Hautajaispostauksessa mainitsinkin saaneeni mahapöpön. En tiedä sille tarkkaa nimeä, kun en sitä mitenkään tutkituttanut. Noroksi tosin epäilivät jotkut.
Taudin kuva oli aika karu, mutta nopea. Lounaan vielä söin, sen jälkeen keho "tyhjensi itsensä" käyttäen kaikkia käytettävissä olevia kanavia. Tähän meni iltapäivä. Sen jälkeen vain muili ikävästi ja oli kauhea nestehukka. Veto oli toki täysin pois ja pystyi lähinnä makaamaan illan.
Seuraavana aamuna tsemppasin jaloilleni samaan aikaan lapsen kanssa ja iltapäivällä jo söin varovasti.
Minun jälkeeni alkoi mahaansa oirehtia pikku neiti. Ei onneksi niin rankasti. Ruoka ei vain maistunut ja kakkaa tuuppasi aika tiheään. Päälle parit puklut. Tätä kesti parisen päivää. Tuuli pysyi hyvänä koko ajan ja rintamaitoa meni alas sen verran, että äiti ei kovasti huolestunut syömättömyydestä.
Sitten taudin sai mies.
Jostain syystä tämä sama pöpö on ilmeisesti miehille paljon vaarallisempi. Hän nimittäin lähinnä voihki maatessaan kolme päivää. Mittaili kuumettaan ja anovalla äänellä rahisi keittämään hänelle vettä. Hänen elimistönsä ei nähkääs kyennyt ottamaan vastaan kuin siemauksellisia keitettyä vettä.
Voin sanoa, että päivän kaksi iltapäivällä minussa ei ollut pätkääkään hoivaajaa jäljellä. Ärtymystä sen sijaan alkoi kerääntyä ihan mukavasti. Mikä ihme siinä on, että kun miehelle tulee mikään, asiaan suhtaudutaan kuin kuolemantautiin? Paitsi, että ei tietenkään oteta mitään lääkettä tai mennä lääkäriin.
Onkohan mitään toivoa, että mies kasvaa aikuiseksi sairastajaksi ennen kuin lapsi aloittaa päiväkodissa ja rupeaa tuomaan sieltä kaikki taudit kotiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti