perjantai 21. joulukuuta 2012

Viime ja ensi joulu

Vaikka ajatus on ihana, en kertakaikkiaan ole kovin hyvä hetkessä eläjä. Miehelle väitän sinnikkäästi osaavani ajatella ainakin kolmea asiaa yhtä aikaa, eli ihan hyvin voi olla menossa mennyt, tämä hetki ja tuleva. Ei taida mies uskoa.

Kun vihdoin sain laitettua jonkinmoiset joulukoristeet esiin, aloin muistella edellistä joulua. Silloin olin raskaana ja masu oli retrospektiivissä söpöimmillään - selvästi esillä, mutta ei vielä mannerlaatan kokoinen. Surin hiukan sitä, että en saanut syödä mätiä ja graavikalaa. Ja ennen kaikkea ajattelin kuinka ihana tästä joulusta tulisikaan, kun vauva on jo syntynyt.

Nyt sitten mietin, että saankohan syötyä mitään. Jouluateria kun on tapana syödä meillä siinä kuuden aikaan - eli käsillä on neidin iltarähjä. Lisäksi olemme mummolassa, eli ei-kotona ja paikalla on muitakin kuin äiti. Mieleen voi nousta joku muukin v-sana kuin vierastus...

Toisaalta ainahan kaikesta jotenkin selvitään. Syön sitten seisaaltaan lasta heikutellen sen mitä pystyn. Ihan varmasti on ihanaa katsoa pienen riemua, kun pääsee repimään lahjapaperia (olen suht varma, että itse lahjat häviävät paperille kiinnostavuudessa).

Ja ainahan voi alkaa odottaa ensi joulua. Neiti on silloin jo yli puolitoistavuotias ja pystyy olemaan ihan eri tavalla mukana joulujutuissa. Hänhän saattaa viihtyä hetken leikeissään, niin että äiti voi ottaa lasin punkkua. Ah ihana ensi vuosi, kuinka odotankaan sinua.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Vieraan uhka

Voihan vierastus.

Pikkuinen täyttää jouluaattona 8 kuukautta. Odotan sitä enemmän kuin varsinaista joulua, sillä 8 kk on joidenkin lähteiden mukaan sellainen ikä, jossa vierastus alkaisi helpottaa. Nyt noin kaksi kuukautta neiti on nimittäin enemmän tai vähemmän (yleensä enemmän) ollut sitä mieltä, että tahtoo vain ja ainoastaan äidin mieluiten koko ajaksi. Isä käy, jos ollaan hyvällä tuulella.

Vaikka äiti olisikin paikalla ja pitäisi sylissä, saattavat kavalat muut ihmiset ilmeisesti uhata tätä maailman parasta asetelmaa. Siinä sitten on äiti helisemässä, kun joulunalusvierailuilla lapsi kitisee lähes tauotta - paitsi vessassa, jossa saa olla kahdestaan äidin kanssa. Tosi innolla odotan joulun neljän päivän kyläilyputkea. Hirveästi sukulaisia, jotka tahtoisivat halia ja sylitellä, ja yhdelle ei vaan käy. Koska ei käy. Uskon täysin väitteen, että vierastaminenkn on luonnekysymys.

Tiedän toki, että vierastus on merkki terveestä kiintymyssuhteesta. Onhan se ihana tietää, että juuri minä olen äitinä se pienen tärkein turva ja tuki - myös ja ennenkaikkea hänen itsensä mielestä. Nyt kun vielä saataisiin se luottamus, että äiti ei katoa maailmasta, vaikka olisi poissa näkyvistä tai näkyvillä olisi myös muita ihmisiä.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Väärennetty sotilas

Taas on julkistettu erikoisia lasten nimiä, joita nimilautakunta on pohdiskellut.

Eräiden näistä kohdalla kieltämättä pohtii, että mitä ihmettä siinä on ajateltu tai että onko ajatus jäänyt puolitiehen.

Esimerkiksi hylättyjen nimien listalla oli (pojan) nimi Armaani. Tavallaanhan se olisi ihan suloinen, jos ajattelee kantasanaksi sanaa armas. Ikävä kyllä ainakin minulle tulee kuitenkin ensimmäisenä mieleen jossain rantalomakohteessa kaupiteltu aito väärennös Armani. Veljelle voisi sitten antaa nimeksi Roleksi tai Adibas.

Hiukan ohjailevaa olisi myös nimetä lapsi Everstiksi. Entä jos siitä tulee siviilipalvelusmies? Tai tosiaan sitten eversti, eversti Eversti kuulostaa melko tyhmälle sekin.

Lohdutukseksi teille, joiden nimiehdotus ei mennyt läpi ja jouduitte keksimään jonkun toisen nimen, aika pian ei voisi kuvitelle, että lapsen nimi olisi jokin toinen. Pieni vain alkaa olla nimenomaan sen niminen kuin on ja tuntuu ihan selvästi ilmentävän nimeään.

Vuoden ikäisen kanssa teitäkin jo ehkä vähän naurattaa se alkuperäinen idea.


torstai 13. joulukuuta 2012

Teoria

Olen saanut kuulla hämmentävää tietoa tisseistä. Tai siis ehkä ennemminkin teorian kuin mitään varsinaista tietoa. Tämä random havaintoihin perustuva teoria linkittyy pelottavasti väittelyyn sukupuolesta - eli on potentiaalisesti hyvin kuumaa kamaa.

Tässä se tulee: poikavauvat ovat enemmän tissien perään.

Arvaatte varmaan, että minä en ole tätä tyttövauvan äitinä itse havainnoinut. Kuitenkin, kun asia jotenkin nousi keskusteluun eräässä mammaporukassa, nousi mieleen useampi muukin pojan äiti, joka on kertonut innon tissille pääsyyn olevan lähes loputonta. Me tyttöjen äidit taas toistelemme, että tuntuu se maito nälkään kelpaavan, mutta muuten ei huvita siinä nisässä roikkua.

Yleensä tässä kohtaa joku sanoo, että usein pojat myös isompina ovat kiinnostuneempia tisseistä kuin tytöt. Ja siitä päästäänkin niihin sukupuoli - biologiaa vai opittua? -keskusteluihin.

Toivon, että asiasta on jo tehty tai tulee pikimiten tieteellinen tutkimus!

maanantai 10. joulukuuta 2012

Lahjavinkki lahjattomille

Huh-huh, oltiin viikonloppuna kyläreissulla koko perhe - tosin siksi, että äiti saisi viettää hiukan aikaa "tyttöjen kanssa". Ihanaa oli, vaikka reissaaminen hiukan rankkaa oli kaikille tavalla tai toisella. Onkohan kyseessä yllättävä reaktio omaan aikaan, johon keho ei ole tottunut, kun tämä aamu on lähtenyt hiukan väsyneesti käyntiin?

Tänään sitten joulukalenteria avatessa tajusin, että jouluun on kaksi viikkoa. Vauvaperhe-ajassa se on ei mitään, eli iskee lahjapaniikki. Onneksi kaikki, mitä vauva tekee on supersuloista ja kukaan sukulainen ei voi siitä motkottaa.
Tässäpä siis joululahjavinkki:
ota paperi (mielellään aika paksu)
teippaa se lattiaan (mielellään kylpyhuoneen tai muun helposti puhdistettavan tilan)
ota yksi vauva (mielellään oma - jos lainaat, muista kysyä lupa)
aseta värikkäitä soseita alustalla käden ulottuville (myös myrkyttömät maalit käyvät, mutta niissä on aikamoinen bodypaintkestävyys, eli voit saada kaupanpäälle hyvin jännän värisen vauvan)
- ja katsele kun taidetta alkaa syntyä!


Meillä inspiroiduttiin mustikasta.
Taiteilijuus on kokovartalohommaa.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Ei auta uni markkinoilla

Olen jo aiemmin kertonutkin, että neidillä ei oikein ole mitään päivärytmiä. Herätyksestä lähtien kaikki nukkumisajat heittelevät vähintään parilla tunnilla mielialasta/tuurista/päivän "ohjelmasta"/kuun asennosta/jostain muusta riippuen. Ruoka-aikoja olen yrittänyt pitää melko tarkkoina, mutta jos sattuu, että neiti onkin juuri unilla lounasaikaan, niin sitten ruokakin tietysti siirtyy.

Yleensä, kun tämä rytmittömyys tulee esiin, minua melkein lohdutetaan kertomalla, että kyllä se sieltä vielä tulee. Oikeastaan meille tämä ei useinkaan ole mikään ongelma, varsinkin kun luopui toivosta, että lapsen päiväunet olisivat joku juttu, jonka ajaksi voisi suunnitella jotain. Toisinaan on melkein helpompaakin, ettei tarvitse kaikkien menojen suhteen miettiä, että osuvatko ne päiväuniaikaan. Neiti nukkuu sitten vaan jossain välissä.

Tietysti joskus käy sitten niin kuin sunnuntaina. Meidän lähellä oli sunnuntaina klo 10-16 joulumarkkinat. Ajattelin, että mentäisiin lapsen kanssa sinne katselemaan. Olisi hiukka tekemistä ja voisi löytyä jotain kivaakin. No, ei menty.

Missään nimessä emme ole mikään aamuperhe. Vaikka neiti olisikin aikaisin hereillä, ilman erityisen hyvää syytä meitä ei näe ennen klo 11-12 missään. 12 jälkeen tosin on pinen ja isojenkin jo lounasnälkä. Eli pitää laittaa ruokaa. Kaikkien syötyä sitten ajattelin vielä antaa maitoa "ennen lähtöä", neiti nukahti siihen ja vetelikin sitten sellaiset unet, että niiden jälkeen ei oikein enää ehtinyt. Piti oikein välillä käydä katsomassa, että hengittäähän lapsonen, kun ei hän ikinä nuku niin pitkiä päikkyjä.

Sitten pitikin keksiä ex-tempore koko perheen kauppareissu illaksi, että on päästy edes johonkin talosta ulos koko päivänä - eikä vaan syöty ja nukuttu, kun ei ihan vielä ole se joulukaan.

p.s. Sanottakoon vielä, että ilman muuta valitsen vauvan nukkumisen joulumarkkinoiden edelle ihan milloin vaan, eli tämä ei missään nimessä ole valitus aiheesta :)



keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Kukuluku

Monesti ajatellaan, että lapsia on pääsääntöisesti temperamentiltaan kahdenlaisia: ulospäinsuuntautuneita ja rohkeita ja introvertimpiä hitaasti lämpeäviä tyyppejä. Tämä voi olla tottakin, mutta siitä puuttuu ns. äitiulottuvuus. Meidän neiti on nimittäin ulospäinsuuntautunut, reipas ja rohkea tutustumaan kaikkeen ja kaikkiin - jos on äidin lähellä, mieluiten sylissä. Kovin introvertiksi hän ei muutu ilmankaan äitiä, vaan on päinvastoin kovasti äänekäs huutaessaan tilanteen kauheutta.

Niinpä äidin kulttuuriharrastukset ovat muuttuneet äiti-tytär-kulttuuriharrastuksiksi. Muskaria, vauvakinoa, värikylpyä ja nyt viimeisimpänä tanssiteatteria. Ja mikäs siinä, sillä ainakin Kukuluku-esitys oli molemmille hieno kokemus. Siinä sammakkohenkinen hahmo herää uniltaan kokeilemaan erilaisia rytmejä, ääniä ja tapoja liikkua.

Esityksen aluksi omat tennarit kiinnostivat enemmän, mutta kun vauhtiin päästiin niin neitikin lämpeni ja jaksoi katsoa koko puolituntisen yllättävän hyvin. Alussa kaikki katsomon vauvat olivat jopa kovin hiljaa - tiedättehän sen maagisen hiljaisen hetken, joka on ennen esityksen alkua myös aikuisten teatterissa.
Esityksen jälkeen vauvat pääsivät koskettelemaan kaikkea rekvisiittaa: heliseviä säärystimiä, isoja pehmoisia lehtiä, pitkää nauhaa, kukkopilliä jne., sekä itse esiintyjää.

Neidin mielipidettä ei tarkkaan vielä tiedetä, mutta kyllä me varmasti tämän kokemuksen jälkeen mennään uudelleenkin teatteriin.

Tämä on niin epätarkka otos, että sen uskaltaa jopa julkaista :) Siinä yleisö tutustuu esiintyjään.

torstai 22. marraskuuta 2012

Valitse kaksi

Ihmettelin aiemmin, että mihin kaikki aika oikein menee.

Osa siitä menee jonkinlaiseen kodinhoitoon - jolle tosin kaaoksenhallinta olisi paljon osuvampi sana. Ei ehkä niin iso osa kuin joskus marttyyrimaisesti miehelle valitan, mutta koko ajan vähintään olis jotain pientä (tai isoa), joka odottaa tekemistä.

Kun vauva syntyy, kerrotaan vanhemmille, että kotityöt voivat nyt odottaa. Mielestäni se oli ihan p*ska ohje. Totta kai voivat odottaa, mutta tuntui, että vaikka tekisi jotain koko ajan, jokin jäi silti odottamaan. Lisäksi ellei aio siirtyä kertakäyttöastioihin ja kulkea alasti, olisi jossain vaiheessa tiskattava ja pyykättävä. En ole ikinä ollut maailman siistein ihminen, mutta silti on nurinkurista, että nyt kun viettää enemmän aikaa kotona kuin koskaan, koti on kauheimmassa kuosissa koskaan.

Miestä ei tietenkään haittaa. Hänestä on vain kotoisaa ja jos jostain valitan, niin saan kuulla, ettei meidän ole tarkoitus asua Ikean kuvastossa. Alla oleva kuva taitaa olla lopullinen totuus asiasta - sinälläänhän se on ihan sama asia kuin odotus-ohje - mutta puhuttelee minua enemmän.


tiistai 20. marraskuuta 2012

Lomalla

Hih, lehtikirjoittelu jatkuu. Ehdin vasta eilen illalla Hesarin mielipidekirjoituksiin, jossa oli oikea mielipidekirjoitusten kukkanen. Sen kirjoittaja vaikutti hieman varttuneemmalle täti-ihmiselle (jätetään hänenkin nimensä nyt armollisesti mainitsematta). Kirjoituksen muoto oli klassista yleisönosastokamaa siinä mielessä, että sen oman mielipiteen ilmaisu oli aika vaikeaa, ja jos tekstistä yritti etsiä jotain ehdotusta, heitti aikansa aivan hukkaan.

Jutun pointti oli ilmeisesti se, että äitien ei pitäisi olla kotona.

Asia ei suinkaan kuitenkaan ole näin yksioikoinen, onhan kirjoittaja herra paratkoon varmasti avarakatseinen ja ymmärtää erilaisia tilanteita! Useamman lapsen hoitaminen on nimittäin työhön verrattavaa. Yhden vauvan hoitaminen sen sijaan on sama asia kuin lomailu.Hyväntahtoisesti täti vielä kummasteli, kuinka moni nainen uskaltaa riskeerata asemansa työmarkkinoilla tällä tavalla.

Täti kyllä myöntää, että saattaa hyvinkin olla niin, että vauvalle kotonaoleminen sopii. Hyvä tilanne olisi myös se, että isät olisivat kotona, mutta hepäs eivät halua "vaippa- ja soserumbaan". Ja äidithän eivät edes päästäisi isiä kotiin, kun tykkäävät lomailla.

Aikamoinen tenka på - liekö täti alkanut hannailla, eikä ihan ehdottanut, että vauvojen kannattaisi olla yksin kotona. Hehän ovat tämän logiikan mukaan ainoita, joiden kotonaolosta on hyötyä sen lisäksi, että vauvat ilmeisesti haluavat siellä olla. Naisethan haluavat olla, mutta siitä lomailusta ei hyödy kukaan. Miesten hyödyttäisi olla, mutta hehän eivät halua.

Onhan se tietysti niin, että toiset tykkäävät järjestää lomillaan esimerkiksi kesämökillä sellaisen työleirin, että se muistuttaa paljon nykyistä arkeani. Se, että välillä tekisi mieli päästä töihin lepäämään (ajatelkaa nyt, kahvitauko!), vain vahvistaa käsitystä. Ja toden totta, mies ei ole osoittanut mitään halukkuutta imettämiseen, joka olisi meillä edellytys vauvan kanssa kotonaolemiselle.
Vauvan mielipidettä ei tätä kirjoitusta varten saatu tarkistettua.

Kiitos nauruista, täti.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Aikaa kohuille

Ohhoh, onpas taas ollut olevinaan kiire. Mietin jo, että pitäisi tehdä jotain seurantaa, että mihin se kaikki aika menee ja kirjoittaa sitten siitä. Ongelmaksi muodostui toki se, että sellaisen seurannan tekemiseen menisi aikaa ja aika tehdä mitään on jo johonkin kadonnut... Katsotaan jos onnistuu tuonnempana.

Lisäksi mietin, että blogitekstit voisi tulevaisuudessa näppärästi siirtää suoraan aivoista tänne. Sitten muistin, että tämä on Googlen blogialusta, joten täytyy olla varovainen sen kanssa mitä toivoo, kun se voi vielä toteutuakin. G-firmasta olisi varmasti hienoa olla suoraan yhteydessä aivoihimme.

Radiohiljaisuuden aikana on taas kuohuttu perheistä, lapsista ja äideistä (oliko näitä jatkuvia "kohuja" ennenkin näin paljon vai huomaako ne paremmin nyt, kun on itsekin äiti?).

Ensin kokoomusnuorista jo tähän mennessä lähtenyt nuori lupaus (joo, en jaksa tarkistaa sen nimen oikeinkirjoitusta eikä tyyppi ansaitse nimeään tuotavan esiin enää kertaakaan) kokee, että lapsilisät kannustavat heikompaa ainesta lisääntymään. Niillä tuilla kuulemma ihan tienaa. En osaa sanoa, mitä ainesta meidän perhe nyt sitten on tai ei ole, mutta sen tiedän, että joka kuukausi käytämme tuohon vauvalaiseemme enemmän rahaa kuin se huima satasen lapsilisä.

Samalla viikolla aika lailla matkaillut Riku Rantala kertoi kokemuksestaan, että Suomessa ei oikein siedetä lapsia. Rantala sai myös paljon huomiota - ja vastaväitteitä. Ne alkoivat aika usein "en vihaa lapsia, mutta...". Kaava on tuttu monista en ole rasisti, mutta... -lausunnoista. Oikea mielipide kommenttien takana näkyy kirkkaammin, kun vaihtaa sanan "lapsi" tilalle vaikka sanan "vammainen", "suomenruotsalainen" tai "nainen":
"Toki ymmärrän, että vammaiset eivät seuraa kaikkia yhteiskunnan normeja, mutta en silti nauti siitä että niitä rikotaan."
"Kun olen ravintolassa syömässä, en todellakaan halua kuulla suomenruotsalaisten puhuvan ruotsia."
"Väsyneenä työpäivän jälkeen en vain todellakaan jaksa kaikkialla mellastavia naisia."

Niin, eihän noin kukaan puhu. Lapset nähtiin monissa kommenteissa jotenkin vähemmän ihmisinä, joita hyvin levänneenä ja rajoitetuissa konteksteissa siedetään, ei enempää. Tässäkin keskustelussa nousivat esiin myös lapsiperheille maksetut tuet. Ei Suomessa vihata lapsia, kun täällä saa lapsilisää. Kai näin ajattelevilla on sitten hyvin läheinen suhde hyvinvointivaltioon, kun sille voi ulkoistaa lapsista tykkäämisen, kun ei itse halua tai jaksa sietää niitä.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Parisuhde lapsiperheessä

Maanantaina Hesarin Elämä-sivuilla kolme eri pariskuntaa kertoi, miten lapsi/lapset (1-3) ovat vaikuttaneet parisuhteeseen.

Kyseinen juttu vaikutti minun ja miehen parisuhteeseen siinä mielessä myönteisesti, että nauroimme sille yhdessä.

Johtuu varmaan tilanpuutteesta ja halusta suojella yksityisyyttään, että yksikään perheistä ei sanonut mitään kovinkaan raflaavaa tai yllättävää. Joo tosiaan isoin shokki lienee tämä ensimmäinen muksu, kahden lapsen kanssa on tärkeää, että molemmat vanhemmat osallistuu ja kolmannen kohdalla ollaan jo ihan tosi perhekeskeisiä.

Huutelimme hep jokaisen parien mainitseman riidanaiheen kohdalla. Sotkut ärsyttävät, väsyttää ja hitto vie sitä tulee kateelliseksi, kun toisella on joskus aikuisaikaa kaverien kanssa. Tuttua huttua, mutta ei mitenkään maailmaa mullistavaa. Surullista tai positiivista - miten sen nyt haluaa ottaa - oli se, että näille pareille tilanne oli tuollainen, vaikka he hoitivat parisuhdettaan säännöllisesti. Yksikin pari kävi jossain kahden viikon välein!

Me olemme olleet ilman vauvaa kerran syömässä ja se oli elokuussa. Olisihan se varmasti hyväksi ja kivaa, mutta emme me koe olevamme kriisissä juuri nyt ilman "ulkoilua". Kauhea sanoa, mutta huolestuneempi olisin, jos vauvavaiheessa parisuhteeni onnellisuus ja kestävyys riippuisi siitä, miten usein pääsemme johonkin rentoutumaan. Tässä nyt on varmaan mukana pientä katkeruuslisää - siis oikeasti kahden viikon välein, mitä luksusta.

Illalla katsoin uudelleen Revolutionary Road -leffan. Siinä pariskunta on muuttanut lähiöön viettämään lapsiperhe-elämää ja vihaa sitä. Ne eivät vissiin käyneet yhdessä ulkona kahden viikon välein (ei, en aio päästä tästä yli). Oikeasti tämä kuvitteellinen pari vihasi sitä, millaiseksi he olivat elämänsä muokanneet ja sitä ei kyllä mikään määrä leffailtoja korjaa. Ehkä olisi helpottanut, jos he olisivat toteuttaneet haaveensa, lastenkin kanssa.

Sitä minä tosiaan toivon, että emme päädy miehen kanssa luulemaan, että meidän on pakko tehdä asiat tietyllä tavalla, koska meillä on lapsi.


tiistai 6. marraskuuta 2012

Saman pöydän ääreen

Tre små troll, 
de leker med en boll 
och bollen är av guld, 
de heter Tripp, Trapp och Trull.

Mieleen tuli tuo vanha runo, jonka vanhempieni sukupolvi oppi koulussa, kun saimme lapsoselle syöttötuolin.

Meille muutti Stokken klassikko Tripp Trapp. Tämä kyseinen yksilö on palvellut hyvin jo paria aiempaa syöjää, jotka osaavat jo istua tavallisilla tuoleilla. Sehän juuri onkin klassikoiden idea, että ne kestävät hyvin aikaa ja käyttöä ja näyttävät hyvälle vuodesta toiseen.

Pikkusyömäri on tuolista ihan innoissaan. Miten hienoa onkaan olla yhtä aikaa pöydässä ja samalla tasolla iskän ja äidin kanssa! Miten mahtavaa, että syödessä voi paukuttaa pöytää! 

Istuminenkin sujuu pääsääntöisesti mallikkaasti. Väsyneenä saattaa alkaa kenottaa ja pää hakeutua nojaamaan pöytään - mutta sattuuhan sitä kuulemma aikuisillekin kun on tarpeeksi "väsynyt".

Mitään pikkuvauvojen pienennysosia meillä ei ole käytössä, edessä toki kaari ja jalkojen välissä hihna, ettei istuja humpsahda vahingossa alas. Istuinosa ja jalkatuki liikkuvat ja etukaaren saa irti, joten neitisemme voi syödä tältä tuolilta pitkään.





Kuva: Stokke

torstai 1. marraskuuta 2012

Nolouden lähteillä

Vauvat ovat kautta linjan hyvin äiti-intensiivisiä, eli siis kovasti kiinni äidissä. Äidin tulee olla mieluiten kosketusetäisyydellä, mutta vähintään näköetäisyydellä - okei kuuloetäisyydellä voi joskus tulla toimeen ihan pienen hetken.

Äidille, joka oli joskus suhteellisen itsenäinen ihminen, tämä on välillä rankkaa. Silloin täytyy muistaa, että joskus vielä tulee se aika, että olen lapsen mielestä maailman noloin ja hän ei mieluiten näkisi minua ollenkaan.

Syyt tulevaan nolouteeni juontavat varmasti osittain juurensa juuri meneillään olevaan vauva-aikaan.
Tässä vaiheessa nimittäin äidin estot karisevat pakostakin. Suihkussa ja vessassa voi, ja jopa kannattaa, käydä lapsi mukana. Se on jostain syystä lapsesta hauskaa.

Lapsesta on myös hauskaa, jos äiti afrotanssii Mörrimöykyn tahtiin tai puhuu oudoilla äänillä. Naamanvääntely ja kummalliset äännähdykset toimivat myös ajoittain. Lapselle kerrottujen juttujen taso on aikas nolo, kun lähinnä pyrkii siihen, että lauseet hassusti rimmaisivat.
Lapset kuuntelevat mielellään äidin laulua. Lauluruorituksen tasolla tai sillä onko laulettava laulu oikeasti olemassa vai äidin tuottama hetken laulu, ei ole väliä.

Kaiken yllämainitun lisäksi äiti tottuu siihen, että hänen päälleen puklaillaan ja pärskitään, sekä naamaa hierotaan kuolaisella kädellä. Ei siis kannata paljoa panostaa omaan ulkonäköön, hukkaan menee nekin minuutit.

Ei siis ihme, että kun on tähän kerran tottunut, on lopulta hiukan nolo vanhempi lapsen mielestä. Hän kun nähkääs vielä kehittyy tuosta. Itsestä ei niin tiedä.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Vaalihöyryissä

Köh, köh.

Oli tarkoitus kirjoittaa vaalijuttuja sunnuntaina, mutta toisin kävi. Onneksi oltiin käyty äänestämässä ennakkoon jo aiemmin viikolla, koska sunnuntaina iski flunssa. Ennakkoon saatiin näin ollen myös vastaus ihan lehdissäkin pohdittuun kysymykseen: saako vauvan kanssa mennä äänestyskoppiin. Kyllä sai. Vaalisalaisuuteni on nyt siis aivan vastuuttoman yksilön hallussa, joka huutelee kaikille ihan mitä sattuu :)

Mutta itse vaalipäivä meni omalta osalta kurkku kaktuksena ja nenä verta valuen (mikä tapahtuu aina, kun olen saamassa nuhan). Vauvaparka ilmeisesti tajuaa, että nenäverenvuoto ei ole toivottavaa, koska hän pelästyi sitä joka kerta. Siinä sitten hymyillen yritän kertoa, että ei mitään hätää, mutta ihan ei tainnut mennä läpi. Onneksi sentään ehdokkaani meni läpi.

Yleensä flunssan iskiessä tartun tuttuun lääkearsenaaliin, mutta näin imettäessä yritän vältellä ylenmääräistä lääkitystä. Nenäsumutteen kohdalla ihan suositeltiin kysymään ensin lääkäriltä ja ei ne muutkaan tropit varmaan maitoa varsinaisesti paranna. Höyryhengitys ja tee ovatkin nousseet taas kunniaan.

Eilen flunssa jatkoi tuhojaan tarttumalla vauvaan ja sehän onkin sitten jo ihan tosi kurja juttu. Yö kuunneltiin rohisevaa vauvaa, joka valitteli puoliunessa. Aamulla tutustuttiin "pikkuniistäjään", joka imaisee limat vauvan sieraimista. Tai imaisisi, jos neiti pitäisi päänsä paikallaan ja olisi hyvin kiivaasti vastustamatta koko toimitusta.
Paremmin onnistui "höyryhengittäminen", eli pitkä kuuma suihku äidille ja vauva höyryjä hengittelemässä sitterissä kylpyhuoneessa.

Loistava idea, toteutuksessa ainakin meillä vielä uupuu...

Yllättävän pirteä pikkuihminen on tänäänkin ollut, mitä nyt pärskii ja yskii välillä. Äiti ennustaakin hankaluuksia keksiä viihdykettä kotosalla, kun ei kipeänä voi lähteä ihmisten ilmoille toisia tartuttamaan.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kimppakivaa

Olen päässyt kiinni (jälleen) yhteen mammailun ytimeen: perhekerhoihin. Kerhojen perhe tarkoittaa osallistujien perusteella äitiä ja vauvaa, tai äitiä, vauvaa ja pikkulasta - että nyt ei ainakaan sorsita yksinhuoltajien perheitä.

Mutta semantiikka sikseen, kerhot ovat monen päivän pelastus. Puolivuotias on jo niin iso ja innokas, että pelkkä kotona oleilu käy tylsäksi. Kun saa vähän virikkeitä, on paljon paremmalla tuulella - ja tämä koskee sekä äitiä että tytärtä.

Itselle on todella arvokasta tutustua alueen muihin äiteihin. Hyvin pian löytyi kärrykävelyseuraa ja porukalla on järjestetty jo omiakin leikkitreffejä. Meillä kävi siis hyvin, jos kerhoista ei löydy yhtään omanhenkistä seuraa, on kokemus varmasti antoisan sijasta ahdistava.

Kerhojen plussalista peittoaa siis aika kirkkaasti miinukset. Ei mikään ihme, että niistä on tullut kotiäitiyden stereotypioiden kärkeä.

Kiitämme:
Möyrimistä matolla yhdessä muiden vauvojen kanssa
Vaihtelua, kun on eri leluja kuin kotona
Toisiin äiteihin (ja vauvoihin) tutustumista
Vertaistukea sekä mahdollisuutta jutella vauvajuttuja (siten muiden ihmisten kanssa pystyy puhumaan myös muista aiheista, kun päivän polttavimmat nukkumis-syömis-hammas-liikkumis -jutut on jo juteltu)
Valmiiksi jonkun muun keittämää kahvia sekä pullaa
Lapsen autuasta nukahtamista, kun on remunnut kerhossa aikansa

Moitimme:
Hmm, varmaan sitä että ajoittain on hankalaa päätyä tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Onnellinen katsoja

Äitiys on mediaseksikästä. Näin voi päätellä tv-tarjonnasta.
Löytyy Erilaisia äitejä, Teiniäitejä, Vanessaa ja pikkuväkeä sekä Supernannya. Varmaan vielä muitakin.

Missään näissä ei oikeastaan tapahdu mitään yllättävää, vaan pääpiirteiltään samat asiat. Kun väsyneenä imettää, tulee niitä silti tuijotettua. Jonkinlaisessa korskeassa tilassa voi sitten ajatella jossain kohtaa ohjelmaa, että onneksi tuo ei päde meihin.

Omalta kohdaltani onneksi en saanut lasta teini-ikäisenä, vaikka -sanottakoon se nyt tässä - en mitenkään halveksi teiniäitejä. Onneksi en ole joutunut keskustelemaan mieheni kanssa siitä, mitä tehtäisiin jos vauva tarvitsisi verensiirron, kun toisen uskonto pitää sitä syntinä ja toisen ei. Näin siis erilaisissa äideissä.

Tässä ovat YLE:n teiniäidit
Minun ja kaikkien paikallaolijoiden onneksi kukaan ei myöskään ollut kuvaamassa synnytystäni. Hattua täytyy nostaa, että nämä ihmiset ovat suostuneet tv-kameran läsnäoloon sellaisessa tilanteessa. Vähän olen tosin kade, kun kaikki saavat telkkarissa viettää rauhallisen hetken (tosin sen saakutin kameran ollessa käynnissä) vastasyntyneensä kanssa. Meillähän se ei mennyt ihan niin, vaan äitiä ja tytärtä kiikutettiin eri sairaalaosastoille hoitoon.

Vanessan aiheet pikkuväkineen vaihtelevat hieman enemmän, mutta olen esim. huokaissut, että onneksi imettäminen vei kyllä kaikki raskauskilot ja just nyt ei tuo hapenottokyky kiinnosta suuremmin. Niin ja, että onneksi en ole keksinyt haluta kaikkia niitä härveleitä, joita siinä esitellään.

Lapseni ei ole vielä tarpeeksi vanha käyttäytymään niin kuin tenavat supernannyssa, mutta kyllä nyt siitä vaan lähdetään, ettei meillä onneksi tulla sellaista menoa näkemään.

Onneksi on tuo telkkari, niin on oma elämä ihan siedettävää.




tiistai 16. lokakuuta 2012

Vali vali

Kyllä ihmisen vaan on hyvä nukkua vuorokaudessa yli viisi tuntia ja mieluummin joku yli tunnin pätkäkin. Tämä on meillä hieman yli viikon jatkuneen empiirisen kokeen vahvin tulos.

Joku ehkä muistaa, että meillä oli tapana siunailla hyvää onneamme lapsen yöunien kanssa. No se on loppu nyt. Sinnikkäästi tosin haluan uskoa ja toivoa, että kyseessä on vain vaihe ja saamme rauhalliset yöt joskus takaisin.

Tätä kokeilua sponsoroi ilmeisesti herra hammas. Näköhavaintoa hampaasta ei ole, mutta jatkuva jäystäminen ja ikenen raaputtelu tietystä kohtaa antavat aihetta tällaiselle hypoteesille.

Päivällä lapsi on ollut yllättävän iloinen ja vähäkitinäinen - ellei siis karju suoraa huutoa. Yöt ovatkin ihan toinen tarina. Ikinä emme ole heräilleet näin tiheään. Ihan oikeasti ei voi olla nälkä 20 minuutin välein, mutta syliin pääseminen ja imeminen rauhoittaa. Sänkyyn siirryttäessä kitinä alkaa yleensä heti uudestaan. Vauva ilmeisesti nukkuu ainakin kevyesti, äiti ihan takuulla ei.

Mies on alkanut huomautella, että jutuistani on (entistä) vaikea(mpi) ottaa mitään tolkkua. Pääni sisällä esitän asian ihan selkeästi, mutta ulospäin jostain syystä tulee ihan eri tekstiä. Sama toimii myös kuunnellessa mies sanoo kaappi ja minä kuulen selkeästi pöytä. On kiva suunnitella perheen menoja, kun yhden tiistai on toisen lauantai ja ne voivat molemmat olla vaikka huomenna.

Palataanpa siis joskus, kun järki kulkee taas.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Kerro kerro kätilö

Missä on ryhmä äitejä, jossain vaiheessa siellä päästään myös "naisten inttijuttuihin" eli puhumaan synnyttämisestä.

Edellisen kerran keskustelu meni siihen, että onko siitä nyt jäänyt sitten hyvä muisto vai kaamea kokemus, joka yritetään unohtaa. Keskustelun lomassa huomasin, noin viestintäihmisenä, että kokemuksen laadulla ei tuntunut olevan suoraa yhteyttä siihen, mitä oli itse asiassa tapahtunut. 

Kaikki olivat juu tunteneet kipua ja oli supistanut niin maan perusteellisesti, oli lukuisia repeämiä, hitaasti edenneitä pitkittyneitä synnytyksiä ja vastapainoksi nopeasti menneitä, lääkitys oli toiminut tai sitten ei. Oli myös ollut vaaratilanteita: napanuoria vauvan kaulanympäri, romahtaneita sydänääniä ja hapenpuutetta. Toiset olivat selvinneet omalla ponnistusvoimalla, toiset olivat päätyneet leikkauspöydälle. Mikään tästä ei kuitenkaan ennustanut sitä oliko kokijan mieli jälkeenpäin hyvä vai huono.

Jokainen, jolla kokemus oli jäänyt ikävänä mieleen, kertoi sen sijaan, että heille ei kerrottu jotain. 
"En tiennyt, että tehtiin näin koska vauvan tilanne vaati sitä." 
"Ei minua edes pyydetty ponnistamaan kovempaa ennen kuin imukuppi otettiin esiin."
"Kunpa joku olisi kertonut, etten voi saada epiduraalia, koska se heikentää supistuksia."
"Olisi ollut kiva, että olisi kerrottu ennen kuin leikkasivat välilihan."

Varmasti synnytystä hoitaneet henkilöt olivat ammattimaisia. Olihan hommat hoidettu kotiin, kun kaikilla oli terve vauva maailmassa. Kyse ei siis ollut siitä, että nämä naiset olisivat halunneet erityisesti väittää vastaan tehdyistä päätöksistä tai noudattaa jotain etukäteen tarkasti miettimäänsä käsikirjoitusta.

Kätilöt hyvät, käyttäkää siis suutanne ja kertokaa, kertokaa, kertokaa. Vaikka ehkä tuntuisikin, että kyseessä on ihan selvä juttu.

Tietysti joukossa oli myös yksi poikkeus vahvistamassa sääntöä, hän ei olisi halunnut kuulla mitään, vaan ainoastaan heittäytyä ammattilaisten käsiin. Voit varmistua, että synnytyssalissasi ei ole tämä tyyppi, kysymällä haluaako synnyttäjä, että hänelle kerrotaan mitä tapahtuu.

Niin ja lämpimiä ajatuksia sinulle, joka olit kätilönäni. Kiitos, kun kerroit.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Lirularuloru

Mummolan vintiltä löytyi vanhoja lorukirjoja. Niitä on lukenut minun mummoni äidilleni ja sitten minun äitini minulle. Ja nyt minä sitten loruttelen niitä omalle pikkuiselle.

Osan loruista huomasi osaavansa ulko ainakin paikoitellen, vaikka ei ole vuosikausiin niitä lukenut tai kuullut. Välillä tosin muisti oli tehnty tepposet ja mielessä oli vaihtoehtoinen, kivasti rimmaava, kulku lorulle.

Jokin niissä loruissa on. Ilmeisesti noin kolmivuotiaiden pitäisi olla parasta yleisöä niille, mutta kyllä vaan tämä viisikuukautinen selkeästi hoksaa, että nyt ei puhuta ihan tavallisesti. Välillä hän nauraa ääneen ja eivät muut juttuni ihan niin hauskoja ole.

Itselleni rakkaimpia ovat Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun lorut. Sitäpaitsi nimikkoloru Tiitiäisestä kuvailee aikas hyvin tuon pikkuihmiseni.


keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Muu mustikka

Äiti ei nyt ihan osaa.

Oma vatsani tunnetaan teräsvatsana. Sitä ei vaivaa juuri koskaan mikään. Olin Intiassa 6 viikkoa saamatta turistiripulia ja raskaana ollessa aamupahoinvointini rajoittui etovaan tunteeseen ja aivasteluun (juu jostain syystä aamuisin aivastutti hetken, ennen kuin aamiainen rauhoitti tilanteen).

Lapseni on ilmeisesti perinyt isänsä vatsan. "Koliikkityyppisistä oireista" onneksi päästiin, mutta senkin jälkeen lapsen vatsa toimi noin kahdeksan kertaa päivässä. Naureskelin ohjeille, jossa kerrottiin, että vaippaa ei tarvitse välttämättä vaihtaa, jos siellä on vain pissat. Ei meillä ollut koskaan sellaisia vaippoja.

Kiinteiden aloittamisen jälkeen meni hetki hyvin, liiankin hyvin. Pientä ei tuntunut vaivaavan mikään ja tavaraa löytyi vaipasta kerran tai pari päivässä. 
Mutta sitten. Yllättäen menee päivä ja toinenkin ja kakkaa ei vain kuulu. Ilmavaivat alkavat vaikuttaa kivuliaille. Lopulta tulee sitten juuri sellainen lasti kuin parin päivän kerryttämisellä voi arvatakin. Sama toistuu parin "kierroksen" ajan. Kunnes lopulta mitään ei oikein kuulukaan.

Onneksi meillä sattui juuri tähän väliin neuvola. Täti kuuntelee hetken juttuani ja edes kysymättä mitään toteaa: vähemmän perunaa ja mustikkaa enemmän vaikka luumua ja vesihörppyjä päälle.

Jaa niin, minä olin oikein palannut perunaan, kun se tuntui turvalliselta ja siitä ei ollut tullut mitään oireita. Oikeastaan mistään ei ollut tullut. En ollut koskaan kuullut, että mustikka voi kovettaa vatsaa. No onneksi luumu alkoi tuottaa tulosta jo samana iltana.

Tarvitsen jonkun tietopankin vatsavaivoista niistä kärsimättömille. En vaan osaa suhtautua ruoka-aineisiin uhkana. Mieskin kyseli illalla ensimmäiseksi, että keitinkö hörppyveden. No en, ei kai herramunjee kukaan saa vatsavaivoja suomalaisesta hanavedestä?! Kuulemma mahasairauden aikana/jälkeen niin on normaalia toimia. 

Kasvatahan lapseni kunnon bakteerikanta sinne masuun. Äiti yrittää kyllä, mutta en ihan varmasti keksi kaikkea, mikä voi vatsaa uhata.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Aamun aloitus

Viime viikko meni ohi ilman mainittavaa "omaa aikaa" äidille. Nyt kun neiti on hetken päiväunilla ja minun ei tarvitse juurinytihanheti tehdä mitään, ajattelin taas blogata jotain. Mutta mitä? Pää on ihan tyhjä.

Joku viisas joskus neuvoi, että kun et tiedä mistä aloittaa, aloita alusta.

No päiväthän alkavat aamusta ja minun aamuuni kuuluu sanomalehti. Ja nimenomaan sellainen paperinen rapiseva lehti, josta irtoaa kesäisin kyynärpäihin painomustetta, jos siihen nojaa. Katsojasta riippuen tapa on auttamattoman vanhanaikainen (uutisiahan on tullut nettiin yön aikana ties kuinka paljon tuoreempina) tai suloisen retro. Mies kiusaa, että kuvittelisin todellisuuden olevan kritiikittä sellainen kuin hesari väittää. 

Kieltämättä lehden lukeminen tuo jotain perusturvallisuuden tunnetta, vaikka uutisethan ovat lähinnä masentavia ja lehdestä ei tietenkään löydy lopullista totuutta. Tapa alkoi kuin porttiteorian mukaan: oli esimerkki (vanhemmat lukevat lehteä), sitten aloin pikkuhiljaa silmäillä ohimennen otsikoita aamiaista syödessä ja äiti saattoi lukea ääneen joitain kiinnostavia pätkiä. Ykskaks aamiainen ei oikein ollutkaan aamiainen ilman lehteä.

Kokeiltu nimittäin on. Aamu-tv osoittautui sietämättömäksi. Siellä ne jaarittelivat ties miten pitkään asioista, jotka joko kiinnostivat tai eivät. Jos juuri avasi telkkarin, kun uutiset oli menneet sai silmilleen urheilua, joka minusta on aivan turhaa - lehdessähän ne sivut voi hypätä yli. Nettiuutisten lukeminen taas on liiaksi niin kuin aloittaisi työpäivän heti herättyään ja minä tarvitsen ja haluan rauhallisen aamuhetken ennen kuin kohtaan maailman kaikissa höyryissään. Se on turvallisempi niin myös kanssaihmisille.

Nyt vauvan kanssa olisi varmasti ihan se ja sama tietäisinkö päivän uutisannista tuon taivaallista. Sitä paitsi imettäessä ehtii nähdä yleensä vähintään kahdet illan tv-uutisista. Kuitenkin sille illuusiolle, että minulla on vielä jotain muutakin elämää, on tärkeää että aamuisin uppoutuu hetkeksi ihan muihin kriiseihin, kuin siihen onko vaipassa pissat.

torstai 20. syyskuuta 2012

Kehonrakentaja

Äitiys on hyvin kehollinen kokemus. Varmasti ruumiillisinta, mitä olen tehnyt pitkään aikaan, tai ikinä.

Lapsi saa alkunsa kehollisesti - tässä vaiheessa on isän kehon huippuhetki.

Siitä eteenpäin paljossa on kyse äidin kehosta. Raskaana kroppansa jakaa vauvan kanssa, tulokas on turvassa ja lämpimässä sisälläsi ja saa ruokansa äidin ruoasta. Riippuu tuurista ja tyypistä, miten kivaa tai ikävää tämä on kehon omistajalle.

Synnytys on tietysti kaikkien fyysisten rutistusten äiti - nimenomaan äiti. Synnytyskokemuksia on yhtä monta kuin synnytyksiä, mutta jokaisen keholta kokemus vaatii veronsa.

Vastasyntynyt otetaan syliin ja siinä vauva viettääkin paljon aikaa. Lasta sylitellään, halitaan, kannetaan, hytkytellään, pusutellaan ja niin edelleen. Tähän pääsee isäkin mukaan.
Äidin keho on kuitenkin edelleen ykkönen, sillä äiti imettää.

Tässä vaiheessa minun kroppani on siis huolehtinut pienestä ihmisen taimestamme yli vuoden. Siitä voi olla jo melkoisen ylpeä. Kroppani otti haltuunsa solumöykyn ja teki siitä tuon pikkuisen ihmisen ja edelleen pitää sitä elossa - maailmassa on vähäisempiäkin saavutuksia.

Nyt ollaan pikkuhiljaa lähdetty polulle, joka johtaa pois riippuvuudesta äidin kehosta, eli opetellaan syömään ns. kiinteää ruokaa. Perunaa, porkkanaa, banaania ja bataattia soseena on maisteltu vaihtelevalla menestyksellä. Määrät eivät vielä päätä huimaa, eikä imetys lopu vielä pitkään aikaan, mutta paluuta ei enää ole.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Kitisevä inisijä

Voihan väsymys.

Meillä on ollut ihan kummalliset pari-kolme päivää. Pikkuinen, joka on yleensä hyvällä tuulella, on kätissyt melkein tauotta. Tässä vaiheessa olen totaalisen väsähtänyt jatkuvaan kitinään.

Neitimme osaa kyllä pitää meteliä vaikka millä mitalla - kun on joku hätä. Itkuilla ilmoitetaan esimerkiksi:

"Minulla on nälkä!" (vaativin itku, jonka tosin voi  monesti ennakoida ja välttää antamalla ruokaa ennen sen alkua)

"Vaipassa on jotain ikävää" (ei niin kovaäänistä, mutta tuskastuneen kuuloista huutelua)

"Minua pelottaa" (joko täydellä volyymilla tai sitten pienenä nyyhkytyksenä, että äitikin ymmärtää ilmakihartimen olevan pelottava)

"Nyt sattui" (Kuten arvata saattaa, melkoisen äkillinen purkaus, joka asettuu hetken kauhistelun jälkeen.  Tosin taistelijasielumme osaa olla myös aika kivunkestävä: inahdustakaan ei kuulunut, vaikka hän löi itse itsään puisella lelulla huuleen, niin että tuli mustelma. Rapatessa roiskuu tai jotain)

Mutta tämä loputon kitinä, en tajua!
Mitään varsinaista hätää ei ole. Hetkittäin kitinän saa huijattua loppumaan erilaisilla viihdykkeillä, mutta samalla sekunnilla, kun viihdyttäjän pitäisi mennä vaikka vessaan, aloitetaan uudelleen. Lisäksi mussukka on nukkunut todella levottomasti ja pienissä pätkissä, mikä varmasti vain lisää ininää.

Kauhistellen ajattelen, että jotkut vauvat ovat ilmeisesti tällaisia koko ajan. Meillä on nyt takana paremmin nukuttu yö, joten toivon että kitinäpäivät olisivat ohi. Muuten loppuu huumorintaju, kun mieskin on taas melkein kartalla kuviosta:

Mies: "Ihan kuin tuolla vauvalla olisi joku mekanismi, jolla se imee itselleen lisää energiaa vanhemmista ja väsyttää ne."
Minä: "Joo on sillä, sitä kutsutaan imettämiseksi."




perjantai 14. syyskuuta 2012

Huippumalli alussa

Haa-haa-hei! Kop-kop-kop! Pus-pus-pus!
Siinä valokuvaajan "ohjeistusta" pienelle eilisen kuvaussession aikana.

Olin jo raskaana ollessani tarttunut tarjoukseen vauvan valokuvaamisesta ammattilaisen toimesta. Nyt vauvan ollessa hyvin vahvasti läsnä, ajatus tunnin valokuvassessiosta tuntui etukäteen hulluudelle. Ei ihan varmasti tule mitään, varmasti menee huutamiseksi ja tuskin saadaan yhtään hyvää kuvaa.

Valokuvaaja ei onneksi ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Studioaika aloitettiin katselelmalla tarkkaan ympäristöä ja sitten vielä syötiin ennen ensimmäistäkään salamavalon räiskäystä. Koska neiti ei osaa vielä istua, suurin osa kuvista otettiin jollain tapaa äidin avustamana - ja muutamiin kuviin äiti otettiin ihan mukaankin. (En olekaan poseerannut ilman paitaa sitten omien polttarien...)

Kun alkuun pääsi, neiti antoi palaa valloittavia, vekkuleita ja riemullisia hymyjä ja vielä naureskeli innoissaan. Ei me mitään kameraa pelätä! Muutama itkunpurskauskin tuli kyllä ikuistettua. Ne kuvat olivat jänniä. Itkevästä lapsestahan ei yleensä oteta kuvia. Ehkä pitäisi, niin saisi muiston siitäkin, mille mussukka näyttää ei-niin-iloisena. Parit asun- ja vaipanvaihdot, melkoisesti käsivarsijumppaa sekä erilaisia tapoja kiinnittää vauvan huomio oikeaan suuntaan ja sitten tunti olikin jo ohi.

Lopulllista lopputulosta päästään katsomaan myöhemmin, kun kuvat on käsitelty. Saattoi olla vain osuvaa ja uppoavaa small-talkia, kun valokuvaaja kehui neitiä hyvin ilmeikkääksi ja kivaksi lapseksi kuvata, mutta kyllä minä jotain todella suloista odotan näkeväni.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Lahja

Olen tällä hetkellä kovasti onnellinen materiasta, ihan uudesta ihanasta materiasta. Sain nimittäin eilen myöhäisen synttärilahjan.

Lahja ei ole mitään järkevää tai tarpeellista. Se ei mitenkään liity vauvaan tai vauvaperheen arkeen. Se ei hyödytä koko perhettä, vaan on ihan vain minua varten. Vähän piti itselleen perustella, että aikuisella naisella kuuluu olla kallistakin hömppää ja on tästä lahjasta iloa pitkään. Mies ei tajua lahjaa ollenkaan.

Sen sijaan lahjassa on häivähdys luksusta. Ainakin vielä lahja jopa tuoksuu hyvälle. Lahja näyttää hyvälle. Minä sydän uudet kengät.
Kuva: Minna Parikka

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Repomiehen Rauno

Pienelle vauvalle puhuminen on hauska taiteenlaji. Vauvoillehan voi puhua sinänsä mitä tahansa, kunhan äänensävy on iloinen.

Mies onkin vihdoin löytänyt hyvän yleisön "luennoilleen", joita hän spontaanisti pitää. Vauvaa ei tunnu vielä tylsistyttävän se, että esim. aurinkoa ei voida esitellä vain sanomalla "katsopa siellä paistaa aurinko", vaan pitää lähteä liikkeelle palavasta kaasupallosta, joka onkin tähti.

Minusta on sen sijaan tullut Rauno Repomies.

Kertoilen samaa asiaa monta kertaa hiukan eri sanoin: "Juu äiti tässä petaa sängyn, sängyn petaa äiti, petailen sänkyä, niin makaa kuin petaa ja me maataan sängyssä - sängyssä, jonka tässä petaan...". Tätä jatkuu niin kauan, että sänky on pedattu.

Rauno myös laulaa usein joko sitä mitä tekee tai salattua mielipiteitään. Toimii myös vauvan kanssa!
"Äidillä on vauva, se oma vauva on
 Ai ai mammoja, kaikilla ei ole vauvoja
- mutta sinun äidillä oma vauva on"



tiistai 4. syyskuuta 2012

Nimeni on Äiti

Tässäpä yksi urbaanilegenda äitiydestä, joka näyttää pitävän paikkansa: mammat ovat keskenään "vain" mammoja. Eli jutellaan vähintään 99 % vain ja ainoastaan lapsista.

Jo sairaalassa osastolla naureskelin, kun viereisen sängyn äidille tuotiin terveisiä "Leevin äidiltä". Terveiset tuonut isä ihmetteli, miten ei tiedä sellaisen ihmisen nimeä, jonka näkee melkein päivittäin. No en tiedä minäkään, mutta niin se tuntuu olevan.

Nyt syksyllä olemme käyneet muskarissa, neuvolassa ja naapuruston leikkipuistoissa (näissä tosin vaan fiilistelemässä, ei me siellä vielä osata leikkiä) ja törmänneet toisiin äiteihin ja vauvoihin. Näinpä tiedänkin, että Olivia ei syö tuttia, vaan hänellä on aina mukana turvapupu. Isommalla Laurilla on jo kolme hammasta, mutta viimeisin oli tosi kivulias. Isla on tottunut kaupungilla kävijä. Ja niin edelleen.
Heidän äideistään en tiedä oikeastaan mitään. Kun oikein pinnistän muistan yhden äidin nimen!

Kolikon kääntöpuolena minulla ei ollut aiemmin tapana jutella tuntemattomille kadulla tai bussissa. Vaunukansan kesken syntyy juttua helposti kohdatessa. Eikä oikein voi silloin olettaa, että keskusteltaisiin muusta kuin niistä vaunuissa kellivistä yhdistävistä tekijöistä.

Onneksi on ne omat ystävät jo ajalta ennen vauvaa (aev). Heidän kanssaan saakin ehkä puhutua myös muusta kuin vauvajutuista, kun on höpissyt niitä tuntemattomassa mammaseurassa.

perjantai 31. elokuuta 2012

Terkkuja Woodylle

Viimeisen neljän kuukauden ajan olen lukenut Hesarin kulttuurisivuja huokaillen. Siis ihan varmasti juuri tänä kesänä olisin mennyt Sodankylän elokuvajuhlille, mutta ei nyt vauvan kanssa voi. Ai tuollainenkin ihana uusi ensi-ilta teatterissa ja apua tänä vuonna jää Espoo Ciné ja Rakkautta&Anarkiaa ihan väliin.

Huomiotta jää, että Sodankylän elokuvajuhlille haikailu on vuotuinen perinne, kun en koskaan saanut aikaan matkan suunnittelua. Teatterien kanssa tuli aina kiire, kun lippuja ei meinaa saada ja sitten sitä ei enää yllättäen esitetäkään. Leffafestareilla sentään kävin säännöllisesti :)

Ja leffaan pääsin jälleen! Kylttyrellit festivaalinäytökset toki vaihtuivat vauvakinoon. Sen konsepti on aika hieno. Leffateatterissa pidetään valoja himmeällä ja ääntä pienemmällä. Vaipanvaihtopiste ja mahdollisuus lämmittää vauvanruokaa on järjestetty. Kun kaikilla on vauva, yksi niistä inisee tai itkee koko ajan, joten ei ole kauheasti paineita sen oman kullan käyttäytymisestä.

Sitä paitsi äidin tyttö oli kyllä tosi mallikasta elokuvayleisöä. Aluksi viihteeksi riitti teatterin ällistely manducasta. Kun teatteri oli "todettu" äiti käänsi katseen valkokankaaseen ja sehän oli ihan mahtavan kiinnostava iso telkkari. Sitten vähän syötiin ja nukuttiin. Loppuaika leikittiin mukana olevalla turvalelulla.

Leffana kinossa oli Woody Allenin uusin To Rome With Love. Se oli ihan kiva ja pikkuhauska. Sellaisia terkkuja maestrolle meidän porukalta, että vähän olisi voinut vielä leikata. Mikäli välillä imettävä, leikittävä ja vaippoja vaihtava äiti pystyy arvaamaan loppuratkaisut (niitä oli useampia), niin koko ajan keskittyvä katsoja kaipaisi varmasti lisää särmää.


maanantai 27. elokuuta 2012

Toy Story

Ennen vauvaa ajattelin, etteivät vauvat oikeastaan tarvitse mitään erityisiä leluja. Sitten tuli vauva ja mieletön määrä leluja lahjoina. Olohuoneessa kävellessä pitää olla hiukan varovainen (varsinkin jos yrittää olla hiljaa), koska leikkimaton laidoilta pursuaa ties mitä helisevää, kilisevää ja värikästä.

Tarvitseeko vauva siis leluja? En tiedä, mutta kyllä se niistä tykkää. Toisaalta vauva tykkää myös sanomalehdestä, joka rapisee, ja nauttii Alepan keltaisen muovikassin katselusta. Lelut eivät myöskään saa osakseen ihan tasavertaista tykkäämistä, vaan osa on selkeästi suosikkeja.

Tässä teillekin esittelyssä mussukan "kavereista" parhaat.


Tässä on Mikko. Mikko saa osakseen paljon riuskoja haleja ja hyvin märkiä "pusuja".

Pehmokuutio, joka helisee. Erityiskivaa on heittää tämä pois ja saada äiti antamaan se takaisin.

Helisevä Bobby-poliisi kulkee jostain syystä meillä nimellä "sotilas".

Kun nallea vetää hännästä, se soittaa tuutulaulua.

"RipuRapu-kirja" esittelee mereneläviä ja rapisee.
Lelujen koti on leikkimatolla, jossa viihdytään touhuamassa ihan itsekseenkin.

perjantai 24. elokuuta 2012

Kestää kestää

Me olemme sekakäyttäjiä. Siis vaippojen. Eli siis suomeksi sanottuna käytämme osittain kestovaippoja ja osittain "tavallisia" kertakäyttövaippoja.Meillä, kuten käsittääkseni aika useilla muillakin, systeemi on suurin piirtein sellainen, että kotona pidetään pääsääntöisesti kestovaippoja ja kylillä kertiksiä. Yöllä käytetään myös kertakäyttövaippoja.

Molemmista löytyy hyviä ja huonoja puolia. Ja ollaanpa nyt rehellisiä, ei kai kukaan nyt oikeasti vaipoista tykkää. Siis jos jonkin ihmeen kautta saisi valita, että lapsen kanssa ei tarvitsisi käydä läpi koko vaippasirkusta, niin tuskin kukaan haluaisi vapaaehtoista vaipparallia.

Kertakäyttövaippojen hyvä puoli on tietysti ilmeinen helppous. Otat vaan uuden paketista ja vanha lentää roskiin. Tästä seuraa sen huonoja puolia: niitä pitää muistaa ostaa ja ne voivat loppua kesken. Vanhempi joutuu myös elämään sen tiedon kanssa, että se likainen vaippa ei maadu omana elinaikana, eikä vissiin lapsenkaan elinaikana.

Kestovaippojen tärkein hyvä puoli on se, että tämän kokemuksen perusteella vauvan iho voi niiden kanssa paremmin. Neiti on yleensä todella hyväihoinen, joten sitä kiinnittää helposti huomiota pieneenkin punoitukseen. Ymmärtäähän sen, minustakin terveyssiteet ovat ikävän muovisen tuntuisia, sama menee varmaan vaipoissakin. Lisäksi niitä ei tarvitse ostaa kuin kerran ja ne eivät lisää roskapussien määrää.

Huonona puolena on tietysti kestovaippojen huoltaminen. Kakkojen huuhtelu vessanpönttöön tuntuu ajoittain työläältä ja pesukonetta saa pyörittää pari kertaa viikossa useammin. Toisaalta sittenpä eivät jää haisemaan roskikseen. Alunperin kestoja vierastanut mieskin on myöntänyt, että ei niiden huoltamisessa ole mitään ylitsepääsemätöntä.

Sen suhteen, että miten vaipat pitävät, tilanne on tasan. Kestovaipat pitävät kakan paremmin kurissa, kertiksien kanssa saa olla tosi nopea ja tarkkana, ettei pääse vaihtamaan vaatteita (ja mahdollisesti lakanoita samalla). Pissan kanssa taas imukykyinen kertis pitää vauvan olon kuivana pidempään, eli kestoja saa vaihtaa hiukan tiheämmin.

Taloudellisesti ollaan myös aika tasatilanteessa. Laskeskelin, että karkeasti olemme käyttäneet kestoja sen verran, että kertiksiin olisi kulunut noin 80 euroa lähimarketin hinnoilla. Kestojen hankintahinta oli aika lähelle sitä. Jos olisin mieheni, olisin samaan syssyyn kalkuloinut mukaan pyykkäämisen kustannukset ja verrannut niitä kestojen ostamiseen menevään bensakuluihin - mutta kun en ole, niin en siitä osaa sanoa mitään.

Karkeasti arvioiden ollaan kuitenkin aika tasoissa. Samat kestot kestävät meillä kuitenkin vielä hetken, ennen kuin täytyy alkaa hankkia isompia kokoja. On siis vauvan kasvutahdistakin kiinni, miten taloudellinen vaaka keinuu. Kestot myös säilyvät mahdollisille pikkusisaruksille, tai ne voi myydä eteenpäin, mikä tietysti lopulta vaikuttaa kokonaisuuteen.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Hei me harrastetaan

Suomalaiseen elämänmenoon jotenkin kuuluu, että kun tulee syksy ja koulut alkavat, pitää aloittaa joku harrastus. Me aloitimme tänään muskarin.

Ensikokemus oli positiivinen. Ensinnäkin oli tajuttoman jännää, että samassa paikassa oli niin monta muutakin vauvaa. Siinä sitten katselivat toisiansa, hymyilivät ja hihkuivat.

Itse asiaan pääseminen hiukan kesti, kun näin ekalla kerralla aikuisten piti puhua vähän käytännön juttuja. Mutta kun asiaan päästiin, oli neiti innoissaan. Hänen intonsa musiikkiin on huomattu jo aiemminkin - äidille oli esimerkiksi helpotus, kun eräissä kesähäissä urkujen soitto pelasti alkavalta hermostumiselta.

Laulaminen on kivaa - tai siis äidin ja muiden aikuisten laulun kuunteleminen - mutta todellinen riemastus olivat erilaiset heilutukset ja tanssit. Olympiavuoden hengessä neiti tuntuu haluavan liikettä aina vain nopeammin ja korkeammalle.

Kun kyseessä on musiikkileikkikoulu, on meillä syksylle tavoitekin: pitäisi osata vilkuttaa jouluun mennessä.

perjantai 17. elokuuta 2012

Rytmitaju

Pienten lasten elämässä rutiinit ovat kuulemma kovasti tärkeitä (en tiedä vielä, meillä on vasta vauva). Vauvojen ollessa kyseessä vertaillaan ja kysellään vauvojen rytmeistä; mm. että nukutaanko öisin. Vauvoilla ei siis ole välttämättä mitään vuorokausirytmiä syntyessään. Toiset luovat oman rytminsä ja pysyvät siinä ennustettavan tarkasti. Toiset, kuten meidän mussukkamme, ovat spontaanimpia ja rytmittömämpiä.

Yöt meillä on kyllä onneksi nukuttu koko ajan. Jo sairaalassa neiti nukkui pidempiä pätkiä öisin ja nykyään mennään yleensä kahdella yösyötöllä. Tosin toinen "yösyöttö" on klo 6-7 aamulla, mutta kai se lasketaan yösyötöksi, jos sen jälkeen mennään vielä nukkumaan...

Päivisin onkin sitten ihan eri meininki. Saattaa nukuttaa tai sitten ei ja vaikka nukuttaisi niin ei välttämättä nukuta. Ja jos nukutaan niin ihan 10 minuuttia kyllä riittää. Kun on aamusta iltaan huolehtinut pikkuvauvasta ilman varsinaisia taukoja, tietää olleensa päivän hereillä. Usein toisteltu fraasi meidän taloudessa onkin "onneksi se nukkuu yönsä".

Neuvolassa asiasta ei oltu kovin kiinnostuneita ja mihinkään unikouluihin pieni on liian pieni, mutta päätimme silti yrittää hiukan rytmittää päivää. Käytännössä siis nukuttamalla nukuttaa päiväunille. Kahden-kolmen tunnin hereilläolon jälkeen neiti on monesti väsyneen oloinen ja kärttyinen, joten päätettiin, että kahden tunnin hereilläolon jälkeen kokeillaan saada hänet unille.

Mistään vanhempien lepohetkistä ei ole kyse, sillä aikamoista jalkatyötä nämä "pakotetut" päiväunet ovat olleet. Joko kärrykävelyllä tai sitten kantoliinassa ympäri asuntoa tepastellen, sillä kun liike loppuu, loppuvat unet. Eikä nukuttaminen joka kerta onnistu.

No, toimiiko se? Ehkä hiukan aikaista sanoa, mutta nykyään voi olla melko varma, että uni voittaa kitisijän, jos vain pysyy liikkeessä sitkeästi. Lisäksi nyt päivänä muutamana neiti on nukahtanut muutaman kerran sänkyynsä (siis yli 10 minuutiksi) ja kerran jopa ihan itsekseen leikkimatolle. 

lauantai 11. elokuuta 2012

Iso tyttö

Täällä odotetaan uutista uudesta serkusta.

Ihan hullua, mutta vastasyntyneeseen verrattuna meidän mussuhan on jo iso tyttö. Hänhän osaa jo vaikka mitä. Ja ennenkaikkea hän on jo niin selvästi "tyyppi" - meidän neiti, jolla on oma persoonansa.
Hullua on myös se, että ihan vastahan pienemme oli se vastasyntynyt.

Toisaalta tietysti tuntuu, että vauva on ollut elämässämme ikuisuuden ja tulee olemaan vauva vielä useamman ikuisuuden. Kun naureskellaan, että taas ollaan yksi kakkavaippa lähempänä potalle oppimista, vitsi on siinä, että eihän sellainen aika tunnu olevan edes kaukaista tulevaisuutta. Vauvan  kanssa mennään tässä hetkessä.

Mies sen meni vielä sanomaan, kun epäuskoisena puhuttiin tulevaisuuden ehkä joskus tulevan: vauva me on jo tehty, mutta suurempi homma taitaa olla kasvattaa siitä ihminen...


perjantai 10. elokuuta 2012

Vastentahtoinen kerholaiseksi

Työssäni olen ollut tekemisissä "asiakassegmenttien" ja "kohderyhmien" kanssa ja pohtinut miten viestiä eri asioita näille. Siitä huolimatta tai sen takia on lähinnä surkuhupaisaa seurata vauvan myötä meille tulevaa markkinointia.

Joka asialle on kerho. On useamman vaippamerkin kerhoa, useampia vauvojen kirjakerhoja ja ainakin toisella päivittäistavarakaupan jättiläisellä on kerho. Viimeisimmäksi tuotemerkki, johon kuuluu neljä - siis ainoastaan neljä! - tuotetta, kutsui meitä kerhoonsa.

Mitähän ihmettä siinä kerhossa tapahtuisi? Tai siis kaikkihan ne kuulemma kertovat kivoja juttuja lapseni kehityksestä tai antavat mahdollisuuden keskustella muiden vanhempien kanssa kerhon verkkoportaalissa. Houkuttimena toimii lähes aina joku ilmainen lahjus. Pienimmillään se on näyte kyseisestä tuotteesta ja toisilla on jopa kokonaisia palkintokauppoja.

Oikeasti kerhoja tietysti käytetään markkinointitarkoituksiin. Eikä siinä mitään, jokuhan voi tykätäkin niiden annista ja ei kaikki markkinointi ole pahasta. Mutta ihan totta, onko kerho kaikkien mielestä paras tai ainoa tapa kertoa tuotteesta vauvojen äideille, sillä poikkeuksetta nämä kerhopostit tulevat minun nimelläni? Toki myös vauvamme tietoja kysellään, jos olisin liittymässä.

Arvon markkinoijat: olen kyllä elämäntilanteeni vuoksi kiinnostunut kuulemaan hyvistä tuotteista vauvalle ja varmasti tulen sellaisia ostamaan. En kuitenkaan halua liittyä yhteenkään kerhoon ja saatte tarjota melkoisen paljon parempia lahjuksia ennenkuin "myyn" lapsestani tietoja teille. Uusia ideoita kehiin siis, kiitos.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Mies

Vaikka kirjoituksistani voi ehkä joskus saada toisenkinlaisen kuvan, minulla on kovasti rakas mies. Tietyissä piireissä meidät kyllä tunnetaan ns. dramaattisena parina, jolla on tulisia tunteita niin hyvässä kuin pahassa. Se on meidän tyylimme. En oikein ymmärrä pareja, jotka eivät omien sanojensa mukaan riitele koskaan.

Vietimme tällä viikolla ensimmäistä hääpäiväämme, mikä oli hyvä tilaisuus taas muistaa, kuinka onnellinen olen siitä, että olemme yhdessä. Toisinaan sen muistaminen meinaa jäädä vauva-arjen keskellä. Onneksi mies taitaa tietää sen kertomattakin.

Muutaman kerran olen myös miettinyt selviäisinkö minä, jos olisin yksinhuoltaja. Varmaankin juu nimenomaan selviäisin. 

Silloin vaan kukaan ei olisi yhtä kiinnostunut vauvajutuistani päivästä toiseen. Kukaan ei tietäisi minua katsomalla, että nyt sille kannattaa antaa vaikka keksi, kun on nälkäkiukun oireita. Olisi varmasti potenssiin sata hankalampaa päästä synnytyksen jälkeen kiinni siihen tunteeseen, että on edelleen kaunis ja haluttava nainen. Ei olisi häntä, joka tulee ja halaa, kun vauva-arki tuntuu kaatuvan päälle. Ja ketä mä sitten pussailisin?

Juu, kyllä mä pidän tämän miehen.

lauantai 4. elokuuta 2012

Korvikekatastrofeja

Jokainen suomalainen odottaja, synnyttäjä ja äiti kuulee useaan otteeseen kuinka tärkeää imettäminen on lapselle. Jatkona on usein, että jos imetys ei kertakaikkiaan jostain syystä onnistu, ovat korvikkeetkin nykyään melko hyviä.

Meillä imetyksen alkutaival oli suhteellisen haastava, mutta nyt ollaan tukevasti täysimetyksellä. Oikeasti ollaan oltu jo alle kuukauden ikäisestä, mutta niin syvälle tämä rintamaidon hehkutus ainoana varteenotettavana ravintona vauvalle oli iskostunut, että äitinä onnistui kokemaan syyllisyyttä muutaman kymmenen millin annoksista lisämaitoa. Aivan sama vaikka sairaalasta asti olivat todenneet, että tuollaiset määrät eivät vaikuta täysimetyksen etuihin millään tavalla.

Oikeista ongelmista aletaan puhua, kun Etelä-Afrikassa äideille on neuvottu korvikkeen suojelevan vauvoja hiv-tartunnalta. Näin ilmeisesti olikin, mutta muuten päädyttiin ojasta allikkoon. Vauvat nimittäin olivat useammin aliravittuja ja saivat  muita tauteja, kun eivät saaneet äidinmaidon tuomaa vastustuskykyä. Ohje käännettiin päinvastoin ja hiv-positiivisille äideille jaetaan lääkettä tartunnan ehkäisemiseksi.

Tapaus tuo mieleen vanhan Nestlé-boikotin. Yhtiö (ja ilmeisesti tosin muutkin yhtiöt) markkinoi kehitysmaissa korviketta väitteellä, että se on parempaa ravintoa kuin äidinmaito. Monet äidit uskoivat. Lopputuloksena vauvat sairastuivat mm. likaiseen veteen sekoitetun korvikkeen tai huonosti desinfioitujen pullojen takia ripuliin. Lisäksi monilta loppuivat rahat korvikkeeseen ja he saattoivat juottaa lapsille ainoastaan vettä aiheuttaen aliravitsemusta. 1980-luvulla World Health Organization (WHO) antoikin suosituksen olla markkinoimatta ja jakamatta äidinmaidonkorviketta kehitysmaiden sairaaloissa.


Ei siis mitään uutta auringon alla. Syyllistävää tai ei, imetys on vauvanruokinnan ykkönen.

perjantai 3. elokuuta 2012

Neulaa ja kammoa

Voi rokotuksen kauhistus!

Itseäni en piikittänyt influenssapiikillä talvella, mutta lapsen rokotusohjelmasta pidämme kiinni. Näin Intiassa poliosta kärsineitä lapsia ja sen jälkeen olisi hyvin mahdoton ajatus ottaa oman lapsen kohdalla riskiä ja jättää rokottamatta. Rokotteiden saamasta kritiikistä ja aivan törkeistä virheistä (narkolepsiatapaukset) huolimatta uskon, että rokotusohjelmassa jo vuosikymmeniä olleet "tavalliset" rokotteet ovat kunnolla tutkittuja ja turvallisia.

Turvallisuudesta huolimatta itse rokottaminen on ikävää. Onneksi rota-rokotteen voi antaa suun kautta ja siitä seurasi meillä "ainoastaan" "tavallisia" vatsavaivoja. Toki tuntuu aika järjenvastaiselle aiheuttaa jo valmiiksi vatsakipuiselle lapselle lisää vatsaongelmia...

Hullummaksi homma menee, kun kuvaan astuvat piikit. Rokotteita piti antaa kaksi. Ensimmäinen piikki meni aika pienellä itkulla. Toinen piikki sai aikaan jo isomman itkun, kun rokoteainekin kuulemma kirvelee. Täysi parku oli vuorossa, kun epäonninen hoitaja huomaa, että ai kappas tänne jäi vielä tätä ainetta - täytyy pistää kolmannen kerran. Olisiko liikaa toivottu, että terveydenhuollon ammattilainen keskittyy työhönsä työntäessään piikkejä vauvoihin?! 

No loppupäivä rokotuksen jälkeen sujui kuitenkin hyvin, mutta illallahan nousi kuume. 

On aika epätodennäköistä, että kaikista maailman vauvoista juuri meidän vauvamme kirkuisi koviten, mutta väitän että ainakin mitalisijoilla oltiin kun vatsakipuisella kuumeisella rakkaallamme oli todella paha olla. Kahden vanhemman yhteistyöllä saatiin neidille suppolääkitys ja hitaasti parku muuttui niiskutukseksi, joka puolen tunnin päästä vaimeni uneen. 

Seuraava aamu valkeni vieläkin kuumeisemman lapsen kanssa, mutta onneksi kuume laski päivän mittaan vain vaippasillaan hyvässä tuuletuksessa oleilemalla. Tänään on saatu taas nauttia kuumeettoman pikkuisen seurasta. 

Seuraavat rokotukset annetaan 5 kuukauden iässä, että sitä odotellessa...

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Tarkkailla ja tarttua

Hiiohei se on jo elokuu!

Kesä on mennyt rauhallisen leppoisaan tahtiinsa. Mökkeilyreissujakin on saatu tähän mennessä plakkariin kolme - kolmella eri mökillä - ja vielä olisi ainakin yksi suunnitteilla.

Pikkuihmisemme kiittää mökkikokemuksesta kaikkea vihreää: miten jännää onkaan katsoa puita, varsinkin jos tuuli heiluttaa lehtiä kivasti. Päiväunet on myös ihan erilaiset, jos ne ottaa kantoliinassa äidin kiikkuessa pihakeinussa kirjan kanssa. Moitittavaa löytyi sen sijaan mökkisaunoista; ilmeisen pelottavia paikkoja ovat ne ja niissä ei tulisi koskaan vaipanvaihtoa suorittaa.

Maailma se on vaan päivä päivältä jännempi paikka. Jopa niin jännä, että aina ei viitsisi syödä, kun näkökentässä on vaikka lamppu, jota ihastella. Äiti palaa kyllä asiaan ja antaa ruokaa uudestaan kolmen minuutin päästä, kun havahdutaan siihen, että olihan tässä tosiaan nälkäkin.

Eikä tässä vielä kaikki! Asioita saa myös omaan käteen! Aivan mahtavaa. Ja siitähän ne ovat sitten matkalla suuhun. Jotkut asiat ovat tosin ikävästi liian isoja laitettavaksi suuhun ja toisia kenkut vanhemmat eivät anna omaan käteen, ettei niillä vahingossa huidottaisi itseä silmään. Mutta on se nyt ihan eri juttu ottaa haluamansa itse käteen kuin katsella toisten heiluttamia leluja.

Ei kait tässä muuta just nyt.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Tuumasta toimeen ja muita kykyjä

Äitien urakehityksestä puhuttaessa keskusteluun nousee jossain vaiheessa kotiäitinä hankitut uudet taidot ja kotiajan vaikutus luonteeseen. En todellakaan ole vielä pitkään aikaan palaamassa töihin, mutta tulin ajatelleeksi asiaa kerran jauhelihaa ruskistaessa. Että kyllä vaan välillä tuntuu, että töissä olisi todella paljon helpompaa kuin vauvan kanssa. 

Vaikka olisi kuinka kiire, niin niille projekteille on varattu 5 päivänä viikossa 7 tuntia. Ja lisäksi on lounastunti, ettei tarvitse painaa tuntitolkulla tyhjällä mahalla. Vauvan kanssa näin ei, tietenkään, ole. Niinpä äitinä oppii tarttumaan hetkeen. Mikäli aikoo saada jotain tehtyä, se tehdään ihan heti kun voidaan. Itse en ainakaan ole millään työpaikalla nähnyt sellaista tehokkuutta, vaikka kuinka puserrettaisiin olevinaan täysillä.

Hetkessä elämisen lisäksi kehittyy myös suunnitelmallisuus. Kun projektien toteuttamiseen on ennalta määräämätön, yleensä liian lyhyt, aika, ei todellakaan hukata aikaa sen arpomiseen mitähän pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Suunnitelmaa muodostetaan ja muokataan koko ajan. Tietysti kotielämässä suunnitelmassa on monesti aika lailla samat asiat, mutta joskus on jännittäviä erikoispäiviä ja reissuja. Niitä suunnitellaankin sitten monta päivää, jotta toteutus olisi mahdollisimman sujuva. 

Klassikko on myös maininta, että työkaverisi eivät yleensä ala spontaanisti parkua - ainakaan kertomatta mikä on hätänä. Palaute vauvalta on hyvässä ja pahassa välitöntä ja pidättelemätöntä. Reagointiaikaa on hyvin vähän ja on täysin palveluntarjoajan vastuulla keksiä, miten tilanne saataisiin molempia osapuoli tyydyttävälle tasolle. Se mikä toimi eilen, ei ehkä toimi tänään, mutta voikin olla juuri se oikea konsti huomenna. Kukaan ei koskaan ole kuunnellut asiakasta yhtä tarkasti ja keksinyt hetkessä niin monia mahdollisia ratkaisuja tilanteeseen, kuin tyytymättömän vauvan äiti.

Olenko siis supertyöntekijä, kun joskus palaan töihin? En tiedä. Nyt on kuitenkin sateinen sunnuntai, jota ei seuraa töihinmenomaanantai  vaan vauvamaanantai.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Kyllä minä vaan tekisin näin

Huhhuijaa. Täällä on juuri sanottu hei-heit mummille ja vaarille.

Lapsen myötä sekä omia että miehen vanhempia näkee entistä useammin. Tietysti he haluavat viettää aikaa ja tutustua lapsenlapseensa. Me toki myös toivomme, että pikkuiselle kehittyy hyvä ja lämmin suhde isovanhempiin - unohtamatta sitä, kuinka hyviä lapsenvahteja isovanhemmista voi myöhemmin saada.

Tässä vaiheessa mummojen on kuitenkin tyydyttävä sylittelyyn äidin läheisyydessä. Siitä seuraa sitä, että lapsen kanssa olemisessa hiukan törmäillään toisiimme. Mummothan ilmiselvästi johtavat lastenhoitokokemuksellaan parikuukautisen äitiä aivan 100-0. Toisaalta parikuukautisen äiti on juuri tämän parikuukautisen kanssa joka ainoa päivä ja on näin etulyöntiasemassa lapsen viestien tulkitsemisessa.

Erilaiset suositukset vauvanhoidossa myös vaihtelevat jonkin mystisen kiertokulun mukaan. Yhden mummon lasten ollessa vauvoja oli eri neuvot kuin toisen mummin pienokaisten aikaan ja kumpiakaan neuvoja ei anneta nyt.

Omalle äidille on helppo sanoa, että nyt vaan on niin, että noin tekemällä tulee huuto ja näin tekeminen toimii. Anopin kanssa on hiukan varovaisempi, ettei nyt vaan tulisi sellainen olo, että en anna olla rauhassa lapsen kanssa vaan olisin jotenkin tuppaamassa väliin.

Siinä sitten purraan kieltä ja muistutetaan itselleen, että kommentit, kuten "no ei kai sillä taas ole nälkä, mutta voithan sinä nyt kokeilla" eivät ole pahantahtoisia. Sitä paitsi tähän asti lapsella on joka ainoa kerta ollut nälkä, kun olen näin epäillyt, että siinäs sitten muut mutiskoon mitä mutisevat. Pienemme myös ilmoittaa melko painokkaasti, että vaikka tietty kantoasento ei nyt kertakaikkiaan sovi. Häntä on kaikkien helppo uskoa.

Pääasia joka tapauksessa on, että lapsella on kivaa, kun elämässä on lisää sylejä ja suhteellisen väsymättömiä leikittäjiä, loruilijoita ja laulajia.


tiistai 10. heinäkuuta 2012

Kesä

Netissä roikkumisen suhteen on ollut vielä tavallistakin hiljaisempaa. Nyt on nimittäin kesä!

Ja vaikka eniten ollaankin ihan kotosalla, on kesään mahtunut myös reissuja. Äidin kanta reissaamiseen on siis ainakin siinä mielessä voittanut, että reissuja on tehty. 

Autossa nukkumisen todettiin sujuvan myös monen tunnin  ajomatkalla. Jopa liiankin hyvin, sillä illalla olikin kirjaimellisesti kirkuva nälkä, kun matkan aikana ei ollut tankattu kuin kerran - sekä auto että lapsi. Toiseen suuntaan innovoitiinkin sitten ratkaisu, jossa äiti pumppaa vauhdissa maitoa (taajama-alueiden ulkopuolella) ja kun neidin silmät yhtään aukeavat, tarjoillaan pullosta välipalaa. Äidin housut saivat muutamat maitotahrat prosessissa, mutta muuten oli toimiva ratkaisu. Olisi tuntunut tyhmälle venyttää matkaa pidemmäksi useammilla pysähdyksillä, kun niitä ei muuten kukaan kaivannut.

Sitä paitsi, vaikka huoltoasemilta löytyi ihan toimivat fasiliteetit vaipanvaihtamiseen - tosi hyvä juttu, kiitos niistä - ei kesäruuhkassa imettäminen ole sitä rauhallisinta lapsen ja äidin yhteistä aikaa. Että ehkä mieluummin pumppailen koomisesti autossa kuin hieman vaivaantuneena imetän huoltiksella. 

Nyt on kahden kyläpaikan lisäksi kokeiltu myös hotellissa yöpymistä. Pikkuinen sai ihan ilmaiseksi vauvansängyn ja mielellään meille myös lämmitettiin illalla lisämaitoa, jotta pieni saatiin sinne nukahtamaan. Hiukan arvelutti kyllä muiden hotellivieraiden mietteet iltakätinöiden aikaan, kun hotellihuoneiden seinät eivät paljoa ääntä eristäneet. Onneksi yöt sujuivat rauhallisesti.

Näiden kokemusten rohkaisemina olisi tarkoitus tehdä muutama reissu lisää. Neidin vatsakin alkaa olla himppasen helpompi ja muutenkin hän on ollut yhä enemmän aurinkoinen kuin kesäsää ennemmin kuin helteiden jälkeinen ukkosmyrsky. Emme nimittäin ole päässeet vielä ollenkaan mökille - mikä on vallan poikkeuksellista minun ja miehen kesätottumuksissa.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Reissaamisesta

Not all who wonder are lost (Tolkien)

Keskikesän juhla alkaa olla menneisyyden puolella ja ainakin meilläpäin sää näyttää sille, että se siirtyi suoraan syksyyn. Juhannuksen vietto meni kivasti ja onneksi pikkuneiti ei vielä tunne yöttömän yön käsitettä ja nukkui onnellisesti kesäyössä.

Muutama päivä ennen oli tosin uhkana (tai mahdollisuutena, katsantokannasta riippuen), että juhannusaaton uni olisi otettu ihan samalla tavalla kuin kaikkina muinakin päivinä. Äiti ja isi kun eivät ihan jaa samaa katsantokantaa vauvan kanssa reissaamisesta. Miehen mukaan jossain on kiveen kirjoitettu, että vauvojen kanssa ei mennä mihinkään lähikauppaa pidemmälle. Tai jos mennään, niin siinä vaan kaivetaan tahallaan verta nenästä. Kaikki on kuitenkin hankalaa, ongelmia tulee ja lapsen vähäisetkin rytmit menevät sekaisin.

Itse edustan mielipidettä, että ihan kaikki elämä ei voi loppua vain siksi, että meillä on vauva. Olen toki myös se osapuoli, joka on oikeasti sidotumpi kotiin ja vauvaan - eli vahvasti janoan välillä vaihtelua. Yksikään tuntemani vauvaperhe ei ole linnoittautunut kotinsa suojiin määräämättömäksi ajaksi (mies ei suostunut kertomaan missä vaiheessa ennen kouluikää lapsen voisi viedä johonkin). Mikäli vauvan tarpeisiin pystytään vastaamaan ja vanhemmat ovat tuomassa turvaa, en jaksa uskoa vauvan maailman romahtavan paikanvaihdokseen.

Hyvin mittaviksi paisuneiden neuvottelujen ja plus- ja miinuspuolien ynnäilyn jälkeen päätimme lopulta lähteä juhannukseksi toisen vauvaperheen luo, jonne meidät oli kutsuttu. Ohjelmassa oli siis hyvin vauvantahtista grillailua ja oleilua. Hiukan arvelutti kutsujien puolesta, kun tosiaan meidän pikkuisemme on aika äänekäs ja vaativa iltaisin - kun taas heidän vauvansa on enempi leppoisa kaveri kaikkina vuorokauden aikoina. Kutsu kuitenkin pysyi voimassa pelottelusta huolimatta ja uskaltauduimme matkaan.

Lopputuloksena molemmat ovat sitä mieltä, että heidän kantansa oli oikea. Vierailu oli oikein onnistunut. Naureskellen ihmettelimme, miten molemmat vauvat antoivat vanhempien syödä yhtäaikaa lämmintä ruokaa. Yöllä kaikki saivat nukuttua ja automatkat menivät uinuessa. Kotiin päästyä oli illalla kuitenkin aikamoinen huuto ja yöllä herättiin pari ylimääräistä kertaa vatsavaivoihin. Ikävää - kyllä, harvinaista ja tavallisuudesta poikkeavaa - ei oikeastaan. Mene tiedä siis. Harmi, että vauva ei vielä osaa ilmaista kantaansa, kun hänellä nyt kolmantena olisi ratkaiseva ääni.


tiistai 19. kesäkuuta 2012

Auts ja rääks

Kukaan ei voi tuntea itseään niin avuttomaksi, kuin sairaan kultakalan omistaja.


Meillä on kärsitty vatsavaivoista. Vaivoja on vain vauvalla, mutta kyllä niistä kärsii ihan koko perhe. Vanhempien oma aika jää minuutteihin, kun pienen uni keskeytyy vatsanväänteeseen. Korvat soivat, kun nostat pienen rääkyjän pystyasentoon sylissä. Tuskaisinta on kuitenkin se, ettei oikein voi auttaa. Välillä sitä tuntee itsensä ihan huijariksi, kun hyssyttää lasta. Ihan kuin antaisin pienelle väärää toivoa, että voisin jotenkin helpottaa tuskaista vatsaa.

Kaikenlaista on tietysti kokeiltu. Röyhtäyttämistä kesken syöttämisen ja jälkeen. Mahdollisimman pystyasennossa syöttämistä ja pystyssä kantamista. Kantoliinassa kantamista. Hierontaa ja vyöhyketerapiaa. Rela-tippoja. Äidin ruokavaliota on katsottu.

Osasta keinoja tuntuu saavan hetken helpotusta, mutta suuremmin vatsa ei tunnu rauhoittuvan. Onneksi yöt menevät kuitenkin hyvin, kun illan koettelemuksista päästään nukkumaan asti. Lohduttaudumme sillä, että jokainen itkuinen ilta tarkoittaa taas pikkuisen kypsempää ruoansulatusta ja toivottavasti jossain vaiheessa ajan kanssa vaivat vähenevät.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Seremoniamankeli

Ei nimi miestä pahenna...

Lapsi otti tärkeän askelen virallisen kansalaisuuden tiellä saamalla nimen. Juhlat meni kivasti perhepiirissä ja päivänsankari nukkui käytännössä koko toimituksen ajan ja suurimman osan kemuista muutenkin. Saatiin siis paljon "onpas hän rauhallinen" kommentteja, joita vieraskorea lapsi kerää paljon muutenkin - ja säästää riehunnat ja kätinät kotioloihin.

Jotenkin myös äiti sai aikaiseksi jonkinlaisen juhla-asun, meikkiä ja tukan laitettua. Puhumattakaan siitä, että ennen mitään tällaista piti
- valita nimi lapselle (tämän hankaluudesta olen jo kirjoittanut)
- etsiä päivä, joka sopii suvuille (onneksi jo toinen yritys onnistui)
- varata tila ja pappi
- selvittää, että tilasta saa astiat ja pöytäliinat
- selvittää suvussa kulkevan perinteisen kastemekon kunto (vähän kaipasi silittämistä, ei muuta)
- tilata tarjottavat (ei puhettakaan, että olisin itse alkanut leipomaan)
- tilata kukat
- noutaa edellämainitut ja mahduttaa kakkuja omaan jääkaappiin
- ostaa kaupasta kahvia ja muita pienempiä tykotarpeita
- ladata kameran akku ja katsoa, että muistikortilla on tilaa
- siirtää perhe ja edellämainitut tavarat (+ pari muuta, kuten vieraskirja) juhlapaikalle ajoissa

Bonuksena piti vielä panikoitua siitä, että on unohtanut servetit ja ei ehdi enää itse kauppaan. Onneksi pienen kummitäti hoiti asian matkalla.

Paikanpäällä lista jatkui
- valmistella juhlapaikka kuntoon ja saada tarjottavat esille
- vaihtaa lapselle kastemekko
- ehtiä imettää ennen seremoniaa

Välillä stressaamiseen taipuvainen esikoisen äiti oli ihan varma, että ei niitä juhlia ikinä saada aikaiseksi. Tunne korostui päivinä, jolloin on alkanut soittaa kukkakauppaan kolmesti, mutta ei ikinä ehdi niin pitkälle, että sieltä vastattaisiin, kun vauvalainen vaatii taas palvelua.

Näin jälkikäteen kaiken mentyä hyvin olen aika varma, että ainakin osittain tällainen juhlaperinne on syntynyt juuri siksi, että uudet äidit pistetään pienen mankelin läpi. Selvittyään puristuksesta tuore äiti on nimittäin taas hieman varmempia siitä, että kyllä se tavallinen kotielämä lapsen kanssa sujuu.



perjantai 8. kesäkuuta 2012

Tarpeita

Edellisen postauksen jälkeen aloin pohtia, mitkä tavarat sitten pelastavat vauvaperheen vanhemmat.
Mieleen ei tullut oikeista tavaroista paljoakaan. Sänky on toki tärkeä, varsinkin kun siinä vanhemman viettämä aika on rajallinen. Sohva, telkkari ja lehtipino ovat hyviä maratonimetyksiin (ei, neitimme ei ole päässyt yli vaiheesta, jossa syödään tunti kerrallaan. Ainakin minulle uskotellaan, että se olisi vain vaihe...).

Sitten aloin kuvitella asioita, joista olisi hyötyä.

Kotikäyttöön sopiva nenämahaletku tai muu viritys, jolla äitiin voisi vain tuupata ravintoliuosta. Ei olisi huolta siitä, että ehtiikö sitä ruokaa ikinä laittaa tai varsinkaan syödä.

Vaihtoehtoisest edes jääkaappi ja kuivakaappi, jotka osaavat itse tilata nettikaupasta täytettä tyhjentyessään. Nämä superkaapit osaisivat toki myös varioida ruokalistaa ja huolehtisivat kasvisten ja hedelmien syömisestä.

Pyykkikone, joka pesuohjelman loputtua myös kuivaisi vaatteet. Tällaisiahan onkin, mutta ei meillä vaan. Meillä täytyy yrittää muistaa, että märät pyykit ovat edelleen siellä koneessa ja ne pitää itse ripustella narulle.

Väline, joka hellävaraisesti pitäisi tutin vauvan suussa tai nostaisi sen takaisin, kun ipana inisee sen tippumista. Sama laite tietysti huomaamatta nappaisi imuttimen pois, kun tarvittu viiden minuutin rauhoittuminen sen avulla on saavutettu ja lapsonen on unessa.

Jotain teknistä materiaalia olevia imetyspaitoja, jotka hylkivät puklua ja sen saisi kätevästi pyyhkäistyä kostealla pois.

Kaikki nämä voitaisiin toki korvata loistavasti au pairilla tai muulla kodinhoitajalla. Oikeassa ihmisessä olisi sekin hyvä puoli, että sille voisi vielä valittaa väsymyskiukkuaan. 


maanantai 4. kesäkuuta 2012

Taikakalut

Alamme edistyä - asiat menevät huonommaksi hitaammin.

Varmaankin jokaiselle vauvaperheelle kehittyy niksejä, joilla hiljentää itkua tai yrittää saada pieni ihminen unten maille. Jokainen vauvaperhe myös varmasti tietää, että mitkään niistä eivät toimi joka kerta sataprosenttisesti, eikä toimiminen tai toimimattomuus tunnu seurailevan minkäänlaista logiikkaa.

Meidän listalla asioista, jotka saattavat toimia on suurin piirtein tällainen:

Syli ja rinta
No, kai  nämä täytyy mainita. Epätoivon puuskassa valitin tosin miehelle, että lapseni varmaan inhoaa minua, kun ei se mitään syliin koskaan rauhoitu. Mies huomautti, että minuutti sitten lapsemme karjui kurkku suorana, mutta oli sillä hetkellä ihan hiljaa ja rauhassa sylissä - että ehkä omalle vaikutukselleen voi olla hiukan sokeakin.
Rinnoissa on ainoastaan se vika, että ei oikein voi syödä loputtomasti, muutenhan muita keinoja ei edes tarvittaisi.

Hoitoalusta
Emme todellakaan tiedä  miksi, mutta hoitoalustalla on kiva kelliä melkein missä tahansa olosuhteessa. Alustan ihme on pelastanut niin monet tilanteet, että olen alkanut valvoa sen käyttöä - ettei sen taika kulu ylikäytössä.

Auto ja vaunut
Alan klassikko, liikkeellä oleminen, toimii meilläkin. Auto on parempi kuin kärryt, mutta liike on kummassakin tapauksessa tärkeintä.

Tutti
Tunnetaan myös äänenvaimentimena. Varsinkin iltaisin imemisen tarve tuntuu olevan loputon ja siihen parjattu tutti auttaa kummasti. Eikä tarvitse tuntea huonoa omatuntoa tavan aloittamisesta, kun sairaalassa neidin suuhun sellainen ilmaantui hoitajien toimesta. Tuttiakaan emme halua ylikäyttää, ettei tapa istuisi liian tiukassa.

Kantoliina
Tämä tuntuu olevan hiukan tuurista kiinni. Jos neiti on vain hiukan levoton, hän rauhoittuu liinaan ja ottaa siellä hyvät unet. Toisenlaisessa tapauksessa itku vain kiihtyy, kun häntä yrittää liinaan pujotella. Vielä emme osaa kuin yhden sidonnan, vaikka äidin unelmissa olisi opetella sidonta, jossa voisi myös imettää.

Hyvällä tuulella ollessa näiden lisäksi tykätään hieronnasta ja viihdytään hetkittäin sitterissä. Äidin ja isän kovasta yrityksestä huolimatta lelut tai lorukirjat eivät vielä kauheasti nappaa, mutta eiköhän niidenkin aika tule

Onkohan hoitoalusta siksi niin kiva, että äiti tuunasi sen?




torstai 31. toukokuuta 2012

3 ja 0

Paljon järkeä me tarvitsemme, ja pisaran hulluutta elääksemme huomiseen ja huomisen yli.

Täytynee ehtiessä tehdä tuolle esittelytekstiin pieniä muutoksia - enää en nimittäin ole alle kolmikymppinen!

Pyöreitä vuosia juhlittiin hyvin vauvantahtisesti. Sain valmiin aamiaisen - jota söin toisella kädellä samalla kun imetin. Syötiin ravintolaruokaa - joka oli kuljetettu kotiin. Nosteltiin maljoja ystävien kanssa - jotka tulivat meille kylään ja maljannosto jäi siihen yhteen lasiin skumppaa. Kukat ja lahjat olivat sentään aika samanlaisia kuin ennen - tosin lahjoja siunaantui enemmän vauvalle kuin päivänsankari-äidille! Tosin syynä tähän on se, että aikuisen ikään ehtineen oletetaan pystyvän odottamaan hiukan omaa lahjaansa...

Aiemmin olin ajatellut viettäväni 30-vuotispäivän Afrikan safarilla tai Uutta-Seelantia kiertämässä. Todellisuus oli hyvin pitkälle toinen. Nyt meillä on aika ikimuistoinen seikkailu täällä kotona meneillään, oli sitten äidin syntymäpäivä tai ei.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Aikuisten ilmoilla

Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa.

Mieletöntä, ihan kamalaa ja kamalan ihanaa. Siinä kootusti tuntemukset eilisen kokemuksesta. Olin nimittäin muutaman tunnin erossa vauvalaisestani.

Syy eroomme oli rakkaan ystävän polttarit. Alkuperäinen suunnitelma oli, että vauva olisi ollut miehen kanssa jossain polttariseurueen lähettyvillä ja näin ollen lähellä äitiäkin. Mies ei  kuitenkaan lämmennyt tälle, vaan halusi mieluummin mennä viettämään nuo tunnit polttaripaikasta siedettävän matkan päässä asuville sukulaisille, jotka eivät olleet vauvaa vielä tavanneetkaan. Perustelu kuului ytimekkäästi: "Mitä sä luulet, että me sitten tehtäisiin, jos sä kuolet?"

Makaaberia, mutta tehokasta. Vauva tosiaan osaa juoda pullosta, ja sinällään vauva on viettänyt saman ajan minusta "erossa" ollessaan yöunilla syöttöjen välissä. Tällä siis mentiin, vaikka menomatkalla äiti oli kireä kuin viulunkieli ja ihan varma, että kaikki päätyy katastrofiin. Syyllisyys oli jäätävä siitä, että nyt kauhean itsekkäästi otan omaa aikaa, vaikka minulla on tämä vauva. Eikä paljoa helpottanut järjen ääni, joka toisteli lapsen jäävän isänsä kanssa turvallisiin ja tuttuihin käsiin.

Niinhän siinä tietysti kävi, että vauva ja iskä olivat selvinneet vallan hyvin. Suurin ongelma taisi olla äidillä, jolla huolehtimisen lisäksi alkoi hiukan rintoja pakottaa maidon kertyessä. Tosin ei pientä pakotusta aina hauskanpidolta huomannut. Sää oli kuin morsian ja oli ihanaa ja virkistävää saada viettää aikaa ystävien kanssa.

Ja miten erilainen olikaan illalla olo kitisevän lapsen kanssa, kun oli saanut olla ystävien kanssa ulkona auringossa ja hetken elää muutakin kuin syöttöjä, vaippoja ja unia! Ei kuulkaas kiristänyt hermoa ollenkaan. Päinvastoin oli ihanaakin, kun vauvalle ei kelvannut kuin äidin syli.

torstai 24. toukokuuta 2012

Ilveilyä


Jos tuuli kääntyy, niin naamas jää tuollaiseksi

Tomera pikkuneitimme on tänään yhden kuukauden ikäinen! Kauhean vaikea sanoa, onko se pitkä vai lyhyt aika. Toisaalta tuntuu, että synnytyksestä on ihan ikuisuus, mutta samaan aikaan emme mielestäni ole viettäneet kotielämää vielä kovinkaan kauaa.

Kuukauden ikäiseltä ei vielä odoteta paljoakaan, mutta on neiti ehtinyt oppia muun muassa monia ilmeitä. Ne ovat kyllä äidistä ja isästä ihan parhaita. Mies ei halua vauvasta kuvia nettiin, joten niitä ei nyt näytetä. Ja eiväthän ne parhaat tietysti koskaan osu hetkeen, jolloin kamera olisi käsillä.

Hymyily on tietysti hyvä tapa sulattaa sydämet. Täyttä varmuutta siitä, onko äitiä ja isää kohti reväytetyt hymyt tarkoitettu meille vai yleisesti elämälle. Äitiä ja isää voi katsella myös kulmat hieman kurtussa luoden lähinnä huolestuneen vaikutelman – osaako nuo nyt varmasti tämän homman? Siitä ei kuitenkaan ole epäselvyyttä, että aivan omanlaisensa mairea hymy nähdään ainoastaan maitoparran kanssa, kun on juuri syöty.

Ennen syömistä ja väsyneenä on kiva näyttää kieltä. Kun on vähän nälkä, sillä livotaan. Väsyneenä bravuuri on jännä haukotuksen ja kielennäyttämisen yhdistelmä. Kesken syömisen taas iskee välillä tarve tuijottaa tyhjyyteen silmät ymmyrkäisinä. Vatsanväänteet aiheuttavat myös naamanväänteitä.
Nukahtaessa ja kesken unienkin voi muikistella suuta kuin pusukala.

Luonnollisesti ihastuneet vanhemmat matkivat näitä kaikkia kuin parhaimmatkin apinoijat.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Who you gonna call?


Se, joka ei tiedä mitään ja tietää ettei tiedä mitään, tietää enemmän kuin se, joka ei tiedä mitään eikä tiedä ettei tiedä mitään.

Siis apua, nyt se itki tollei tosi kovaa ja puklasi ihan hirveästi! Onko tämä normaalia vai onko sillä joku nyt oikeasti hätänä?

Eilen ja tänäänkin vielä kakan väri on ihan erilaista kuin aikaisemmin! Eikös näitä kakka-asioita kuulu seurata?

Jep, olemme pariin otteeseen olleet ne tyypilliset uudet vanhemmat, joilla ei ole harmainta hajua, milloin lapsella on joku hätä ja milloin tilanne on ihan normaali. Molemmissa tapauksissa onneksi riitti puhelinapu.

Testasimme ensimmäiseksi sukulaisen, jolla on itsellään kaksi lasta ja joka on ammatiltaan lastentarhanopettaja. Suosittelen lämpimästi: neuvot olla ihan rauhallisesti saatiin lämpimään sävyyn ja asiaa jaksettiin vatvoa puhelimessa ilta-ajasta huolimatta.

Päiväsaikaan on mahdollista soittaa myös neuvolan neuvontaan, mikä nyt on sinällään aika ilmeistä jos miettii sanaa neuvola. Sielläkin oltiin kovasti ystävällisiä ja rauhoittavia, eikä tullut ollenkaan tunnetta että ammattilainen siellä naureskelisi partaansa, että voi hyvänen aika tätäkin hysteerikkoa.

Lopputulemana lapsella kaikki hyvin ja vanhemmat rauhallisia.

Haamujengiä ei ole vielä tarvinnut soittaa apuun.


keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Vähän vaiheessa


Liialla työllä saa vain tyrän.

Sanotaan, että kun vauva on syntynyt pitäisi viettää lapsivuodeaikaa. Levätä, kun vauva lepää ja keskittyä opettelemaan olemista uuden pienen ihmisen kanssa. No mehän tulimme sairaalasta suoraan uuteen kotiin, jossa oli kasassa sänky ja vauvalle koppa. Muu elämä oli muuttolaatikoissa. Eli kun vauva nukkui, purettiin laatikoita ja etsittiin tavaroille paikkoja. Ilmeisesti synnytyksen jäljiltä kropassa oli tarpeeksi hormoneja, enkä kokenut mitenkään ylitsepääsemättömästi väsyväni.

Nyt on saatu asunto suurin piirtein asuttavaan kuntoon. Huonekalut on kasattu ja ne ovat suureksi osaksi lopullisilla paikoillaan. Uutuutena asumiseemme tullut työhuone muistuttaa tosin enemmän varastoa – mutta on täällä nyt siis hyllyjä ja tietokoneita…

Muutenkin kaikkialla on sellaista pientä keskeneräisyyden tuntua. Olohuoneen kirjahyllyssä tavarat on ladottu juuri siihen järjestykseen, kun ne muuttolaatikoista tulivat vastaan. Makuuhuoneen lattialla on kasoja tavaroita, joille ei ole oikein keksitty paikkaa. Matot saatiin avattua pesulan pusseista ja levitettyä lattioille eilen. Ja niin edelleen.

Nyt kun ei ole enää varsinaisesti kiirettä tai painetta laittaa asioita kuntoon, on hyvä jos päivässä saa yhden kaksi asiaa ratkottua. Pahinta ja parasta tilanteessa on, että silmä tottuu nopeasti. Olen aivan varma, että jotkut asioista, joita ajattelen hoitavani ihan näinä päivinä, ovat tekemättä vielä kun täältä muutetaan joskus pois.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Juhlia ja juhlia


Moralisti - Ihminen, joka pelkää kuollakseen, että jollakin jossakin on hauskaa.

En ollut ehtinyt olla äiti kuin päälle kaksi viikkoa, kun vietettiin äitienpäivää. Kliseisesti tuntui, että se tuli vähän yllättäen ja äkkiä. Juuri ja juuri sitä on alkanut oivaltaa olevansa yhden pienen tuhisijan äiti. Hiukan nuukaillen voi myös kysyä, että onko siinä vielä juhlan paikka, että on kaksi viikkoa onnistunut pitämään imeväisikäisen hengissä?

Kai se kuitenkin on. Vallitsevan käsityksen mukaan pikkuinen tietää, että minä olen hänen äitinsä – vaikka ei ehkä tunnekaan käsitettä äiti. Olen kuitenkin tuttu ääni, tuoksu ja naama sekä lämmin syli. Ja tietysti ruoan lähde. Ja olinhan minä hänelle olemassa jo ennen syntymää, samoin kuin hän minulle.

Mies voi tietysti arvostaa äitiydessäni jo ihan sitä, että synnytin hänen lapsensa. Perinteitä kunnioittaen hän olikin heti aamulla laittamassa vähän hienompaa aamiaista ja sain kukkiakin. Muuten juhlallisuuksiin kuului ensimmäinen kyläily, joka suuntautui tuoreeseen mummolaan. Eräänlainen ensimmäinen äitienpäivä siis sielläkin.

Seuraavaksi kalenterissa tulee vastaan oman 30-vuotissyntymäpäivät. Niistä ei varmaan tule kovin villejä juhlia, mutta olisi kai sitä omaakin eloa syytä hiukan juhlistaa. Ja alle kuukauden päässä siintävät pikkuisen ristiäiset.

Opetus vastasyntyneelle lienee siis, että elämä on yhtä juhlaa – ainakin keväisin.