Kohti epämukavuusaluetta

Ihminen ei lähtökohtaisesti pidä muutoksista. Huomaan usein muistuttavani itseäni, että haluan olla sellainen tyyppi, joka on avoin muutoksille ja suhtautuu niihin positiivisesti (jos ei ole oikeaa syytä muuhun). En tietenkään oikeasti siltikään pidä muutoksista.

Kohta elämä taas kuitenkin muuttuu. Jään taas kotiin. Työpäiviä on jäljellä 10.

Ikävä tulee. Ei työmatkoja. Ei herätyskellon ääntä. Ei sitä, että koko ajan on oikeastaan vähän kiire, kun kaikelle ajalle olisi vähintään kaksi käyttötapaa. Vaan sitä, että koen oikeasti saavani aikaiseksi jotain. Sitä, että koen osaavani sen mitä teen. Ja hyvänen aika sitäkin, että muut ihmiset ovat sitä mieltä, että olen hyvä työssäni ja vielä kertovat sen.

Koenko sitten olevani huono ja aikaansaamaton äiti? No en.
Lapset vaan ovat juuri sellainen vellova projekti, että mistään ei tunnu tulevan valmista ja kaikki mahdolliset tulokset realisoituvat aikaisintaan vuosien päästä. Minkään asioiden syy-seuraussuhteista ei voi olla varma. Jos teen nyt näin, niin onko lapseni onnellisempi kuin jos teen noin? Ei harmainta aavistusta ja ehkä kysymyksen asettelu on täysin väärä, kun molemmat asiat ovat itse asiassa merkityksettömiä ja tärkeää olisikin jonkun ihan muun asian tekeminen. Suosituksia ja mielipiteitä löytyy toki enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta omaa ammatillista mielipidettä ei minulla useinkaan ole. Jos ilmaisenkin äitiyteen liittyvän mielipiteen, en saa siihen millään samaa uskottavuutta kuin työminäni työasioihin. Ja kuka edes kuuntelisi?

Mahtava Baby Blues -sarjakuva tarjoaa vertaistukea.

Ei pidä käsittää väärin, lasten kanssa on toki paljon hyvin nopeasti näkyviäkin juttuja. Useimmat ovat muotoa, "jos en tee tätä, lapsi karjuu" tai "lapsi karjuu, kokeilen tätä jos se vaikka lopettaisi". En ole varma onko aika harmaannuttanut muistoni, kun käsitykseni on että edellinen kotiäitirupeama koostui juuri lähinnä tällaisesta silpputyöstä, josta oli vaikeaa ammentaa suurempaa motivaatiota. Että kyllähän sen teki, mutta tasaisin väliajoin pohti, että tässä ei ole mitään mieltä koko touhussa.

Tällä kertaa muutos ei pelota vieraudellaan, vaan juuri siksi, että tätä on jo tehty. Joku viisaampi varmaan huomoisi tarkemmin, että kahden eri-ikäisen lapsen kanssa meininki on eri kuin yhden. Minä tajuan siitä nyt vain sen, että kaikki se mikä oli hankalaa jo viimeksi on tällä kertaa sitten tuplasti hankalampaa.

Tietysti on paljon positiivisiakin juttuja, kyllähän sitä mielellään lasta tai vauvaa naurattaa. Halit ja pusut ovat ihanaa palautetta. Vaikka eihän ne rassukat tiedä paremmastakaan, joten palautteen antajina eivät ole kovin asiantuntevia.

Kai se on päivä kerrallaan mentävä, vaikka se ei omaan psyykeen istu alkuunkaan. Ihana kamala lapsen todella merkittävä varhaislapsuus, josta se ei itse muista myöhemmin mitään.