huoneessa yksinään aktivointileluineen, kun muut puuhaavat keittiö/olohuone-kompleksissa.

Tähän ei saa unohtaa kuopusta. Kuva wikipediasta, jossa on toki artikkeli myös ostoskärryistä.

Toki olen vielä myös vaiheessa, jossa uskottelen itselleni, että todellakin täytän molempien vauvakirjat antaumuksella (mistä tuli mieleeni, että pari juttua pitäisi lisätä neidin kirjoihin yksivuotisjuhlista, joista on kohta 5 kuukautta). En näe mitään syytä, miksi en löytäisi meille sopivaa sisarusryhmää muskariin.

Kai toinen saa jotain etujakin. Sillä on viihdykettä sisaruksesta, leluja on pilvin pimein. Vanhemmilla on pieni haisu siitä, mitä tässä nyt ollaan tekemässä ja ehkä kokemuksen myötä jopa pidempi pinna. Tärkeimpänä varmaan se, että hänen näkökulmastaan perheessä  on aina ollut kaksi lasta, joten hän on ainoa, jolta tilanne ei vaadi erityistä sopeutumista.

Suomessa keskimääräinen lapsiluku on 1,7 lasta. Ehkä sen voi ajatella tarkoittavan samalla sitäkin, että ei oikein pysty olemaan 100 % täysipainoinen äiti kahdelle kokonaiselle.

Saakelin hormonit

Hehkutin tässä taannoin itsetyytyväisenä, kuinka olen ilmeisen hyvä olemaan raskaana. Perustelin tätä sillä, että minulla ei nyt tässä noin 1,5 vuoden kokemuksella ole kovinkaan kummoisia raskausoireita. Tokihan se kumpu kasvaa ja turvotusta on odotettavissa, mutta ilman sitä olisi jo kyseenalaista olenko raskaana ollenkaan.

Tämä viikonloppu muistutti, että puhuinkin vain fyysistä oireista.

Noin vähätellen voisi ilmaista, että luonteenlaatuni yhdistettynä raskaushormoneihin on aikamoinen cocktail. Kun jo lähtötilanteessa kiihtyminen nollasta sataan ei kestä kauaa, vievät hormonit viimeisenkin hidasteen välittömän ja usein liioitellun reaktion tieltä.

Näinhän siinä kävi:

1. Luokittelen miehen toiminnan ei kivaa -kategoriaan ja ilmoitan siitä
2. Miehen vastaus ei tyydytä.
3. Raivostun
4. Ilmaisen raivoani hyvin värikkäin sanakääntein
5. Mies ei ihan ymmärrä missä mennään
6. Menen murjottaen nukkumaan, mutta oikeasti en nuku juurikaan koko yönä kun olen niin raivoissani
7. Aamulla en ole missään kontaktissa mieheen. Olen käsittämättömän hilpeä ja laulelen iloisesti, vaikka tilanne on tietysti edelleen solmussa. 
8. Töissä tilanne alkaa itkettää. (Joo, saa uranaisetkin itkeä, mutta on tämä nyt pikkaisen noloa.)
9. Mies lähestyy varovaisella tekstiviestillä kysyen voisimmeko jutella asiasta vai pitääkö hänen pelätä, että toteutan kohdassa 4. esiintulleita uhkauksia.
10. Keskustelua aiheesta. Salaa harmittaa, että sinällään järjellinen pointtini kohdassa 1. on hautautunut melkoisen määrän riehuntaa alle ja vaikutan vähintään hieman lapselliselle.

Miksei se koskaan mene näin? Samat reaktiot tästäkin löytyisi...

1. Luokittelen miehen toiminnan ei kivaa -kategoriaan ja ilmoitan siitä
2. Miehen vastaus ei tyydytä.
3. Saan hillittömän hihityskohtauksen, koska onhan tilanne hiukan koominenkin.
4. Olen käsittämättömän hilpeä ja laulelen iloisesti. 
5. Mies ei ihan ymmärrä missä mennään
6. Menen nukkumaan, mutta tilanne alkaa itkettää. Itkeskelen itseni uneen.
7. Aamulla en ole missään kontaktissa mieheen, tilanne on selvittämätön. 
8. Töissä tilanne alkaa raivostuttaa ja painelen hommia aggressiivisella raivolla. (Joo, tiimikaverit ei ehkä pyydä tänään lounaalle.)
9. Mies lähestyy varovaisella tekstiviestillä kysyen voisimmeko jutella asiasta vai mitä ihmettä.
10. Keskustelua aiheesta. Vaikutan toki hiukan epästabiilille (hei, olenkin), mutta voimme keskittyä itse asiaan emmekä kaikkeen sen jälkeen tapahtuneeseen.

Kylläpä se kasvaa

Voi apua miten se kasvaa!
Ja ei, kyseessä ei ole päivittely siitä miten nopeasti äidin pikkuvauvasta on tullut äidin iso taitava taapero.
Vaan äidin masu - se on jo vaikka kuinka iso!

Katselin tässä taannoin kuvia edelliseltä raskausajalta. Silloin en ollut vielä tässä vaiheessa kertonut töissä ja sopivilla vaatevalinnoilla kumpu ei liiemmin pullottanut. Kyllähän sen katsomalla raskausvatsaksi tunnisti, mutta jos ei asiaa erikseen pohtinut, ei sitä välttämättä noteerannut.

Selailen kuvia joulukuulta 2011. Masu on nyt aika samoissa mitoissa kuin silloin ja ehkä hieman isompikin jo. Silloin synnytykseen oli palttiarallaa 4 kuukautta, nyt 5 kk ja rapiat.

Kyllähän sitä usein sanotaan, että toisen lapsen kohdalla kumpu pompsahtaa nopeammin esiin. Pelkään vain, että tarkoittaako tämä sitä, että se on loppuraskaudesta vielä hervottomampi kuin viimeksi. Tai, luoja paratkoon, että turvotustakin tulee samalla mitalla enemmän!? Viime kerta oli jo tarpeeksi kauhea.

Vaikka leikin, että jo kerran synnyttäneenä asia ei minua liiemmin mietityttäisi, en taida huijata alitajuntaani. Näin nimittäin unta, että syntyvälle lapselle annettiin painoarvioksi 14 kiloa! Vertailun vuoksi: neiti 1v 4kk painaa hieman alle 11 kiloa. Unessa minulle tosin kerrottiin, että vauvan paino alenisi, jos alentaisin verenpainettani... Tämä oli kiinnostavaa siinä  mielessä, että verenpaineeni on luontaisesti alhainen, mikä aiheuttaa, varsinkin raskaana ollessa, huimausta, että oikeasti sille linjalle tuskin pyritään.

En todellakaan pistä tänne nyt kuvaa mahastani, saatte tyytyä tähän ihanaan masukakkuun Herkkupäivä-blogista.

Äitiysvaatteisiin siirtymistä yritän pitkittää vielä hetken. Toki aika monet tavallisista vaatteistani ovat jo karsiutuneet käytöstä. Iltapäivällä, kun tulen töistä kotiin on usein pakko vaihtaa pehmeät kotihousut, kun kumpu päivän aikana turpoaa aamuisesta olotilastaan.

Vatsan asukkia laajat tilat tuskin häiritsevät. Olen jo ollut tuntevinani muutamia hentoisia moikkauksia, mutta ihan vannomaan asti en mene.

Perhe uudistuksissa

Kovin monet ovat kommentoineet ja kohkanneet lapsiperheisiin kohdistuvista uudistuksista, jotka esiteltiin osana hallituksen suunnitelmia rakenneuudistuksiksi. Monet ovat vihaisia ja tuohtuneita. Lapsilta ottaminen on halpamaista ja perheille pitää antaa valinnanvapaus.
Ja onhan se niin.

Meidän perheessä tähän on kuitenkin suhtauduttu hyvin rauhallisesti, lähes olankohautuksella. Syy piilee siinä, että nämä muutokset eivät oikeastaan muuta meidän perheemme suunnitelmia mihinkään.

Kuten on käynyt selväksi, minä palasin juuri väliaikaisesti töihin ja tyttömme aloitti päiväkodin. Kotihoidontuen kolmen vuoden raja ei siis ollut edes siinä puolivälissä, jossa uudistuksen mukaan tulisi vahtivuoron vaihto.

Kuravaateaika alkamassa päiväkodeissa (kuva Riihimäeltä)

Kun pikku kakkonen saapuu maailmaan, on alustava suunnitelmamme pitää ykkösen tarhapaikka osa-aikaisena.
En hetkeäkään usko, että neiti viihtyisi joka päivä koko päivän kotona sellaisen äidin seurassa, joka viettää tuntitolkulla aikaa sohvalla vauva tississä kiinni. Jo nyt puoli vuotta pienempänä ja ihan kokonaan omassa käytössä olevan vanhemman kanssa tuntuu tulevan välillä aika pitkäksi. Pitää päästä ulos, kaupungille, kylään, kerhoon - johonkin, missä on hiukan vilskettä ja vipinää.
Toisaalta en usko, että voisin kirkkain silmin ja hyvillä mielin viedä neidin koko pitkäksi päiväksi tarhaan, kun olen kuitenkin itse kotona. Ihan varmasti tulisi mustasukkaisuutta ja katkeruutta, joka pahimmassa tapauksessa väärin suuntautuisi pikkusisarukseen, jonka "syy" tämä olisi.

Ei ole meillä kotona tällaisia tiloja. (kuva: nuorisuomi.fi)

Hyvänä kompromissina kaikkien kannalta (näin etukäteen suunniteltuna, hah) on siis osa-aikainen hoito, mitä käsittääkseni uudistuksessa tarjotaan subjektiivisen kokopäiväoikeuden tilalle.

Kotihoidontuen suhteen meillä oli jo tällä ensimmäisellä kerralla useampia vaihtoehtoja siitä, kuka jää ja missä vaiheessa lapsen kanssa. Lopulta jatkunut imetys ja halu pitää vielä kesä vapaata kallistivat vaakakupin siihen, että minä jäin kotiin vanhempainvapaan jälkeen. Kakkosen vuorolla edessä lienee samanlaista arpomista, koska meille se ei mitenkään ole yksioikoista, että totta kai äiti jää. Keskustelussa uudistuksista minua on nimenomaan hämmentänyt sävy, jolla katsotaan, että kotona oleminen ei olisi vaihtoehto enää ollenkaan, jos siellä kotona on isä. Kyllä isäkin on perheenjäsen!

Hesarin toimittaja kannusti aikanaan isiä olemana itsekkäitä ja jäämään kotiin. (kuva: hs.fi)

Ymmärrän sen, että me olemme siinä mielessä hyvässä tilanteessa, että vanhempien palkoissa ei ole hurjia eroja. Tietyt elinkustannukset on toki aina pystyttävä kattamaan. Toisaalta mitähän tätä huutelevat perheet tekevät, jos isä jää työttömäksi - sellaistakin tiedetään näinä aikoina tapahtuvan? Varmasti myös elän kivassa omassa kuplassani, mutta minun ystäväpiirissäni väittäisin kaikkien naisten tienaavan ns. oman osuutensa.
Tasa-arvon kannalta 6+6+6 -malli olisi varmasti parempi, mutta kyllä tämäkin saattaa joitakuita herätellä siihen, että naiset eivät saa niitä lapsia ihan yksinään ja kustannukset ja hankaluudet eivät kuulu vain ja ainoastaan naisten työnantajien harteille.

Tarina tutista

"En mitenkään halua arvostella, mutta milloin te päätitte ottaa sen käyttöön?", kysyy kaveri.
 Kysyjää on pohdituttanut lapsen tutinkäyttö, eikä hän ole ainoa.

Melkein kaikki ovat kuulleet yhtä tai useampaa reittiä, että tutin imeskely ei ole kovinkaan hyvä juttu. Silti monet vauvat ovat tuttisuita. Ja siitäkös esimerkiksi kysymyksen esittänyt raskaana ollut ystävä hiukan huolestui.

Meilläkin oli tuttisuu - ja nimenomaan oli, nyt olemme jo toista viikkoa olleet täysin irti imuttimesta. Tässä tarina meidän tutteilusta:

Alussa oli sairaalan lastenosasto, jossa neiti joutui viettämään pari päivää. Vaikka ravinto kulki letkussa ja myöhemmin pullossa oli vastasyntyneellä synnynnäinen imemisen tarve. Kun pääsin ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen häntä katsomaan, sängyssä nukkui tuttisuinen nyytti. Emme siis missään vaiheessa valinneet tuttia, vaan se tuli annettuna.

Oliko tutin syönti sitten hyvä vai paha juttu? En tiedä, miten olisimme selvinneet ilman!
Kun yöllä alkoi vierestä kuulua pientä kitinää, tutti vain suuhun ja kaikki jatkoivat uniaan. Bussimatka tai kyläilemään tullut ihminen alkaa hermostuttaa ja mieletön huutokonsertti on alkamassa, tutti suuhun ja kaikki pääsivät vähemmällä. Tällaisia tilanteita oli jatkuvasti. Kun hampaita alkoi tulla neiti purki oloaan lähinnä tuttiin, purulelut eivät oikein koskaan kelvanneet.

Kuva: lastentaikamaa.fi

Tietysti tiesimme, että tutista pitää päästä eroonkin. Ensimmäisellä hammaslääkärikäynnillä annettiin haamuraja noin puolentoista vuoden kohdalle. Olimme jo kuitenkin ennen yksivuotispäivää pikkuhiljaa vähentäneet tutin käyttöä päivällä. Sitten se loppui melkein itsestään. Huomasin vain jossain vaiheessa kantaneeni "katastrofin varalta" tuttia mukanani yli kuukauden ilman tarvetta.

Päiväunille mentäessä olin tutin vielä automaattisesti antanut, kunnes eräänä päivänä neiti otti sen suustaan ja viskasi pois kärrystään. Katsoin tämän tarkoittavan sitä, että hän oli valmis päiväuniin ilman tuttia. Eikä sen puutetta myöhemminkään protestoitu.
Yöt olivatkin toinen juttu. Illalla neiti etsi ensimmäiseksi sängystä tuttinsa ja pari kertaa yössä heräsi sitä hakemaan - ja jos ei löytänyt hälytti apujoukkoja etsimään. Olimme varmoja, että tutista luopumisesta seuraa monia huonosti nukuttuja öitä.

Alku kävi taas vähän vahingossa. Mies oli unohtanut viedä tutin sänkyyn ja sitten vain sitkeästi päätti että nyt nukahdetaan sitten ilman. Ja kun se ei ollutkaan ihan mahdotonta, niin jatkoimme suoraan siitä. Yössä saattaa tulla pari herätystä, mutta on myös kertoja jolloin huoneesta kuuluu äkinää, joka sitten ihan itsestään vaimenee.

Siinä se sitten olikin! Pian lapsi ei edes muista moista koskaan imutelleensa. Meidän tapauksessa kävi siis niin onnellisesti, että tutista oli paljon apua ja siitä irrottautuminen kävi luultua helpommin.
Ei varmaan yllätä ketään, että olemme aika varmoja, että seuraava tulokaskin päätyy syömään tuttia.

Uusi arki tuli meille

Napanuora on nyt katki. Tämä on jo toinen arkipäivä, jolloin lapsi viettää hereilläoloajastaan suurimman osan ei-minun-kanssani. Aiemmin neiti ei koskaan ollut ollut työpäivän pituista aikajaksoa minusta erillään ja nyt siitä tulee arkista.

Jotenkin luulisi, että tämä olisi raastavampaa kuin on. Tähän mennessä kaikki on mennyt yllättävän helposti. Toki "tähän mennessä" on tässä vaiheessa kaksi päivää, eli raastavuudelle on vielä aikaa.

Ensimmäinen oikea tarhapäivä meni neidiltä kaikkien osapuolten mielestä hyvin. Juhlavasti molemmat vanhemmat olivat jättämässä tytärtä yhteiskunnan syliin. Ulkovaatteet norsulla merkittyyn lokeroon, käsienpesu ja sinne se jäi hoitajan syliin. Itkuhan siitä tietysti tuli, mutta jo eteisessä ihmettelimme miehen kanssa, että tuttua seiniä vavisuttavaa rääkynää ei kuultu.

Pehmeän laskun nimissä ensimmäinen päivä kesti vain kolmisen tuntia ja sitten isi meni hakemaan vallan iloisella mielellä löytyvää tyttöstä, joka oli juuri syönyt hyvällä halulla makaronilaatikkoa.
Tänä aamuna kuulostelin päiväkotia lähestyttäessä, josko alkaisi kuulua protesteja, mutta ei. Tänään illalla odotan kiinnostuneena raporttia ensimmäisten päiväkotipäiväunien onnistumisesta.

Oma töihinpaluu on sujunut myös yllättävän kivuttomasti. Olosuhteet ovat toki himppa haastavat, kun tiimi ja työtehtävät ovat muuttuneet sitten äitiyslomalle lähdön. Etukäteen olin pelännyt kauhean ikävän iskevän tai ajatusten karkaavan jatkuvasti siihen, miten mussukka nyt pärjää.

Vaan ei. Ihan olen ilolla hypännyt hommiin, jotka eivät liity kenenkään hoivaamiseen. Suorastaan hihkuen suuntaan lounaalle, jonka joku muu on tehnyt valmiiksi. Kahvitauko ilman, että joku karjuu, on juuri niin hienoa kuin etukäteen haaveilin. Onneksi on sentään lapselta tarttunut flunssa, niin ei pääse syyllistymään liian hyvästä meiningistä kodin ulkopuolella.