Elämä on peliä

"Pelillistäminen" on ollut jo pidemmän aikaa trendikästä vaikka ja minkälaisten asioiden parantamisessa. Oppimisen, verkkokaupan, ja jopa siivoamisen saa paremmaksi tuomalla mukaan pelielementtejä.

Ja kyllähän se toimii. Meillekin tuli vihdoin käyttöön palvelu, jolla voi seurata sähkönsä kulutusta tunnin tarkkuudella. Palveluun voi myös asettaa omia tavoitteita sähkönkulutukselle (vähennystä lienee useimmin haetaan) ja merkitä erilaisia muutoksia, kuten vaikka uusitun sähkölaitteen, ja selityksiä eri aikana tapahtuneelle sähkönkäytölle. Sitten sitä voi katsella, kuinka paljon sähköä ruoanlaitto tai pyykinpyöritys vie.

Ei kuulosta ihan mielettömältä huvilta, mutta mitä sähköasioihin tulee, niin on niitä hiukan enemmän tullut mietittyä. Ja on kiva, kun palautteen toiminnasta näkee suht pian. Vertailuna vaikka vesilaskuun, joka tulee paperipostina puolen vuoden välein, sähköä ja sen säästämistä tulee ajatelluksi todella paljon enemmän.

Pikkulapsen kasvatus - tai ihan vaan päivästä toiseen selviäminen -  on myös yhtä pelillistämistä tai leikillistämistä. "Osaatkos ihan itse tehdä asian x" ja "kuinka nopeasti saisit tehtyä homman y" toimivat paremmin kuin "tee x" ja "tee y nyt heti". Kaikenlaisia palkintotaulukoita suositellaan motivoimaan muksuja, keräämällä hyvistä suorituksista vaikka tarroja (kivoja jo itsessään) tietyn määrän saa jotain hauskaa palkinnoksi.

Tavallaanhan se on vain vanhan kunnon uhkailu-kiristys-lahjonnan lahjonta-osuuden paketoimista uuteen pakettiin, mutta niinhän monet nyky innovaatiot tuppaavat olemaan.

Laaksossa

Ja vielä kerran tätä äitiyspohdintaa - ehkä vielä joku päivä jotain muutakin.

On nimittäin pakko vielä kertoa, että jääkaappimme on saanut uuden koristeen. Se on pääsiäisen ajan Hesarissa ollut kolumni vanhemmuudesta. En harmikseni löytänyt juttua enää verkosta.

Paraatipaikalla

Pääpiirteittäin siinä kerrottiin, että on vallan tutkittu vanhempien onnellisuuden laskevan lapsen saannin jälkeen. Onnellisuus palasi samalle tasolle kuin se oli ennen lasta vasta lapsen ollessa neljävuotias. Naiset olivat keskimäärin onnettomimmillaan, kun lapsi oli kaksivuotias.

Kaikki kaksivuotiaiden äidit voivat nyt sanoa hep. Olisi ollut kiva tietää myös, miten seuraavat lapset vaikuttavat onnellisuuteen. Tuleeko uusi aallonpohja, vai koetaanko tämä vain ensimmäisen lapsen kohdalla? Joka tapauksessa varhaislapsuus on erityistä aikaa myös vanhemmille ja heidän parisuhteelleen. Joku ruotsalainen oli kuulemma jopa ehdottanut, että vanhempia pitäisi kieltää eroamasta lapsen kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. Ajatuksena tässä oli, että tänä hankalana aikana ei pysty päättelemään mitään parisuhteen todellisesta tilanteesta.

Miksi sitten haluan liimata tällaista tekstiä jääkaapin oveen?
Juhlistaakseni sitä, että tällaista voi sanoa nykyään ääneen. Pikkuhiljaa alkaa olla ihan ok todeta esimerkiksi, että ei viihdy kotiäitinä. Saa olla sitä mieltä, että uhmaikäisen kiukuttelu on raivostuttavaa ja maailmassa on mukavampia keskustelunaiheita kuin vauvan kakka. On luvallista kokea, että kaikki vanhemmuudessa ei ole ihanaa ja rakastettavaa, vaikka lapsi itse onkin.

Tähän saa jopa vertaistukea - kunhan ei etsi sitä vauvalehtien keskustelupalstoilta. Kolumnissa lainattiinkin paljon pitkäaikaisia äitiblogistisuosikkieni Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsi -kirjoja, joita pidän alan esitaistelijoina.

Aina näin ei ole ollut. Oma äitini on mummiksi tultuaan varovasti tunnustanut, että ei oikeastaan viihtynyt ollenkaan kotona minun kanssani, kun olin vauva. Ymmärrän täysin. Onnekasta on todeta samaan hengenvetoon, että oma äitini on tietysti maailman paras. Todistetusti ei siis tarvitse rakastaa kurahousuja saadakseen hyvän suhteen lapseensa.

Toinen syy pitää tekstiä jääkaapin ovessa onkin se, että mikäli siihen on uskominen niin nyt pn kaikista pahin vaihe. Ja jos tämä on pahinta, niin ei ole ongelmia selvitä.
Ja parempaa on luvassa.

Juhlimisen arvoinen

Kolmas kerta toden sanoo. Sunnuntaina vietettiin tietysti äitienpäivää ja sain vihdoin kauan odottamani itse askarrellun kortin. Ja piirustuksen. Ja itse koristellun magneetin. On se hellyttävää, täytyy myöntää.

Pikkumiehen äitienpäivä lahja taisi olla elämän ensimmäiset yhteen putkeen nukutut 8 tunnin unet. Äiti tosin käytti niistä tunneista osan Euroviisuihin, mutta sehän oli vain hienosti käytettyä aikaa!

Vaikka aamiaista saa sänkyyn - tai no kahvikupin, koska lasten isä ymmärtää kyllä, että pomppiva kaksivuotias ja ruokatarjoilu sopivat heikosti samaan sänkyyn - ei äitienpäivä kahden pienen äidillä voi tietenkään olla vain lepoa ja hemmottelua. Vaippoja pitää vaihtaa ja vauvaa röyhtäyttää siinä missä muinakin päivinä. Katsotaan niitä ravintolabrunsseja sitten myöhemmin.

Ero ensimmäiseen äitienpäivään äitinä on kuitenkin huima. Silloin esikoinen oli noin kolmeviikkoinen ja tunsin itseni ihan huijariksi. Tietysti raskaus ja synnytys ovat ihan arvostuksen arvoisia äitiyssuorituksia, mutta äiti oli vielä itselle aika vieras titteli. Enhän ollut koko sanaa vielä kuullut lapseni suusta, tai tulisi pitkään aikaan kuulemaan.

Kolmannella kerralla olin jo rinta rottingilla sitä mieltä, että juu olen äiti ja kyllä tästä touhusta saa muu perhe hiukan minua kiittääkin. Olin tietysti nyt myös ensimmäistä kertaa tuplaäiti.

Ei siis ole epäselvää, että olen äiti. Sen sijaan en ole ihan varma, että millainen äiti olen. Itselläni (ja ehkä muillakin) on kaikenmaailman ihanteita, joihin en pysty - sen verran tällä kokemuksella tiedän. Kun en ole muussakaan elämässä aina rauhallinen, niin en ole äitinäkään. Ja niin edelleen. Pullantuoksuinen ei kuulu edes niihin ihanteisiini.

Sen sijaan saatan olla "elämysäiti".  Nautin äitiydestäni ehkä eniten, kun olemme yhdessä lasten kanssa kokemassa jotain. Tykkään käydä muskarissa, värikylvyssä, leikkipuistossa ja jopa HopLopissa. Toki elämykseksi riittää satujen lukeminen, laulaminen tai nyt neidin kanssa uusimpana polkupyöräilyn harjoittelu.

Ehkä lapseni joku päivä muistelevat, kuinka äidillä meni vähän väliä hermo arjen pyörittämiseen, mutta aina se lähti mielellään vaikka uimaan.
Sellainen kuulostaa oikeastaan ihan hauskalle lapsuusmuistolle.

Pieni ja pienempi

Sain edellisen tekstin perusteella paljon lohdutusta. Se on tietysti hauskuus siinä, että bloggaan lähes salaa ja lukijat ovat siksi tuttuja "oikeasta elämästä". En varmaan tulisi tuollaista edellisen tekstin kaltaista valitusvirttä, ainakaan koko komeudessaan, ääneen kellekään kertomaan. Tekstinä se on purettu, mutta (omasta mielestäni) geneeristen jaksamiskommenttien sijaan saan oikeita puheluita minut oikeasti tuntevilta ihmisiltä.

Yleisin näkemys oli, että kyllä tämä homma lähtee "lentoon" kunhan lapset vähän kasvavat. Uhmakohtaukset raivareineen ovat kanssamme vielä pitkään, mutta jo ennen aikuisikää on lupa olettaa suoran huudon vähentyvän.

Niin, ehkä tässä tosiaan ollaan tämän noin kahden vuoden ikäeron huonoimpien puolien äärellä. Molemmat ovat tosiaan vielä pieniä. Isompi pieni sattuu lisäksi olemaan temperamenttinen ja rutiineistaan tarkka. Jos vauva sotkee iltapesut vaatimalla silloin äidin huomiota, voi olla varma, että edessä on itkuinen ja takkuinen nukkumaanmeno. Ja niin edelleen.

Toki mustasukkaisuuden käsittely ja koko isosiskous on vielä ihan harjoittelua. Vauva puolestaan on itse asiassa aika lunki kaveri. Mutta kuitenkin vauva. Ei hän odota ruokaa ja kaipaa syliä nyt heti, piste. Kokemuksesta kuitenkin uskon, että siitä kasvaa yli, kun opitaan syömään oikeaa ruokaa ja leikkimään.

Varovasti voi jopa odottaa, että kun siihen leikkimiseen asti päästään (eikä äidin tarvitse jatkuvasti varoittaa isompaa, että vauva ei kestä noin rajua menoa), päästään näkemään tämän ikäeron hyviä puolia. Molemmat ovat hetken liian pieniä saadakseen aikaan isompia riitoja ja tykkäävät touhuta suht samanlaisia juttuja. Sitä odotellessa!

Perhematka Siperiaan

Ei, otsikosta ei tule päätellä, että en taaskaan ole kirjoittanut mitään siksi, että olisimme menossa hipstericoolisti junamatkalle Siperian halki. Ensinnäkin, en oikein näe sitä kaksikuukautisen matkakohteena, toisekseen en tässä tilanteessa matkustaisi Venäjälle ollenkaan. Tärkein syy lienee se, että me emme vain ole sellainen perhe, joka saa sellaista tehtyä.

Eräs vauvavierailija kysyi vierailunsa loppupuolella, miltä tuntuu saada nyt vauva. Naurahdin ja pyysin tarkentamaan. No, kun nyt siinä ei ole sitä uutuudenviehätystä..., kysyjä tarkensi.

No ei ole ei. Peruskuviot on sinällään hallinnassa, että kaikki saadaan pestyä, puettua puhtaisiin, syötettyä ja nukutettua. Hallitsemme vaunulenkit ja leikkipuistot. Jos perhe-elämä olisi taito (voi kai se vähän ollakin), nyt olisi se vaihe, kun pitäisi siirtyä uudelle tasolle tai vähintään käyttää osaamistaan nautiskellen - kun se ei ole enää keskittymistä vaativan vaikeaa. Saada ilmaa siipien alle ja lentää juttunsa kanssa.

Meidän lentomme on usein tyyppiä kana. Kaikenlainen kivan tekeminen vaatii hulluna valmisteluja, joissa menee hermo. Kesken kaiken menee joltakulta hermo ja sitten onkin oikeastaan jo kiire päivä/yöunille tai ruoka-aika ja ei tietenkään mitään ruokaa valmiina tai lapsiystävällistä ravintolaa lähellä.

Kotoilu ei ole juttuni, mutta kyllähän sitä lasten takia haluaisi vaikka jotain pääsiäisjuttuja tehdä. Esimerkiksi istuttaa rairuohoa. Olen edellisenä päivänä muistanut tarkistaa, että on multaa ja ostanut siemeniä. Vauva nukahtaa. Saamme mullat laitettua astioihin ja jopa siivottua mullat pois lattialta ja päältämme. Ehdin avata siemenpussit.

Siinä kohtaa vauva parahtaa, eikä rauhoitu tutilla. Isompi hermostuu, kun homma jäi kesken. Sekunneissa hän on (vahingossa tai tahallaan, en voi tietää) saanut puolet yhden pussin sisällöstä lattialle. Ryntään auttamaan loput siemenet multaan, että olisi jotain toivoa saada mitään ruohoa kasvamaan. Vauva huutaa. Ruohot on istutettu ja isompi kiirehtii lattialle etsimään tippuneita siemeniä. Olen menossa nostamaan vauvaa syliin, kun näen sivusilmällä, kuinka neiti (joka ei koskaan ole ollut kova tunkemaan asioita suuhunsa tai syömään ihme juttuja) mättää siemeniä kitaansa. Ryntään komentamaan sylkemään ne pois ja pohdin onko pääsiäisohra myrkyllistä. Lapsi alkaa itkeä.

Näin päättyi se "kiva yhdessä tekeminen". Ja meillä on aina tällaista, esimerkkejä on arkisen toistuvista asioista kuten ruoanlaitosta ja nukuttamisista näihin olevinaan erityisempiin juttuihin. En tajua, enkä todellakaan osaa korjata tilannetta.

Aivan kuin perheemme retkien päällä olisi synkkä varjo...

Miehelle paruin itse kerran, että unelmani on tässä vaiheessa, että joskus voitaisiin tehdä perheenä kaikki yhdessä jotain ilman, että kukaan karjuisi suoraa huutoa. Vaikka mennä Korkeasaareen. Mies ehdotti, että ajoitetaan retki näiden teini-iän ja ensimmäisen lapsenlapsen syntymän väliseen aikaan ja lahjotaan kakarat olemaan joku tietty aika karjumatta. Osittain se oli huumoria, mutta hänkin on huomannut, että hommat eivät aivan rullaa. Miehen ratkaisu olisi, että ei sitten tehdä yhtään mitään. Sinällään toimiva idea, mutta sekin ahdistaa minua. On tylsää ja tulee syyllisyyttä, kun me ei koskaan tehdä mitään kivaa (en tosin erikseen tiedustellut onko rairuohon istuttaminen lapsesta kivaa).

Siperia toki opettaa. Ehkä muksut oppivat, että ei tämä karjumalla parane. Ehkä minä lakkaan haaveilemasta mahdottomia jostain opittujen perhekiiltokuvien perusteella.

Maitomarkkinoista

Maitoasiat ovat meillä edelleen pinnalla. Kuukautta vajaa kaksivuotiaskin osaa kertoa, että vauva syö rintamaitoa. Maitotahroja on siellä täällä ja useammallakin olalla maitopukluja.

Lisäksi sain juuri luettua loppuun kasan vauva- ja imetysaiheista kirjallisuutta. Mies hiukan ihmetteli, että mitä minä sellaisia nyt tavaan, kun aiheesta on käytännön kokemusta ja mitään ongelmia ei ole. 

No tietysti on kiva saada hyvä äiti -fiiliksiä, kun toki kaikkialla hehkutetaan miten supermahtavaa äidinmaito on (ja onhan se). Ainahan voi myös oppia jotain uutta, kuten että ehkä jo jokin dinosauruslaji tavallaan imetti, vaikka eivät nisäkkäitä olleetkaan.

Ainakin olen tajunnut sen, että maailma - vastoin oletuksia - taitaa muuttua. Imetyskirja lähteineen on 2000-luvun alusta ja siitä saa käsityksen, että imetys olisi yhteiskunnassa kovastikin vaikea asia. Että neuvolassa ei osattaisi auttaa vauvan imuotteen kanssa ja jo sairaalassa kannustettaisiin pulloruokintaan eikä vauvoja pidettäisi lähtökohtaisesti vierihoidossa. Että julkista imetystä esimerkiksi kahvilassa yleisesti paheksuttaisiin (tai verrattaisiin ruokapöydässä piereskelyyn).

Olen toki saanut omat lapseni yli 10 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen, mutta monesti se on varsinkin asenteille aika lyhyt aika muuttua. En ole onnekseni törmännyt mihinkään tällaiseen ongelmaan. Sairaalassa ja neuvolassa on autettu ja tuettu, eikä kukaan ole ehdotellut lisämaidon antamista melkoista tahtia kasvavalle pojalle. Mikä nyt tietysti olisi hiukan hupsua, kun rintamaidolla siitä on niin iso kasvanutkin... En ole ainakaan huomannut mitään paheksuntaa julkisilla paikoilla imettäessäni. Tai no mikä nyt on sitten kuinka julkista. En ole imettänyt esimerkiksi keskellä toria, kahvilassa kyllä. 

Ammatillisessa mielessä oli kiinnostavaa lukea, että äidinmaidonkorvikkeen markkinoinnista on säädetty jopa lailla. En ollut tiennyt tätä! Jo lähtien siitä, että puhutaan nimenomaan korvikkeesta eikä vastikkeesta, kuten aiemmin. Kuulemma kaikkialla maailmassa äidinmaidonkorvikkeen markkinointi (silloin kun se on sallittua, Suomessa sitä siis ei saa suoraan kuluttajille tehdä) vähentää imetystä. Hyvin kiinnostavaa vertailla ajatuksena vaikka alkoholin markkinointiin, joka on nyt enemmän pinnalla.

Kaksi vastaan yksi

Ollaan nyt oltu sairaalasta kotona päälle viikko. Pikkumies oli alkuun vielä vähän nuhainen ja vielä pitää käydä lääkärissä jälkitarkastuksessa, mutta pääasiallisesti on noin viikko saatu kokeilla taas normaalia elämää.

Koin lievää äitisyyllisyyttä, kun tajusin vasta keskellä yötä kuopuksen ylittäneen ensimmäisen kuukauden. Kai se on vain toisen osa, että "kuukausisynttärit" eivät ole päällimmäisenä mielessä. Mies tosin lohdutti, että tulihan se vähän yllättäen, kun tosiaan ei olla paljoa normaaliaikaa hänen kanssaan nautittu.

Pikkuhiljaa elämä kaksilapsisena perheenä alkaa muotoutua. Onneksi poikamme tuntuu olevan siskoaan rauhallisempi tapaus ja on toistaiseksi ainakin hyvä nukkumaan. Päivärytmiä vauvalla ei ole, mutta yöt hän nukkuu, tietysti muutamaa tankkausherätystä lukuunottamatta. Syöminen sujuu ja vaippoja kuluu. Herää kysymys, että mikä ihme meistä oli vauvan kanssa aikanaan hankalaa?!

Sen sijaan välillä tuntuu olevan aika vaikeaa olla himpun vailla kaksivuotias tuore isosisko. Mustasukkaisuus iskee ja harmitusta karjutaan pitkään ja hartaasti. Tosin noin minuutti karjumisen jälkeen voidaan olla maailman aurinkoisimpia ja haluta suukotella vauvaa...

Meilläkin on käytössä vanhat konstit kahden kanssa pärjäämiseen: yritys huomioida vanhempaa aina, kun pieni siihen antaa mahdollisuuden, mukaan ottaminen touhuihin ja kantoliina pienen "säilytyspaikkana", jos hän ei nuku tai viihdy leikkimatolla/sitterissä.

Onhan tässä silti hommaa. On päiviä, jolloin lapset eivät nuku hetkeäkään yhtä aikaa päivällä. Pyykkiä ja siivousta on enemmän kuin ennen. Vauva ei useinkaan halua nukkua juuri, kun tarvitsisi noin 10 minuuttia esikoisen kanssa. Kahden aikuisen mallilla pyöritys on ihan hallittavissa, mutta yksin ollessa olen vielä koko ajan pienessä varotilassa varmasti pian koittavan katastrofin vuoksi. Siitäkin huolimatta, että koen olevani nyt paljon rennompi koko tämän äititouhun suhteen kuin esikoisen vauva-aikana.

Kai tämä ihan hyvin sentäs sujuu, kun kaikki ovat saaneet päivittäin (puhtaat) vaatteet päälleen ja ruokaa syödäkseen. Isompi on saanut päiväunensa tavalla tai toisella. Varsinainen urotyö oli jo olla kahdestaan kahden lapsen kanssa muskarissa!

Hajatelmia

Olen ollut sairaalassa vauvan kanssa nyt viisi päivää ja vielä ei tiedetä kauanko on vielä "lusittavaa". Suurin osa ajasta kuluu omassa huoneessamme. Oma huone on tietysti kiva ja onhan täällä mukavuuksia, kuten vaikka nytkin käyttämäni netti, pehmeä tuoli ja telkkari. Voisihan sitä myös arvostaa  sitäkin, että kerrankin on paljon aikaa ajatella. 

Ajatusten taso vain ei ole kummoinen. Hyvä äiti tietysti pohtisi 24 tuntia vuorokaudessa sairaan vauvan vointia. Voinnin oltua suht samanlainen monta päivää putkeen, omat ajatukseni ovat hieman harhailleet. Esimerkiksi näin:

"Päivystyksen hoitajat käyttävät huomattavasti enemmän meikkiä kuin osastonhoitajat, miksiköhän? Lisäksi päivystyksessä kaikilla oli lettikampaus." Kehittelen teoriaa alfahoitajasta, joka on aloittanut trendin, josta on tullut normi.

Hämmennyn laboratoriohoitajasta, joka viäntää savvoo aivan kuin edesmennyt mummoni. Ilman mummoa olisin saattanut hieman loukkaantuakin siitä, että joku nimittelee lastani "pojan rutkulaksi". Ilmeisesti siis muutkin kuin mummo käyttävät kyseistä helittelyä.

Pohdin kuuluuko hoitajien ja lastenlääkärien koulutukseen lapsen ihasteluosio. Toki minun lapseni on maailman suloisin, mutta että ihan jokainen häntä hoitanut ihastelee hyvin ei-suomalaiskansallisen vuolaasti...

Osastolle tulee tuuraava lääkäri, joka on ihan selvästi näyttelijä Tommi Korpela. Jostain syystä hän tosin puhuu hiukan virolaisesti murtaen. Vaihtoehtoisia selityksiä on kolme:

Tommi Korpela treenaa metodinäyttelijän tyylillä uutta roolia varten lastenlääkärinä oloa.

Tommi Korpela on kouluttautunut Virossa lääkäriksi (siksi hän puhuu lääketieteestä eestiläisellä korostuksella).

Tai sitten olen piilokamerassa.

Yöhoitajat ovat poikkeuksetta mukavia. Suostuvatko vain miellyttävät ihmiset yövuoroihin, vai onko ajateltu potilaiden mukavuutta, että yöllä ei tarvitse tulla toimeen kuin kivojen tyyppien kanssa?

Sairaalan lounasruokalassa on hyvin tyypillinen lounasruokalan tarjonta ja kahviossa mennään rekkamiesten makumaailmassa, annoskoko vain on pienempi. Jostain syystä olettaisi, että täällä panostettaisiin terveellisempään ravintoon.

Ja niin edelleen. Välillä ihan yllätys jonkun soittaessa, että kykenen keskustelemaan asioista ainakin ymmärrettävällä tasolla. Hieman huolettaa millainen aistien yliärsytys maailma onkaan hetken, kun sinne joskus täältä vapaudumme.

313130-2595403

Sairaalaa

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. En ole koskaan tarkkaan tiennyt, mikä on sellainen joka tipahtaa sekä sellainen, että sitä olisi houkuttavaa nuolla jo ennen tätä tipahtamista. Joka tapauksessa liian aikaisin riemuitsemisesta lienee kyse ja siitä oli todella kyse myös luulossani, että perheemme olisi voittamassa meitä piinanneen flunssan.

Yhtenä yönä vauvan oli nimittäin todella vaikea nukkua. Emme herran käytöksestä saaneet pääteltyä muuta kuin että oli vaikea olla, erityisesti makuuasennossa. Yötä seuranneena aamuna vauva tuntui käteen kuumalle ja mittari varmisti lukemiksi 38,2.

Jo synnytyssairaalasta lähtiessä saimme ohjeen viedä kuumeisen vauvan heti lääkäriin. Näin myös teimme todeten, että onhan meillä vakuutus, jos reissulla ei mitään löydykään. Mitään muita selviä taudin elkeitä ei nimittäin ollut havaittavissa. Lääkäri tutkiskeli ja totesi, ettei tosiaan löydä mitään yhtä päivänselvää merkkiä, mutta aika moni asia on pikkuisen huonolla tolalla. Näin ollen hän lähetti meidät varuiksi sairaalaan päivystykseen.

Siellä sitten laboratoriokoe selvitti, että kyseessä on Rs-virus. Ei sinällään yllättävää, koska se jyllää nyt voimalla. Se luultavasti oli muidenkin tauteilun taustalla. Ikävästi se on myös niitä harvoja viruksia, joita vastaan äidinmaito ei ilmeisesti anna vastustuskykyä.

Ja näin "mennään nyt varuiksi katsomaan" -reissu muuttui "yleensä nämä vaativat noin pienillä noin viikon sairaalahoidon" -tilanteeksi. 

Nyt sitten äiti istuu infektio-osastolla vauvan kanssa ja isä pyörittää elämää taaperon kanssa. Koska osastolle ei ymmärrettävästi haluta pieniä lapsia keräämään ja välittämään täällä jyllääviä tauteja, on perheen jakautuminen aika täydellistä. 

Kun kyseessä on virus ei auta kuin odotella. Helpotusta tuovat mm. inhalaatiohoidot, jotka näyttävät sille kuin lasta kaasutettaisiin hengiltä, ja liman imeminen pois, jota lapsi protestoi kuin häntä otettaisiin hengiltä. Hoito on toki hyvää ja taudin edetessä on tullut hyvin selväksi, että emme olisi kotona pärjänneet.

Näillä nyt on mentävä.

Paluu imetykseen

Uuden vauvan myötä meillä on toki avattu uudelleen myös tissikausi. 

Etukäteen arvelin tietyllä toista kertaa pappia kyydissä olevan varmuudella, että kyllä se imetys onnistuu. 

Onnistuihan se ekallakin kerralla, vaikka matkassa oli aika paljon mutkia. Itsepäisyydellä (tai sinnikkyydellä, miten vaan) ja kärsivälisyydellä päästiin kuitenkin tilanteeseen, jossa 1) rinnasta tuli mitään 2) neiti suostui imemään ja 3) lopulta ei tarvinnut olla edes rintakumia apuna. Imetys jatkui noin 13 kk ikäiseksi, missä vaiheessa pikkuhiljainen meijerin sulkeminen kävi molempien osalta aika helposti ja kivuttomasti.

Etukäteen olimme tällä kertaa toivoneet, että pääsemme kokemaan lähes maagisuuteen asti hehkutetun ensi-imetyksen pian syntymän jälkeen. Neitihän oli siinä vaiheessa kiikutettu saamaan kiireellistä hoitoa. Tällä kertaa kaikki meni kuitenkin hyvin ja herrasemme pääsi äidin rinnoille lepäilemään. Ja sieltähän se sitten pienen odottelun jälkeen tuli, ensi-imetys. Olin aivan myyty, pikkuisen imuote oli heti varma ja vahva! Kaverilla oli ikää ehkä puoli tuntia ja jo valmiiksi osasi jotain, mikä siskon kanssa vei viikkoja opetella.

Alku aina hankalaa ja lopussa kiitos seisoo, ei täysin tunnu pätevän imetykseen (vaikka siis juuri niin ensimmäinen kierros meni). Kun alku sujui helposti, ei tunnu olevan hankalaa ollenkaan. Maitoa alkoi nousta melko nopeasti ja missään vaiheessa ei pienen tarvinnut raivota nälissään tyhjää tissiä.

Kenties sitä on itsekin rennompi ja varmempi onnistumisesta. Herrasen tapa irrotella ote vähän väliä ja toisinaan leikitellä rinnalla suussa ennen kunnon otteen ottamista ei ole aiheuttanut paineita. Pumpullekin heruu aivan mielettömiä määriä. Mies ehdotteli jo maidon myymistäkin, mutta en usko, että kaupallinen meijeritoiminta on minun juttuni. Katsotaan sitten, jos oma pakastin alkaa täyttyä liiaksi varamaidoista.

Ja nyt taitaakin nuori mies kaivata lisää maitoa...

Opettavaista aikaa

Kun neiti syntyi, opimme että lapsen syntymää ja muuttoa ei kannata ajoittaa samalle viikolle. Pikkumiehen kohdalla olen valmis kohta toteamaan, että lapsen syntymä kesken pahinta flunssakautta ei ole hyvä idea sekään.

Täällä on siis oltu sairaana. Ensin neiti sai flunssan. Luulimme jo, että se meni nopeasti ohi, mutta päivän muhimisen jälkeen mentiin taas heikompaan suuntaan. Lääkärikäynti alkoi tuntua aiheelliselle ja sieltä saatiin sitten tuomiseksi korvatulehdusdiagnoosi sekä antibiootteja ja kipulääkkeitä.

 Sitten kaatui mies: kuumetta, yskää ja nuhaa. Seuraavaksi alkoi oma nenä valua. Surkeus saavutti huippunsa, kun vauvan nenä alkoi osoittaa tukkoisuuden merkkejä. Lämpöä ei pienellä onneksi ole ollut, mutta nenän tukkoisuuden takia nukkuminen ja varsinkin nukahtaminen on vaikeaa. Minulle ei juurikaan nouse kuume, mutta flunssa ja kahden sairaan lapsen kanssa valvominen veivät kyllä voimat niin, että yhtenä aamuna melkein pyörryin keittiöön kesken aamupalan laiton.

Vellon vielä itsesäälissä sen verran, että totean jälleen kerran miesten olevan täysin hyödyttömiä tällaisissa tilanteissa. En ehtinyt ihan rautalangasta vääntää, että kuules ne ajat kun sinun sairastumisesi oikeutti makaamaan sohvalla koko päivän (kokonaisen yön nukuttuasi) ovat ohi. Kehtasi kuitenkin huokailla.

Ehkä tästä kuitenkin selvitään. Antibiootti on selvästi alkanut tehota ja lapsi on mahdoton ennemmin siksi, että ei ole päässyt yli viikkoon muskariin, päiväkotiin, ulos tai ylipäätään mihinkään, eikä siksi että korvaan sattuu. Räkä paksuuntuu kaikilla - tämä on mielestäni aina se toivon hetki, että ehkä flunssa joskus loppuu.

Ehkä jo ensi viikolla kirjoittelen niitä kivampiakin juttuja, jotka ovat mielessä.

Yllätys!

Heti, kun pääsee sanomasta.

Lapset ovat aina yllättäviä, joten ei kai olisi pitänyt yllättyä siitä, että myös kuopus yllätti meidät.

Poikamme halusi maailmaan raskausviikolla 38+5. Äiti luuli (taas) että ainakin viikko viihdyttäisiin vielä mahassa.

Täällä siis kuunnellaan tuhinaa, haistellaan vauvantuoksua ja ihmetellään uutta elämää. 

Aikasyöpöt

Blogin välikuoleman syyksi on jo ehditty epäillä sairastelukierrettä, joutumista johonkin hoitoon loppuraskauden ajaksi ja vauvan syntymää. Todellisia syitä ovat saamattomuus, ehtimättömyys ja lapsen uhmakausi. Elossa ollaan kuitenkin, enkä ole edes synnyttänyt toista kertaa vielä.

Mitäs tässä sitten on puuhailtu? Vauvavalmisteluja tietysti.

Sitä luulisi, että kakkosen kanssa valmistelu olisi helpompaa. Tavallaan se onkin, mutta hommaa on silti yllättävän paljon. Lisäksi pitää huomioida esikoinen, mitä ei tietenkään viimeksi tarvinnut.
Listalla on ollut (ainakin)

- Lastenhuoneen (jossa tosin neiti asustaa vielä vauvan tuttuakin itsekseen) järjestyksen muuttaminen
- Tilan raivaaminen meidän makkariin
- Vauvan koppasängyn pystyttäminen
- Pienten vaatteiden hakeminen säilöstä ja inventoiminen (lisäksi sen pohtiminen, että kuinka paljon pinkkiä pojalla kehtaa käyttää)
- Tilan raivaus kaapista äsken mainituille vaatteille
- Tuplarattaiden kasaaminen ja käytön harjoittelu - tietysti jotkut toiminnot pelittävät erilailla kuin Bugiksissa, joten saa yrittää opettaa kädet hakemaan eri painiketta halutessa vaikka kallistaa istuinta.
- Sitterin, turvakaukalon, lämpöpussin jne. etsiminen esille
- Sairaalakassin pakkaaminen itselle
- Kotiinlähtövermeiden pakkaaminen vauvalle
- Hoitokassin pakkaaminen esikoiselle pariksi päiväksi
- Vaihtoehtoisten hoitajien selvittelyä ja ohjeistusta toimintaan kaikkina mahdollisina aikoina, joina sairaalaanlähtö voi koittaa (on nimittäin ihan eri kuviot jos lähtö tulee lauantaina yöllä versus tiistaina päivällä)

Yhteistä kaikille hommille on se, että niihin menee luultua enemmän aikaa. Samalla tietysti pitää hoitaa perusarki ja mieluiten niin, että vaikka pyykkivuori ei pääse kasvamaan hillittömäksi.
Lisäksi neuvolassa saa rampata kiihtyvään tahtiin ja totta kai yritän tavata ystäviä "vielä kun voi".

Sellaiseen aika sitten vaan katoaa - vaikka tässä äitiysloman alussahan piti ehtiä vaikka mitä!

Merkilliset

Joko pesänrakennusviettiä tai ihan vaan käytännön pakon sanelemaa, mutta olen viettänyt viime päivät raivaten läpi asuntoa, kaappeja ja hyllyjä. Osa projekteista on odottanut otollista aikaa ties kuinka kauan ja tietysti saapuvalle pikkuihmiselle tavaroineen on saatava tilaa.

Kirppispöytä on onneksi varattuna, sillä on löytynyt ainakin kuution verran tavaraa, josta luopuminen on ajankohtaista. Olen tästä aika ylpeä, sillä minulla on taipumus kiintyä tavaroihin tai säilyttää ihan kaikki mahdollinen "tarpeen varalta". Lisäksi on vielä paljon tavaroita, jotka voisi olla hauska olla olemassa. Ja niin onkin, silloin kuin muistaa kerran viidessä vuodessa, että sellainenkin on.

Yksi tällainen löytö (joka siis on matkalla kirpparille kyllä) oli horoskooppikirja. Tietty on kiva katsoa, miten minun merkistäni sanottava vastaa itseäni: toki olen vilkas ja viehättävä sekä rakastettu ja tehokas työtoveri!

Miestä en sitten oikein tunnista kuvailusta. No joo, kyllähän välillä näyttää sille, että laiskuus ja päättämättömyys tosiaan vaivaavat... Lisäksi kirjan mukaan parisuhteemme on käytännössä mahdoton.

Entäs sitten lapsi? Neiti on härkä ja lapsi-häristä väitetään, että he ovat harkitsevaisia, tyyniä ja omissa oloissaan viihtyviä. Kuulemma heitä on syytä oikein kannustaa touhuamaan, koska möllöttävät muuten mieluummin paikallaan. Nyt mennään kyllä metsään, että heilahtaa.

Toisaalta totta on kyllä, että "Härkälapsukainen heittäytyy hankalaksi heti, kun hänen tottumuksiaan tai mielipiteitään yritetään muuttaa." Härkyyteen liitetty innokas äidin ja isin apulaisuus on myös tuttua. Rutiineistakin härkälapsi pitää ja se on kyllä meillä huomattu.

Uusi tulokas on luultavammin vesimies, mikäli lasketusta ajasta ei mennä paljon yli. Vesimiehen luvataan olevan syntymästä lähti perheensä omalaatuisin jäsen. Justiinsa... Onneksi tätä tyyppiä ei pitäisi pikkuasioiden vaivata. Tosin hänen sisäisestä maailmastaan on kuulemma vanhemman vaikea ottaa selkoa ja omissa ajatuksissaan viihtyvä lapsi on kuulemma kovin huonomuistinen, mitä tulee käytännön asioihin.

Saas nähdä pitääkö paikkansa.

Juhlapyhät Vol. 2

Oli tosiaan joulu ja uusi vuosi.

Muistan kuinka viime vuonna kauheasti tunnelmoitsi sitä, että se oli neidin ensimmäinen joulu. Tyyppi oli 8 kk ja ei tietenkään tajunnut koko touhusta mitään, lähinnä oli rasittunut kaikesta kyläilystä.

Oikeasti lapsen ensimmäinen joulu oli nyt. Kyläily mummoloissa oli kivaa ja lapsonen nautti saamastaan ekstrahuomiosta. Joulupukista tuli heti supersankari - edelleen meille kerrotaan usein, että "pukki tuli, toi paketin". Pakettien saaminen oli jo niin kivaa, että niiden avaamista piti erikseen ehdottaa. Jouluruuista laatikot ja "kiukku" upposivat helposti ja maailmassa ei ehkä ole mitään niin hyvää kuin piparit.

Jopa jouluhössötystä periaatteellisesti inhoava mies joutui hieman innostumaan, kun lapsi oli niin tohkeissaan.

Uusi vuosi sujui sekin paremmin kuin viime kerralla. Lähinnä tosin siksi, että neidillä oli viimeksi ihan kauhea flunssa. Ei yksivuotiaskaan kuitenkaan valvo yhtään nukkumaanmenoaikaa pidempään. Tai jos olisi valvonut, ei se olisi ainakaan juhlavuotta tilanteeseen tuonut. Raketteja onneksi näkee alkuillastakin.

Näin sitten päästiin vuoteen 2014, joka tullaan tuntemaan toisena vauvavuonna. Voi olla hyvä muistaa, että jo toisena jouluna kaikki on toisin...