lauantai 15. maaliskuuta 2014

Kaksi vastaan yksi

Ollaan nyt oltu sairaalasta kotona päälle viikko. Pikkumies oli alkuun vielä vähän nuhainen ja vielä pitää käydä lääkärissä jälkitarkastuksessa, mutta pääasiallisesti on noin viikko saatu kokeilla taas normaalia elämää.

Koin lievää äitisyyllisyyttä, kun tajusin vasta keskellä yötä kuopuksen ylittäneen ensimmäisen kuukauden. Kai se on vain toisen osa, että "kuukausisynttärit" eivät ole päällimmäisenä mielessä. Mies tosin lohdutti, että tulihan se vähän yllättäen, kun tosiaan ei olla paljoa normaaliaikaa hänen kanssaan nautittu.

Pikkuhiljaa elämä kaksilapsisena perheenä alkaa muotoutua. Onneksi poikamme tuntuu olevan siskoaan rauhallisempi tapaus ja on toistaiseksi ainakin hyvä nukkumaan. Päivärytmiä vauvalla ei ole, mutta yöt hän nukkuu, tietysti muutamaa tankkausherätystä lukuunottamatta. Syöminen sujuu ja vaippoja kuluu. Herää kysymys, että mikä ihme meistä oli vauvan kanssa aikanaan hankalaa?!

Sen sijaan välillä tuntuu olevan aika vaikeaa olla himpun vailla kaksivuotias tuore isosisko. Mustasukkaisuus iskee ja harmitusta karjutaan pitkään ja hartaasti. Tosin noin minuutti karjumisen jälkeen voidaan olla maailman aurinkoisimpia ja haluta suukotella vauvaa...

Meilläkin on käytössä vanhat konstit kahden kanssa pärjäämiseen: yritys huomioida vanhempaa aina, kun pieni siihen antaa mahdollisuuden, mukaan ottaminen touhuihin ja kantoliina pienen "säilytyspaikkana", jos hän ei nuku tai viihdy leikkimatolla/sitterissä.

Onhan tässä silti hommaa. On päiviä, jolloin lapset eivät nuku hetkeäkään yhtä aikaa päivällä. Pyykkiä ja siivousta on enemmän kuin ennen. Vauva ei useinkaan halua nukkua juuri, kun tarvitsisi noin 10 minuuttia esikoisen kanssa. Kahden aikuisen mallilla pyöritys on ihan hallittavissa, mutta yksin ollessa olen vielä koko ajan pienessä varotilassa varmasti pian koittavan katastrofin vuoksi. Siitäkin huolimatta, että koen olevani nyt paljon rennompi koko tämän äititouhun suhteen kuin esikoisen vauva-aikana.

Kai tämä ihan hyvin sentäs sujuu, kun kaikki ovat saaneet päivittäin (puhtaat) vaatteet päälleen ja ruokaa syödäkseen. Isompi on saanut päiväunensa tavalla tai toisella. Varsinainen urotyö oli jo olla kahdestaan kahden lapsen kanssa muskarissa!

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Hajatelmia

Olen ollut sairaalassa vauvan kanssa nyt viisi päivää ja vielä ei tiedetä kauanko on vielä "lusittavaa". Suurin osa ajasta kuluu omassa huoneessamme. Oma huone on tietysti kiva ja onhan täällä mukavuuksia, kuten vaikka nytkin käyttämäni netti, pehmeä tuoli ja telkkari. Voisihan sitä myös arvostaa  sitäkin, että kerrankin on paljon aikaa ajatella. 

Ajatusten taso vain ei ole kummoinen. Hyvä äiti tietysti pohtisi 24 tuntia vuorokaudessa sairaan vauvan vointia. Voinnin oltua suht samanlainen monta päivää putkeen, omat ajatukseni ovat hieman harhailleet. Esimerkiksi näin:

"Päivystyksen hoitajat käyttävät huomattavasti enemmän meikkiä kuin osastonhoitajat, miksiköhän? Lisäksi päivystyksessä kaikilla oli lettikampaus." Kehittelen teoriaa alfahoitajasta, joka on aloittanut trendin, josta on tullut normi.

Hämmennyn laboratoriohoitajasta, joka viäntää savvoo aivan kuin edesmennyt mummoni. Ilman mummoa olisin saattanut hieman loukkaantuakin siitä, että joku nimittelee lastani "pojan rutkulaksi". Ilmeisesti siis muutkin kuin mummo käyttävät kyseistä helittelyä.

Pohdin kuuluuko hoitajien ja lastenlääkärien koulutukseen lapsen ihasteluosio. Toki minun lapseni on maailman suloisin, mutta että ihan jokainen häntä hoitanut ihastelee hyvin ei-suomalaiskansallisen vuolaasti...

Osastolle tulee tuuraava lääkäri, joka on ihan selvästi näyttelijä Tommi Korpela. Jostain syystä hän tosin puhuu hiukan virolaisesti murtaen. Vaihtoehtoisia selityksiä on kolme:
Tommi Korpela treenaa metodinäyttelijän tyylillä uutta roolia varten lastenlääkärinä oloa.
Tommi Korpela on kouluttautunut Virossa lääkäriksi (siksi hän puhuu lääketieteestä eestiläisellä korostuksella).
Tai sitten olen piilokamerassa.

Yöhoitajat ovat poikkeuksetta mukavia. Suostuvatko vain miellyttävät ihmiset yövuoroihin, vai onko ajateltu potilaiden mukavuutta, että yöllä ei tarvitse tulla toimeen kuin kivojen tyyppien kanssa?

Sairaalan lounasruokalassa on hyvin tyypillinen lounasruokalan tarjonta ja kahviossa mennään rekkamiesten makumaailmassa, annoskoko vain on pienempi. Jostain syystä olettaisi, että täällä panostettaisiin terveellisempään ravintoon.

Ja niin edelleen. Välillä ihan yllätys jonkun soittaessa, että kykenen keskustelemaan asioista ainakin ymmärrettävällä tasolla. Hieman huolettaa millainen aistien yliärsytys maailma onkaan hetken, kun sinne joskus täältä vapaudumme.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Sairaalaa

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. En ole koskaan tarkkaan tiennyt, mikä on sellainen joka tipahtaa sekä sellainen, että sitä olisi houkuttavaa nuolla jo ennen tätä tipahtamista. Joka tapauksessa liian aikaisin riemuitsemisesta lienee kyse ja siitä oli todella kyse myös luulossani, että perheemme olisi voittamassa meitä piinanneen flunssan.

Yhtenä yönä vauvan oli nimittäin todella vaikea nukkua. Emme herran käytöksestä saaneet pääteltyä muuta kuin että oli vaikea olla, erityisesti makuuasennossa. Yötä seuranneena aamuna vauva tuntui käteen kuumalle ja mittari varmisti lukemiksi 38,2.

Jo synnytyssairaalasta lähtiessä saimme ohjeen viedä kuumeisen vauvan heti lääkäriin. Näin myös teimme todeten, että onhan meillä vakuutus, jos reissulla ei mitään löydykään. Mitään muita selviä taudin elkeitä ei nimittäin ollut havaittavissa. Lääkäri tutkiskeli ja totesi, ettei tosiaan löydä mitään yhtä päivänselvää merkkiä, mutta aika moni asia on pikkuisen huonolla tolalla. Näin ollen hän lähetti meidät varuiksi sairaalaan päivystykseen.

Siellä sitten laboratoriokoe selvitti, että kyseessä on Rs-virus. Ei sinällään yllättävää, koska se jyllää nyt voimalla. Se luultavasti oli muidenkin tauteilun taustalla. Ikävästi se on myös niitä harvoja viruksia, joita vastaan äidinmaito ei ilmeisesti anna vastustuskykyä.

Ja näin "mennään nyt varuiksi katsomaan" -reissu muuttui "yleensä nämä vaativat noin pienillä noin viikon sairaalahoidon" -tilanteeksi. 

Nyt sitten äiti istuu infektio-osastolla vauvan kanssa ja isä pyörittää elämää taaperon kanssa. Koska osastolle ei ymmärrettävästi haluta pieniä lapsia keräämään ja välittämään täällä jyllääviä tauteja, on perheen jakautuminen aika täydellistä. 

Kun kyseessä on virus ei auta kuin odotella. Helpotusta tuovat mm. inhalaatiohoidot, jotka näyttävät sille kuin lasta kaasutettaisiin hengiltä, ja liman imeminen pois, jota lapsi protestoi kuin häntä otettaisiin hengiltä. Hoito on toki hyvää ja taudin edetessä on tullut hyvin selväksi, että emme olisi kotona pärjänneet.

Näillä nyt on mentävä.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Paluu imetykseen

Uuden vauvan myötä meillä on toki avattu uudelleen myös tissikausi. 
Etukäteen arvelin tietyllä toista kertaa pappia kyydissä olevan varmuudella, että kyllä se imetys onnistuu. 

Onnistuihan se ekallakin kerralla, vaikka matkassa oli aika paljon mutkia. Itsepäisyydellä (tai sinnikkyydellä, miten vaan) ja kärsivälisyydellä päästiin kuitenkin tilanteeseen, jossa 1) rinnasta tuli mitään 2) neiti suostui imemään ja 3) lopulta ei tarvinnut olla edes rintakumia apuna. Imetys jatkui noin 13 kk ikäiseksi, missä vaiheessa pikkuhiljainen meijerin sulkeminen kävi molempien osalta aika helposti ja kivuttomasti.

Etukäteen olimme tällä kertaa toivoneet, että pääsemme kokemaan lähes maagisuuteen asti hehkutetun ensi-imetyksen pian syntymän jälkeen. Neitihän oli siinä vaiheessa kiikutettu saamaan kiireellistä hoitoa. Tällä kertaa kaikki meni kuitenkin hyvin ja herrasemme pääsi äidin rinnoille lepäilemään. Ja sieltähän se sitten pienen odottelun jälkeen tuli, ensi-imetys. Olin aivan myyty, pikkuisen imuote oli heti varma ja vahva! Kaverilla oli ikää ehkä puoli tuntia ja jo valmiiksi osasi jotain, mikä siskon kanssa vei viikkoja opetella.

Alku aina hankalaa ja lopussa kiitos seisoo, ei täysin tunnu pätevän imetykseen (vaikka siis juuri niin ensimmäinen kierros meni). Kun alku sujui helposti, ei tunnu olevan hankalaa ollenkaan. Maitoa alkoi nousta melko nopeasti ja missään vaiheessa ei pienen tarvinnut raivota nälissään tyhjää tissiä.

Kenties sitä on itsekin rennompi ja varmempi onnistumisesta. Herrasen tapa irrotella ote vähän väliä ja toisinaan leikitellä rinnalla suussa ennen kunnon otteen ottamista ei ole aiheuttanut paineita. Pumpullekin heruu aivan mielettömiä määriä. Mies ehdotteli jo maidon myymistäkin, mutta en usko, että kaupallinen meijeritoiminta on minun juttuni. Katsotaan sitten, jos oma pakastin alkaa täyttyä liiaksi varamaidoista.

Ja nyt taitaakin nuori mies kaivata lisää maitoa...

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Opettavaista aikaa

Kun neiti syntyi, opimme että lapsen syntymää ja muuttoa ei kannata ajoittaa samalle viikolle. Pikkumiehen kohdalla olen valmis kohta toteamaan, että lapsen syntymä kesken pahinta flunssakautta ei ole hyvä idea sekään.

Täällä on siis oltu sairaana. Ensin neiti sai flunssan. Luulimme jo, että se meni nopeasti ohi, mutta päivän muhimisen jälkeen mentiin taas heikompaan suuntaan. Lääkärikäynti alkoi tuntua aiheelliselle ja sieltä saatiin sitten tuomiseksi korvatulehdusdiagnoosi sekä antibiootteja ja kipulääkkeitä.

 Sitten kaatui mies: kuumetta, yskää ja nuhaa. Seuraavaksi alkoi oma nenä valua. Surkeus saavutti huippunsa, kun vauvan nenä alkoi osoittaa tukkoisuuden merkkejä. Lämpöä ei pienellä onneksi ole ollut, mutta nenän tukkoisuuden takia nukkuminen ja varsinkin nukahtaminen on vaikeaa. Minulle ei juurikaan nouse kuume, mutta flunssa ja kahden sairaan lapsen kanssa valvominen veivät kyllä voimat niin, että yhtenä aamuna melkein pyörryin keittiöön kesken aamupalan laiton.

Vellon vielä itsesäälissä sen verran, että totean jälleen kerran miesten olevan täysin hyödyttömiä tällaisissa tilanteissa. En ehtinyt ihan rautalangasta vääntää, että kuules ne ajat kun sinun sairastumisesi oikeutti makaamaan sohvalla koko päivän (kokonaisen yön nukuttuasi) ovat ohi. Kehtasi kuitenkin huokailla.

Ehkä tästä kuitenkin selvitään. Antibiootti on selvästi alkanut tehota ja lapsi on mahdoton ennemmin siksi, että ei ole päässyt yli viikkoon muskariin, päiväkotiin, ulos tai ylipäätään mihinkään, eikä siksi että korvaan sattuu. Räkä paksuuntuu kaikilla - tämä on mielestäni aina se toivon hetki, että ehkä flunssa joskus loppuu.

Ehkä jo ensi viikolla kirjoittelen niitä kivampiakin juttuja, jotka ovat mielessä.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Yllätys!

Heti, kun pääsee sanomasta.

Lapset ovat aina yllättäviä, joten ei kai olisi pitänyt yllättyä siitä, että myös kuopus yllätti meidät.

Poikamme halusi maailmaan raskausviikolla 38+5. Äiti luuli (taas) että ainakin viikko viihdyttäisiin vielä mahassa.

Täällä siis kuunnellaan tuhinaa, haistellaan vauvantuoksua ja ihmetellään uutta elämää. 



tiistai 4. helmikuuta 2014

Aikasyöpöt

Blogin välikuoleman syyksi on jo ehditty epäillä sairastelukierrettä, joutumista johonkin hoitoon loppuraskauden ajaksi ja vauvan syntymää. Todellisia syitä ovat saamattomuus, ehtimättömyys ja lapsen uhmakausi. Elossa ollaan kuitenkin, enkä ole edes synnyttänyt toista kertaa vielä.

Mitäs tässä sitten on puuhailtu? Vauvavalmisteluja tietysti.

Sitä luulisi, että kakkosen kanssa valmistelu olisi helpompaa. Tavallaan se onkin, mutta hommaa on silti yllättävän paljon. Lisäksi pitää huomioida esikoinen, mitä ei tietenkään viimeksi tarvinnut.
Listalla on ollut (ainakin)

- Lastenhuoneen (jossa tosin neiti asustaa vielä vauvan tuttuakin itsekseen) järjestyksen muuttaminen
- Tilan raivaaminen meidän makkariin
- Vauvan koppasängyn pystyttäminen
- Pienten vaatteiden hakeminen säilöstä ja inventoiminen (lisäksi sen pohtiminen, että kuinka paljon pinkkiä pojalla kehtaa käyttää)
- Tilan raivaus kaapista äsken mainituille vaatteille
- Tuplarattaiden kasaaminen ja käytön harjoittelu - tietysti jotkut toiminnot pelittävät erilailla kuin Bugiksissa, joten saa yrittää opettaa kädet hakemaan eri painiketta halutessa vaikka kallistaa istuinta.
- Sitterin, turvakaukalon, lämpöpussin jne. etsiminen esille
- Sairaalakassin pakkaaminen itselle
- Kotiinlähtövermeiden pakkaaminen vauvalle
- Hoitokassin pakkaaminen esikoiselle pariksi päiväksi
- Vaihtoehtoisten hoitajien selvittelyä ja ohjeistusta toimintaan kaikkina mahdollisina aikoina, joina sairaalaanlähtö voi koittaa (on nimittäin ihan eri kuviot jos lähtö tulee lauantaina yöllä versus tiistaina päivällä)

Yhteistä kaikille hommille on se, että niihin menee luultua enemmän aikaa. Samalla tietysti pitää hoitaa perusarki ja mieluiten niin, että vaikka pyykkivuori ei pääse kasvamaan hillittömäksi.
Lisäksi neuvolassa saa rampata kiihtyvään tahtiin ja totta kai yritän tavata ystäviä "vielä kun voi".

Sellaiseen aika sitten vaan katoaa - vaikka tässä äitiysloman alussahan piti ehtiä vaikka mitä!