Vaikka olisi kuinka kiire, niin niille projekteille on varattu 5 päivänä viikossa 7 tuntia. Ja lisäksi on lounastunti, ettei tarvitse painaa tuntitolkulla tyhjällä mahalla. Vauvan kanssa näin ei, tietenkään, ole. Niinpä äitinä oppii tarttumaan hetkeen. Mikäli aikoo saada jotain tehtyä, se tehdään ihan heti kun voidaan. Itse en ainakaan ole millään työpaikalla nähnyt sellaista tehokkuutta, vaikka kuinka puserrettaisiin olevinaan täysillä.
Hetkessä elämisen lisäksi kehittyy myös suunnitelmallisuus. Kun projektien toteuttamiseen on ennalta määräämätön, yleensä liian lyhyt, aika, ei todellakaan hukata aikaa sen arpomiseen mitähän pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Suunnitelmaa muodostetaan ja muokataan koko ajan. Tietysti kotielämässä suunnitelmassa on monesti aika lailla samat asiat, mutta joskus on jännittäviä erikoispäiviä ja reissuja. Niitä suunnitellaankin sitten monta päivää, jotta toteutus olisi mahdollisimman sujuva.
Klassikko on myös maininta, että työkaverisi eivät yleensä ala spontaanisti parkua - ainakaan kertomatta mikä on hätänä. Palaute vauvalta on hyvässä ja pahassa välitöntä ja pidättelemätöntä. Reagointiaikaa on hyvin vähän ja on täysin palveluntarjoajan vastuulla keksiä, miten tilanne saataisiin molempia osapuoli tyydyttävälle tasolle. Se mikä toimi eilen, ei ehkä toimi tänään, mutta voikin olla juuri se oikea konsti huomenna. Kukaan ei koskaan ole kuunnellut asiakasta yhtä tarkasti ja keksinyt hetkessä niin monia mahdollisia ratkaisuja tilanteeseen, kuin tyytymättömän vauvan äiti.
Olenko siis supertyöntekijä, kun joskus palaan töihin? En tiedä. Nyt on kuitenkin sateinen sunnuntai, jota ei seuraa töihinmenomaanantai vaan vauvamaanantai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti