tag:blogger.com,1999:blog-65664512506598576362024-03-13T04:25:19.196+02:00Listalla seuraavaksiKolmekymppinen nainen kirjoittaa muuttuvasta arjestaan. Listalla ovat uudehko aviomies, kaksivuotias neiti ja uusi vauva, asunto, oma tavarataivas, elokuvat, kirjat, ruoka, muu ihanuus ja sähläys.Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.comBlogger285125tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-50822488046113830832014-05-20T09:43:00.000+03:002014-05-20T09:43:41.355+03:00Elämä on peliä"Pelillistäminen" on ollut jo pidemmän aikaa trendikästä vaikka ja minkälaisten asioiden parantamisessa. Oppimisen, verkkokaupan, ja jopa siivoamisen saa paremmaksi tuomalla mukaan pelielementtejä.<br />
<br />
Ja kyllähän se toimii. Meillekin tuli vihdoin käyttöön palvelu, jolla voi seurata sähkönsä kulutusta tunnin tarkkuudella. Palveluun voi myös asettaa omia tavoitteita sähkönkulutukselle (vähennystä lienee useimmin haetaan) ja merkitä erilaisia muutoksia, kuten vaikka uusitun sähkölaitteen, ja selityksiä eri aikana tapahtuneelle sähkönkäytölle. Sitten sitä voi katsella, kuinka paljon sähköä ruoanlaitto tai pyykinpyöritys vie.<br />
<br />
Ei kuulosta ihan mielettömältä huvilta, mutta mitä sähköasioihin tulee, niin on niitä hiukan enemmän tullut mietittyä. Ja on kiva, kun palautteen toiminnasta näkee suht pian. Vertailuna vaikka vesilaskuun, joka tulee paperipostina puolen vuoden välein, sähköä ja sen säästämistä tulee ajatelluksi todella paljon enemmän.<br />
<br />
Pikkulapsen kasvatus - tai ihan vaan päivästä toiseen selviäminen - on myös yhtä pelillistämistä tai leikillistämistä. "Osaatkos ihan itse tehdä asian x" ja "kuinka nopeasti saisit tehtyä homman y" toimivat paremmin kuin "tee x" ja "tee y nyt heti". Kaikenlaisia palkintotaulukoita suositellaan motivoimaan muksuja, keräämällä hyvistä suorituksista vaikka tarroja (kivoja jo itsessään) tietyn määrän saa jotain hauskaa palkinnoksi.<br />
<br />
Tavallaanhan se on vain vanhan kunnon uhkailu-kiristys-lahjonnan lahjonta-osuuden paketoimista uuteen pakettiin, mutta niinhän monet nyky innovaatiot tuppaavat olemaan.Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-64718337721496317582014-05-17T12:20:00.000+03:002014-05-17T12:20:00.076+03:00LaaksossaJa vielä kerran tätä äitiyspohdintaa - ehkä vielä joku päivä jotain muutakin.<br />
<br />
On nimittäin pakko vielä kertoa, että jääkaappimme on saanut uuden koristeen. Se on pääsiäisen ajan Hesarissa ollut kolumni vanhemmuudesta. En harmikseni löytänyt juttua enää verkosta.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="http://2.bp.blogspot.com/-lSRP4LX7s0Y/U3Hk-jM01CI/AAAAAAAAAZ8/-n_A8PE-tZ8/s1600/blogger-image--935571622.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="http://2.bp.blogspot.com/-lSRP4LX7s0Y/U3Hk-jM01CI/AAAAAAAAAZ8/-n_A8PE-tZ8/s1600/blogger-image--935571622.jpg" height="320" width="239" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Paraatipaikalla</td></tr>
</tbody></table>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<br />
Pääpiirteittäin siinä kerrottiin, että on vallan tutkittu vanhempien onnellisuuden laskevan lapsen saannin jälkeen. Onnellisuus palasi samalle tasolle kuin se oli ennen lasta vasta lapsen ollessa neljävuotias. Naiset olivat keskimäärin onnettomimmillaan, kun lapsi oli kaksivuotias.<br />
<br />
Kaikki kaksivuotiaiden äidit voivat nyt sanoa hep. Olisi ollut kiva tietää myös, miten seuraavat lapset vaikuttavat onnellisuuteen. Tuleeko uusi aallonpohja, vai koetaanko tämä vain ensimmäisen lapsen kohdalla? Joka tapauksessa varhaislapsuus on erityistä aikaa myös vanhemmille ja heidän parisuhteelleen. Joku ruotsalainen oli kuulemma jopa ehdottanut, että vanhempia pitäisi kieltää eroamasta lapsen kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. Ajatuksena tässä oli, että tänä hankalana aikana ei pysty päättelemään mitään parisuhteen todellisesta tilanteesta.<br />
<br />
Miksi sitten haluan liimata tällaista tekstiä jääkaapin oveen?<br />
Juhlistaakseni sitä, että tällaista voi sanoa nykyään ääneen. Pikkuhiljaa alkaa olla ihan ok todeta esimerkiksi, että ei viihdy kotiäitinä. Saa olla sitä mieltä, että uhmaikäisen kiukuttelu on raivostuttavaa ja maailmassa on mukavampia keskustelunaiheita kuin vauvan kakka. On luvallista kokea, että kaikki vanhemmuudessa ei ole ihanaa ja rakastettavaa, vaikka lapsi itse onkin.<br />
<br />
Tähän saa jopa vertaistukea - kunhan ei etsi sitä vauvalehtien keskustelupalstoilta. Kolumnissa lainattiinkin paljon pitkäaikaisia äitiblogistisuosikkieni Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsi -kirjoja, joita pidän alan esitaistelijoina.<br />
<br />
Aina näin ei ole ollut. Oma äitini on mummiksi tultuaan varovasti tunnustanut, että ei oikeastaan viihtynyt ollenkaan kotona minun kanssani, kun olin vauva. Ymmärrän täysin. Onnekasta on todeta samaan hengenvetoon, että oma äitini on tietysti maailman paras. Todistetusti ei siis tarvitse rakastaa kurahousuja saadakseen hyvän suhteen lapseensa.<br />
<br />
Toinen syy pitää tekstiä jääkaapin ovessa onkin se, että mikäli siihen on uskominen niin nyt pn kaikista pahin vaihe. Ja jos tämä on pahinta, niin ei ole ongelmia selvitä.<br />
Ja parempaa on luvassa.Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-86109698809199371862014-05-13T10:21:00.001+03:002014-05-13T10:21:40.256+03:00Juhlimisen arvoinenKolmas kerta toden sanoo. Sunnuntaina vietettiin tietysti äitienpäivää ja sain vihdoin kauan odottamani itse askarrellun kortin. Ja piirustuksen. Ja itse koristellun magneetin. On se hellyttävää, täytyy myöntää.<br />
<br />
Pikkumiehen äitienpäivä lahja taisi olla elämän ensimmäiset yhteen putkeen nukutut 8 tunnin unet. Äiti tosin käytti niistä tunneista osan Euroviisuihin, mutta sehän oli vain hienosti käytettyä aikaa!<br />
<br />
Vaikka aamiaista saa sänkyyn - tai no kahvikupin, koska lasten isä ymmärtää kyllä, että pomppiva kaksivuotias ja ruokatarjoilu sopivat heikosti samaan sänkyyn - ei äitienpäivä kahden pienen äidillä voi tietenkään olla vain lepoa ja hemmottelua. Vaippoja pitää vaihtaa ja vauvaa röyhtäyttää siinä missä muinakin päivinä. Katsotaan niitä ravintolabrunsseja sitten myöhemmin.<br />
<br />
Ero ensimmäiseen äitienpäivään äitinä on kuitenkin huima. Silloin esikoinen oli noin kolmeviikkoinen ja tunsin itseni ihan huijariksi. Tietysti raskaus ja synnytys ovat ihan arvostuksen arvoisia äitiyssuorituksia, mutta äiti oli vielä itselle aika vieras titteli. Enhän ollut koko sanaa vielä kuullut lapseni suusta, tai tulisi pitkään aikaan kuulemaan.<br />
<br />
Kolmannella kerralla olin jo rinta rottingilla sitä mieltä, että juu olen äiti ja kyllä tästä touhusta saa muu perhe hiukan minua kiittääkin. Olin tietysti nyt myös ensimmäistä kertaa tuplaäiti. <br />
<br />
Ei siis ole epäselvää, että olen äiti. Sen sijaan en ole ihan varma, että millainen äiti olen. Itselläni (ja ehkä muillakin) on kaikenmaailman ihanteita, joihin en pysty - sen verran tällä kokemuksella tiedän. Kun en ole muussakaan elämässä aina rauhallinen, niin en ole äitinäkään. Ja niin edelleen. Pullantuoksuinen ei kuulu edes niihin ihanteisiini.<br />
<br />
Sen sijaan saatan olla "elämysäiti". Nautin äitiydestäni ehkä eniten, kun olemme yhdessä lasten kanssa kokemassa jotain. Tykkään käydä muskarissa, värikylvyssä, leikkipuistossa ja jopa HopLopissa. Toki elämykseksi riittää satujen lukeminen, laulaminen tai nyt neidin kanssa uusimpana polkupyöräilyn harjoittelu.<br />
<br />
Ehkä lapseni joku päivä muistelevat, kuinka äidillä meni vähän väliä hermo arjen pyörittämiseen, mutta aina se lähti mielellään vaikka uimaan.<br />
Sellainen kuulostaa oikeastaan ihan hauskalle lapsuusmuistolle.Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-65099849242172499582014-04-14T13:33:00.000+03:002014-04-14T13:33:00.165+03:00Pieni ja pienempiSain edellisen tekstin perusteella paljon lohdutusta. Se on tietysti hauskuus siinä, että bloggaan lähes salaa ja lukijat ovat siksi tuttuja "oikeasta elämästä". En varmaan tulisi tuollaista edellisen tekstin kaltaista valitusvirttä, ainakaan koko komeudessaan, ääneen kellekään kertomaan. Tekstinä se on purettu, mutta (omasta mielestäni) geneeristen jaksamiskommenttien sijaan saan oikeita puheluita minut oikeasti tuntevilta ihmisiltä.<br />
<br />
Yleisin näkemys oli, että kyllä tämä homma lähtee "lentoon" kunhan lapset vähän kasvavat. Uhmakohtaukset raivareineen ovat kanssamme vielä pitkään, mutta jo ennen aikuisikää on lupa olettaa suoran huudon vähentyvän.<br />
<br />
Niin, ehkä tässä tosiaan ollaan tämän noin kahden vuoden ikäeron huonoimpien puolien äärellä. Molemmat ovat tosiaan vielä pieniä. Isompi pieni sattuu lisäksi olemaan temperamenttinen ja rutiineistaan tarkka. Jos vauva sotkee iltapesut vaatimalla silloin äidin huomiota, voi olla varma, että edessä on itkuinen ja takkuinen nukkumaanmeno. Ja niin edelleen.<br />
<br />
Toki mustasukkaisuuden käsittely ja koko isosiskous on vielä ihan harjoittelua. Vauva puolestaan on itse asiassa aika lunki kaveri. Mutta kuitenkin vauva. Ei hän odota ruokaa ja kaipaa syliä nyt heti, piste. Kokemuksesta kuitenkin uskon, että siitä kasvaa yli, kun opitaan syömään oikeaa ruokaa ja leikkimään.<br />
<br />
Varovasti voi jopa odottaa, että kun siihen leikkimiseen asti päästään (eikä äidin tarvitse jatkuvasti varoittaa isompaa, että vauva ei kestä noin rajua menoa), päästään näkemään tämän ikäeron hyviä puolia. Molemmat ovat hetken liian pieniä saadakseen aikaan isompia riitoja ja tykkäävät touhuta suht samanlaisia juttuja. Sitä odotellessa!Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-11907460223737576822014-04-12T13:06:00.001+03:002014-04-12T13:06:31.959+03:00Perhematka SiperiaanEi, otsikosta ei tule päätellä, että en taaskaan ole kirjoittanut mitään siksi, että olisimme menossa hipstericoolisti junamatkalle Siperian halki. Ensinnäkin, en oikein näe sitä kaksikuukautisen matkakohteena, toisekseen en <i>tässä tilanteessa</i> matkustaisi Venäjälle ollenkaan. Tärkein syy lienee se, että me emme vain ole sellainen perhe, joka saa sellaista tehtyä.<br />
<br />
Eräs vauvavierailija kysyi vierailunsa loppupuolella, miltä tuntuu saada nyt vauva. Naurahdin ja pyysin tarkentamaan. No, kun nyt siinä ei ole sitä uutuudenviehätystä..., kysyjä tarkensi.<br />
<br />
No ei ole ei. Peruskuviot on sinällään hallinnassa, että kaikki saadaan pestyä, puettua puhtaisiin, syötettyä ja nukutettua. Hallitsemme vaunulenkit ja leikkipuistot. Jos perhe-elämä olisi taito (voi kai se vähän ollakin), nyt olisi se vaihe, kun pitäisi siirtyä uudelle tasolle tai vähintään käyttää osaamistaan nautiskellen - kun se ei ole enää keskittymistä vaativan vaikeaa. Saada ilmaa siipien alle ja lentää juttunsa kanssa.<br />
<br />
Meidän lentomme on usein tyyppiä kana. Kaikenlainen kivan tekeminen vaatii hulluna valmisteluja, joissa menee hermo. Kesken kaiken menee joltakulta hermo ja sitten onkin oikeastaan jo kiire päivä/yöunille tai ruoka-aika ja ei tietenkään mitään ruokaa valmiina tai lapsiystävällistä ravintolaa lähellä.<br />
<br />
Kotoilu ei ole juttuni, mutta kyllähän sitä lasten takia haluaisi vaikka jotain pääsiäisjuttuja tehdä. Esimerkiksi istuttaa rairuohoa. Olen edellisenä päivänä muistanut tarkistaa, että on multaa ja ostanut siemeniä. Vauva nukahtaa. Saamme mullat laitettua astioihin ja jopa siivottua mullat pois lattialta ja päältämme. Ehdin avata siemenpussit.<br />
<br />
Siinä kohtaa vauva parahtaa, eikä rauhoitu tutilla. Isompi hermostuu, kun homma jäi kesken. Sekunneissa hän on (vahingossa tai tahallaan, en voi tietää) saanut puolet yhden pussin sisällöstä lattialle. Ryntään auttamaan loput siemenet multaan, että olisi jotain toivoa saada mitään ruohoa kasvamaan. Vauva huutaa. Ruohot on istutettu ja isompi kiirehtii lattialle etsimään tippuneita siemeniä. Olen menossa nostamaan vauvaa syliin, kun näen sivusilmällä, kuinka neiti (joka ei koskaan ole ollut kova tunkemaan asioita suuhunsa tai syömään ihme juttuja) mättää siemeniä kitaansa. Ryntään komentamaan sylkemään ne pois ja pohdin onko pääsiäisohra myrkyllistä. Lapsi alkaa itkeä.<br />
<br />
Näin päättyi se "kiva yhdessä tekeminen". Ja meillä on aina tällaista, esimerkkejä on arkisen toistuvista asioista kuten ruoanlaitosta ja nukuttamisista näihin olevinaan erityisempiin juttuihin. En tajua, enkä todellakaan osaa korjata tilannetta.<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="http://1.bp.blogspot.com/-odbkyfJBAMU/U0kPu2LmwgI/AAAAAAAAAZM/QK7gKDib6rk/s1600/DSC00181.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="http://1.bp.blogspot.com/-odbkyfJBAMU/U0kPu2LmwgI/AAAAAAAAAZM/QK7gKDib6rk/s1600/DSC00181.jpg" height="320" width="240" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Aivan kuin perheemme retkien päällä olisi synkkä varjo...</td></tr>
</tbody></table>
<br />
Miehelle paruin itse kerran, että unelmani on tässä vaiheessa, että joskus voitaisiin tehdä perheenä kaikki yhdessä jotain ilman, että kukaan karjuisi suoraa huutoa. Vaikka mennä Korkeasaareen. Mies ehdotti, että ajoitetaan retki näiden teini-iän ja ensimmäisen lapsenlapsen syntymän väliseen aikaan ja lahjotaan kakarat olemaan joku tietty aika karjumatta. Osittain se oli huumoria, mutta hänkin on huomannut, että hommat eivät aivan rullaa. Miehen ratkaisu olisi, että ei sitten tehdä yhtään mitään. Sinällään toimiva idea, mutta sekin ahdistaa minua. On tylsää ja tulee syyllisyyttä, kun me ei koskaan tehdä mitään kivaa (en tosin erikseen tiedustellut onko rairuohon istuttaminen lapsesta kivaa).<br />
<br />
Siperia toki opettaa. Ehkä muksut oppivat, että ei tämä karjumalla parane. Ehkä minä lakkaan haaveilemasta mahdottomia jostain opittujen perhekiiltokuvien perusteella. Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-64760547758432685552014-03-25T15:35:00.001+02:002014-03-25T15:35:42.418+02:00MaitomarkkinoistaMaitoasiat ovat meillä edelleen pinnalla. Kuukautta vajaa kaksivuotiaskin osaa kertoa, että vauva syö rintamaitoa. Maitotahroja on siellä täällä ja useammallakin olalla maitopukluja.<div><br></div><div>Lisäksi sain juuri luettua loppuun kasan vauva- ja imetysaiheista kirjallisuutta. Mies hiukan ihmetteli, että mitä minä sellaisia nyt tavaan, kun aiheesta on käytännön kokemusta ja mitään ongelmia ei ole. </div><div><br></div><div>No tietysti on kiva saada hyvä äiti -fiiliksiä, kun toki kaikkialla hehkutetaan miten supermahtavaa äidinmaito on (ja onhan se). Ainahan voi myös oppia jotain uutta, kuten että ehkä jo jokin dinosauruslaji tavallaan imetti, vaikka eivät nisäkkäitä olleetkaan.</div><div><br></div><div>Ainakin olen tajunnut sen, että maailma - vastoin oletuksia - taitaa muuttua. Imetyskirja lähteineen on 2000-luvun alusta ja siitä saa käsityksen, että imetys olisi yhteiskunnassa kovastikin vaikea asia. Että neuvolassa ei osattaisi auttaa vauvan imuotteen kanssa ja jo sairaalassa kannustettaisiin pulloruokintaan eikä vauvoja pidettäisi lähtökohtaisesti vierihoidossa. Että julkista imetystä esimerkiksi kahvilassa yleisesti paheksuttaisiin (tai verrattaisiin ruokapöydässä piereskelyyn).</div><div><br></div><div>Olen toki saanut omat lapseni yli 10 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen<span style="font-family: 'Helvetica Neue Light', HelveticaNeue-Light, helvetica, arial, sans-serif;">, mutta monesti se on varsinkin asenteille aika lyhyt aika muuttua. En ole onnekseni törmännyt mihinkään tällaiseen ongelmaan. Sairaalassa ja neuvolassa on autettu ja tuettu, eikä kukaan ole ehdotellut lisämaidon antamista melkoista tahtia kasvavalle pojalle. Mikä nyt tietysti olisi hiukan hupsua, kun rintamaidolla siitä on niin iso kasvanutkin... En ole ainakaan huomannut mitään paheksuntaa julkisilla paikoilla imettäessäni. Tai no mikä nyt on sitten kuinka julkista. En ole imettänyt esimerkiksi keskellä toria, kahvilassa kyllä. </span></div><div><span style="font-family: 'Helvetica Neue Light', HelveticaNeue-Light, helvetica, arial, sans-serif;"><br></span></div><div><font face="Helvetica Neue Light, HelveticaNeue-Light, helvetica, arial, sans-serif">Ammatillisessa mielessä oli kiinnostavaa lukea, että äidinmaidonkorvikkeen markkinoinnista on säädetty jopa lailla. En ollut tiennyt tätä! Jo lähtien siitä, että puhutaan nimenomaan <i>korvikkeesta </i>eikä vastikkeesta, kuten aiemmin. Kuulemma kaikkialla maailmassa äidinmaidonkorvikkeen markkinointi (silloin kun se on sallittua, Suomessa sitä siis ei saa suoraan kuluttajille tehdä) vähentää imetystä. Hyvin kiinnostavaa vertailla ajatuksena vaikka alkoholin markkinointiin, joka on nyt enemmän pinnalla.</font></div>Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-18978574582329772342014-03-15T12:58:00.001+02:002014-03-15T12:58:55.214+02:00Kaksi vastaan yksiOllaan nyt oltu sairaalasta kotona päälle viikko. Pikkumies oli alkuun vielä vähän nuhainen ja vielä pitää käydä lääkärissä jälkitarkastuksessa, mutta pääasiallisesti on noin viikko saatu kokeilla taas normaalia elämää.<div><br></div><div>Koin lievää äitisyyllisyyttä, kun tajusin vasta keskellä yötä kuopuksen ylittäneen ensimmäisen kuukauden. Kai se on vain toisen osa, että "kuukausisynttärit" eivät ole päällimmäisenä mielessä. Mies tosin lohdutti, että tulihan se vähän yllättäen, kun tosiaan ei olla paljoa normaaliaikaa hänen kanssaan nautittu.</div><div><br></div><div>Pikkuhiljaa elämä kaksilapsisena perheenä alkaa muotoutua. Onneksi poikamme tuntuu olevan siskoaan rauhallisempi tapaus ja on toistaiseksi ainakin hyvä nukkumaan. Päivärytmiä vauvalla ei ole, mutta yöt hän nukkuu, tietysti muutamaa tankkausherätystä lukuunottamatta. Syöminen sujuu ja vaippoja kuluu. Herää kysymys, että mikä ihme meistä oli vauvan kanssa aikanaan hankalaa?!</div><div><br></div><div>Sen sijaan välillä tuntuu olevan aika vaikeaa olla himpun vailla kaksivuotias tuore isosisko. Mustasukkaisuus iskee ja harmitusta karjutaan pitkään ja hartaasti. Tosin noin minuutti karjumisen jälkeen voidaan olla maailman aurinkoisimpia ja haluta suukotella vauvaa...</div><div><br></div><div>Meilläkin on käytössä vanhat konstit kahden kanssa pärjäämiseen: yritys huomioida vanhempaa aina, kun pieni siihen antaa mahdollisuuden, mukaan ottaminen touhuihin ja kantoliina pienen "säilytyspaikkana", jos hän ei nuku tai viihdy leikkimatolla/sitterissä.</div><div><br></div><div>Onhan tässä silti hommaa. On päiviä, jolloin lapset eivät nuku hetkeäkään yhtä aikaa päivällä. Pyykkiä ja siivousta on enemmän kuin ennen. Vauva ei useinkaan halua nukkua juuri, kun tarvitsisi noin 10 minuuttia esikoisen kanssa. Kahden aikuisen mallilla pyöritys on ihan hallittavissa, mutta yksin ollessa olen vielä koko ajan pienessä varotilassa varmasti pian koittavan katastrofin vuoksi. Siitäkin huolimatta, että koen olevani nyt paljon rennompi koko tämän äititouhun suhteen kuin esikoisen vauva-aikana.</div><div><br></div><div>Kai tämä ihan hyvin sentäs sujuu, kun kaikki ovat saaneet päivittäin (puhtaat) vaatteet päälleen ja ruokaa syödäkseen. Isompi on saanut päiväunensa tavalla tai toisella. Varsinainen urotyö oli jo olla kahdestaan kahden lapsen kanssa muskarissa!</div>Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-1585087582051889992014-03-03T10:21:00.001+02:002014-03-03T10:21:45.035+02:00HajatelmiaOlen ollut sairaalassa vauvan kanssa nyt viisi päivää ja vielä ei tiedetä kauanko on vielä "lusittavaa". Suurin osa ajasta kuluu omassa huoneessamme. Oma huone on tietysti kiva ja onhan täällä mukavuuksia, kuten vaikka nytkin käyttämäni netti, pehmeä tuoli ja telkkari. Voisihan sitä myös arvostaa sitäkin, että kerrankin on paljon aikaa ajatella. <div><br></div><div>Ajatusten taso vain ei ole kummoinen. Hyvä äiti tietysti pohtisi 24 tuntia vuorokaudessa sairaan vauvan vointia. Voinnin oltua suht samanlainen monta päivää putkeen, omat ajatukseni ovat hieman harhailleet. Esimerkiksi näin:</div><div><br></div><div>"Päivystyksen hoitajat käyttävät huomattavasti enemmän meikkiä kuin osastonhoitajat, miksiköhän? Lisäksi päivystyksessä kaikilla oli lettikampaus." Kehittelen teoriaa alfahoitajasta, joka on aloittanut trendin, josta on tullut normi.</div><div><br></div><div>Hämmennyn laboratoriohoitajasta, joka viäntää savvoo aivan kuin edesmennyt mummoni. Ilman mummoa olisin saattanut hieman loukkaantuakin siitä, että joku nimittelee lastani "pojan rutkulaksi". Ilmeisesti siis muutkin kuin mummo käyttävät kyseistä helittelyä.</div><div><br></div><div>Pohdin kuuluuko hoitajien ja lastenlääkärien koulutukseen lapsen ihasteluosio. Toki minun lapseni on maailman suloisin, mutta että ihan jokainen häntä hoitanut ihastelee hyvin ei-suomalaiskansallisen vuolaasti...</div><div><br></div><div>Osastolle tulee tuuraava lääkäri, joka on ihan selvästi näyttelijä Tommi Korpela. Jostain syystä hän tosin puhuu hiukan virolaisesti murtaen. Vaihtoehtoisia selityksiä on kolme:</div><div>Tommi Korpela treenaa metodinäyttelijän tyylillä uutta roolia varten lastenlääkärinä oloa.</div><div>Tommi Korpela on kouluttautunut Virossa lääkäriksi (siksi hän puhuu lääketieteestä eestiläisellä korostuksella).</div><div>Tai sitten olen piilokamerassa.</div><div><br></div><div>Yöhoitajat ovat poikkeuksetta mukavia. Suostuvatko vain miellyttävät ihmiset yövuoroihin, vai onko ajateltu potilaiden mukavuutta, että yöllä ei tarvitse tulla toimeen kuin kivojen tyyppien kanssa?</div><div><br></div><div>Sairaalan lounasruokalassa on hyvin tyypillinen lounasruokalan tarjonta ja kahviossa mennään rekkamiesten makumaailmassa, annoskoko vain on pienempi. Jostain syystä olettaisi, että täällä panostettaisiin terveellisempään ravintoon.</div><div><br></div><div>Ja niin edelleen. Välillä ihan yllätys jonkun soittaessa, että kykenen keskustelemaan asioista ainakin ymmärrettävällä tasolla. Hieman huolettaa millainen aistien yliärsytys maailma onkaan hetken, kun sinne joskus täältä vapaudumme.</div><br><div class="separator" style="clear: both;"><a href="https://lh5.googleusercontent.com/-vJmc34V3Yng/UxQ7llO6_iI/AAAAAAAAAY8/WTaGNL_9Nw8/s640/blogger-image--1919905664.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://lh5.googleusercontent.com/-vJmc34V3Yng/UxQ7llO6_iI/AAAAAAAAAY8/WTaGNL_9Nw8/s640/blogger-image--1919905664.jpg"></a><span style="-webkit-text-size-adjust: auto; background-color: rgba(255, 255, 255, 0);"><a href="tel:313130-2595403" x-apple-data-detectors="true" x-apple-data-detectors-type="telephone" x-apple-data-detectors-result="0">313130-2595403</a></span></div>Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-63910554267679972002014-03-01T13:16:00.001+02:002014-03-01T13:16:16.102+02:00SairaalaaEi pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. En ole koskaan tarkkaan tiennyt, mikä on sellainen joka tipahtaa sekä sellainen, että sitä olisi houkuttavaa nuolla jo ennen tätä tipahtamista. Joka tapauksessa liian aikaisin riemuitsemisesta lienee kyse ja siitä oli todella kyse myös luulossani, että perheemme olisi voittamassa meitä piinanneen flunssan.<div><br></div><div>Yhtenä yönä vauvan oli nimittäin todella vaikea nukkua. Emme herran käytöksestä saaneet pääteltyä muuta kuin että oli vaikea olla, erityisesti makuuasennossa. Yötä seuranneena aamuna vauva tuntui käteen kuumalle ja mittari varmisti lukemiksi 38,2.</div><div><br></div><div>Jo synnytyssairaalasta lähtiessä saimme ohjeen viedä kuumeisen vauvan heti lääkäriin. Näin myös teimme todeten, että onhan meillä vakuutus, jos reissulla ei mitään löydykään. Mitään muita selviä taudin elkeitä ei nimittäin ollut havaittavissa. Lääkäri tutkiskeli ja totesi, ettei tosiaan löydä mitään yhtä päivänselvää merkkiä, mutta aika moni asia on pikkuisen huonolla tolalla. Näin ollen hän lähetti meidät varuiksi sairaalaan päivystykseen.</div><div><br></div><div>Siellä sitten laboratoriokoe selvitti, että kyseessä on Rs-virus. Ei sinällään yllättävää, koska se jyllää nyt voimalla. Se luultavasti oli muidenkin tauteilun taustalla. Ikävästi se on myös niitä harvoja viruksia, joita vastaan äidinmaito ei ilmeisesti anna vastustuskykyä.</div><div><br></div><div>Ja näin "mennään nyt varuiksi katsomaan" -reissu muuttui "yleensä nämä vaativat noin pienillä noin viikon sairaalahoidon" -tilanteeksi. </div><div><br></div><div>Nyt sitten äiti istuu infektio-osastolla vauvan kanssa ja isä pyörittää elämää taaperon kanssa. Koska osastolle ei ymmärrettävästi haluta pieniä lapsia keräämään ja välittämään täällä jyllääviä tauteja, on perheen jakautuminen aika täydellistä. </div><div><br></div><div>Kun kyseessä on virus ei auta kuin odotella. Helpotusta tuovat mm. inhalaatiohoidot, jotka näyttävät sille kuin lasta kaasutettaisiin hengiltä, ja liman imeminen pois, jota lapsi protestoi kuin häntä otettaisiin hengiltä. Hoito on toki hyvää ja taudin edetessä on tullut hyvin selväksi, että emme olisi kotona pärjänneet.</div><div><br></div><div>Näillä nyt on mentävä.</div>Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-59042389793016336282014-02-25T15:26:00.001+02:002014-02-25T15:26:26.063+02:00Paluu imetykseenUuden vauvan myötä meillä on toki avattu uudelleen myös tissikausi. <div>Etukäteen arvelin tietyllä toista kertaa pappia kyydissä olevan varmuudella, että kyllä se imetys onnistuu. </div><div><br></div><div>Onnistuihan se ekallakin kerralla, vaikka matkassa oli aika paljon mutkia. Itsepäisyydellä (tai sinnikkyydellä, miten vaan) ja kärsivälisyydellä päästiin kuitenkin tilanteeseen, jossa 1) rinnasta tuli mitään 2) neiti suostui imemään ja 3) lopulta ei tarvinnut olla edes rintakumia apuna. Imetys jatkui noin 13 kk ikäiseksi, missä vaiheessa pikkuhiljainen meijerin sulkeminen kävi molempien osalta aika helposti ja kivuttomasti.</div><div><br></div><div>Etukäteen olimme tällä kertaa toivoneet, että pääsemme kokemaan lähes maagisuuteen asti hehkutetun ensi-imetyksen pian syntymän jälkeen. Neitihän oli siinä vaiheessa kiikutettu saamaan kiireellistä hoitoa. Tällä kertaa kaikki meni kuitenkin hyvin ja herrasemme pääsi äidin rinnoille lepäilemään. Ja sieltähän se sitten pienen odottelun jälkeen tuli, ensi-imetys. Olin aivan myyty, pikkuisen imuote oli heti varma ja vahva! Kaverilla oli ikää ehkä puoli tuntia ja jo valmiiksi osasi jotain, mikä siskon kanssa vei viikkoja opetella.</div><div><br></div><div>Alku aina hankalaa ja lopussa kiitos seisoo, ei täysin tunnu pätevän imetykseen (vaikka siis juuri niin ensimmäinen kierros meni). Kun alku sujui helposti, ei tunnu olevan hankalaa ollenkaan. Maitoa alkoi nousta melko nopeasti ja missään vaiheessa ei pienen tarvinnut raivota nälissään tyhjää tissiä.</div><div><br></div><div>Kenties sitä on itsekin rennompi ja varmempi onnistumisesta. Herrasen tapa irrotella ote vähän väliä ja toisinaan leikitellä rinnalla suussa ennen kunnon otteen ottamista ei ole aiheuttanut paineita. Pumpullekin heruu aivan mielettömiä määriä. Mies ehdotteli jo maidon myymistäkin, mutta en usko, että kaupallinen meijeritoiminta on minun juttuni. Katsotaan sitten, jos oma pakastin alkaa täyttyä liiaksi varamaidoista.</div><div><br></div><div>Ja nyt taitaakin nuori mies kaivata lisää maitoa...</div>Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-49593241090895684892014-02-23T12:51:00.001+02:002014-02-23T12:51:59.386+02:00Opettavaista aikaaKun neiti syntyi, opimme että lapsen syntymää ja muuttoa ei kannata ajoittaa samalle viikolle. Pikkumiehen kohdalla olen valmis kohta toteamaan, että lapsen syntymä kesken pahinta flunssakautta ei ole hyvä idea sekään.<div><br></div><div>Täällä on siis oltu sairaana. Ensin neiti sai flunssan. Luulimme jo, että se meni nopeasti ohi, mutta päivän muhimisen jälkeen mentiin taas heikompaan suuntaan. Lääkärikäynti alkoi tuntua aiheelliselle ja sieltä saatiin sitten tuomiseksi korvatulehdusdiagnoosi sekä antibiootteja ja kipulääkkeitä.</div><div><br></div><div> Sitten kaatui mies: kuumetta, yskää ja nuhaa. Seuraavaksi alkoi oma nenä valua. Surkeus saavutti huippunsa, kun vauvan nenä alkoi osoittaa tukkoisuuden merkkejä. Lämpöä ei pienellä onneksi ole ollut, mutta nenän tukkoisuuden takia nukkuminen ja varsinkin nukahtaminen on vaikeaa. Minulle ei juurikaan nouse kuume, mutta flunssa ja kahden sairaan lapsen kanssa valvominen veivät kyllä voimat niin, että yhtenä aamuna melkein pyörryin keittiöön kesken aamupalan laiton.</div><div><br></div><div>Vellon vielä itsesäälissä sen verran, että totean jälleen kerran miesten olevan täysin hyödyttömiä tällaisissa tilanteissa. En ehtinyt ihan rautalangasta vääntää, että kuules ne ajat kun sinun sairastumisesi oikeutti makaamaan sohvalla koko päivän (kokonaisen yön nukuttuasi) ovat ohi. Kehtasi kuitenkin huokailla.</div><div><br></div><div>Ehkä tästä kuitenkin selvitään. Antibiootti on selvästi alkanut tehota ja lapsi on mahdoton ennemmin siksi, että ei ole päässyt yli viikkoon muskariin, päiväkotiin, ulos tai ylipäätään mihinkään, eikä siksi että korvaan sattuu. Räkä paksuuntuu kaikilla - tämä on mielestäni aina se toivon hetki, että ehkä flunssa joskus loppuu.</div><div><br></div><div>Ehkä jo ensi viikolla kirjoittelen niitä kivampiakin juttuja, jotka ovat mielessä.</div>Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-8590810812601634902014-02-14T18:05:00.001+02:002014-02-14T18:11:23.561+02:00Yllätys!Heti, kun pääsee sanomasta.<br>
<br>
Lapset ovat aina yllättäviä, joten ei kai olisi pitänyt yllättyä siitä, että myös kuopus yllätti meidät.<br>
<br>
Poikamme halusi maailmaan raskausviikolla 38+5. Äiti luuli (taas) että ainakin viikko viihdyttäisiin vielä mahassa.<br>
<br>
Täällä siis kuunnellaan tuhinaa, haistellaan vauvantuoksua ja ihmetellään uutta elämää. <br>
<br>
<span id="goog_60825076"></span><span id="goog_60825077"></span><br><br><div class="separator" style="clear: both;"><a href="https://lh4.googleusercontent.com/-CyfbcpswKQM/Uv5AKWIMN3I/AAAAAAAAAYs/Ro03XDUy2kg/s640/blogger-image-1478862289.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://lh4.googleusercontent.com/-CyfbcpswKQM/Uv5AKWIMN3I/AAAAAAAAAYs/Ro03XDUy2kg/s640/blogger-image-1478862289.jpg"></a></div>Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-42240234905059360982014-02-04T11:04:00.000+02:002014-02-04T11:04:43.656+02:00AikasyöpötBlogin välikuoleman syyksi on jo ehditty epäillä sairastelukierrettä, joutumista johonkin hoitoon loppuraskauden ajaksi ja vauvan syntymää. Todellisia syitä ovat saamattomuus, ehtimättömyys ja lapsen uhmakausi. Elossa ollaan kuitenkin, enkä ole edes synnyttänyt toista kertaa vielä.<br />
<br />
Mitäs tässä sitten on puuhailtu? Vauvavalmisteluja tietysti.<br />
<br />
Sitä luulisi, että kakkosen kanssa valmistelu olisi helpompaa. Tavallaan se onkin, mutta hommaa on silti yllättävän paljon. Lisäksi pitää huomioida esikoinen, mitä ei tietenkään viimeksi tarvinnut.<br />
Listalla on ollut (ainakin)<br />
<br />
- Lastenhuoneen (jossa tosin neiti asustaa vielä vauvan tuttuakin itsekseen) järjestyksen muuttaminen<br />
- Tilan raivaaminen meidän makkariin<br />
- Vauvan koppasängyn pystyttäminen<br />
- Pienten vaatteiden hakeminen säilöstä ja inventoiminen (lisäksi sen pohtiminen, että kuinka paljon pinkkiä pojalla kehtaa käyttää)<br />
- Tilan raivaus kaapista äsken mainituille vaatteille<br />
- Tuplarattaiden kasaaminen ja käytön harjoittelu - tietysti jotkut toiminnot pelittävät erilailla kuin Bugiksissa, joten saa yrittää opettaa kädet hakemaan eri painiketta halutessa vaikka kallistaa istuinta.<br />
- Sitterin, turvakaukalon, lämpöpussin jne. etsiminen esille<br />
- Sairaalakassin pakkaaminen itselle<br />
- Kotiinlähtövermeiden pakkaaminen vauvalle<br />
- Hoitokassin pakkaaminen esikoiselle pariksi päiväksi<br />
- Vaihtoehtoisten hoitajien selvittelyä ja ohjeistusta toimintaan kaikkina mahdollisina aikoina, joina sairaalaanlähtö voi koittaa (on nimittäin ihan eri kuviot jos lähtö tulee lauantaina yöllä versus tiistaina päivällä)<br />
<br />
Yhteistä kaikille hommille on se, että niihin menee luultua enemmän aikaa. Samalla tietysti pitää hoitaa perusarki ja mieluiten niin, että vaikka pyykkivuori ei pääse kasvamaan hillittömäksi.<br />
Lisäksi neuvolassa saa rampata kiihtyvään tahtiin ja totta kai yritän tavata ystäviä "vielä kun voi".<br />
<br />
Sellaiseen aika sitten vaan katoaa - vaikka tässä äitiysloman alussahan piti ehtiä vaikka mitä!Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-28020024326321027232014-01-10T14:12:00.000+02:002014-01-10T14:12:24.481+02:00Merkilliset Joko pesänrakennusviettiä tai ihan vaan käytännön pakon sanelemaa, mutta olen viettänyt viime päivät raivaten läpi asuntoa, kaappeja ja hyllyjä. Osa projekteista on odottanut otollista aikaa ties kuinka kauan ja tietysti saapuvalle pikkuihmiselle tavaroineen on saatava tilaa.<br />
<br />
Kirppispöytä on onneksi varattuna, sillä on löytynyt ainakin kuution verran tavaraa, josta luopuminen on ajankohtaista. Olen tästä aika ylpeä, sillä minulla on taipumus kiintyä tavaroihin tai säilyttää ihan kaikki mahdollinen "tarpeen varalta". Lisäksi on vielä paljon tavaroita, jotka voisi olla hauska olla olemassa. Ja niin onkin, silloin kuin muistaa kerran viidessä vuodessa, että sellainenkin on.<br />
<br />
Yksi tällainen löytö (joka siis on matkalla kirpparille kyllä) oli horoskooppikirja. Tietty on kiva katsoa, miten minun merkistäni sanottava vastaa itseäni: toki olen vilkas ja viehättävä sekä rakastettu ja tehokas työtoveri!<br />
<br />
Miestä en sitten oikein tunnista kuvailusta. No joo, kyllähän välillä näyttää sille, että laiskuus ja päättämättömyys tosiaan vaivaavat... Lisäksi kirjan mukaan parisuhteemme on käytännössä mahdoton.<br />
<br />
Entäs sitten lapsi? Neiti on härkä ja lapsi-häristä väitetään, että he ovat harkitsevaisia, tyyniä ja omissa oloissaan viihtyviä. Kuulemma heitä on syytä oikein kannustaa touhuamaan, koska möllöttävät muuten mieluummin paikallaan. Nyt mennään kyllä metsään, että heilahtaa.<br />
<br />
Toisaalta totta on kyllä, että "Härkälapsukainen heittäytyy hankalaksi heti, kun hänen tottumuksiaan tai mielipiteitään yritetään muuttaa." Härkyyteen liitetty innokas äidin ja isin apulaisuus on myös tuttua. Rutiineistakin härkälapsi pitää ja se on kyllä meillä huomattu.<br />
<br />
Uusi tulokas on luultavammin vesimies, mikäli lasketusta ajasta ei mennä paljon yli. Vesimiehen luvataan olevan syntymästä lähti perheensä omalaatuisin jäsen. Justiinsa... Onneksi tätä tyyppiä ei pitäisi pikkuasioiden vaivata. Tosin hänen sisäisestä maailmastaan on kuulemma vanhemman vaikea ottaa selkoa ja omissa ajatuksissaan viihtyvä lapsi on kuulemma kovin huonomuistinen, mitä tulee käytännön asioihin.<br />
<br />
Saas nähdä pitääkö paikkansa.<br />
<br />
Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-46086395991497590492014-01-04T22:17:00.002+02:002014-01-04T22:18:45.954+02:00Juhlapyhät Vol. 2Oli tosiaan joulu ja uusi vuosi.<br />
<br />
Muistan kuinka viime vuonna kauheasti tunnelmoitsi sitä, että se oli neidin ensimmäinen joulu. Tyyppi oli 8 kk ja ei tietenkään tajunnut koko touhusta mitään, lähinnä oli rasittunut kaikesta kyläilystä.<br />
<br />
Oikeasti lapsen ensimmäinen joulu oli nyt. Kyläily mummoloissa oli kivaa ja lapsonen nautti saamastaan ekstrahuomiosta. Joulupukista tuli heti supersankari - edelleen meille kerrotaan usein, että "pukki tuli, toi paketin". Pakettien saaminen oli jo niin kivaa, että niiden avaamista piti erikseen ehdottaa. Jouluruuista laatikot ja "kiukku" upposivat helposti ja maailmassa ei ehkä ole mitään niin hyvää kuin piparit.<br />
<br />
Jopa jouluhössötystä periaatteellisesti inhoava mies joutui hieman innostumaan, kun lapsi oli niin tohkeissaan.<br />
<br />
Uusi vuosi sujui sekin paremmin kuin viime kerralla. Lähinnä tosin siksi, että neidillä oli viimeksi ihan kauhea flunssa. Ei yksivuotiaskaan kuitenkaan valvo yhtään nukkumaanmenoaikaa pidempään. Tai jos olisi valvonut, ei se olisi ainakaan juhlavuotta tilanteeseen tuonut. Raketteja onneksi näkee alkuillastakin.<br />
<br />
Näin sitten päästiin vuoteen 2014, joka tullaan tuntemaan toisena vauvavuonna. Voi olla hyvä muistaa, että jo toisena jouluna kaikki on toisin...Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-69172252743350732242013-12-18T12:45:00.000+02:002013-12-18T12:45:40.631+02:00Ero muttei etuKun eteen tulee vaativa tilanne tai tehtävä, minä teen listan. Blogin nimikin sen kertoo, että olen listaihmisiä. Toki listojen tekeminen on tunnettu varsinaisen tekemisen välttelymuoto, joka antaa kivasti illuusion, että jotain olisi muka tehty, kun on lista siitä mitä pitäisi tehdä.<br />
<br />
Viimeisten työpäivien, joulun ja uuden vauvan valmistelujen mukanaan tuomien listojen keskellä, on toisaalta ihan kiva todeta, että kaikkea ei meillä listoilla suunnitella. Niin kuin nyt lapsen syntymäkuukautta.<br />
Kunnon tiikeriäiti olisi tietysti pannut parastaan (sanavalinta täysin harkittu), jotta lapsi syntyisi alkuvuodesta. Silloin sillä on etulyöntiasema myöhemmin syntyneisiin nähden.<br />
<br />
Paitsi, ettei sitten vissiin olekaan, kertoo <a href="http://yle.fi/uutiset/syntymakuukaudella_ei_ole_oikeasti_valia/6944247" target="_blank">tutkimus</a>. Ainoastaan urheilussa menestyneissä on havaittu merkitystä sillä, onko alkuvuodesta syntynyt. Tässäkin tapauksessa merkityksellinen tekijä saattoi itse asiassa olla motivaatio.<br />
<br />
Arkijärki laittaa tosin hiukan vastaan. Miehen sisko laskeskeli, että kun hänen nuorimpaisensa lopetti esikoulun, oli hän samanikäinen kuin esikoinen aloittaessaan. Tuntuu, että esikoisella olisi pakko olla tässä joku etulyöntiasema. Ikäero ei kuitenkaan kerro vielä mitään siitä, kumpi sai eskarista enemmän hyöytä tai oliko siinä itse asiassa mitään eroa.<br />
<br />
Syyksi olla iloinen siitä, että molempien muksujen syntymät osuvat kevätpuoleen, jää edelleen se, että silloin on valoa enemmän. Kestää äidin pää pikkuvauva-ajan hiukan paremmin. Eräs tuttu kuvaili kysyttäessä syyslapsensa alkutaivalta "loka- ja maaliskuun väliseksi yöksi".Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-76455338005275038392013-12-17T10:08:00.000+02:002013-12-17T10:08:28.015+02:00ValmistelujaHups, ihan kohta on joulu!<br />
Tajusin tämän konkreettisimmin, kun mies oli unohtanut lapsen unipussin mummolaan ja pohdimme, että kai tässä viikko selvitään ilman sitä. Siis vain viikko! Sitten jo lähdetään joulukylään ja saadaan rakas (ja ennen kaikkea ei-ikinä-peiton-alla-pysyvän-lapsen-lämpimänä-pitävä) pussi takaisin.<br />
<br />
Joulun jälkeen onkin sitten ihan kohta uusi vuosi. Siis se vuosi, kun pikku kakkosemme syntyy. Kuinka se nyt jo on kohta se vuosi? Alkaa olla pakko miettiä ihan konkreettisesti, mitä meille tuleva uusi ihminen tarkoittaakaan. Tavaroita pitää siirrellä ja vauvan tavaroita ruveta ostelemaan ja hakea säilytyksestä.<br />
<br />
Itse tyyppi on tietysti vielä suuri arvoitus. Loputtomiinhan sitä kuulee ja näkee, että sisarukset voivat olla ihan erilaisia.<br />
<br />
Kaksplussan sivuilta bongasin yhden tällaisen lapsen temperamentin "check-listan", jota voi käyttää sen pohtimiseen millainen lapsi oikein onkaan:<br />
<ul>
<li>Aktiivinen/rauhallinen: Miten paljon lapsi on päivän mittaan
liikkeessä? Miten hän nukahtaa ja herää? Jaksaako hän olla paikallaan?</li>
<li>Säännöllinen/epäsäännöllinen: Miten säännöllisesti lapsi nukkuu ja syö?</li>
<li>Lähestyvä/vetäytyvä: Suhtautuuko uusiin ihmisiin ja asioihin innostuneesti vai varautuneesti?</li>
<li>Sopeutuva/tottumista vaativa: Miten lapsi suhtautuu muutoksiin, miten nopeasti hyväksyy uudet asiat?</li>
<li>Herkkä ärsykkeille/ei välitä: Miten lapsi reagoi lämpötiloihin, ääniin, hajuihin, makuihin, tuntemuksiin?</li>
<li>Vahvasti/miedosti reagoiva: Miten vahvasti lapsi ilmaisee mielihyvää tai mielipahaa?</li>
<li>Myönteinen/mielensä pahoittava: Onko lapsi enimmäkseen hyväntuulinen vai ärtynyt?</li>
<li>Keskittyvä/häirittävä: Kuinka helppo lapsen huomio on vangita?</li>
<li>Sinnikäs/luovuttava: Miten pitkään lapsi paneutuu tekemiseen?</li>
</ul>
Neiti on näistä aktiivinen/säännöllinen/pienellä varauksella lähestyvä/melko sopeutuva/joillekin äänille herkkä, muuten ei kovasti välitä/vahvasti reagoiva/myönteinen/keskittyvä ja sinnikäs.<br />
<br />
Entäs jos velipojastaan tulee sitten rauhallinen/epäsäännöllinen/vetäytyvä/tottumista vaativa/herkkä kaikille ärsykkeille/miedosti reagoiva/mielensä pahoittava/häirittävä ja luovuttava?<br />
Tulee mieleen rassukka tyyppi, joka kiltisti kärsii kaiken aikaa, kun on ärsykettä, pelottavaa tilannetta ja kaikki oma tekeminenkin häiriintyy jatkuvasti. Sitten äiti ei edes tajua, että koko ajan on hätä, kun on tottunut siskon tyyliin ilmaista sumutorven volyymilla kaikki tarpeensa. <br />
<br />
No onneksi vastasyntyneet ovat kuitenkin melko samanlaisia palleroita kaikki. Ehditään sitten tutustua tarkemmin myöhemmin.<br />
<br />
Ja ensin olisi se joulukin.Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-83323717341496334432013-12-16T14:47:00.000+02:002013-12-16T14:47:24.164+02:00JoulutodistusJoskus on mukavaa olla väärässä.<br />
Syyskuun alussa, kun lapsi aloitti päiväkodissa en olisi ikinä uskonut, kuinka hyvin siellä tulee menemään. <br />
<br />
Haasteita riitti ja niitä keksittiin itse. Neiti oli ennen tarhalapsuuden alkua sosiaalinen lähinnä silloin, jos äiti oli lähellä. Harjoittelun ensimmäisen viikon äiti leikki mukana, että pieni osallistui mihinkään. Toisella viikolla rampattiin sitten sylissä koko ajan tai tyydyttiin vain seurailemaan menoa sieltä. Lapsi osasi muutaman sanan, mutta ei suostunut sanomaan mitään yhtään vieraammille. Esikoisena hän ei ollut kovin tottunut jakamaan leluja tai huomiota ja odottamaan vuoroaan. Aika varmoja olimme, että kyllä meidän lapsi nälkäänsä syö, mutta ei ihan varmasti nuku päiväunia. Päiväkoti ei ole kovin lähellä, eikä yhtään sellaisella suunnalla, mihin muuten olisimme kumpikaan miehen kanssa aamukiireissä menossa. Ja niin edelleen.<br />
<br />
Täälläkin olen jotkut kerrat maininnut, että hyvinhän siellä päiväkodissa on mennyt. Nykyään neiti hihkuu innoissaan kavereiden ja hoitajien nimiä jo ovelta. Hän tietää itse mihin vaatteet laitetaan ja rynnii käsipesulle. Ei paljon kiinnosta äidin lähdöt, kun on kiire leikkimään. Illalla ehtii sitten esittää uudet opitut laulut äidille ja isille. Hoitajat kutsuvat hellitellen tyttöä "meidän totuuksia laukovaksi papukaijaksi", liekö toivovat ettei neiti olisi avannut heille sanallista arkkuaan... Toisilta on selkeästi opittu uusia leikkejä. Yleisin kuuluminen hakiessa on, että päivä on mennyt tosi hyvin.<br />
<br />
Kotiin on kulkeutunut vaikka millaista askarreltua ihanuutta. Päivittäin tosiaan laulavat ja soittavat. Ulkoilevatkin säällä kuin säällä. Vissiin kerran viikossa on jumppaa. He ovat tehneet retkiä mm. konsertteihin ja tarhalla on käynyt teatteriesitys. Saisi olla aika viitseliäs järjestääkseen itse lapselle kaikkea tätä. Ja samaan hintaan lapsi vielä ruokitaan! Saavat minun puolestani nostaa veroprosenttia, jos ja kun meno jatkuu tällaisena. <br />
<br />
Nyt tätä riemua on tarjolla enää torstaihin asti, sitten koittaa joululoma. Samalla meidän pitäisi päättää, millaisella rytmillä päiväkodissa jatketaan ensi vuonna. Minä en palaa enää joulun jälkeen töihin, joten hieman hoitoaikoja lyhennetään entisestään, nyt on ollut neljänä päivänä viikossa sellaiset 7-8 tuntia.<br />
<br />
Nyt olen oikeastaan tosi iloinen, että se lähipäiväkoti ei ole valmistunut tähän(kään) vuodenvaihteeseen mennessä, vaikka jossain vaiheessa niin luultiin. Neidillä on sitten uuden tulokkaan synnyttyäkin yksi paikka, jossa arki ei mullistu.<br />
<br />
Kaunis kiitos päiväkodin tädit!<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-63162264603028642462013-12-11T14:03:00.000+02:002013-12-11T14:03:09.859+02:00Tapakasvatusta lapsilleJokin vanhemmuudessa kiteytyy, kun katselee oman lapsukaisen esiintymistä päiväkodin joulujuhlassa. Tai no, en ole ihan varma tajusiko lapsi <i>esiintyvänsä</i>, kunhan lauloi ja leikki tonttumyssy päässä. Suloinen hän oli joka tapauksessa ja äitinä oli pakahtua pöljään ylpeyteen. <br />
<br />
Kun päivittelin tätä elämystä työkaverille, hän totesi, että onpa kiva että lapsilla kuitenkin saa olla vielä tuollaisia joulujuttuja. Niin moni asia nykyään kielletään erilaiseen korrektiuteen vedoten. Totta, siellä olivat tonttuleikeissä mukana niin ne eriväriset lapset kuin päiväkodin huivipäinen harjoittelija. Tietysti voidaan olettaa, että ainakaan kukaan paikalla ollut aikuinen ei usko tonttuihin ja kaikki pystyivät olemaan mukana samalta satuviivalta.<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="http://3.bp.blogspot.com/-nlYPDWai6q4/UqhUMLUmVoI/AAAAAAAAAYI/rxZkd3NJco8/s1600/tonttulakki2.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="320" src="http://3.bp.blogspot.com/-nlYPDWai6q4/UqhUMLUmVoI/AAAAAAAAAYI/rxZkd3NJco8/s320/tonttulakki2.jpg" width="319" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Väline perinteiden siirtämiseen lapselle. Kuva: taika-aitta.fi</td></tr>
</tbody></table>
<br />
Se, mihin meidän supisuomalaisen lapsosenkaan pitäisi uskoa, ei kyllä ole mitenkään selvää. <br />
<br />
Viime viikon itsenäisyyspäivän jälkipyykki korostaa tätä hienosti. Yhdet hakkasivat ihmisiä ja eläimiä protestina. Toiset lahtaavat nuorison edustajaa verkossa, kun tämä kehtasi todeta julkisesti, ettei oikein tiedä mitä veteraanit merkitsevät hänelle. Mitä tällaisesta lapselle kertoisi?<br />
<br />
Että meillä on itsenäisyys, mutta yhteiskunnassa on silti paljon epäkohtia ja eriarvoisuutta? Itsenäisyys on tosi hieno ja juhlan arvoinen juttu, mutta se ei yksin riitä? Se nyt on helppo, että ketään ei lyödä.<br />
Että Sota on lähtökohtaisesti on kauhea asia, mutta tietyssä kontektissa sitä kuuluisi ihannoida?<br />
<br />
Maan historiaan kuuluvat tietyt asiat ja ne varmaan koulussa aikanaan käydään läpi. Mutta entäs jos lapsi haluaa kuulla minulta jonkun mielipiteen asiasta? Vaihtoehtohistoriat eivät ole eksaktia tiedettä, mutta aika varmana voidaan pitää, että osana Neuvostoliittoa ei olisi mennyt kovin kivasti? <br />
Lapsen näkökulmasta isoisoisä oli pieni lapsi sota-aikaan ja hänkin kuoli ennen lapsen syntymää. Oikeasti on hyvä, jos sota tuntuu sinusta kaukaiselle. Opettele kuitenkin kysyjille mallinmukainen ritirimpsu suuresta uhrauksesta aivan kuin miettisit sitä päivittäin. <br />
<br />
Ei tämä nyt jotenkin kuulosta hyvälle...<br />
<br />
Onneksi ollaan vielä tonttuleikkivaiheessa ja vaikeimmat kysymykset vanhemmille koskevat sitä, saako ottaa vielä yhden piparin.<br />
<br />Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-56463759559660001022013-12-04T09:48:00.000+02:002013-12-04T09:48:00.467+02:00KuumeetonHups en ollut huomannutkaan, että Docventures sai jatkoa!<br />
<br />
Kun uskonto, raha, seksi, huumeet, väkivalta ja mitä niitä nyt oli, on käsitelty, siirryttiin naiseen. Ei ehkä kauhean yllättäen naisdokkareiden joukossa on<a href="http://yle.fi/aihe/docventures/aitiys#overlay-context=docventures/aitiys" target="_blank"> äitiyttä käsittelevä leffa.</a><br />
Kuten kaikki aikaisemmatkin, katson tämänkin <i>joskus</i> Areenasta, ei vaan ole mahdollista pysyä hereillä loppuun asti tv-esityksen aikataululla. <br />
<br />
Aihe on itselleni äitiyden saralla aivan tuntematon - vauvakuume. Olen onnistunut tulemaan äidiksi kohta jo kaksi kertaa (hmm, voiko noin sanoa?) kokematta mitään tyhjän sylin tunteita, kaipuuta tai vauvakuumetta. Oman vauvan tuoksua nuuhkineena ja kasvua ihastelleenakaan en ihan saa kiinni siitä, millaista vauvakuume olisi. <br />
<br />
Kuten olen kertonut, kummatkin raskaudet alkoivat yllättäen ja näin ollen tietysti helposti ja asiaa miettimättä. Toki taustalla on ollut miehen kanssa jaettu ajatus, että lapset ovat tervetulleita. Siinä ollaan kuitenkin vielä kaukana varsinaisesta vauvakuumeesta. Olen ymmärtänyt, että vauva täyttää kuumeilijan ajatukset ja tunteet voivat olla myös kehollisia, että kehokin kipuilee vauvan perään.<br />
<br />
Kerrassaan hämmentävää. Myös miehet saattavat saada vauvakuumeen, vaikka yleisemmin "tauti" iskee naisiin. Taustalla lienee biologisiakin syitä, naisilla kun päätös lapsesta (tai ainakin lapsen yrittämisestä) on tehtävä aiemmin kuin miehillä.<br />
<br />
On tällaisessa "näin nyt vain saattui käymään" -elämässä puolensakin. Elämään sattui tupsahtamaan oikeaan aikaan oikea mies, joka halusi lapsia. Lapset sattuivat haluamaan maailmaan heti, kun niille annettiin pieninkään sauma (eli luotettiin tuuriin tai "varmoihin päiviin"). Ei ole ollut tarvetta missään vaiheessa tehdä tietoista päätöstä, että onko juuri nyt hyvä hetki ja haluammeko oikeasti ja varmasti tätä. Tai sovitella sitä, että toinen haluaisi just nyt ja toinen haluaisi vielä vähän aikaa elää lapsetonta elämää.<br />
<br />
Minun tuurilla saan tietysti vauvakuumeen joskus 45-vuotiaana, kun nämä vauvat on saatu sysittyä kauemmas äidin sylistä ja olisi taas aikaa vähän itsellekin....<br />
<br />
<br />Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-25223844767047968072013-12-03T14:48:00.000+02:002013-12-03T14:48:19.320+02:00Kohti epämukavuusaluettaIhminen ei lähtökohtaisesti pidä muutoksista. Huomaan usein muistuttavani itseäni, että haluan olla sellainen tyyppi, joka on avoin muutoksille ja suhtautuu niihin positiivisesti (jos ei ole oikeaa syytä muuhun). En tietenkään oikeasti siltikään pidä muutoksista. <br />
<br />
Kohta elämä taas kuitenkin muuttuu. Jään taas kotiin. Työpäiviä on jäljellä 10.<br />
<br />
Ikävä tulee. Ei työmatkoja. Ei herätyskellon ääntä. Ei sitä, että koko ajan on oikeastaan vähän kiire, kun kaikelle ajalle olisi vähintään kaksi käyttötapaa. Vaan sitä, että koen oikeasti saavani aikaiseksi jotain. Sitä, että koen osaavani sen mitä teen. Ja hyvänen aika sitäkin, että muut ihmiset ovat sitä mieltä, että olen hyvä työssäni ja vielä kertovat sen.<br />
<br />
Koenko sitten olevani huono ja aikaansaamaton äiti? No en.<br />
Lapset vaan ovat juuri sellainen vellova projekti, että mistään ei tunnu tulevan valmista ja kaikki mahdolliset tulokset realisoituvat aikaisintaan vuosien päästä. Minkään asioiden syy-seuraussuhteista ei voi olla varma. Jos teen nyt näin, niin onko lapseni onnellisempi kuin jos teen noin? Ei harmainta aavistusta ja ehkä kysymyksen asettelu on täysin väärä, kun molemmat asiat ovat itse asiassa merkityksettömiä ja tärkeää olisikin jonkun ihan muun asian tekeminen. Suosituksia ja mielipiteitä löytyy toki enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta omaa ammatillista mielipidettä ei minulla useinkaan ole. Jos ilmaisenkin äitiyteen liittyvän mielipiteen, en saa siihen millään samaa uskottavuutta kuin työminäni työasioihin. Ja kuka edes kuuntelisi?<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="http://2.bp.blogspot.com/-ftFjOvTSE_k/Up3SQHXpwUI/AAAAAAAAAXw/L2Pjxm8Egkc/s1600/babyblues.gif" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="125" src="http://2.bp.blogspot.com/-ftFjOvTSE_k/Up3SQHXpwUI/AAAAAAAAAXw/L2Pjxm8Egkc/s400/babyblues.gif" width="400" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Mahtava Baby Blues -sarjakuva tarjoaa vertaistukea.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
Ei pidä käsittää väärin, lasten kanssa on toki paljon hyvin nopeasti näkyviäkin juttuja. Useimmat ovat muotoa, "jos en tee tätä, lapsi karjuu" tai "lapsi karjuu, kokeilen tätä jos se vaikka lopettaisi". En ole varma onko aika harmaannuttanut muistoni, kun käsitykseni on että edellinen kotiäitirupeama koostui juuri lähinnä tällaisesta silpputyöstä, josta oli vaikeaa ammentaa suurempaa motivaatiota. Että kyllähän sen teki, mutta tasaisin väliajoin pohti, että tässä ei ole mitään mieltä koko touhussa.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="http://2.bp.blogspot.com/-X9Y5TfWoEzw/Up3SRjcrlTI/AAAAAAAAAX4/-W0AUwiIwQw/s1600/babyblues2.gif" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="128" src="http://2.bp.blogspot.com/-X9Y5TfWoEzw/Up3SRjcrlTI/AAAAAAAAAX4/-W0AUwiIwQw/s400/babyblues2.gif" width="400" /></a></div>
<br />
Tällä kertaa muutos ei pelota vieraudellaan, vaan juuri siksi, että tätä
on jo tehty. Joku viisaampi varmaan huomoisi tarkemmin, että kahden
eri-ikäisen lapsen kanssa meininki on eri kuin yhden. Minä tajuan siitä
nyt vain sen, että kaikki se mikä oli hankalaa jo viimeksi on tällä
kertaa sitten tuplasti hankalampaa.<br />
<br />
Tietysti on paljon positiivisiakin juttuja, kyllähän sitä mielellään lasta tai vauvaa naurattaa. Halit ja pusut ovat ihanaa palautetta. Vaikka eihän ne rassukat tiedä paremmastakaan, joten palautteen antajina eivät ole kovin asiantuntevia.<br />
<br />
Kai se on päivä kerrallaan mentävä, vaikka se ei omaan psyykeen istu alkuunkaan. Ihana kamala lapsen todella merkittävä varhaislapsuus, josta se ei itse muista myöhemmin mitään.<br />
<br />Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-10062760878314768992013-11-27T14:10:00.000+02:002013-11-27T14:10:30.551+02:00Liian todenmukainen mainosUutisia, uutisia: <a href="http://www.hs.fi/kotimaa/a1385438368273" target="_blank">tytöt saattavat leikkiä pyssyllä ja poika voi hoitaa nukkea</a>!<br />
<br />
En tiedä missä on vika, mutta jossain, kun vuonna 2013 nousee minkäänlainen haloo siitä, että lelufirma on tehnyt katalogin, jossa tytöt ja pojat leikkivät leluilla. Edes tapauksessa, jossa leikeissä käytetyt lelut on stereotyyppisesti mielletty toisen sukupuolen leluiksi.<br />
<br />
No, jos joku ei tiennyt, niin lapset leikkivät ihan sillä millä huvittaa. Tietysti jos aikuiset ovat ostaneet kämpän täyteen vain ja ainoastaan nukkeja tai pyssyjä, niiden rooli siinä asunnossa asuvan lapsen leikeissä saattaa korostua. Muuten mielilelut vaihtelevat hetkestä ja ikäkaudesta toiseen.<br />
<br />
Tätä mieltä on - tavallaan - myös jutussa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Sen sijaan hän tuntuu vastustavan ajatusta siitä, että lelumainos voisi toistaa tällaista todellisuutta. On kuulemma ihan trendipelleilyä, että tässä kuvastossa nyt on nukeilla leikkivä poika. Eikä vanhempien nyt ainakaan kannata ostaa pojalle nukkekotia, koska poika voisi leikkiä sillä väärin...<br />
<br />
En ymmärrä alkuunkaan Sinkkosen ajatuksenjuoksua tässä. Miksi mainonnan pitäisi olla todellisuudesta erillinen saareke, jossa lapset<b> eivät</b> leiki muilla kuin sukupuolistereotypian mukaan jaetuilla leluilla? Eikö vika ole ennemmin mainoksissa, jotka tuuttaavat vain tätä yhtä mallia leikkiä? Ei sillä, että tyttöjen nukkeleikeissä tai poikien pyssyleikeissä olisi jotain vastustettavaa, mutta se on tosiaan vain yksi variaatio monien joukossa.<br />
<br />
Siitäkin Sinkkonen pitää huonona, että katsoo mainoksen olevan suunnattu vanhemmille. Minä olen ollut taipuvaisempi ajatelemaan, että lapsille markkinoinnista olisi enemmän syytä olla huolissaan. Lapset kun eivät ihan aina tunnista <i>mainosta</i> sellaisen nähdessään.<br />
<br />
Voi ihmiset ja ihmisten typeryys! Nämä on varmasti samoja tyyppejä, joita naurattaa automaattisesti, kun kesäteatterin esityksessä on miesnäyttelijä mekossa. <br />
<br />
On se hyvä, että tällä viikolla on ensin <a href="https://www.facebook.com/events/348401608636718/?source=1" target="_blank">älä osta mitään kysymättä -päivä</a> ja sen perään perinteinen <a href="http://alaosta.fi/" target="_blank">älä osta mitään -päivä</a>, niin ei tarvitse ostaa mitään leluja just nyt.Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-10322902726114548362013-11-26T13:28:00.000+02:002013-11-26T13:28:02.853+02:00Bättre folkIhanaa, kuinka stereotypioille saa vahvistusta: <a href="http://yle.fi/uutiset/vaestoliiton_perhebarometri_ruotsinkieliset_parit_onnellisempia_kuin_suomenkieliset/6953741" target="_blank">suomenruotsalaisilla menee paremmin pariskuntina ja perheinä kuin suomenkielisillä</a>.<br />
<br />
Samaisen Väestöliiton perhebarometrin mukaan myös vanha hokema "puolet avioliitoista päättyy eroon" pitää kutinsa. Mutta siitä puolesta siis useammat ovat suomen- kuin ruotsinkielisiä, sillä todennäköisyys ruotsinkielisten eroamiselle oli 40 prosenttia pienempi. Kun suomenkielisistä 40 prosenttia oli erittäin tyytyväisiä puolisoonsa, niin ruotsinkielisistä 60 prosenttia oli erittäin tyytyväinen siippaansa.<br />
<br />
Kyllähän tälle selityksiä keksii. Onhan se kivaa yhteisöllisesti käydä rapujuhlissa kauniissa kodeissa ja varmaan tekee parisuhteelle hyvää enempi diskuteerata kuin mököttää. (Ehkä pakko mainita, että tunnen kyllä suomenruotsalaisia ja tiedän heitteleväni tässä karmeita yleistyksiä.) Mutta siis oikeasti, katsokaa noita lukuja. <i>Ne</i> eroaa melkein puolet harvemmin ja tykkäävät toisistaan yli puolessa tapauksessa, kun taas <i>meistä</i> yli puolet ei ole erityisen tyytyväinen puolisoonsa. Tiedä sitten kenen vika se on. Vai onko kyse siitä, että suomenkielinen suomalainen nyt vaan ei lähtökohtaisesti ole koskaan <i>erityisen tyytyväinen</i> mihinkään?<br />
<br />
Kielestä riippumatta kuitenkin riidellään samoista asioista: kotitöistä, lasten kasvattamisesta, tunteiden ilmaisusta ja seksistä. Eroajatuksia rupeaa syntymään kun petytään suhteessa siihen, mitä suhteelta odotetaan. On ristiriitoja arvoissa ja elämäntyyleissä,
kommunikaatiossa, vapaa-ajan käytössä ja läheisyyden tai tunteiden
ilmaisemisessa. Ei järin yllättävää.<br />
<br />
Meillä eroajatuksia on toisinaan herättänyt lähinnä se, miten paljon omaa aikaa olisikaan, kun erottaisiin ja jaettaisiin huoltajuus tasan. Tosissaan ei sentään olla oltu, vaikka kaikenlaiset vaiheet tässä tietysti syövät parisuhdetta.<br />
<br />
Viimeksi vouhkaamastani raivostuksestakin päästiin yli - ainahan me päästään. Tai no ehkä siihen ei pitäisi tuudittautua, ollaan kuitenkin suomenkielisiä...<br />
<br />
<br />Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-38158770483711051832013-11-21T13:51:00.002+02:002013-11-21T13:51:40.636+02:00Väärä oikea ratkaisuSeuraa hormonaalisen ja tuskastuneen naisen avautumista. Kenenkään ei siis kannata lukea pidemmälle ja niin tekeminen ohjeistuksen vastaisesti on täysin omalla vastuulla.<br />
<br />
Nyt pitäisi vetää kännit. Se olisi helpoin, halvoin ja toimivin ratkaisu. Harmi vaan, että raskaana ei voi.<br />
<br />
Tässä on nyt ollut hiukan vähemmän hilpeät tunnelmat. Ketuttaa. Kaikki.<br />
<br />
Mies ei tajua - tietenkään - ja reagoi vain ja ainoastaan väärin. Joo... voihan se olla hankalaa tajuta, kun sinällään ihan iloisena touhuan lapsen kanssa tai suht rauhallisesti jaksan taas yhden karjumisepisodin. Kun lapsen huoneesta illalla sammuu lamppu, niin samalla sammuu minun positiivisuusvarastoni. Eikä varmaan ole reilua olla kiukkuinen vain miehelle. On se kuitenkin reilumpaa kuin olla kiukkuinen lapselle ja parisuhteessahan tässä olisi tarkoitus olla, joskus kuvioon saattaa kuulua sekin, että toisella on huonoja aikoja. Nyt on. Tekisi jotain, saakeli, vaan ei tee.<br />
<br />
Pitää siis tehdä itse.<br />
Joo-joo aina voi puhua kavereille, mutta ei tästä ole mitään rakentavaa sanottavaa. "Kaikki ketuttaa." Sitten perään tulee tarve kertoa, että toki tiedostaa elämäntilanteen aiheuttavan siitä suuren osan ja että mikään ei sinällään oikeasti ole pielessä. "Satun nyt vaan kiehumaan raivosta, jota en saa purettua mihinkään." Mieluummin keskityn rajallisella kaveriajalla olemaan niiden ihmisten kanssa ja ottamaan etäisyyttä koko tilanteeseen.<br />
<br />
Liikunta olisi varmaan ihan hyvä tapa rutistaa itsensä tyhjiin kaikenmaailman tunteista. Näillä raskausviikoilla alkaa kuitenkin supistella jo normaalissa kävelyvauhdissa. Nyrkkeilysäkin tai vastaavan pahoinpitely paljain käsin samaan aikaan kirkuen ja karjuen voisi myös herättää paheksuntaa kanssakuntoilijoissa. <br />
<br />
Kännit, ihan rehelliset perseet, niin että kaikki kontrolli menisi. Ja ennen kuin on kännissä on nousuhumalassa. Silloin on kevyt olo ja
kikatuttaa. Kikattaminen on ihanaa! En muista milloin olisin viimeksi
kikattanut*. Humalan iskiessä päälle sitten karjuisi ilman estoja jollekin kanssakännääjälle (ei missään nimessä mitään yksin ryypiskelyä) kuinka kaikki on perseestä. Kanssakännääjä olisi samaa mieltä ja karjuisi sekaan omatkin kurjat fiilikset. Sitten joko itkettäisiin tai naurettaisiin ja sammuttaisiin nukkumaan ilman unia. Mikä ihana katharsis!<br />
<br />
Mutta ei niin ei, raskaana olevan on tyytyminen vihaisiin naisartisteihin. Kyllä tässä ainakin alkaa ymmärtää alkoholisteja ihan uudella tavalla. <br />
<br />
*EDIT: Hiukan itse asiassa hymähdin, kun mietin mille neuvolantädin naama näyttäisi, kun sille paukauttaisi ensi käynnillä totuuden siitä "miten voi"Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6566451250659857636.post-11782335996203919002013-11-20T09:19:00.000+02:002013-11-20T09:19:00.395+02:00TeräslapsetJos ette ole vielä nähneet alla olevaa videota liikkuvaisista lapsista, niin katsokaa se.<br />
En ole ihan varma onko Pirates of The Carribean -musiikki ihan paras valinta, mutta muksujen meno on ihailtavaa.<br />
<br />
<iframe allowfullscreen="" height="281" mozallowfullscreen="" src="//player.vimeo.com/video/77909425" webkitallowfullscreen="" width="500"></iframe><br />
<br />
<br />
Video antaa yhden vastauksen siihenkin ihmettelyyni, että mikä ihme saa miehen etsimään lähes joka sunnuntai asuntoilmoituksista hylättyjä kyläkouluja. Olisi tilaa laittaa lapsille jumppahuone.<br />
<br />
Neiti on aikamoisen liikunnallinen ja videon yksivuotiaan temput näyttivätkin aika tutuille. Vaikka en (onneksi) ole vielä sydän syrjällään katsellut mitään lyhtypylvääseen kipuamista, voi tavallaan jo allekirjoittaa sen, että harvoin lasta oikeasti sattuu.<br />
<br />
Meillä on tehty useammatkin voltit eri korkuisilta alustoilta maahan, viimeksi liukumäen reunan yli. Tipahdettu sohvan käsinojan yli kiipeilytouhussa, kieritty sängynreunan yli, juostu seinää päin ja kaaduttu täydestä vauhdista niin, että pää osui lattialla olleeseen puiseen hakka-leluun... ainakin. Joka kerta ei ole tullut edes itku. Jos itku on tullut, se on kestänyt alle minuutin. Sitä voi verrata harmitusitkuun, jota neiti voi pitää yllä tuntikausia (jos vaikka joku koko ajan kieltää tekemästä jotain hauskaa, kuten tuolikiipeilyä).<br />
<br />
En varmasti osaa olla kaikista rennoin äiti tässä(kään) asiassa. Yllätyksekseni olen kuitenkin huomannut, että mies on meillä kauan ennen minua sanomassa, että "ei saa, voi sattua". Ehkä pitää näyttää sillekin tuo video - silläkin uhalla, että se etsii lisää kyläkouluja hornantuutista.<br />
<br />
<br />Paula Oittinenhttp://www.blogger.com/profile/13517908305736123265noreply@blogger.com0