Meillä on tänä keväänä ja kesänä päästy pyöräilyn makuun, kun neiti sai yksivuotislahjaksi istuimen.
(Kiinnostuneille tiedoksi: meillä on Hamaxin Sleepy. Oikein hyvin on pelittänyt ja on siinä unetkin otettu.)
Samassa lahjassa tuli pienelle kypärä. Muuta varustelua emme uusineet/hankkineet. Enpä arvannut, kun sain polkupyörän mennessäni 13-vuotiaana yläasteelle, että samalla menopelillä kuskailisin lastani yli kolmikymppisenä! Vähän kyllä mietin etukorin ostamista omalle laukulle, nyt takkarin ollessa pysyvästi varattuna.
Ensimmäiset retket hieman hirvittivät. Miten saada lapsi istuimeen, kun pyörä ei tosiaankaan pysy lapsen kanssa jalkansa varassa? Pysähtyykö pyörä miten kovista vauhdeista? Ja apua onpas reiteillä kapeita ja tiukkoja mutkia, ei kai vaan kaaduta?
Pienen harjoittelun myötä olemme ipanan kanssa harjaantuneet aika hyväksi pyörätiimiksi. Hän tietää, että otetaan pyörä ensin ulos seinää vasten ja siinä vasta hypätään kyytiin - aiemmin tästä tuli karmea huuto, kun ilmeisesti luultiin, että kyytiin ei pääsekään. Jarrut ovat toimineet, mutta en viitsi lapsi kyydissä kauheaa vauhtia kuitenkaan suhata. Yksikään mutka ei ole kaatanut, kop kop. Edelleen yritän vältellä liikennevaloja, koska liikkeelle lähteminen ei ole ihan niin sujuvaa kuin yksin ajaessa. Lisäksi niitä nappeja on mahdotonta painaa, kun mieluiten pitää molemmat kädet tangossa, ettei pyörä keikkaa paikallaan.
Cityvihreä minussa on itseensä aivan liian tyytyväinen, kun kipaisemme kauppaan pyörällä auton sijasta. Pyörä tietysti liikkuu myös juuri oman aikataulun mukaisesti, toisin kuin bussit. Parasta on kuitenkin, että muksu tykkää kyydistä kovin. Aika usein takaa kuuluu "laulua" ja välillä ilmeisesti kommentoidaan maisemia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti