En aina oikein jaksa ymmärtää

Neitimme on ilmeisesti pikku feministi. Ja suoraan tärkeiden asioiden ytimessä.
Hän nimittäin nykyään pissaa vain seisten.

Potalla voi istua ja vaikka leikkiä kylpyankalla, ei siinä ole mitään ongelmaa. Kun hätä lopulta käy liian suureksi, hän kuitenkin nousee ylös ja lorauttaa seisaaltaan.

En ymmärrä, mistä tapa sai alkunsa. Sen tiedän, että ei auta houkutella pissaa pottaan veden valuttamisella tai muulla. On myös hyödytöntä yrittää asemoida pottaa alle, kun toimitus on aluillaan.
Onneksi olemme aina potattaneet häntä vain kylppärissä, joten lätäkkö on helppo pestä pois. Hankalampaa on napata kiemurteleva lapsi, joka haluaisi lätsyttää tekemässään lätäkössä ja saada hänet pesulle.

Käsittääkseni lasta ei missään oloissa kannata väen väkisin saada potalle, tai saattaa saada käsiinsä vain suurempaa "minä en tuossa istu" -uhmaa.

Yritän ajatella, että kai se on askel oikeaan suuntaan, että pissit tehdään mieluummin muualle kuin vaippaan. Ja välttelen bodyjen käyttöä.

Nii, on näitä ongelmia muillakin...Kuva: mustijamirri.fi

Ilman

Meillä oli tässä jännittävä sosiaalinen kokeilu - elimme ilman internettiä monta päivää.

Kokeilun tarjosi meille yli-innokas palohälytin, joka katkaisee sähköt kaikesta, kun uunin lämmittää yli 200 asteeseen. Kotinörtti mies on kasannut meille palomuurin, joka saa Kiinan muurin näyttämään harjoitustyöltä, ja se sitten kosahti tästä yllättävästä sähköttömyydestä. Kaikki olisi vissiin ollut ihan hyvin, ellei kesken uudelleen pystytyksen olisi tullut ukkonen ja uusi pikkuinen sähkökatko.

Ei olisi uskonut, kuinka raivostuttavaa on olla netitön kotona. Kun ihan hyvinhän se menee matkoilla tai mökillä. Edelleen pääsi kuitenkin puhelimesta katsomaan facebookia ja elintärkeitä sähköposteja. Puhelimeni on kuitenkin nähnyt useamman vuoden elämää, joka puhelinmaailmassa on ikuisuus, joten ei sillä ihan ilokseen surffaile.

Näin ollen, kun jostain syystä haluaisi tietää, miksi Janne Kataja on kuuluisa - sitä ei voi googlata. Kun haluaisit tarkistaa Ravintolapäivänä ajan, jolloin se yksi paikka, jonne piti mennä, on auki - sivut ei tod. toimi puhelimessa ja appsi ei lataa. Lähisalin jumppa-aikatauluista voi vain haaveilla.

Netflix tietysti jätti meidät myös. Ei ollut lapselle Mimiä ja Kukua (ainoa ohjelma, jota hän oikeasti katsoo yhtään). Suurempana hätänä ei ollut äidille järkevää viihdettä, kun tavallisesta telkkarista ei ikinä tule mitään ja illalla nyt vaan ei enää jaksa muuta.

Karmea kohtalo johti jopa siihen, että ihan tosissaan vaan jotain tehdäksemme harjoitimme miehen kanssa aviollista urheilua. Että siksi ne perheet oli ennen isompia.

Kympin tyttö

Näin liikoja kehumatta: minulla on hyvät hampaat. Niissä ei ikinä ole ollut reikiä.
Lisäksi ne ovat luonnostaan suht valkoiset ja pienellä oikomisavustuksella suorassa.

Mies jonottaa juurihoitoon ja aina välillä väittää hampaiden pesun kahdesti päivässä olevan hammastahnateollisuuden myynninedistämiskikka eikä mitenkään tarpeellista.

Arvatkaas kumman hammasgeenit toivon lapsen perineen?

Ainakin ensimmäinen hammastarkastus meni hyvin. Hampaita on, ne suostuttiin näyttämään ja todettiin oikein hienoiksi. Lisäksi elämän ensimmäinen xylitoltabletti imeskeltiin oikeaoppisesti poskesta toiseen vaihtaen - kuulemma lapset osaavat tämän jostain syystä luonnostaan ilman mitään ohjeistuksia.

Hammashoitorutiinimme saivat (tietysti) 10 pistettä ja papukaijamerkin. Aamuin illoin harjataan, pikkulasten hammastahnaa vain aavistus (kun ei osata vielä sylkeä sitä pois suusta) ja säännölliset ateriat turhia naposteluja välttäen.

Vaikka kympin tyttöjä kateelliset parjaavat - niin hyvin menee, mutta menköön.

Oikeaoppista hammastahnaa, jota "huomaamattomasti" hammashoitajan toimesta mainostettiin.

Loppua kohti

Täällä vietetään viimeistä imetysviikkoa.
Tietysti on tyhmää ilmoittaa mitään noin tarkasti, kun kyse on lapsenhoidosta. Tässä vaiheessa usko projektiin on kuitenkin vahva. Imetyskertoja on sinnikkäästi vähennetty yksi viikossa ja nyt on jäljellä enää viimeinen, iltaimetys.

Niin kuin monien - ei sentään kaikkien - asioiden lopussa, nytkin iskee pienoinen haikeus. Olkoonkin aivokemiaa ja hormoneja, mutta välillä imetyksen jälkeen on aivan pulollaan rakkautta lasta ja omaa äitiyttään kohtaan. Tietenkään en imettämisen lopun jälkeen tunne yhtään vähempää lasta kohtaan, mutta jään kaipaamaan noita tiedostamiani yli-ihania hetkiä. Ja onhan se omalla tavallaan siisti fiilis kyetä ruokkimaan lapsensa.

Fakta kuitenkin on, että lapsi on jo iso tyttö. Iso tyttömme myös syö selvästi reippaammin ruokansa nyt, kun aterian päälle ei ole tissiä tarjolla. Maitotuotteetkin ovat alkaneet maistua. Parhaiten ihan itse nokkamukista hörpitty maito. Kalsiumhuolikin on siis selätetty.

Kuin juhlistaakseen imetystaipaleemme loppua, YLE esitti Cherry Healeyn ohjelman imetyksestä.
Siitä selviää ainakin se, kuinka paljon sosiaalinen ympäristömme vaikuttaa valintoihimme - sekä se, että on kansanvalistuksestakin johonkin. Brittinaiset eivät tunnu tietävän imetyksestä ja rintamaidosta puoliakaan siitä, mitä jokainen suomalaiseen neuvolasysteemiin päätynyt äiti tietää.

Lisäksi imetys ei ohjelman mukaan briteissä ole kovin yleistä - mikä osaltaan vähentää imetystä entisestään. Tuntuu oudolle olla joukossa ainoa, joka tarjoaa tissiä. Meillä asia taitaa olla täysin päinvastoin ja useammin pulloruokintaan päätynyt selittää valintaansa. Hauska yksityiskohta oli teiniäiti, joka ajatteli, että vain hyvin toimentulevat imettävät. Rikkailla siis on varaa tarjota sinällään ilmaista ruokaa.

Cherry itse varmasti jakaa mielipiteet, mutta ainakin hän on hyvin avoin elämänsä suhteen. Muistan nähneeni aiemmin ohjelman, joissa hän opetteli deittailemaan löytääkseen miehen ja raskaudestaankin hän pyöräytti materiaalia telkkariin.

Hauskaa äitienpäivää

Onnea kaikille äideille!
Aurinko paistaa ja valkovuokkoja on paikat pullollaan - ihan niin kuin kuuluukin.

Tänä vuonna osaan itsekin olla juhlinnassa mukana. Viime vuonna kolmeviikkoisen äitinä oli vielä hiukan ulkopuolinen olo, että kuulunko minäkin nyt näihin juhlittuihin "äiteihin".

Vuosikkaamme heräsi touhukkaasti isän kanssa aamiaispuuhiin, tosin äiti tultiin herättämään melkein heti kun kahvinkeitin oli saatu ladattua. Pienet kädet eivät vielä osaa askarrella, mutta lahjaksi sain märkiä pusuja.
Kelpaa!

Tällainenkin suukko kelpaisi (kuva wikipediasta)

Aikuinen - ottakaa se kiinni!

Koko kylä kasvattaa on tosi kiva ajatus.
Valitettavasti se tarkoittaa myös sitä, että minun täytyisi osallistua muiden muksujen elämään jotenkin positiivisesti.

Olimme leikkitreffeillä puistossa, kun kokeneempi äiti-ystävä varoitti "hangaround-lapsista", joita aina liimantuu kintereille. Vähän naureskelin, koska kai nyt lapsilla on leikkipuistossa kivampaakin tekemistä kuin roikkua tuntemattoman aikuisen perässä.

No eipä vaan ole.

Kun oma mussukka pakkaa kädellä hiekkaa lapioon (juu, hän leikkii nimenomaan näin), paikalla on salamana ensimmäinen lapsi kysymässä saako hän lainata muksun muita hiekkaleluja. Mikäs siinä - yritän vaan katsoa, että lähtiessä tulee oikeat rojut mukaan. Muistutan taas itseäni, että pitäisi merkitä lelut.

Seuraavaksi minulle raportoidaan, kuinka hiekkalaatikkoon on jäänyt leluja, joista ei tiedä kenen ne ovat. En oikein tiedä, mitä minun oletetaan asialle tekevän. Tyydyn toteamaan, että niillä saa sitten kyllä leikkiä.

Pian löydän itseni keskustelemasa kissojen nimistä. Tai lähinnä kuuntelemasta selostusta kissojen nimistä. Joidenkin kissojen nimet ovat kuulemma Sauron ja Saruman. Mitään ajattelematta totean, että aika hurjat nimet. Ai miten niin, kysyy käsittääkseni noin kuusivuotias tyttö. Tajuan, että hän ei varmaankaan ole vielä tutustunut Tolkieniin, eivätkä hänen vanhempansa varmaan arvostaisi kovin tarkkaa selostusta toisia orjuuttavista pahoista velhoista. Ne on sellaisesta sadusta ja ne on aika ilkeitä, ynisen.

Täältä tulee ihmistykinkuula!, huutaa poika leikkimökin katolta. Huutoa jatkuu kunnes katson ylös ja käsken varoa hyppäämästä pienempien päälle. Vasta varmistettuuaan yleisönsä, poika loikkaa alas.

Voitko sä pelata mun kanssa tätä, kuuluu kysymys hiekkalaation reunalla olevan ristinolla-pelin luota. No, kai minä voin. Saan muksun tajuamaan, että tarkoitus on saada kolmen rivi itselle ja että hän ei voi laittaa samaan kohtaan omaa merkkiään, kuin missä minun jo on. Koska minulla ei ole aavistustakaan, miten tämä ipana suhtautuisi häviämiseen, en riskeeraa vaan annan hänen voittaa. Lapsi ilahtuu ja suostuu pelaamaan seuraavaksi ilmeisesti veljensä kanssa. Paha vaan, että noin minuutin päästä lapset riitelevät siitä ovatko myös vinot rivit mukana. Arvatkaas ketä haetaan tuomariksi. Mahdollisimman diplomaattisesti totean, että yleensä myös vinot rivit ovat mukana, mutta teidän täytyy sopia säännöt etukäteen keskenänne.

Ohhoh, onpas kello jo paljon, nyt me kyllä lähdetään kotiin, on päiväuniaika. (Ei kyllä ole, mutta puistotätiys alkaa riittää tältä iltapäivältä.)

Kosketelkaa toisianne

Millaisia suomalaiset tyypillisesti ovat?, kysyi ulkomaalainen ystäväni minulta.
Ujoja ja hiljaisia, vastasin. Ulkomaalainen ystäväni repesi nauramaan todeten, etten sitten vissiin ole kovin hyvä esimerkki suomalaisesta.

Samanlainen olo tuli, kun Hyvissä ja Huonoissa uutisissa (mahtava ohjelma) kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset ovat todella kosketuskammoisia.
Ensikuulemalta ajattelin vain, että no onhan suomalaisilla tarve verrattain suureen henkilökohtaiseen tilaan ympärillämme, mutta ei siinä ole mitään pahaa. Ja halaaminen taitaa olla sukupolvikysymys, nuoremmat aloittivat kaverien halailun ja siitä se on pikkuhiljaa leviämässä myös vanhempien polvien tavaksi. Pakko ei kuitenkaan ole halata, varsinkaan jos ei vielä kunnolla tunneta.

Mutta kyse oli muustakin. Osa suomalaisista ei kuulemma koskettele edes lapsiaan.
Miten ihmeessä se on edes mahdollista? Meidän yksivee on hyvin vahvasti sylilapsi - siinä merkityksessä että oleilee mielellään sylissä. Lisäksi halaillaan ja suukotellaan jatkuvasti. Paremman puutteessa lapsi halailee jalkoja, jos tyhmä aikuinen koittaa vaikkapa tehdä ruokaa hellan ääressä, eikä ymmärrä halia juuri sillä hetkellä.

Ihan pientä vauvaa on käytännön syistä pakko koskea: imetys, paikasta toiseen siirtäminen, hyssyttely jne. vaativat koskettamista. Ilmeisesti isompien lasten koskettelu kuitenkin siis lopetetaan. Mitään hyväähän tällaisesta ei, tietenkään, seuraa. Pitäisiköhän olla militarististen vanhemmuuskampanjoiden rinnalla joku halaa lastasi -kampanja?

Itkuiita

Moni lapsellinen on varmaan jo selaillut tätä hauskaa linkkiä: Reasons my son is crying

Yksivuotiaan syyt itkeä ovat juuri noin järkeviä. Tai siis ainakin meidän yksivuotiaan, joka voi ihan hyvin vollottaa myös aivan ilman syytä.

Viime aikoina meillä on itketty, koska

• Myös äiti laittoi ulkovaatteet, kun mentiin pihalle
• Aurinkolasit oli päässä
• Aurinkolasit otettiin pois päästä
• Hiekkaa ei saa syödä
• Yritettiin tarjota ruokaa
• Lapsi nostettiin pois syöttötuolista, kun ruoka ei kelvannut
• Isi meni vessaan
• Lehden sivu ei käänny, kun sen päällä seisoo itse
• Äiti istui pöydän ääreen juomaan kahvia
• Ikkunanpesuvettä ei saa loiskuttaa
• Talouspaperia ei saa syödä
• Lapselle sanottiin "ei" neljä kertaa peräkkäin

Lista on käytännössä loputon. Onneksi myös naurunaiheet ovat aika heppoisia, kuten äidin yritykset opettaa sylkemään hammastahna ulos suusta.

Got Milk?

Alku aina hankalaa ja lopussa....lähes yhtä hankalaa.

Kun vauvasta tuli leikki-ikäinen, minä aloin haaveilla imetyksen lopettamisesta. Yöimetykset ovatkin onnekkaasti taaksejäänyttä elämää ja päivälläkin kertoja vähennetään. Mutta mitään helppoa - tai lapsentahtista - tämä ei kyllä ole.

Imetyksen lopettamisen jälkeen suositellaan noin 5-6 dl maitotuotteita päivässä, juustoviipale kuulemma vastaa yhtä desiä. No ihan kiva, meillä saadaan alas ehkä tuo määrä viikossa. Neuvolassa kuitenkin kannustivat lopettamiseen, kun on käynyt selväksi, että neiti hannailee ruoan kanssa ajatuksenaan, että täyttää vatsansa sitten maidolla. Painokäyrä onkin kääntynyt vaakatasoon jo pari kuukautta sitten.

Imetyksen sijaan siis yritän huijata alas lusikallisia jugurttia tai viiliä eri makuina, tulos noin kolme lusikallista. Piimää tai maitoa menee muutama hörppy. Raejuustoa saa piilotettua ruokaan muutaman ruokalusikallisen. Tavallista juustoa on lähinnä maisteltu kielenpäällä. Edes jäätelö ei ollut välitön hitti, vaan putosi kolmen lusikan sarjaan.

Jotkut ovat kuulemma saaneet hyviä tuloksia sekoittamalla rintamaitoa ja tavallista maitoa, pikkuhiljaa suhdetta muuttaen maidon hyväksi. Minulta ei kuitenkaan oikein heru enää pumpulle maitoa ja mutenkin sekoittelu tuntuu kauhean työläälle. Korvikkeiden mukaan ottaminen tässä vaiheessa taas tuntuu muuten vaan oudolle. Neuvolassa todettiin, että ihan hyvin pärjää varmaan kalsiumia sisältävällä purutabletilla siihen asti, että maito alkaa kelvata.

Jos olemme kotona, ruokailun jälkeen seuraa vaihteleva määrä loukkaantunutta huutoa, kun rintaa ei olekaan tarjolla. Muualla ruokaillessa neiti on liian kiireinen muistaakseen minkään tissimaidon olemassaoloakaan.

Vaikka usko projektiin ei siis ole vahva äidillä tai tyttärellä, aion pitää kylmästi pääni. Imetyskerrat ovat vähentyneet yhden vikkotahdilla. Tänään on ensimmäinen kahden kerran päivä, eli maitoa tulee vain aamulla ja illalla.

Ehkä meillä siis on parin viikon päästä vieroitettu lapsi.

Ehtoinen emäntä

Elämä on, jälleen kerran, ollut yhtä juhlaa.
Neitimme täytti kokonaisen vuoden ja sitten oli hiukan vappua.

Juhlinta on toki lystiä, mutta mieluummin olisin itse järjestämättä ikinä yksiäkään kekkereitä. Olen nimittäin kamalan huono siinä!

Jo siinä vaiheessa, kun pidettiin kotibileitä, joissa tarjolla oli sipsejä, dippivihanneksia ja ehkä patonkia, olin aivan kierroksilla siitä saanko kaiken järjestettyä, viihtyykö kukaan ja onko nuo porkkanat ihan väärin paloiteltu. Musiikki ainakin olisi ihan vääränlaista ja kellään ei näin ollen olisi kivaa. Kemujen alettua kaikilla oli kivaa - myös minulla, kun otin vähän siideriä - mutta silti seuraavalla kerralla oli sama paniikki päällä. Mitään tyylikkäitä illanviettoja en oikeastaan järjestä, koska saisin paniikkikohtauksen jo alkupaloja suunnitellessa.

Lapsen myötä monet löytävät itsestään keittiön hengettären, joka leipoo itse monikerroksisia perhoskakkuja ihan tuosta vaan. En minä. Lapsen myötä pitää kuitenkin alkaa järjestää perhejuhlia. Ristiäiset vielä menivät, kun ne voi pitkälle ulkoistaa.

Yksivuotiskemujen kohdalla piti kuitenkin ottaa härkää sarvista. Jos näitä ei nyt saa kotivoimin kasaan, paineet vain kasaantuvat. Hengitys alkoi salpaantua ja kirosin hirveää määrää sukulaisia, jotka alkoivat mielessäni muistuttaa nälkäisiä hirviöitä, jotka arvostelevat kaikkea.

Otin avuksi äidin ja siirsin juhlat mummolaan ja vaadin apua kakkupohjan leipomiseen (omani eivät ikinä kohoa). Leivoin etukäteen pakkaseen ja paria päivää ennen kuivakaappiin sen minkä pystyi. Ostin hulluna ilmapalloja, koska niillä rehaavat lapsivieraat keräävät huomion pois mahdollisista puutteista.

Kuten arvata saattaa, juhlat onnistuivat kivasti. Pöytä saatiin koreaksi, päivänsankarikin suostui maistelemaan tarjoamuksia. Lahjoja saatiin ja niiden avaaminen oli kaikkien suosikki ohjelmanumero.

Ykköskakku yksivuotiaalle

Siitä huolimatta mielessä painaa pienoinen kauhu, kun ajattelee, että tämä pitäisi nyt tehdä vielä monta kertaa ja parin vuoden päästä vielä lastenkutsut päälle. Voi apua!

Mutta mitä sitä ei lapsensa eteen tekisi...