Listaa vuodesta 2011

Hymyile! Huomisesta tulee vielä pahempi.

Listaladyna pitäisi varmaan yrittää listata päättyvää vuotta kuvioineen.  Tässäpä siis asioita vuodesta 2011, blogien klassikon, kysymyssarjan, muodossa:

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Menin naimisiin! Se oli muuten tosi kivaa. Vaikka ihan aiheellisesti voi kysyä, muuttaako avioliitto vakiintuneen avoparin elämää mitenkään, niin ainakin meillä on ollut entistä yhtenäisempi ja rakastavampi meininki sen jälkeen kun sanoimme tahdon.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En varsinaisesti tehnyt mitään lupauksia. Vuoden 2012 suuri lupaus on varmasti tulla parhaaksi mahdolliseksi äidiksi pikkuisellemme. Ja se on kyllä suurinta, mitä olen varmaan ikinä luvannut (ja edelliseen viitaten olen sentään luvannut tahtoa rakastaa miestä hyvinä ja huonoina aikoina).

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Tuttavapiiriin syntyi ainakin yksi vauva, mutta emme ole kyllä synnyttäjän kanssa kauhean läheisiä. Vuodelle 2012 on sen sijaan odotettavissa myös läheisien vauvoja.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei kuollut.

5. Missä maissa kävit?
Virossa ja Mauritiuksella (hih, ei varmaan vaikea arvata kumpaan suuntautui häämatka)

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?
Vihdoin sen isomman asunnon.

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Hääpäivän 6.8.2011. Olisi kiva vastata, että päivän jolloin sain tietää olevani raskaana, mutta sen tarkkaa päivämäärää en muista edes nyt – syyskuussa se oli kuitenkin.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Hmm, naimisiin menoa ei varmaan voi laskea saavutukseksi. Tai raskaaksi tulemista, varsinkin kun se ei ollut mitenkään suunnitelmallista. Sanotaan sitten uuteen työhön siirtyminen.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Varmaan se, että liian pieni asunto -tilannetta ei saatu ratkaistua. Sen sijaan aiheesta käytiin monta todella hedelmätöntä riitaa.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Vuonna 2010 joulukuussa murtunut jalka vaivasi vielä hiukan 2011 tammikuussa, mutta muuten mentiin melkoisen terveenä. Edes raskaus ei tosiaan aiheuttanut mitään kauheaa.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Vastaus kumpusi intuitiivisesti heti miettimättä: hääpukuni. Eihän sillä enää oikein tee mitään, mutta se oli ja on ihana ja olin siihen hullun tyytyväinen.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Läheisteni käytös herättää minussa melkein päivittäin hilpeyttä, samoin omani.

13. Kenen käytös masensi?
No esimerkiksi erään Breivikin.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Isoimmat paukut olivat kyllä häät ja häämatka.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Siitä, että rakas mieheni on nyt minun aviomieheni ja minä hänen vaimonsa sekä siitä että meille tulee vauva.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?
Varmaankin häävalssimme Suvivalssin.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) laihempi vai lihavampi?
Lihavampi kuin vuoden 2011 alussa. Tiedätte miksi.
b) rikkaampi vai köyhempi?
Rahaa taitaa lopulta olla tilillä aika saman verran.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Käynyt teatterissa. Moni juttu olisi kiinnostanut, mutta aikataulut eivät sopineet tai liput oli loppuunmyyty tai en vain saanut aikaiseksi.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Hermostunut tyhjistä ja sellaisista asioista, joille en voi mitään (kuten edellä olevan hidastelu kassajonossa).

20. Kuinka vietit joulua?
Aattona olimme miehen sukulaisten luona ja joulupäivänä siirryimme minun perheeni huomaan. Perinteistä menoa molemmissa paikoissa.

22. Rakastuitko vuonna 2011?
No en, mutta jatkoin rakastamista ja ehkä rakastin vielä vähän enemmän.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään. Kaikenlaisia öitä juttuineen kyllä…

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Jaiks, kovin monen sarjan seuraaminen on ihan loppunut, kun meillä ei ole mitään millä tallentaa niitä. Sitten kun on jäänyt välistä pari viikkoa, ei enää jaksa yrittää päästä kärryille… Pasila on kuitenkin meillä sellainen, että se katsotaan.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
No en, en taida varsinaisesti aktiivisesti vihata ketään. Vaikka tosiaan esim. monia itselleni tuntemattomia tyyppejä kyllä halveksun, mutta en oikein koe vihaavani henkilöä, jota en ole koskaan tavannut.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Varmaankin 2010 joululahjaksi saatu Kjell Westön Älä käy yöhön yksin.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
En tainnut tehdä suuria musiikillisia löytöjä. Ehkä maksullisen Spotifyn hankkiminen, niin voi tehdä rauhassa sitten niitä pienempiä löytöjä.

28. Mitä halusit ja sait?
Halusin naimisiin (hiukan erilailla kuin Maija Vilkkumaa, mutta kuitenkin) ja pääsinkin. Halusin paratiisisaarelle lomalle ja pääsinkin. Halusin vaihtaa työpaikkaa ja vaihdoin. Esimerkiksi näin, äitini väittää, että minulla on tapana saada mitä haluan…

29. Mitä halusit muttet saanut?
Asunnon! Tai siis en halunnut yhtäkään tiettyä asuntoa (missä osa ongelmaa liene olikin). Onkohan tämä nyt sitten poikkeus vahvistamaan edellä mainittua sääntöä…

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Hirveää -  en ole nähnyt melkein mitään niistä uusista elokuvista, jotka vaikuttavat kiinnostavilta! Varmaankin uusista Kuninkaan puhe. Vanhoista näin 2011 ensimmäisen kerran Kuka pelkää Virginia Woolfia ja pidin siitä.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 29. Juhlimme samaan aikaan kaveripiirissä yksiä läksiäisiä. Sain asiaankuuluvat skumpat ja kakut.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Ei mikään. En usko, että edes se asunto olisi ihan oikeasti ollut ”mittaamattomasti tyydyttävämpi”.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?
Haasteita olivat omannäköinen toimistopukeutuminen sekä myöhemmin vuodesta omannäköinen raskauspukeutuminen. Konseptina siis omannäköinen.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Mies ja ystävät.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
No olihan vuonna 2011 melkoiset vaalit ja hallitusväännöt.

37. Ketä ikävöit?
Kauempana asuvia rakkaita ystäviä.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Lasketaanko syntymätön pikkuinen? Sillä on kyllä aikamoinen ”kotikenttäetu” kaikkiin muihin ihmisiin nähden…

Vuoden nettivauvat

Se viimeksi nauraa, joka hitaimmin ajattelee.

Kun vanha vuosi alkaa olla pulkassa, yritetään sitä ottaa haltuun ja ymmärtää listaamalla erilaisia asioita. Ja sehän on tästä listaihmisestä vain kivaa!

Esimerkiksi on listattu vuoden 2011 katsotuimmat YouTube-videot. Kaikkia listan pätkiä on katsottu yli triljoona kertaa. Se on yli 140 kertaa jokaista maapallomme asukasta kohti! Kun otetaan huomioon, että aika suuri osa maapallon väestä ei katso YouTubea, on selvää, että jotkut ovat tuijottaneet näitä pätkiä oikein urakalla.

Tässä teille listalla neljäntenä söpöilevät kaksosvauvat, jotka juttelevat toisilleen. Juttelu muutenkin ollut trendikästä, sillä kakkoseksi oli kivunnut ”jutteleva” koira.

Välipäivien välikirjanpito

Jos ajattelet kahdesti, ennekuin puhut huomaat, että vaimosi on vaihtanut puheenaihetta.

Välipäivien joululomailun ratoksi aloin hiukan summata lyhyttä taivaltani tämän blogin kanssa. Ennen blogin perustamista luin itse muutamia blogeja, usein päädyin niihin kavereiden mainintojen tai suositusten kautta. Muutaman melkoisen suositun blogin pitäjä lukeutuu tuttava- ja ystäväpiiriini ja ehkä heidän takiaan ylipäätään tuli mieleen, että blogin pitäminen tosiaan on ihan mahdollista tässä maailmassa myös minulle. Mutta miksi minä pidän sellaista?

Vauva- ja raskausblogejahan on netti väärällään, eikä minulla varsinaisesti ole asiaan muuta uutta tuotavaa, kuin oma ainutlaatuinen kokemukseni tästä kaikesta. Syyt kirjoittamisen aloittamiseen olivat yhtä aikaa itsekkäitä sekä muut huomioonottavia: tiesin, että niin isoa asiaa kuin raskautta on pakko veivata päässä monelta kantilta ajan kanssa. Samoin tiesin, että en ole tyyppiä, joka tyytyy pyörittämään asioita ihan vaan omassa päässään. Päätin siis säästää huomattavasti vähemmän asioiden verbaalisesta analysoimisesta nauttivaa miestä sekä ystäviä, joita aihepiiri ei ehkä loputtomiin jaksa kiinnostaa, kirjoittamalla tänne.

En ole kertonut tästä blogista ystäville tai tuttaville, lukuun ottamatta muutamaa ulkomaan vahvistusta (terkkuja vaan, jos olette kuulolla). En tiedä miksi en, varmaan voisin vinkata. Varsinkin nyt, kun olen tätä kirjoittanut jo sen verran aikaa, että tuskin lopetan ihan seinään.

Jännää onkin ollut, että lukijoita on tänne kuitenkin päätynyt. Tuossa hetki sitten meni bloggerin laskelmien (mitään muita analytiikkatyökaluja en ole käyttänyt)mukaan 1000 lukijan raja rikki. Kun tekstejä on nyt 57, tarkoittaa se yhtä tekstiä kohti yli 17 silmäilijää – vaikka tietenkään kaikki postaukset eivät ole samanarvoisia tässäkään suhteessa. Ja olen sentään suodattanut omat sivuilla toilailuni pois. Erityisen kivaa on tietysti saada kommentteja, varsinkin kun tähän asti tulleet kommentit ovat olleet positiivisia ja rakentavia – kiitos niistä.

Summa summarum: lista jatkuu. Aiheet tulevat edelleen kumpuamaan ihan puhtaasti siitä, mitä on milloinkin mielenpäällä. Tosin eihän sinne ole vaikea asioita istuttaa, kuten esim. toistuvat mediakatsaukseni paljastavat…

Jouluna raskaana

Voi kun tulis joulu, niin sais yöllä syödä!

Check, joulu ”melkein perheellisenä” tuli koettua.

Kiitämme
Lukuisia omia ja jaettuja pohdintoja siitä, miten ensi vuonna meitä on yksi enemmän
Hassua tunnetta, kun avaa vatsavauvalle osoitettuja paketteja
Itselle saatuja joululahjoja
Joulusaunaa
Sitä, että raskaana saa parhaan paikan sohvalta löhöilyvaiheessa
Konvehteja
Joulumusiikin herkistävyyttä

Moitimme
Graavilohen sekä savukalan syöntikieltoa
Mädin sekä korvaavan merilevän syöntikieltoa
Punaviinikieltoa
Pissahätää yöllä kyläilykohteissa (ei pysty suunnistamaan pimeässä niin äänettömästi kuin kotona)
Jouluruokaähkyä, jota kaveri mahassa ikävästi korostaa

Hauskaa joulua!

Joulu juhlista jaloin!

”Joululahjaksi” masukuva. Olo on melko joulumuorinen ja se tonttu siellä vatsassa on kuulemma tyttö. Onnellista joulua kaikille!

Ihmisillä hyvä tahto

Elämä antaa meille takaisin sen, minkä annamme toisillemme.

Senkin kunniaksi, että tässä on vielä viimeinen päivä toimistolla lusittavaa ennen joululomaa, hiukan vakavamielisempää asiaa.

Joulu jos mikä on perhejuhla, isolla p:llä. Silti joukossamme on monia, joilla ei ole perhettä syystä tai toisesta. Vieläkin ikävämpää perhejuhla-aika varmasti niille, joilla kyllä on perhe, mutta hyvin ongelmallinen sellainen. Enkä nyt tarkoita vain sitä, että perhe on vähän outo tai sen kanssa ei ole aina aivan samalla aaltopituudella kaikesta – sellaista olettaisin sen olevan kaikilla (paitsi elokuvissa).

Onneksi on myös sellaisia ihania ihmisiä, jotka uhraavat aikaa joulunakin, jotta kaikenlaista apua ja tukea on tarjolla.  Esimerkiksi Ensi- ja turvakodit päivystävät läpi joulun. Mikä olisikaan hirveämpää kuin kohdata perheväkivaltaa ja sitten lukittu ovi, kun hakee turvaa? Perheväkivalta on muutenkin niin iljettävää, että siitä pitäisi aina olla joulurauhan julistuksen mukainen ankarampi rangaistus!

Myös SPR:n Nuorten turvatalot ovat auki – mikäli siis teinillä menee perheen kanssa sukset todella pahasti ristiin, ei tarvitse ainakaan kadulla hortoilla. Yksinäisille jutteluseuraa tarjoaa mm. kirkko näppärästi Facebookin chatissa. Mielenterveysseuran kriisipuhelin vastaa myös joulunaikaan.

Paljon lämpimiä ajatuksia näitä tärkeitä töitä tekeville. Ja me muut muistamme olla sitten ainakin kilttejä niille omille lähimäisille. Nyt jouluradio päälle ja viimeiset rutistukset ennen joulua!

Suklaata!

Optimisti on ihminen, joka odottaa makeispatukan olevan pakkauksensa mittainen.

Laitan eilisen ruokavalioni raskauden piikkiin.
Tavallisesti syön aamiaisen (maailma on turvallisempi paikka, kun sen ei tarvitse kohdata minua aamusta alhaisen verensokerin kanssa), lounaan töissä, ehkä jonkun välipalahedelmän, illalla toisen lämpimän ruoan ja sitten jotain iltapalaa kuten leipää. Eikös ole todella kiinnostavaa ja huiman yksilöllistä? Olen jo täälläkin tullut kertoneeksi, että nälkäisenä en todellakaan ole parhaimmillani, joten ihan kaikkien kannalta on parasta että syön säännöllisesti. Yleensä järkevään ruokailuun kannustaa myös se, että jos menen typeryyksissäni syömään jotain makeaa tyhjään mahaan, olo on karmea. Meinaa tulla oksennus.

Mitä tapahtuikaan eilen? Yritin kotimatkalla miettiä, mitä oikeaa ruokaa haluaisin. En keksinyt - ainoa, mitä teki mieli, oli suklaa. Kaupassa sitten ostin ”joitain nopeaa ja helppoa”. Kuitenkin edelleen ajattelin vain suklaata, joten päätin ostaa myös konvehtirasian. Illalla kuitenkin tulisi telkkarista tv-versio Missä kuljimme kerran -romaanista, sen kanssa voisi olla kiva napsia muutama.

Kotona aloin valmistaa ruokaa, mutta katseeni hakeutui aina vain suklaarasiaan. Uskottelin itselleni, että ei se nyt haittaa jos otan yhden Avasin rasian ja söin heti kolme. Sitten muutaman lisää. Ei mitään pahaa oloa. Ruoka valmistui, mutta sitä ei tehnyt yhtään mieli. Näykin väkipakolla miniannoksen ja vetäisin jälkiruoaksi letkeästi kaikki ensimmäisessä kerroksessa jäljellä olevat namut. Sitten tuli uni.

Herättyäni sohvalta ei edelleenkään ollut paha olo, vaan teki mieli lisää suklaata. Lopulta, kun  jäljellä oli koko rasiasta enää 6 konvehtia, alkoi tuntua sille, että nyt on ehkä hyvä. Mitään suolaista ei tehnyt mieli, joten ei mitään iltapalaleipiä. Söin siis eilen klo 12 lounaan jälkeen noin desin verran wokkia ja melkein laatikollisen konvehteja – ja olo oli mainio.

Ruokavalion kulmakivi

Kaiken kruunuksi piilotin rasian loppuine konvehteineen käsilaukkuun ja aion syödä ne tänään töissä kertomatta miehelle, joka ei ollut eilen illalla kotona, mitään näistä suklaaorgioista. Sokerirasitustestiä odotellessa...

Goottimummo

Tämä aforismi olisi viisi sanaa pitkä, jos se olisi seitsemän sanaa lyhyempi.

Nimipohdintojen jatkuessa törmäsin vinkistä nimigeneraattoriin. Nimen miettimisessä lapselle siitä ei ollut mitään apua, mutta kieltämättä ihan hauska vehje noin muuten.

Alkuun valitaan haluaako tytön, pojan vai määrittelemättömän nimen sekä montako nimeä on haussa. Generaattorista saa lisäksi valita minkä maalaisen tai kulttuuritaustaisen nimen haluaa. Sitten päästäänkin jo tosi jänniin lisävalintoihin. Voi haluta historiallisen tai raamatullisen nimen, tai ehkä sittenkin keiju- tai painijanimi.

Joistain nimiehdotuksista ymmärtää hyvin, miksi ne on johonkin kategoriaan laitettu, mutta toiset jäivät arvoituksiksi. Naurattamaan pisti se, että lapsosen mummin nimi ilmestyi ehdotukseksi goottinimestä. 

Kierroksilla

Et voi myöhästyä, ennenkuin saavut paikalle.

Luin Henkka Hyppösen hienot ja monet sosiaaliset mediat kiertäneet ohjeet joulustressin maksimoimiseen. Nämä jututhan kuuluvat jouluun samoin kuin kesään kuuluvat ohjeet aurinkorasvan käyttämisestä ja lomastressin välttämisestä. Tykkäsin listasta varmaan myös siksi, että aika moni kohta kolahtaa itseen.

Meillä todellakin syödään itse leivottuja pipareita. Niitä leivotaan sukureseptillä yhdessä äidin ja siskon kanssa – en kuitenkaan osaa sanoa saiko pieneni vielä mahaan asti tästä hyviä muistoja. Annan sinnikkäästi pikkulahjoja ystävilleni – jätän tosin väliin loukkaantumisen siitä, että toiset eivät koe tarvetta tähän.  Tänä jouluna tein vielä monia lahjoja itse, vieläpä kotoilun hengessä materiaaleja kierrättäen! Ja viime tippaan jää meillä aina jotain, sitä voi sitten miettiä ruuhkaisen ostoskeskuksen joululauluista nauttiessa. Viimeinen naula arkkuun lienee se, että aiomme vierailla monilla sukulaisilla pyhien aikana.

Kuva: http://www.sunnuntaipiparitalo.fi/

Stressiä en kuitenkaan tunnusta kokevani. Homma juju on tietysti siinä, että ihan itse olen valinnut ja halunnut toimia niin kuin olen. Olen realisti sen suhteen, että kun emme ole pyhinä kotona ja asunto on myös jouluna yhtä kokorajoittunut kuin arkena, joten meille ei tule omaa joulukuusta. Siivoamisesta ei tarvitse ottaa normaalia arkisiivousta suurempaa hätää, tai miettiä vihamielisiä allergikkoja, kun on itse kylässä. 

Toivottavasti myöskään kyläilykohteet eivät ota meistä stressiä, vaikka molemmilla on ruokarajoitteitakin. Lupaan, että emme kynttilänvalossa yritä löytää mahdollista pölyä nurkista.

Aikaa ja ruokaa

Hyvinä aikoina tulee hyviä muistoja… huonoina aikoina tulee hyviä opetuksia.

Lapset, äidit ja synnytykset saavat taas palstatilaa. Päivän uutistarjontaan mahtuu kuolleen diktaattorin lisäksi mm. tutkimus, jossa on seurattu sikiöaikaisen aliravitsemuksen vaikutuksia.  Selvisi, että naiset, joiden äidit olivat alkuraskaudessa heitä odottaessaan kärsineet aliravitsemuksesta, kuolivat sydän- ja verisuonitauteihin, syöpään tai rintasyöpään selvästi todennäköisemmin kuin muut. Tämä(kin) taas todistaa kuinka kauaskantoisen arvokasta odottavien äitien terveydestä huolehtiminen kehitysmaissa on tai olisi. Ja sen, että kenenkään ei todellakaan pidä mennä laihduttamaan odotusaikana.

Paasausvaiheestani päästyäni, silmiin osui myös muutama kotimaan uutinen. Synnytyksistä on listattu paljon numerodataa vuodelta 2010. Esimerkiksi: suunnitellusti kotona syntyi vain 12 lasta, kun taas suunnittelemattomia kotisynnytyksiä oli 81. Kotisynnyttäminen on siis todellinen marginaali-ilmiö. Pitkistä välimatkoista sairaalaan kertonevat 57 matkalla sairaalaan tapahtunutta synnytystä. Meidän pirpana kuuluu ainakin suunnitelmien mukaan suureen vauvaenemmistöön, kun syntyy HYKSissä, joka ei itse asiassa ole fyysisesti yksi sairaala, vaan kolme pääkaupunkiseudun sairaalaa yhdessä. Samalla tavalla syntyi 2010 joka neljäs lapsi.

Mediakatsauksen tänään päättää suomalaistutkimus, jossa selvisi, että äidit ovat melkoisen tyytyväistä porukkaa – riippumatta siitä ovatko kotiäiteinä tai työelämässä. Hyvä juttu! Tulosta himmentää tosin se, että työssäkäyvät äidit kokivat muita eurooppalaisia kanssasiskojaan useammin työnteon vähentävän aikaa perheeltä. Ei mikään ihme, sillä suomalaisäidit kävivät muita eurooppalaisia selvästi useammin täysipäiväisesti töissä.

En varmaan ole ainoa, jonka mielestä suomalaisen työelämän joko-tai-mentaliteetti on melko kummallinen.  Osa-aikaisuus ei oikeasti voi olla työnantajille kovin huono tai vaikea asia, kun se kerran toimii monissa muissa maissa. Perheille osa-aikaisesta työnteosta löytyy äkkiseltään vain hyviä puolia: perheelle on aikaa, vanhempi ei jää moneksi vuodeksi työelämän kelkasta ja ei ole tarpeen jättäytyä täysin yhteiskunnan tukien varaan.

Saas nähdä, miten itse tässä vaiheessa vuoden päästä yritän ratkaista perhe-työelämä-yhtälöä.  Tänä vuonna joka tapauksessa kaikille perheille joululahjaksi näillä perusteilla aikaa ja ruokaa!

Sukupuolen vaikeudesta

Parempi on keskustella kysymyksestä ratkaisematta sitä kuin ratkaista kysymys keskustelematta siitä.

Jatkoin eilisestä tyttö/poika-kysymyksenpohtimista. Eräs tuttuni oli nimittäin viisaasti todennut, että on tulokas kumpi vaan, tieto saa aikaan jonkinlaisen kriisin. Ainakin jos on taipuvainen analysoimaan asioita liiankin kanssa.

Nykymenossa, tai no jos rehellisiä ollaan niin varmaan kaikkien maailman aikojen menossa, on omat epäreilulta ja valtavilta tuntuvat haasteensa yrittipä sitten kasvattaa onnellista ja tasapainoista yksilöä riippumatta siitä onko tuo yksilö tyttö vai poika. Media sulloo tyttöjä, poikia, miehiä ja naisia muotteihin, joihin ei luonnostaan sovi varmaankaan kukaan. Kukaan tuskin haluaa itse olla tai lapsensa olevan joko ulkonäkökeskeinen neitsythuora tai tunteeton treenattu keho, jonka ainoa toimintamalli elämässä on väkivalta.

Ja juu, median syyttely on niiiin kulunutta. Eivätkä median sisällöt ole puhtaasti lähtöisin mediasta itsestään. Syksyllä uutisoitiin päiväkodeissa tehdystä tutkimuksesta, jossa videoinnit paljastivat, että hoitajat tiedostamattaan käsittelevät tyttöjä ja poikia erilailla. Ja nimenomaan erilailla sukupuolen mukaan, eikä yksilöllisen lapsen. Ja jos varhaiskasvatuksen ammattilaisille käy näin, niin ihan varmasti sama pätee tavallisiin pulliaisiin.

Henkilökohtainen on siis jälleen kerran poliittista.  Onneksi vauva taitaa alkuun olla enemmän vaan vauva, kuin tyttö tai poika. Samat nukkumiset ja syömiset leimaavat molempien alkutaivalta. Siinä on sitten äidillä, isällä ja muulla lähipiirillä tutustua uuteen ihmiseen omana tyyppinään.

Kuten tästä hölinästä voi arvata, niin saimme paljon puhutun tiedon eilen ultrassa. Onnesta soikeita olimme lähtiessämme, sillä pienellä on kaikki hyvin ja hän kehittyy hienosti. Varmasti kerron täälläkin aikanaan, kumpi meille on tulossa. Hetken kuitenkin vielä onnellisena kriiseilen.

Saammeko tietää, haluammeko tietää?

Rakkaus katsoo kaukoputkella, kateus mikroskoopilla.

Tänään on kauan odotettu päivä: menemme rakenneultraan. Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun edellisen kerran pääsimme kurkistelemaan kaverin menoa vatsassa. Silloin hän oli kokonaisuudessaan noin kuusisenttinen, tässä vaiheessa keskiarvopituus on noin 25 senttiä. Painokin on moninkertaistunut (toim. huom. vauvan, ei äidin).

Tämän ultran suuria kysymyksiä on pienen hyvinvoinnin ja kehityksen edistymisen lisäksi se, onko tulokas tyttö vai poika. Kuten olen aiemmin kertonut, olemme varmaankin sen verran uteliaita, että mikäli pikkuinen paikkojansa vilauttaa emme malta olla kuulematta. Tosin ei olisi ensimmäinen kerta, kun toimin tilanteissa eri tavoin kuin olin ajatellut noin intuition tai fiiliksen pohjalta. Ja koko ajan täytyy pitää mielessä, että tietoa ei a) välttämättä saa ja b) kyseessä ei itse asiassa ole tieto, vaan arvio.

Tässä vaiheessa sukupuolta kysellään ehkä siksi niin innolla, että paljon muuta ei pienestä vielä tiedetä. Onko sitten vaara, että sukupuoli alkaa ohjailla omia ajatuksia liikaa? Alanko hyvistä aikeista huolimatta ajatella, että lapsesta tulee varmaankin tällainen, kun hän kerran on poika/tyttö? En tiedä, tiedän vain että olen hyvä huolestuttamaan itseni tällaisia pohtimalla.

Mikä sitten muuttuisi odotuksessa, jos tänään selviää tuleeko meille tyttö vai poika? Aika vähän varmaankaan… Suunnitelmissa ei ole värikoodatun vaatevaraston hankkiminen tai lastenhuoneen sisustaminen sukupuolen mukaan.  Esimerkiksi unissani, joissa vauva on syntynyt, ei ole tullut esiin kumpi hän olisi. Oma olo oli alkuraskaudesta ehkä hienonhienosti kallellaan poikaan päin ja nyt taas tuntuisi hippusen enemmän tytölle. Varmaa on, että sukupuoli ei vaikuta siihen kuinka toivottu ja rakastettu pienemme on.

Kulttuurikasvatusta

Huonoja löytöretkeilijöitä ovat ne, jotka päättelevät, että maata ei ole, koska näkevät vain meren.

Mikäli uskomme odottaville vanhemmille eri suunnista tulvivaa materiaalia, vauvelimme alkaa olla niin iso, että hänen on aika alkaa oppia olemaan suomalainen. Ja miksi emme uskoisi, sillä ihan simppeleistä aistihavainnoista tämä kulttuuriin kasvaminen lähtee.

Kotoutuminen alkaa, kuten muillakin, kielenopiskelulla. Tässä vaiheessa pieni kuulee jo ääniä, ja alkaa tunnistaa oman perheensä äänet. Itse tosin epäilen, että hän vain tulee eniten tutuiksi niiden äänien kanssa, joita useimmiten kuulee, mikä usein sattuu olemaan oma perhe. Saatan toki aliarvioida syntymättömän lapseni älyä, kun oletan että hän ei vaistonvaraisesti voi tietää, että se möreämpi usein kuuluva ääni on hänen isänsä. Kulttuurillisesti tämä on merkittävää siksi, että kuunneltuaan meitä monta kuukautta, pienemme alkaa tunnistaa äidinkielensä äänteet ja erottaa ne muiden kielien äänteistä.

Suomalaisilla sanotaan edelleen olevan melkoisen vahva luontosuhde ja ilmasto on toki vahvasti elämässämme läsnä rytmittävine vuodenaikoineen. Jo vatsa-asukas saa osansa tästä kokemuksesta. Vauva nimittäin aistisi tässä vaiheessa kirkasta valoa kohtuun – mikäli a) tähän aikaan vuodesta olisi kirkasta valoa ja b) äidin ei lämmönsäätelyn vuoksi tarvitsisi kerrospukeutua. Näin tulee koettua ensimmäinen pimeä kausi jo ennen kuin on maailmaa nähnyt ollenkaan.

Kuva: http://www.ruokatieto.fi/

Kolmas jo alkanut kulttuurikasvatuksen muoto koskee ruokakulttuuria. Äidin ruokavalion maut nimittäin siirtyvät kohdun nesteeseen ja sitä kautta vatsa-asukin nieltäviksi. Näin hänelle kehittyy makukokemuksia siitä, mitä meilläpäin syödään. Koulutus jatkuu äidinmaidon kautta. Ainakin teoriassa näin tutuksi tulleet maut uppoavat pieneen hyvällä halulla myöhemmin, kun hän alkaa itse syödä kiinteää ruokaa. Näin joulun aikaan ruokavalioon kuuluukin paljon perinteisiä makuja, mutta kuinkahan hyvin pieni ymmärtää vielä sesonkiruokien käsitettä… Yritähän kultaseni nauttia nyt pipareista, joulutortuista ja glögistä, niitä tulee seuraavan kerran sitten vasta ensimmäisenä ”ulkojoulunasi”.

Santa Lucia

Kyllä allakassa päiviä piisaa, kun loppuu ostetaan uusi.

Tänään vietetään Lucian päivää. Minä olen aina jostain syystä tykännyt Luciasta kulkueineen.  Kukaan ei ainakaan voi väittää, ettei ulkona jatkuvaan pimeyteen ja sateeseen kaivattaisi edes kynttilänvaloa, jos lumesta onkin turha haaveilla.

Vaaleatukkaisena tyttönä olen myös itse osallistunut monet kerrat kulkueeseen. Tarhassa meinasin tosin olla hiukan katkera siitä, kun tyttö jolla oli ryhmän pisimmät hiukset sai olla itse Lucia – minä olisin tietysti halunnut olla päätähti. Tosin saattaa olla, että valintaan vaikutti muitakin tekijöitä, vaikka muistan vain tämän hiuskysymyksen.

Ehkä erityisin Lucia-kulkue oli osaltani vaihto-oppilasvuonna Amerikassa, jossa paikallinen Skandinavia-seura kutsui kaikki alueelle tulleet skandinaaviset vaihtarit joulujuhliin. Järjestäjien toivomuksesta improvisoimme heille yhteispohjoismaisen Lucia-kulkueen.

Vaikka en taida tänään sateessa mennä Luciaa tervehtimään, voi ainakin laittaa kynttilät palamaan ja kuunnella kaunista laulua.

Tukea ja turvaa

Kukaan ei todella kuuntele toista. Kokeile itse joskus ja huomaat miksi.

Synnytys on jälleen esillä mediassa. Tänään YLE kertoo, että yhä useammat haluavat mukaan synnytykseen niin sanotun doulan eli tukihenkilön. Doulan tärkeimpiä tehtäviä on kannustaa ja tukea äitiä, sekä välittää hänen toiveitaan kätilölle.

Doula-palvelun suosion kasvu kertonee siitä, että synnyttäjät kaipaavat läsnäoloa ja tukea enemmän kuin lääketieteelliseltä henkilökunnalta on saatavissa. Ei tarvitse kysellä kovin monelta aiemmin synnyttäneeltä kuullakseen, että synnyttäjä ja isä ovat saaneet olla pitkiäkin aikoja omine neuvoineen – mikä ymmärrettävästi on tuntunut varsinkin ensisynnyttäjistä turvattomalta.

Vaikka tässä vaiheessa oma ainoa varsinainen huoleni synnyttämisen suhteen on tosiaan se, että tuntuu olevan ihan tuurista kiinni miten meille osuva kätilö suhtautuu minuun, mukana olevaan isään ja koko synnytykseen. Tulen luultavasti olemaan hyvin neuroottisen tarkka, jotta minulle kerrotaan, missä vaiheessa synnytystä mitäkin päätöksiä esimerkiksi kivun lievittämisestä on viimeistään tehtävä.  Olen nimittäin kuullut aivan liian monta tarinaa, joissa kätilö on kertonut, että päätöksiä voidaan tehdä myöhemmin - mutta sitten, kun synnyttäjä olisi lievitystä halunnut, kerrotaankin, että on jo liian myöhäistä.

Itselleni en kuitenkaan usko haluavani doulaa. Ensinnäkin ajatus vielä yhdestä ihmisestä synnytystilanteessa tuntuu liialliselle, en halua että synnytykseni on mikään torikokous. Toisekseen, ja tärkeämpänä asiana, minusta on kätilön velvollisuus olla ihan itse perillä synnyttäjän tilanteesta ja kuunnella vaikkapa sitten isän välittämänä äidin toiveita, jos niitä ei itse pysty juuri silloin ilmaisemaan. 

Lahjoja lapsille

Jokaisella meistä on lahjoja. Harvinaista on sen sijaan uskallus seurata lahjaansa siihen tuntemattomaan minne se vie.

Raskaus tunnetusti herkistää myös tunteet. Minullakin on itku ollut herkässä monen kirjan, laulun, elokuvan ja tv-ohjelman kanssa. Jouluun kuuluu joka tapauksessa tunnelmointi, joka saattaa tänä vuonna olla siis ennennäkemättömän runsasta.

Onneksi herkistellä voi myös hyvän asian puolesta! Ilokseni työpaikkani on mukana Joulupuu-hyväntekeväisyyskeräyksessä. Joulupuun tarkoituksena on kerätä joululahjoja Helsingin 8500 lastensuojelun piirissä olevalle lapselle ja nuorelle. On selvää, että lastensuojelussa olevalle on jo sattunut elämässä jotain ikävää, joten olisi ihanaa, että he eivät jää ilman joulupukin tuomisia. Mukana keräyksessä on useita yrityksiä, mutta myös yksityishenkilönä voi ojentaa auttavan pakettinsa. Niitä kerätään ennen joulua Forumin kauppakeskuksessa.

Käytännössä homma toimii niin, että lahjaan laitetaan narulla (ei teipillä) pakettikortti, jossa kerrotaan tuleeko lahja tytölle vai pojalle (varmasti osan lahjoista voi merkitä sopivaksi kummalle vaan), minkä ikäiselle lahja on ja kuvataan paketin tarkka sisältö. Sosiaalivirastossa näiden pakettikorttien mukaan lahjat ohjataan lapsille – ja kortit tietysti vaihdetaan sellaisiin, joissa lukee lapsen nimi.  Lahjan ei tarvitse olla kaupasta, vaan myös esimerkiksi uudet itse tehdyt käsityöt otetaan ilolla vastaan. Ja mikäli oma mielikuvitus tai kokemus lapsista ei riitä, on kampanja kerännyt vielä vinkkilistan eri-ikäisten lasten lahjoista.

Mielestäni parasta tässä on auttamisen konkreettisuus. Vaikka samalla euromäärällä saattaisi tehdä enemmän kehitysmaissa lasten hyväksi, tuntuu ihanalle paketoida ihan oikea paketti ja laittaa se eteenpäin hyvien toivomusten kera. Ja mikäänhän ei estä tukemasta tänä jouluna myös kehitysmaiden lapsia esimerkiksi toisenlaisten lahjojen muodossa (esim.http://www.toisenlainenlahja.fi/, http://www.pehmeapaketti.fi/)!

Maailma ei näillä pelastu, mutta siihen saattaa tulla hippusen verran enemmän hyvää joulumieltä.

Pikku pähkinä

Kun kulkuri on varoissaan, häntä sanotaan turistiksi.

YLE:n nettisivuilla on tänään juttua harvinaisista nimistä ja niiden käsittelystä Oikeusministeriön nimilautakunnassa. Lautakunta on linjannut, että mm. Atominos ja Macadamia eivät ole sopivia nimiä suomalaislapsille. Kuulemma noin puolet käsiteltävistä nimistä ei mene läpi. Toisaalta käsittelyyn tulee vain muutamia kymmeniä nimiä, kun lapsia syntyy noin 60 000 vuodessa. Jotta nimi hyväksytään, sen pitää sopia kielikorvaan ja nimistöön. Tiukkapipoisia lautakunnassa ei kuulemma olla. Läpi ovatkin menneet mm. Kiirus ja Jackeriina.

Ei auta, vaikka lapsi olisi ihan näiden pähkinöiden näköinen.

Lapsen nimeäminen ei ole helppoa. Hirveä vastuu painaa, kun siitä meidän valitsemasta nimestä tulee iso osa pienen identiteettiä. Vaikka eihän se nimi tunnetusti miestä pahenna, jos ei mies nimeä. Jos nyt kuitenkin pyrkisi vähentämään koulukiusaamisen riskiä edes sen verran, että nimi ei ole ihan mahdoton.  Toisaalta oma kullanmuru tuntuu tietysti niin erityiseltä, että hänelle haluaisi antaa sellaisen nimen, jota ei ole ihan joka toisella saman ikäisellä.

Miehen suvussa varsinkin pojat ovat saaneet toisia nimiä isovanhempiensa mukaan. Tavallaan ymmärrän kivan jatkuvuuden idean, mutta olen todennut, että meidän lapsi saa kyllä ihan omat nimet. En myöskään lämpene väännöksille ja johdannaisille meidän vanhempien nimistä.

Ymmärrän kyllä huomattavasti paremmin Jackeriinan vanhempia kuin niitä, jotka nimesivät lapsiaan Ridgeksi ja Brookeksi Kauniiden ja Rohkeiden mukaan. Ehkä erikoisuuden tavoittelu ei kuitenkaan ole meidän juttumme. Haussa on nimi, joka on selkeästi tunnistettavissa nimeksi, jota ei ole keksimällä keksitty, mutta joka ei olisi ihan yleisimpien etunimien top 10:ssä.  Muutamia vaihtoehtoja onkin jo pyöritelty, niin tytölle kuin pojalle.

Mikä meitä yhdistää

Ainoa tapa levittää onnellisuutta on jakaa se jonkun kanssa.

Maanantain juhlimiset meni hyvin ja kivasti. Ja niiden jälkeen eilinen itsenäisyyspäivä tosiaan ihan kotioloissa. Onneksi Yleisradio tarjosi sohvaperunoille perinneohjelmaa, kuten Tuntemattoman sotilaan ja tietysti Linnan juhlat. Itse tarjosimme paahtopaistia ja uunijuureksia, mikä onkin itse asiassa loistavaa laiskan juhlijan kattaus: ruoan piti lähinnä olla möllöttää uunissa pitkään. Jälkkäriksi jäätelöä.

Maha sai kemuissa taas uusia faneja. Emme ole kertoneet raskaudesta esimerkiksi Facebookissa, joten monet ihan tututkin ihmiset, joiden kanssa ei tule syystä tai toisesta nähtyä kovin usein, pääsivät yllättymään positiivisesti (tai ainakin toivottavasti positiivisesti).

Samalla huomasi, kuinka raskaudessa ja vauvojen saamisessa on jotain ihmisiä maagisesti yhdistävää. Puolitutut halailevat estoitta, luvalla ja luvatta halutaan taputella mahaa ja kokemuksia jaetaan avoimesti. Tyypit, joista sitä ei ikinä uskoisi, kertovat herkistellen kokemuksiaan isäksi tulosta. Tietysti alkoholilla saattoi muiden kuin itseni osalta olla osuutta asiaan…

Minusta huomio on ainakin toistaiseksi tuntunut mukavalle. Vauva on meille iso juttu, joten on kivaa, että odotus saa aikaan reaktioita myös toisissa. Saa tietysti nähdä, mikä on suhtautuminen sitten, jos väsyneenä ruuhkaisessa ruokakaupassa joku täysin tuntematon haluaa tulla taputtelemaan vatsaa…

Mamma juhlii

Maanantaisin tunnen itseni Robinson Crusoeksi saarellaan: odotan perjantaita.

Vaikka on pimeää ja vetistä, eikä suinkaan talvista on sentään samalla myös pikkujoulukausi tai muuten vaan yleisesti juhlakausi. Tänään useammatkin järjestäjät ovat innostuneet huomisesta vapaapäivästä, joten päädymme sukkuloimaan kaksissa juhlissa. Ei ihan tavallista maanantaitoimintaa siis.

Odottavan äidin juhlinta eroaa ainakin omalla kohdallani aiemmasta juhlimisesta. Tietysti on alkoholikysymys. Vaikka en ennenkään pyrkinyt cocktailkutsuilla konttauskuntoon, joutuu nyt pohtimaan onkohan siellä muistettu mitään alkoholitonta vaihtoehtoa. Kaikki eivät muista. Tai jos en halua juoda makeaa limua koko iltaa, pitäisikö ottaa teinityyppisesti oma pullo mukaan. Uusi musta muuten käsitteli aikanaan alkoholittomia maljajuomia – pommac ei siis suinkaan ole ainoa vaihtoehto.

Seuraava ero tulee pukeutumisesta. Toistaiseksi nilkat ovat kyllä kestäneet korkokengät, eikä jalkojen turvotus vielä vaivaa. Sen sijaan juhlavaatevalikoimani ei oikein sovellu vatsan kanssa käytettäväksi. En halua näyttää sille, että olen väkipakolla ahtautunut johonkin, enkä varsinkaan halua että olo on ahtautunut. Onneksi ihana siskoni lainasi minulle mekkoaan, joka hämmentävästi empireleikkauksen ja liehuhelman avulla soveltuu niin hänen pitkälle ja hoikalle kuin minun lyhyelle ja vauvamahaiselle olemukselleni.

Hyvä puoli on se, että taksijonossa ei ole tarve seistä turhautumassa, kun olen nykyään aina ajokunnossa. Tosin jos muut juhlijat haluavat samaan kyytiin, saavat varautua siihen, että aamuun asti ei biletetä, sillä minulle tulee uni silmään melko herkästi.

Kutsua Linnan juhliin ei kuulunut, joten huomista itsenäisyyspäivää juhlittaneen sitten rauhallisesti kotioloissa.

Äh, tahtoo kans!

Elämänohje, jota voi kutsua "Pandoran säännöksi". Älä koskaan avaa laatikkoa, jota et ole itse sulkenut.

Aamun Hesari kertoi, että ensi vuonna vietettävän Design Capital vuoden yhtenä osana äitiyspakkauksen laatikon ulkoasu uudistetaan. Nykyinen on valkoinen Kelan logolla.

Uusia ideoita voi käydä katsomassa täällä: http://www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/081111123911AS?OpenDocument

Ihan mahtava idea! Moni vauvahan nukkuu ensimmäiset kuukautensa kyseisessä laatikossa, tietääkseni myös minä itse kultaisella 80-luvulla.  Sivuhuomiona, kokeilkaapa huviksenne joskus kertoa esim. amerikkalaisille, että Suomessa valtio jakaa vauvoille vaatteita ja sitten siinä laatikossa voi nukkua. Kauhistuneet ulkomaalaiset pohtivat samanlaisiin univormuihin puettuja pelkässä pahvilaatikossa yönsä viettäviä vauvoja ja ovat tosi iloisia, että heillä valtio ei puutu tällä tavoin perheiden elämään.

Vaikka lasta ei laatikossa nukuttaisi, niin mieluummin minä käyttäisin kaunista laatikkoa esimerkiksi säilytyslaatikkona. Ainoa probleemi hienossa systeemissä on se, että meidän vauveli syntyy muutaman kuukauden liian aikaisin! Joudumme siis tyytymään tylsään laatikkoon, pöh.

Esikoisen esikoinen

Huipulla on yksinäistä - Mutta siellä syö paremmin.

Oivalsin kesken työmatkan ruuhkabussissa, että meidän pienestä tulee oman perheeni toinen esikoinen. Siihen asti minä olen perheeni ainoa esikoinen. Isäni ja äitini ovat molemmat pikkusisaruksia ja siskoni on pikkusisko. Miehellä on kaksi vanhempaa sisarusta.

Saman perheen lasten syntymäjärjestyksen vaikutuksesta lapsen elämään on monia uskomuksia ja jonkin verran asioita on tutkittukin. Silloinkaan ei kuitenkaan olla yksimielisiä siitä, mikä erilaisuuden taustalla todella on.

Esikoisia on pidetty älykkäinä suoriutujina. Vau.fi kertoo, että norjalaisissa ja hollantilaisissa tutkimuksissa esikoisten ÄO on havaittu hieman myöhemmin syntyneitä korkeammaksi. Osittain tätä on selitetty sillä, että esikoinen saa syntyessään itselleen kaikki vanhempien käytettävissä olevat resurssit, olivat ne sitten aineellisia tai aineettomia, kuten aikaa ja huomiota. Toisaalta joissain tutkimuksissa on huomattu ”esikoisvaikutusta” myös kaksosista ensin syntyneellä ja tuskin häneen panostetaan enempää kuin kaksoissisarukseensa.

Asian kääntöpuolena voi ehkä pitää sitä, että esikoinen on monessa asiassa läpi kasvunsa vanhempiensa harjoittelukappale. Hänen kanssaan joudutaan aina uusiin tilanteisiin. Monessa perheessä esikoiset ovat sitä mieltä, että nuoremmille oli lepsummat säännöt, kun esikoisen kanssa oli käyty  tiukkaakin rajanvetoa.

Esikoisten sanotaan olevan persoonaltaan mm. päämäärätietoisia, dominoivia, tunnollisia ja myös neuroottisia. He ovat järjestelmällisempiä ja toimivat sääntöjen mukaan. Hyväksyntää esikoinen saa parhaiten olemalla mukautuvainen, avulias, itsenäinen ja reipas. Sisarusten synnyttyä esikoinen myös usein oppii vastuunkantajan roolin.

Pieni tulee tietysti olemaan (ainakin aluksi) myös ainoa lapsi. Heistä kansanviisauksilla on aika vähän hyvää sanottavaa. Omassa lähipiiristä löytyy kyllä ainoita lapsia, eivätkä he ole narsisteja tai kyvyttömiä toimimaan ryhmässä. Ehkä sisarussuhde on kuitenkin jotain sellaista, mitä on mahdoton täysin ymmärtää, jos sitä ei ole.

Syntymäjärjestyksen vaikutus taitaa olla kuin horoskoopit, niistäkin voi poimia tiettyjä piirteitä, jotka pätevät itseen ja jättää huomiotta ne, mitkä eivät oikein istu. Tulevaisuus näyttänee tunnistanko joskus itse esikoisena oman esikoiseni kokemuksia eri tavoin kuin perheen vauva kuopus-isänsä.

Kalenterin kertomaa

Kun seisot tähtien alla, älä silloin valita että elämässäsi ei ole valopilkkuja.

Huomenna on joulukuu! Kuulun ehdottomasti siihen ihmisryhmään, jonka mielestä talvi olisi paljon huonompi juttu ilman joulua. Joulukuun alkaessa en enää ahdistu joulumusiikista kauppakeskuksissa, minusta on kivaa miettiä joululahjoja (sekä antamista että saamista) ja vuodesta tuntuu puuttuvan jotain, jos ei kerran vuodessa ole syönyt niitä perinteisiä jouluruokia. Joulu on jees -asenne on varmasti osaksi verenperintöä sekä kasvuympäristön vaikutusta: äitini on kaikenkaikkinen juhlapyhäihminen.

Vaikka jouluun ei olla vielä ihan ”valmiita”, on meillä jo juotu glögiä ensimmäisen adventtikynttilän valossa. Siivouspäivä ajoitettiin niin, että tänään voi kaivaa kellarista joulukoristeet esille ja ripotella joulua pitkin asuntoa.  Erityisen tärkeää on laittaa toimintavalmiuteen joulukalenterimme, jossa on täytettävät taskut. Ei siis jauhonmakuista bulkkijoulukalenterisuklaata, vaan ihania pikkuylläreitä joka aamu aattoon asti. Ihanaa. Mies yrittää joskus piikitellä, että mikä olikaan ikäni, kun intoilen joulukalenterista. Pöh, sanon minä, katkeria ne jotka eivät osaa iloita pienistä arjen ylittävistä asioista. Joviaalisti toki tarjoudun samalla olemaan laittamatta hänelle yllätystä kalenterin taskuun, jos kerran joulukalenterit on rajattu vain lapsille ja lapsenmielisille. Logiikkaa ravistelevalla tavalla hänen yllätyksiensä poisjättäminen ei kuitenkaan kuulemma ole toivottavaa…

Hauska askarteluidea Tiimarista, mikäli jollakulla ei vielä ole omaa joulukalenteria. Pitäisiköhän tällainen virittää ensi vuonna pikkuiselle...

Roinan karsimisteema jatkuu kuitenkin myös joulun suhteen. Aion surutta ja julmasti heittää menemään kaikenlaiset jostain päätyneet ei-kauniit-koristeet. Nehän ovat samanlainen käsittämättömyys kuin pahanmakuiset karkit! Monilla niistäkin on tietysti tarina, mutta voipi olla, että nykyisen aviomiehen joulutunnelmaa ei nosteta kattoon Coca-Cola-joulupallolla, joka on jäänyt talteen koska oli minun ja entisen poikaystäväni ensimmäinen varsinainen joulukoriste.

Ei ehkä kannata käyttää koko joulufiilistelyarsenaalia kerralla, joten jätetään piparkakkutalkoot ja Lumiukko myöhemmälle.  Joululaulujen kuuntelu alkaa myös huomisesta - paitsi sen yhden, jossa kuollutta lasta, joka kuolemansa jälkeenkin näkee nälkää, pidetään jostain syystä jouluisena.

Synnytyspelot - vol. 1

Hymyile! Huomisesta tulee vielä pahempi.

En muista monesko ”tunnemme itsemme täysin pöljiksi tämän vauva-asian kanssa” -kirjoitus tämä on.  Oletettavaa kuitenkin on, että niitä on tulossa lisää. Ja kun ajoissa oleminenkin on alkanut olla tapana, niin tässä kohta puolessa välissä raskautta on varmaan ihan hyvä aika avata synnytyspelkojen matopurkki.

Eilisellä kirjastoreissulla mukaan sattui nimittäin meidän talouden ensimmäinen vauva-aiheinen kirja, Outi Gyldenin kokoama Suomalainen vauvakirja. Noin yhteensä pariskuntana pääsimme lähes 400-sivuisen opuksen puoleenväliin lukemalla sitä vuorotellen ja hihkumalla joitain kohtia toisillemme ääneen. Hyväksi puoleksi kirjalle siis laskettakoon, että se on hakuteosmaisuudessaan helposti hahmottuva.

Itse luin tarkemmin raskausosiota, josta suuri osa oli toki jo tuttua huttua muistakin materiaaleista. En kuitenkaan ollut tiennyt, että raskauden aikainen masennus on yhtä yleistä kuin paljon enemmän puhuttu synnytyksen jälkeinen masennus. Kuulemma 40 % odottajista saa joitain psyykkisiä oireita, monet niistä toki lieviä.

Mies jatkoi lukemista synnytyskohdasta ja siitähän se riemu tietysti repesi. Saimme esimerkiksi tietää, että äiti ei saisi syödä ennen synnytystä. Minä olen kuuluisa nälkäkiukkuaja jopa siinä määrin, että meillä on autossa aina varalta myslipatukoita. Kärsivällisyyteni ja sietokykyni yhtään minkään suhteen ovat nälkäisenä hyvin lähellä nollaa – jos automatka nälkäisenä on meille kidutusta, niin mitä sitten mahtaa olla synnytys, joka voi kestää yli vuorokauden!?

Miestä huoletti kohta, jossa kerrottiin, että useat synnyttäjät vaipuvat mustaksi aukoksi kutsuttuun epätoivoon synnytyksen vaikeimpina hetkinä. Silloin tukihenkilön tehtävä olisi valaa äitiin uskoa ja uutta voimaa. Rakkaalla miehelläni on monia hyviä puolia, mutta hän on varmaankin maailman top 10 huonoimpia lohduttajia tai piristäjiä ja tietää sen vallan hyvin itsekin. Jos minä vaivun johonkin masennuksiin ja siitä toipuminen on miehestä kiinni, todennäköisin lopputulos on se, että lapsi toteaa, ettei syntyminen todellakaan kannata.

Niin, että onnea vaan sille kätilölle, joka saa ristikseen sen hullun pariskunnan, jossa nainen raivoaa ja mies vain pahentaa tilannetta.

Pieniä ja suuria

Ihmisaivoissa on 12 miljardia solua. Ja millainen työttömyys siellä usein vallitseekaan.

Viikonloppu meni aika unisissa tunnelmissa. Ihan kuin alkuraskauden väsymys olisi palannut, tai sitten on vaan marraskuu ja kahdet päiväunet sekä aikaisin yöunille meno kuuluvat asiaan. Mikäs siinä, varsinkin kun sivussa ehti kuitenkin mm. nähdä pitkästä aikaa erästä ystävää ja juhlia yhdet 6-vuotissynttärit.

Luonnollisesti, kun läheisiä kokoontui, piti myös mittailla vatsaa, jonka sopivuus taitaa olla katsojan silmissä. Tuleva isä on sitä mieltä, että vatsan olisi pitänyt kasvaa enemmän, tulkittakoon malttamattomuudeksi. Tämän edellä mainitun ystävän mielestä maha on kasvanut vaikka kuinka paljon ja on aivan ihana, tulkittakoon optimismiksi. Useamman lapsen pyöräyttäneiltä sukulaisnaisilta vatsa sai hyväksyviä nyökkäyksiä, tulkittakoon realismiksi.

Oman navan tuijottelun ja nukkumisen jälkeen töissä tänään tulikin sitten herätys ns. isompiin asioihin. Hahmottelen ”kevyttä kyselyä” erään aiheen käsittelyn alustamiseksi ja kahlatessani läpi erilaisia referenssimateriaaleja vastaan tuli seuraava esimerkkikysymys:

How often, if at all, do you think about the meaning and purpose of life?
1 Often
2 Sometimes
3 Rarely
4 Never

Hiukan odotin seuraavana olevan avoin tila kertoa mahdollisesti löytynyt vastaus. Saattaa kuitenkin olla, että tämä ei pääse ”nopeasti täytettävään aloitusjuttuun” mukaan. Mutta jos maanantai vaikuttaa muuten turhalta päivältä, niin päivään tästäpä syvällisyyttä.

Kuva täältä: http://thinkloud65.wordpress.com/2011/05/28/meaning-of-life/

Öljytty vartalo

Lihavuus on onnellisten tuokioitten kertymää.

Hankin vihdoin kaupungilla pyöriessäni raskausarpien ehkäisyyn tarkoitetun tuotteen. Tätäkin ennen olen rasvaillut paisuvaa pötsiä, mutta käytössä on ollut ihan joku kaapista löytynyt perusvoide. Toistaiseksi mitään arpia ei ole onneksi ilmaantunut. Infopakettien mukaan näillä viikoilla maha ottaa yleensä kasvuspurtin, missä tietysti ihokin on kovilla, joten päätin varustautua täsmätuotteella.

Jo ennen raskaaksi tulemista olen pikkuhiljaa hivuttanut käytössä olevaa kosmetiikkaani kohti luonnonmukaisempaa ja vähemmän myrkyllistä. Ei varmaan yllätä, kun tuossa vieressä on harvojen seuraamien blogien listassa alan moderni klassikko, Kemikaalicocktail. Hommassa puolestaan yllätti se,  kuinka hidas prosessi kohdallani on. Tajusin varustaneeni kylppäriä hyvin pitkälle tulevaisuuteen, ilmeisesti aina hyvän tarjouksen sattuessa kohdalle.

Shampoo, hoitoaine, vartalovoide ja deodorantti ovat jo tukevasti luonnonmukaiset. Lisäksi on sheivailusaippua. Monesta tuotteesta odottaa myös seuraavaksi kehiin pääsyä uusi luonnonmukainen hankinta, mutta en todella henno olla käyttämättä jo hankittuja ”tavallisia” tuotteita ensin alta pois.

No, raskausarpia vastaan en ollut hankkinut varalta mitään, joten hommasin suoraan Weledan öljyn, jota olen nyt muutaman päivän aamuin ja illoin käyttänyt. Ensikokemuksilla öljy tuntuu ainakin kovin riittoisalle, hyvin pieni määrä riittää. Eikä ole ihoa kiristänyt. Aika näyttää, miten niiden raskausarpien kanssa käy.

Pyörät pyörimään

Henkilöllä, jolla on vähiten kokemusta, on eniten mielipiteitä.

Olen tehnyt vauvalle ensimmäisen hankinnan! Ostin vaunut. Vaunujen ostaminen 5 kuukautta ennen tulokkaan syntymää ei liene kätevyyden huipentuma, varsinkin kun asuntomme kokorajoitukset huomioon ottaen. (En ala tässä kertoa olemattomasta edistymisestä uuden kodin etsimisen rintamalla, koska siitä ei ole mitään kerrottavaa.) Mutta olen ostokseeni huipputyytyväinen.

Vaunujen valitseminen on varsinkin esikoisen odottajille melkoinen rupeama. Kärryissä on vaikka mitä ominaisuuksia ja mistään et voi tietää, mitkä niistä olisivat käytännössä teidän tilanteeseen parhaat. Internetin ihmemaasta saa myös tässä asiassa ristiriitaisia kommentteja: yhden mielestä heittoaisa on aivan turha, toiselle se taas on ollut vaunujen tärkein lisämauste.

Meillä toivelistalle ominaisuuksista tuli, että pitää päästä liikkumaan kaupunkiolosuhteissa näppärästi, mieluiten niin, että eteneminen ei tyssää muutamaan portaaseen. Mielellään myös sellaiset, että ei ole tarvetta hankkia ja säilöä kolmia eri menopelejä eri tilanteisiin. Eli ei mitään leveitä ”hyökkäysvaunuja”, joita normaalivoimainen naisihminen ei jaksa nostella lyhyitä matkoja. Selkeä fakta oli, että minä ja mies olemme hyvin eripituiset, joten vaunujen työntöaisa ei voi olla kiinteä. Lisäksi tietysti Suomessa tulee vettä ja joskus luntakin. Käyttötavaran on myös tarkoitus kestää kulutusta ja osia olisi hyvä pystyä pesemään.

Sen sijaan en aio hölkätä vaunujen kanssa, - en tee sitä muutenkaan. Olen bussissa nähnyt muutaman kerran, kun kolmipyöräiset vaunut ovat olleet vähällä kaatua, joten ne on mielessäni iäksi leimattu turvattomiksi. Kokeneemmat myös vinkkasivat ottamaan huomioon mm. sen, että joskus on kiva pystyä työntämään vaunuja yhdellä kädellä ohjauksen siitä kärsimättä.

Näilläkin spekseillä meille suositeltiin monesta eri lähteestä yhtä tiettyä merkkiä ja muistettiin aina lisätä, mutta ne on kyllä tosi kalliit. Ja niinhän ne ovatkin, ainakin uutena. Mutta mepäs saimme omamme vinkin kautta käytettynä ja mukaan vielä vähän herkkuja (en ehkä olisi muuten hommannut mukitelinettä).  Äitiasioissa kokenut ystävä, joka tarkisti vaunujen olevan priimakunnossa, totesi näiden ainoaksi huonon puolen olevan muut kateelliset mammat hiekkalaatikolla.

Varsinaisia käyttökokemuksia luvassa siis tooodella paljon myöhemmin.

Äiti tietää kaiken - not

Huolestuminen on - mielikuvitus väärillä jäljillä.

Äidit osaavat kaiken, ainakin kaiken tärkeän. Tällainen uskomus kummittelee varmaankin lapsuuden peruna mielenpohjalla. Minä en osaa kaikkea, varsinkaan kaikkea tärkeää! Erilaisista havaituista puutteista nousee selkeästi sitä enemmän ”tälle täytyy tehdä jotain” -paniikkeja mitä selkeämmäksi vatsankumpu muodostuu.

Viimeisin en osaa tätäkään -kohtaus iski viikonloppuna Punaisen Ristin kurssilla. Kyseessä ei ollut ensiapukurssi, vaan käsittelyssä oli henkinen tuki erilaisia kriisejä kokeneille, joten myös omat toimintavalmiudet ja -kyvyt esimerkiksi auto-onnettomuustilanteessa nousivat esiin. Välittömänä reaktiona kurssin jälkeen aloin etsiä ensiapukurssia – edellisen kerran olen opetellut ensiapua 90-luvulla, joten nyt on paikallaan päivittää.

Kotiin päästyä vauhkosin miehelle, että meillä ei ole sammutuspeittoa. Ja että se on ihan vastuutonta, koska onhan se nyt ihan varma juttu, että sitten vauvan kanssa vähillä unilla joskus jää hellanlevy päälle ja sille lasketaan vaikka talouspaperirulla ja voilá meillä on tulipalo.  Mies ei olisi halunnut, mutta myönsi kuitenkin, että skenaario kuulostaa ihan mahdolliselle.

Olen myös onnistunut kokemaan syyllisyyttä hyvin hatarista tiedoistani eri vaunumalleja ja -valmistajia kohtaan. Onneksi tämä asia korjautuu suht helposti internetin ja kokeneempien avustuksella. Ja nyt kun oma päätös tulevasta menopelistä taitaa olla tehty, voi vapauttaa aivokapasiteettia jonkun muun vauvan selviämisen kannalta tärkeän tiedon selvittämiseen.

Tärkeäksi tiedoksi tuntuu kelpaavan myös aamun Hesarin tiedesivujen juttu siitä, että nännien näppylöiden määrä on yhteydessä äidin tuottaman maidon määrään, enemmän on parempi. Ehkä oli hyvä, että artikkelissa ei kerrottu, mikä määrä näitä näppylöitä olisi ”paljon”, niin ei voi hulluuksissaan laskea niitä pohtien, että onkohan määrä nyt riittävä ja tuleekohan niitä vielä lisää(ne kuulemma lisääntyvät raskausaikana).

Ja tässä vaiheessa vauvan syntymään on yli viisi kuukautta! Ehdin tässä ajassa joko kehittyä ylivertaisen hyväksi ja kaikkitietäväksi (epätodennäköistä), tulla hulluksi (ei-toivottavaa) tai  saan suuret palikat siihen pisteeseen, että voin luottaa siihen, että vauveli ei kuole huonon valmistautumisen johdosta (todennäköistä).


Näin tämän kaverini Facebook-päivityksessä - kerrassaan nerokas!



Äitiyslomaa kohti - askel 1

Elämässä on kummallista se, että jos kieltäytyy hyväksymästä mitään muuta kuin parasta, sitä myös hyvin usein saa.

Kerroin perjantaina esimiehelleni, että ensi vuoden puolella on kalenterissa melko merkittävä henkilökohtainen projekti, joka vaikuttaa työpanokseeni siten, että sitä ei tule olemaan muutamaan kuukauteen. Asettelin sanani kyllä hiukan toisin, mutta sehän se viesti työnantajan kannalta on, kun joku ilmoittaa jäävänsä äitiyslomalle.

En oikein osaa sanoa, oliko tämä kertominen nyt aikaisin vai myöhään. Nyt oli mielestäni kuitenkin otollinen aika, sillä ensi vuoden toimintaa tietysti suunnitellaan täyttä päätä. Lisäksi mahani alkaa olla jo näkyvä, jos en ole piilottanut sitä tunikaan.

Pomo, kolmen lapsen isä, otti uutisen oikein hyvin. Onnitteli ja ilmoitti jo hiukan ”katselleensa” että olisiko näin – mutta ei kuulemma arvannut naisihmistä lähteä onnittelemaan ennen kuin itse vahvistin asian laidan. Todella kivasti myös käski ilmoittaa heti, jos minun on töissä jotenkin vaikea olla.  On kyllä hyvä fiilis olla nyt töissä raskaana, kun tietää, että asiaan ei suhtauduta harmina, jonka yritys saa niskaansa palkkaamalla nuoren naisen.

Pomoa hiukan toppuuttelin, että eiköhän tässä vielä muutamat kuukaudet mene ihan hyvin. Teen kuitenkin siistiä sisätyötä tietokoneen ääressä, enkä esimerkiksi nostele mitään raskasta tai käsittele vaarallisia kemikaaleja. Ihan vielä ei siis kannata laittaa seinälle aamukampaa, mutta sieltä se on tulossa – äitiysloma.

Sydän lyö bum-bum-bum

Jos kannat lapsuutta mukanasi, et vanhene ikinä.

Tänään oli meidän toinen varsinainen neuvola – ja aikataulusyistä ensimmäinen kerta, kun tapasimme oman neuvolatätimme. Olen muuten koko ajan puhunut nimenomaan neuvolatädistä, varmaan koska lapselle neuvolan hoitajaa tulee varmaankin täditeltyä…

Hyvin tulimme juttuun.  Terveydellisesti äiti todettiin hyvinvoivaksi, mitä nyt välillä hiukan huimaa alhaisen verenpaineen vuoksi. Hemoglobiini oli jopa noussut, mikä oli hyvä juttu, kun ekalla kerralla epäiltiin, että rautakuuri pitäisi aloittaa. Ehkä sitä on jotenkin huomaamattaan lisännyt rautaa ruokavalioonsa, vaikka mitään tietoista en ole asian eteen tehnyt.

Kohtukin oli kuulemma hyvin muodostunut - näin esikoista odottaessa ei oikein osaa suhtautua moisiin kehuihin. Kiva, että olen siis sisäisesti kaunis! Tärkein eli vauvan vointi vaikutti hyvälle myös. Liikkeitä en vielä tunne. Kuuntelimme sydänääniä ja siellä se paukutti menemään hyvin.  Sitä ääntä on kyllä ihana kuunnella!

Tuleva isäkin oli mukana, että pääsi kuulemaan elonmerkkejä lapsestaan. Kivasti hoitajat ovat miestä huomioineet kaikissa tapaamisissa, joita meillä on ollut, vaikka ns. kova asiasisältö onkin minun ja vauvan terveyden seurannassa. Ja saapa samalla uutta tietoa vaimostaan, painoni (en ole sitä aiemmin suostunut kertomaan) ja esim. sen että minulla ei ole kuppaa.

Kello on kaksi ja kohdussa kaikki hyvin!

Pitäisiköhän hommata neuvolakortille kiva kotelo? Nämä pöllöt ovat Lumiketun: http://lumiketun-puoti.blogspot.com/

I'm never gonna dance again...

Ihmisillä, jotka väittävät, etteivät anna pikkuasioiden häiritä itseään, ei ole koskaan ollut hyttysiä makuuhuoneessaan.

…ainakaan tanssitunnillani ennen kuin olen äiti. Siinäpä vasta hurja ajatus!

Eilen konkretisoitui ensimmäinen oikea ”uhraus” lapseni eteen.  Jostain syystä tajuan samalla vasta nyt, että en ole kokenut esimerkiksi puna-, valko- ja kuohuviinistä luopumista oikeastaan varsinaisena uhrauksena. Etukäteen olisin luullut, että niistä luopuminen olisi tuntunut edes himppaisen vaikealle. Mutta ei, muutaman kerran on päässä käväissyt ajatus viinilasillisesta, mutta kun olen samalla sekunnilla muistanut (niin ei sitä ihan koko ajan mieti kuitenkaan) olevani raskaana, ei ole tullut mitenkään paha mieli siitä, että nyt jää viinit juomatta.

Mutta se suuri uhraukseni: en voi käydä enää rakkaalla tanssitunnillani. En todellakaan ole mikään puoliammattilainen, vaan ihan omaksi ilokseni olen käynyt muutaman vuoden kerranviikossa tunneilla. Yksi kerta on aina puolitoista tuntia ja siihen mahtuu lämmittelyä, tekniikkaa ja tietysti koreografioiden tanssimista. Tunnilla hypitään paljon ja meno ei muutenkaan ole kevyttä. Jo muutaman viikon olen huomannut, että vatsa hiukan painaa mukana ja fysioterapeutin ohjeistuksen mukaan nimenomaan hyppimiset pitäisi tässä vaiheessa odotusta lopettaa. Riskinä kun on ennenaikainen synnytys.

En todellakaan ole tyyppi, joka pystyisi innostuessaan himmailemaan ja eihän tunnista maksamisessakaan ole järkeä, jos siellä ei voi olla täysillä mukana.Eli heihei villit tanssikuviot ja tervetuloa rauhallisemmat pilatekset ja joogat. Toivottavasti kuitenkin nähdään taas, sitten äiti-elämässä.

Kumpikaan näistä wikipedian tanssiartikkelista napatun kuvan henkilöistä en ole minä :)

Valokuvia

Hyvä muisti on oppinut unohtamaan pikkuseikat.

Elämässä on paradokseja. Kuten se, että ajatuksella kootut oikeat kunnon valokuva-albumit ovat ihania, mutta niiden tekeminen on kauheaa. Kauheaa siis minusta, minä en nimittäin askartele kuin jonkinmoisen pakon edessä. Mikä (tähdennetään nyt vielä, ettei kukaan askartelijaihminen turhaan hermostu) ei ollenkaan tarkoita sitä, että en arvostaisi muiden tekemiä juttuja. Ystäväpiirissäni on mahtavan luovia käsityö- ja askarteluihmisiä, joita saan kiittää muun muassa aivan upeasta polttarikansiosta.

Tämän ristiriidan seurauksena minulla on laatikoissa ja tietokoneen uumenissa valokuvia noin kymmenen vuoden ajalta, jotka haluaisin laittaa albumeihin. Lisäksi on kaikenlaista oheissälää, kuten postikortteja, karttoja, sun muita lippulappuja.

Koska tunnun olevan suurten projektien nainen ennemmin kuin käytännöllinen teen vähän kerrallaan sitä mukaa kuin tehtävää ilmaantuu -tyyppi, olen ottanut tavoitteekseni saada ”elämäni tähän asti” albumeihin ennen pienen elämänmullistajan tuloa. Tähän mennessä olen päässyt vuoteen 2002…

Hermothan siinä menee: valokuvatarrat loppuvat kriittisellä hetkellä, sivulle ei mahdu sommittelemaan täydellisesti kaikkia saman aiheen kuvia, vaan yksi jää tyhmästi yli seuraavalle sivulle ja hitsi kun on vaikea muistaa oliko tuo mökkireissu ennen vai jälkeen tämän matkan.

Vaivan arvoista homma kuitenkin on, sillä jo vanhojen kuvien katselu on tosi hauskaa. Ja opettavaista. Vastaan tuli lomareissulta bikinikuvia, joissa omasta mielestämme näytimme ihan kauheilta läskeiltä. Nyt kun kuvia katsoo, niin ihan hyvällehän me näytimme (taisimme salaa tosin tietää sen itsekin, sellaiset oli keikistelyposeeraukset niissä kuvissa). Lisäksi tulee kertoneeksi paljon kaikenlaisia juttuja miehelle, joka minua ei vielä silloin tuntenut. Mies pohti oliko hassua katsella kiinnostuneena 18-vuotiasta, josta myöhemmin tulisi hänen vaimonsa.

Hommaan liittyy tietysti itselle vakuuttelu, että vauvan synnyttyä pidän alusta asti huolen, että kuvat päätyvät säällisessä ajassa albumiin. Saas nähdä.

Pienen kuvat voisi laittaa vaikka Anne Geddesin albumiin...

Kohdennettua mainontaa?

Jokainen näkee miltä näytät mutta harva tietää millainen todella olet.

Nykyään internetistä saa meistä kaikenlaista tietoa. Kuulemme usein myös, että mainostajat hyödyntävät innolla tätä dataa ja ruudussa vilkkuvat mainokset, jotka on suunnattu meille muun muassa iän, asuinpaikan ja kiinnostuksen kohteiden mukaan. Yle on nostanut tämän uutiseksi asti tänään.

Suuntauksen voi nähdä vähintään ärsyttävänä ellei jopa huolestuttavana. Ei minulla ole varsinaista halua jakaa monia asioita itsestäni erilaisia asioita kauppaavien tahojen kanssa. Siksipä en tykkäilekään kaikenmaailman hallimarketeista, vaikka arpoisivat mitä.

Omakohtainen kokemus ei kuitenkaan aina tue käsitystä siitä, että tietoa minusta hyödynnettäisiin mainonnan kohdentamisessa. Facebookissa on viime aikoina näkynyt usein mainostusta lapsettomuushoitoihin.  Onneksi ei tosiaan kosketa minua.

Lisäksi on esimerkkejä siitä, että dataa on kerätty, mutta sitä ei ole ymmärretty. Tutulle pitkässä suhteessa elävälle musiikinharrastajalle oli alkanut puolestaan ilmaantua deitti-palstojen mainoksia, kun hän oli etsinyt single-levyjä verkkokaupoista. Ei tainnut paljoa olla hyötyä siitäkään mainonnasta.

Puhelinmyynti on tietysti eri asia – ja aivan eri sfääreissä ärsyttävyyden suhteen – mutta siihen olen itse asiassa usein toivonut jonkinlaista kohderyhmätietoutta. Kun olin sinkku, minulle yritettiin markkinoida kuukausittaisia miesten kalsaritoimituksia. Samoin olen kertonut ainakin kymmenille myyjille inhoavani erästä tiettyä lehteä, jota minulle jostain kohtalonoikusta yritetään markkinoida useammin kuin mitään muuta julkaisua. Voi kunpa ne myyjät laittaisivat tietoihinsa ylös, että tälle henkilölle tämän lehden kauppaaminen on ajanhukkaa. Niin ei ainakaan samasta soittelufirmasta tulisi puheluita, jotka ovat turhia molemmille osapuolille.

Kuva: Mainostoimisto Mansikka

Isien päivä

Ihmiset ovat kuin viinit, huonot muuttuvat vanhoina happamiksi, hyvät tulevat vanhetessaan yhä paremmiksi.

Sunnuntaina oli sitten isänpäivä. Meile päivä oli tänä vuonna hiukan erilainen. Onhan mies jo isä, vaikka vauva onkin varmassa tallessa mahassani. Koska mies oli rakkaan vaimonsa armollisella siunauksella ostanut itse itselleen hyvin mieluisan lahjan jo lauantaina, ei sunnuntaina ollut varsinaisia lahjoja jaossa.

Aamupalan mies sai kuitenkin valmiiksi katettuna eteensä. Lisäksi olin paistanut ”pulla uunissa” -pullaa (miten mahtava voikaan olla leivonnainen, jossa on mukana sanaleikki!). Ja se on muuten harvinaista – en ole todellakaan mikään pullantuoksuinen tyyppi. Mies onneksi tietää tämän ja osasi arvostaa sitäkin enemmän. Kuten myös sitä, että sai vielä tänä vuonna nukkua niin pitkään kuin halusi – tilanne saattaa olla vuoden päästä toinen.

Päivällä käytiin syömässä tulevassa mummolassa ja sitten kahvittelemassa minun isovanhempieni luona. Käynneillä puhuttiin tietysti suvun uusimmasta tulokkaasta. Vaikea kuvitella miltä tuntuisi tulla isoisovanhemmaksi. Siinä vaiheessa siis jo kaksi sukupolvea vauvoja on kasvanut niin isoiksi, että saavat omia vauvoja.

Tällaiset päivät muistuttavat, että pieni syntyy tosiaan meidän kahden lisäksi monelle muullekin: kahteen kokonaiseen sukuun.

Masumusaa

Ihminen tulee sellaiseksi millaiseksi hän päästää itsensä menemään.

Yleisesti tiedetään, että vauvat kuulevat jo kohtuun ulkomaailman ääniä. Ja tietysti myös äidin sisäisen maailman ääniä, kuten sydämen sykettä. Aiheen ympärillä liikkuu paljon teorioita, kuuluisimpana varmaan se, että Mozartin kuuntelun pitäisi tehdä lapsesta älykkäämpi.

Kuulin myös odottajasta, joka kokeilun nimessä päätti soittaa kaikilla automatkoilla samaa musiikkia. Kun pieni sitten syntyy, hän kokeilee rauhoittaako tuo kyseinen musiikki enemmän kuin mikään muu musiikki maailmassa. Mutta entäs jos lapsi ei pidäkään juuri siitä kappaleesta? Ehkä ei voida olettaa, että syntymättömillä vauvoilla olisi valmiita mielipiteitä musiikista, mutta joskus syyt inhota jotain kappaletta tuntuvat olevan hyvin syvällä biologiassa. Itse saan eräästä Mamban kappaleesta niin pahan hylkimisreaktion, että se vastaa helposti pähkinäallergiaa.

Meillä ei oikeastaan ole huomioitu vatsa-asukkaan äänimaailmaa sen kummemmin. Mitä nyt jutellaan pienelle välillä. Muuten musiikkivalikoima on sama kuin aina ennenkin, onneksi välillä kuuluu klassistakin – jos se älykkyysteoria sattuukin pitämään kutinsa. Niin ja onneksi vein sinne kirpparille yllättävän ison kasan ysärihittejä sisältäviä kokoelmalevyjä.

Tämä maailma hukkuu p*skaan ja te vain luette lehtiä

Kehut ovat sen arvoisia kuin kehuja itse.

Otsikko on isäni viljelemä sanonta. Vaikka se muuten on hiukan hölmö, osuvaa siinä on se, että tosiaan tykkään lukea lehtiä. Muutamakin lähipiiriin kuuluva on lisäksi ihmetellyt, kuinka minulla ei vielä ole mittavaa lukemistoa aiheesta raskaus ja vauva. Itsekin hiukan ihmettelen, olenhan kuitenkin tosiaan esimerkiksi nettiä selannut kovasti ahkerasti. Ehkä tässä yrittää tiedostamattaan olla hiukan varuillaan, että ei lähde hommat ihan lapasesta vielä tässä alle puolessavälissä odotusta.

Nyt sain kuitenkin vihdoin ensikosketuksen lehtiin aiheista, kun ystäväni lykkäsi minulle omia vanhoja numeroitaan. Bussissa työmatkalla olen lueskellut – joka on muuten melkein ainoa paikka, jossa ehdin tätä nykyä lukea! No, sille hulluudelle täytyy tehdä jotain, kunhan kerkeää.

Tämän pienen näytteen perusteella en ole vielä ihan vakuuttunut aiheen lehdistä. Sama ongelma niitä kai vaivaa kuin esimerkiksi muutamia naisille suunnattuja liikunta-aiheisia lehtiä: Vaikka periaatteessa aihe on rajattu jo valmiiksi, ei kaikki sisältö kuitenkaan tunnu relevantille. Ainakaan nyt vielä.

Lempiaihettani seksiä (jota siis tosiaan saa harrastaa raskauden aikana!) käsiteltiin kertomalla, että sitä voi harrastaa myös synnytyksen jälkeen ja se voi olla jopa kivaa. Jep jep, hauska tietää ja edelleen onhan sitä ilosanomaa hyvä levittää. Paljon oli tavaraesittelyä ja lisäksi odottaja, joka kertoi mitä oli itse hankkinut tai vielä aikeissa hankkia. Koskettavin juttu tässä näytteessä oli vauvasta, joka keskosuuden takia oli ainakin lähes sokea. Normaalisti näkevillä vanhemmilla on iso opettelu siinä, miten avata maailmaa pikkuiselleen.
Kokonaisarvosana ihan kiva, mutta ei minusta vielä kestotilaajaa saada. Söpöjä vauvakuvia on toki kiva katsella. Ja oman jännän lisänsä lukukokemukseen tuo, kun miettii arvaako vieruskaveri siinä bussissa, miksi luen tällaista lehteä…

Tätä ajattelin tänään

Elämässä ei ole voittajia, on vain selviytyjiä.

Kuun vaihteessa huomioitiin, ehkä vähän juhlittiinkin, 7 miljardin ihmisen rajan rikkoutumista. Meitä on siis pallolla aika monta. Ja lisää tulossa - minunkin mahassani.

Väestönkasvua pidetään usein ongelmana ja tietysti ihan syystä. Siitä en ole ihan varma, auttaako ongelma-lähtökohta ratkaisemaan tuota ongelmaa. Näyttöähän löytyy, että lapsikuolleisuuden vähentäminen ja koulutuksen lisääminen johtavat lapsiluvun vähenemiseen - ilman, että ketään edes syyllistettäisiin vauvan saamisesta.

Unicef ja UNFPA ovatkin lähestyneet kysymystä toisesta näkökulmasta. Mitä, jos ajattelisimmekin, että meillä on nyt 7 miljardia mahdollisuutta? Mahdollisuutta mihin? Varmaankin melkein mihin vain... Armaat raskaushormonit saavat monet asiat tuntumaan hyvin tunteellisilta, mutta tuo on kyllä oikeasti ihan kiva video.

Mistä tunnet sä ystävät?

Liian paljon hyvää on ihanaa.

Vietin viikonlopun opiskelukaupungissani Jyväskylässä ihanien ystävien kanssa. Tapasimme opiskeluaikoina ja sen jälkeen emme ole kuvitelleetkaan elämää ilman toisiamme. Elämä on vienyt meidät eri kaupunkeihin ja välillä myös eri maihin, mutta ainakin muutaman kerran vuodessa kokoonnumme kaikki yhteen. Ja siinä välillä puhelimet, sähköpostit ja muut käyvät kuumina.

Tällä kertaa tapaamisemme oli siksikin erityinen, että meistä kaksi on raskaana. Minun lisäkseni siis eräs toinenkin meistä kantoi pientä ”salamatkustajaa” mukanaan. Hän on noin puolitoista kuukautta pidemmällä kuin minä ja pääsinkin tunnustelemaan pieniä potkuja, joita omasta mahastani en ole vielä tuntenut. Toisen tulokkaan tiedetään olevan poika (niin varmasti kuin nyt ultran perusteella voi tietää) ja nyt on hyviä arvauksia meidän pienen sukupuolesta.

On suorastaan ihanaa jakaa raskausjuttuja läheisen ystävän kanssa – yritimme kyllä varoa pitkästyttämästä ei-raskaana olijoita liikaa! Paljon juteltiin myös siitä, millaisia vanhempia uskomme olevamme ja miltä tämä odotusaika on parisuhteessa tuntunut. Naureskellen huomasimme, että tämä toinen tuleva perhe on jo hankkinut ties mitä välineistöä pientä varten, kun me taas vielä olemme sitä mieltä, että nyt on vielä ihan liian aikaista alkaa haalimaan tavaroita. Kukin siis tyylillään.

Viikonlopun jäljiltä on lämmin olo. On ihanaa, että tässä(kään) elämänvaiheessa minä tai pikku perheemme emme ole yksin, vaan lähipiirimme elää täysillä mukana.

Kuvan tilda-sydämet liittyvät tai ovat liittymättä viikonlopun ohjelmistoon. Kuva joka tapauksessa osoitteesta http://www.kotiliesi.fi/

Siis häh?

On aina vaarallista, kun tyhmät alkavat ahkeriksi.

Ei voi kaikkea osata ja ymmärtää heti ekalla kerralla. Esikoisen odottajina minä ja mies olemme monesta asiasta autuaan pihalla. Joskus myös tieto lisää hämmennystä.

Ruokaohjeet: Yli yksivuotiaan hirven sisäelimiä tulee välttää.
Minä: Mistä minä tiedän minkä ikäinen mikään hirvi on ollut?

Neuvolan vihkonen: Sikiöllä on nännit ja pian se osaa pissata
Minä: En nyt osaa kokea sitä kauhean ihanana, että mun sisällä vielä kuukausia oleva tyyppi on oppinut pissaamaan.

Neuvolan vihkonen: Sikiötä peittää untuvainen nukka.
Mies: No niin olenhan minäkin aika karvainen.

Neuvolan vihkonen: Varpaiden ja sormien kynnet ovat kehittyneet ja lapsella on jo hiuksia ja kulmakarvat.
Mies: Mut siis tosi monet lapsethan on kaljuja, kun ne syntyy…

Neuvolan vihkonen: Keuhkot kehittyvät edelleen, ja sikiö alkaa hengittää pieniä määriä lapsivettä.
Minä: Osaakohan se sitten jo yskiäkin?

Neuvolan vihkonen: Kuulo on ensimmäisiä aisteja, joka sikiölle kehittyy.
Mies: Sun äitisi on ihan pöljä
Minä: Häh, miten mun äitini nyt mihinkään liittyy?
Mies: Mä en puhunut sulle

Ei taida olla ihan tuulesta temmattu huoli, että mitään ennakkovaatimuksia lapsen saamiseen ei ole! Onneksi lapsi kehittyy vielä masussa ihan itsekseen riippumatta siitä, miten vähän äiti tai isä hänen nykyoloistaan ymmärtävät.

Miten tämä tähän postaukseen liittyy? Kuva http://www.funnyqanda.com/

Pesänraivausta

Et voi saada kaikkea, mihin se mahtuisi?

Äitini hurraa minulle, jos heitän jotain tavaraa pois. Olen melkoinen haalija ja keräilijä, enkä todellakaan luovu helpolla asioista, joille keksin jossain kuvitteellisessa tulevaisuudessa mitään käyttöä. Esimerkiksi vaatteita, jotka käyvät tietynteemaisiin naamiaisiin löytyy paljon – vielä kun joku keksisi järjestää juhlat juuri niillä teemoilla… Rakas aviomieheni on ihan samaa maata. Paitsi että hän luulee olevansa järkevämpi – mikä tarkoittaa sitä, että hän luopuu itse asiassa vielä vaikeammin mistään, kun ei osaa nauraa syille joiden takia säilöö ihmeellistä rojua.

Meillä on pieni asunto, johon kuluneen lausahduksen mukaan mahdumme kyllä me, mutta tavarat eivät. Asumis- ja säilytystilanne ei tietenkään vauvan myötä muutu kuin vaikeammaksi. Näin ollen aloitin syksyn alussa itseni kohtaamisprojektin ja päätin käydä läpi joka ikisen säilytystilan, mikä meillä on ja karsia tarpeettomuuksia niin isolla kädellä kuin minulle mahdollista ilman suunnatonta katkeroittavaa tuskaa.
Vieläkin on sarkaa jäljellä, mutta jo tähän mennessä suoraan roskiin (tai asiaankuuluvaan keräykseen, kuten paperinkeräykseen tai elektroniikkaromuun) on kannettu kolme jätesäkillistä tavaraa ja yksi jätesäkki odottelee puolillaan parvekkeella jatkoa. Päätin pystyä elämään mm. ilman tynkiä lyijykyniä ja lukioaikaisia muistiinpanojani – vaikka kieltämättä koirien käyttäytymistä käsitellyt tutkielmani oli yllättävän hyvää luettavaa.

Lisäksi on seulottu eteenpäin annettava tavara. Me emme esimerkiksi ihan oikeasti tule koskaan soittelemaan minikosketinsoittimella, kun taloudessa on täysikokoinenkin, mutta muutamakin lapsi saattaisi siitä innostua.
Vähintään oman elopainoni verran vaatteita, kirjoja, pelejä, levyjä ja muuta sekalaista raahasin viime viikonloppuna itsepalvelukirpputorille.  Eilen kävin viemässä lisäyksiä sekalaiseen valikoimaan ja onnekseni näin, että ainakin jotain oli myyty. Kirpputorimyyjänä olen ensikertalainen, joten voi olla tarpeen mennä laittamaan hintoja vielä hiukan alemmaksi ennen kuin myyntiaika loppuu. Sillä takaisinpäin en ihan todella kaipaa mitään sinne viemästäni. 

Suomen nuoriso

Jos nuoruus on vailla tulta, sitä seuraa vanhuus vailla kokemuksia.

Sylvi Kekkonen. Siinäpä henkilö, josta en olisi uskonut keskustelevani teini-ikäisen kanssa. Mutta eilenpä keskustelin. Sylvin kuuluisimpia lausahduksia on ”Pieni on sen äidinrakkauden piiri, johon ei muita mahdu kuin hänen omat lapsensa.”

Ainakin tämä tuleva äiti on Sylvin kanssa samaa mieltä. Olen jo noin vuoden päivät ollut vapaaehtoisena Punaisen Ristin nuorten turvatalossa. Turvatalot tarjoavat kriisimajoitusta nuorille, jotka eivät syystä tai toisesta voi asua kotona. Tämä ei ole sama kuin huostaanotto, vaan kevyempi ratkaisu, jonka aikana perheen tilannetta selvitellään työntekijöiden avustuksella. Lisäksi turvatalojen asiakkaina käy nuoria ja perheitä, jotka eivät tarvitse majoitusta, mutta muuten aikaa ja apua käydä tilanteitaan läpi.

Vapaaehtoisen hommana on pyörittää vuoronsa ajan talon arkea. Laitetaan ruokaa, pestään pyykkejä ja käydään kaupassa. Pääasiassa kyse on kuitenkin nuorten kanssa olemisesta: jutellaan mistä sattuu ja vaan ollaan. Sitä ei aina muistakaan, kuinka hienoa nuorista on se, että joku aikuinen ihan vapaaehtoisesti käyttää aikaa ollakseen heidän kanssaan. Ja vaikka tilanteet taustalla voivat olla hurjiakin, ovat ainakin minun tapaamani nuoret olleet todella mukavia tyyppejä. Niinhän se monesti on, että asiat kärjistyvät omien vanhempien tai koulun kanssa – ja muiden kanssa voi tulla ihan hyvin toimeen, kunhan vaan annetaan tilaisuus.
Eilen vaparivuorollani siis juteltiin Sylvi Kekkosesta, jonka elämänkertaa eräs nuori luki kouluun. Saman nuoren suhteen oltiin iloisia siitä, että sen iltaisessa keskustelussa oman äidin kanssa, hän oli vihdoin saanut puhuttua kunnolla ja asiat näyttivät kehittyvän hyvään suuntaan. Omia ja varasylejä ja -äitejä toivoisi kaikkien lasten ja nuorten saataville!

Kuva: SPR

Kunniakuntalainen

Jos joudut maksamaan kokemuksesta niin muista säilyttää lasku. (Whistler)

Pääsin taas nauttimaan raskauden hyvistä puolista, tällä kertaa siitä, että kunnallisia terveyspalveluita suorastaan tyrkytetään minulle. Pääsin hammaslääkäriin! Todettakoon tässä, että en ole kyllä edes yrittänyt päästä kunnalliseen hammaslääkäriin ennen raskaaksi tulemista, koska mitään varsinaisia hammasongelmia ei ole.

Raskaus muuttaa jonkin verran syljen koostumusta, mikä voi altistaa hampaita reikiintymiselle. Näin ollen kaikki raskaana olevat passitetaan (ainakin meidän kunnassa) hammashoitajan tarkastukseen. Soittaessani ajanvarausta hammashoitolassa päätettiin kuitenkin, että minäpä menenkin ihan varsinaiselle hammaslääkärille, kun en ole sellaisella ainakaan kahteen vuoteen käynyt. Kovasti pahoiteltiin, että aika meni parin viikon päähän. Siis kiireetön tarkistusaika kunnallisessa hammashoidossa! Olin odottanut kauhukertomusten pohjalta, että se menisi parin kuukauden päähän.

Tänään käynnillä lääkäri ei löytänyt suurtakaan huomautettavaa, mutta sain uuden ajan hammashoitajalle hammaskiven poistoon ensi viikoksi. Ensi viikoksi! Hammaslääkäri oli lisäksi todella mukava.
Voisikohan raskauden varjolla sada myös esimerkiksi matkapuhelinoperaattorilta siedettävää palvelua?

Naisia kirjoissa ja kirjoja naisista

Lukutaitoisen ihmisen ei pidä koskaan lähteä siivoamaan ullakkoa.


Minäkin kävin kirjamessuilla. Hymähdellen katselin lasten peuha-aluetta  miettien, että jonkun vuoden päästä kuuluisin sen asiakkaisiin. Oma ohjelmani koostui kuitenkin vielä kirjailijoiden haastattelujen kuuntelemisesta ja messutarjousten etsimisestä.

Vähän kuin vahingossa messupäiväni teemaksi muodostui naiseus – hiukan eri kulmista katsottuna. Ensimmäisenä olin kuuntelemassa psykologi Arto Pietikäistä, joka puhui joustavasta mielestä parisuhteessa. Kirjoittamassaan kirjassa hän käy läpi tapoja, joilla muuttaa parisuhdettaan paremmaksi käyttäytymällä toisin, paremmin. Loogista ja järkevää sinällään, että varmasti voi vaikuttaa vain omaan käyttäytymiseensä ja kuten Arto haastattelussaan toi ilmi, pelkkä positiivinen ajattelu ilman käytännön toimia ei vie kovin pitkälle.

Kuten suuri osa suomalaisista, minäkin olen hämmentävän kiinnostunut siitä, mitä ulkomaalaiset ajattelevat ”meistä”. Niinpä olin tietysti paikalla, kun Roman Schatz ja Phil Schwarzmann keskustelivat suomalaisista naisista. On se vaan aina kivaa kuulla, olevansa kaunis, älykäs ja itsenäinen. Mielenkiintoisempi herrojen huomioista oli se, että suomalainen perhe-elämä näyttäytyy heille paljon kotimaitaan (Saksa ja Yhdysvallat) naisvetoisemmalle. Äidit ovat pitkälti perheiden keskus ja pyörittävät touhua.

Kännykkäkameraräpsy Romanin ja Philin setistä.

 Kertovan kirjallisuuden saralla Kaari Utrio puhui romaaniensa sankarittarista, joiden keskeisenä elementtinä on juuri tuo ulkomaan elävien ihannoiman itsevarmuuden ja toimijuuden osoittaminen tai löytäminen vaikeidenkin tilanteiden keskellä. Tähän tosin päästiin vasta sen jälkeen, kun ”kiilusilmäfeministiksi” itsensä julistanut Kaari oli aplodien saattelemana pitänyt palopuheen vanhemmuuden kustannusten jakamisesta tasan äitien ja isien työnantajien kesken. Amen sille! Tosiaan meidänkin vauvelilla on äiti ja isä, jotka molemmat tässä lisääntyvät ihan yhtä paljon.

Viimeiseksi kävin vielä nappaamassa neuvoja kauhean tulevaisuuden kuvan välttämiseksi: miten ei olla aikanaan väsynyt keski-ikäinen nainen, jolla on periaatteessa kaikki hyvin, mutta silti elämä tuntuu lähinnä raahautumiselle ja suorittamiselle. Ulla-Maija Paavilainen puhui myös myyttisistä suomalaisista naisista, jotka jaksavat ja pystyvät melkein mihin vaan, samalla syyllistyen kaikesta mitä eivät vielä ole samaan aikaan ehtineet. Ratkaisuksi muodostuu yksinkertaisesti: hanki elämä. Tässäkin palattiin hyvin syvälle konkretiaan. Esimerkiksi sen sijaan, että kauniisti puhuu ”oman ajan ottamisesta”, sitä voi laskea. Tunti päivässä, ilta viikossa ja viikko vuodessa oli Paavilaisen nyrkkisääntö. Täytynee yrittää pitää mielessä – voi nimittäin olla melkoinen muutos edessä meidän perheessä, jossa kaksi aikuista ihmistä ovat tottuneet ottamaan sitä omaa aikaa joka ilta...

Hysteerikko, erakko vai joku muu?

"Viisas äiti on alituisesti saatavilla olematta aina läsnä." - Lotte Bailyn

Kävin kahvilla ystävän kanssa. Tosin en juonut kahvia, kun rajoitan päivittäisen kahviannokseni aamukahviin (josta en kyllä luovu ennen kuin tosi pahassa hädässä). Aikaa meni pari tuntia aivan siivillä ja moni asia tuli läpikäytyä. Suosittelen kaikille – paikaksi käy mikä vaan, eikä tosiaan tarvita sitä kahviakaan!

Yhdessä vaiheessa, varmaankin raskauskuulumisten jälkeen, keskustelu ajautui siihen, miten vanhemmuus muuttaa ihmisiä. Totesimme, että tietysti se jotenkin muuttaa ja naureskelimme itsellemme, kun tässä vaiheessa kumpikaan ei lapsettomana oikein tiedä, että miten. Lähipiireistä tuli kuitenkin mieleen muutamia, sanotaanko varoittavia, esimerkkejä.

On niitä, jotka soittavat raskausaikana äidilleen paniikissa maistettuaan juhlissa pateeta. Samasta henkilöstä kasvoi sitten äiti, joka on kauhuissaan ja rientää ottamaan syliin, kun hänen lapsensa pyllähti opetellessaan kävelemään. Emme tiedä osaako lapsi tähän päivään mennessä kävellä…

Ystävälläni on tuttavaperhe, jonka vanhemmat usein harmittelevat, etteivät pääse elokuviin, ulos syömään tai ylipäätään mihinkään. Yksi syy pääsemättömyyteen lienee siinä, että he eivät kerta kaikkiaan jätä nyt hieman yli yksivuotiastaan kenellekään hoitoon. Ollenkaan, miksikään aikaa. Ei siis liene ihme, että eivät ole olleet ”hoitamassa parisuhdettaan”. Lapsenkaan kanssa ei kuulemma hirveästi viitsi lähteä, kun se on niin hankalaa…

Onneksi lähipiirissä on myös paljon vauvaperheitä, jotka tuntuvat edelleen ihan täysipäisille. Hysterian sijaan he toteavat rauhallisesti, että lapset (ja joskus raskaana olevat naiset) laittavat kaikenlaista suuhunsa ja yleensä siitä selvitään ehjin nahoin. He näyttäytyvät ulkoilmassa lapsensa kanssa ja yleensä kaikki sujuu ihan hyvin. Samoin isovanhempia ja muita läheisiä hyödynnetään ihan reilusti lapsenhoitoapuna, jotta joskus päästään tekemään ”aikuisten juttuja”.

Ei liene vaikea arvata mihin näistä kuvauksista toivoisin itseni äitinä aikanaan asettuvan – mutta sitähän ei voi koskaan tietää!

Minkähänlainen äiti tämä lady on?