Aikasyöpöt

Blogin välikuoleman syyksi on jo ehditty epäillä sairastelukierrettä, joutumista johonkin hoitoon loppuraskauden ajaksi ja vauvan syntymää. Todellisia syitä ovat saamattomuus, ehtimättömyys ja lapsen uhmakausi. Elossa ollaan kuitenkin, enkä ole edes synnyttänyt toista kertaa vielä.

Mitäs tässä sitten on puuhailtu? Vauvavalmisteluja tietysti.

Sitä luulisi, että kakkosen kanssa valmistelu olisi helpompaa. Tavallaan se onkin, mutta hommaa on silti yllättävän paljon. Lisäksi pitää huomioida esikoinen, mitä ei tietenkään viimeksi tarvinnut.
Listalla on ollut (ainakin)

- Lastenhuoneen (jossa tosin neiti asustaa vielä vauvan tuttuakin itsekseen) järjestyksen muuttaminen
- Tilan raivaaminen meidän makkariin
- Vauvan koppasängyn pystyttäminen
- Pienten vaatteiden hakeminen säilöstä ja inventoiminen (lisäksi sen pohtiminen, että kuinka paljon pinkkiä pojalla kehtaa käyttää)
- Tilan raivaus kaapista äsken mainituille vaatteille
- Tuplarattaiden kasaaminen ja käytön harjoittelu - tietysti jotkut toiminnot pelittävät erilailla kuin Bugiksissa, joten saa yrittää opettaa kädet hakemaan eri painiketta halutessa vaikka kallistaa istuinta.
- Sitterin, turvakaukalon, lämpöpussin jne. etsiminen esille
- Sairaalakassin pakkaaminen itselle
- Kotiinlähtövermeiden pakkaaminen vauvalle
- Hoitokassin pakkaaminen esikoiselle pariksi päiväksi
- Vaihtoehtoisten hoitajien selvittelyä ja ohjeistusta toimintaan kaikkina mahdollisina aikoina, joina sairaalaanlähtö voi koittaa (on nimittäin ihan eri kuviot jos lähtö tulee lauantaina yöllä versus tiistaina päivällä)

Yhteistä kaikille hommille on se, että niihin menee luultua enemmän aikaa. Samalla tietysti pitää hoitaa perusarki ja mieluiten niin, että vaikka pyykkivuori ei pääse kasvamaan hillittömäksi.
Lisäksi neuvolassa saa rampata kiihtyvään tahtiin ja totta kai yritän tavata ystäviä "vielä kun voi".

Sellaiseen aika sitten vaan katoaa - vaikka tässä äitiysloman alussahan piti ehtiä vaikka mitä!

Merkilliset

Joko pesänrakennusviettiä tai ihan vaan käytännön pakon sanelemaa, mutta olen viettänyt viime päivät raivaten läpi asuntoa, kaappeja ja hyllyjä. Osa projekteista on odottanut otollista aikaa ties kuinka kauan ja tietysti saapuvalle pikkuihmiselle tavaroineen on saatava tilaa.

Kirppispöytä on onneksi varattuna, sillä on löytynyt ainakin kuution verran tavaraa, josta luopuminen on ajankohtaista. Olen tästä aika ylpeä, sillä minulla on taipumus kiintyä tavaroihin tai säilyttää ihan kaikki mahdollinen "tarpeen varalta". Lisäksi on vielä paljon tavaroita, jotka voisi olla hauska olla olemassa. Ja niin onkin, silloin kuin muistaa kerran viidessä vuodessa, että sellainenkin on.

Yksi tällainen löytö (joka siis on matkalla kirpparille kyllä) oli horoskooppikirja. Tietty on kiva katsoa, miten minun merkistäni sanottava vastaa itseäni: toki olen vilkas ja viehättävä sekä rakastettu ja tehokas työtoveri!

Miestä en sitten oikein tunnista kuvailusta. No joo, kyllähän välillä näyttää sille, että laiskuus ja päättämättömyys tosiaan vaivaavat... Lisäksi kirjan mukaan parisuhteemme on käytännössä mahdoton.

Entäs sitten lapsi? Neiti on härkä ja lapsi-häristä väitetään, että he ovat harkitsevaisia, tyyniä ja omissa oloissaan viihtyviä. Kuulemma heitä on syytä oikein kannustaa touhuamaan, koska möllöttävät muuten mieluummin paikallaan. Nyt mennään kyllä metsään, että heilahtaa.

Toisaalta totta on kyllä, että "Härkälapsukainen heittäytyy hankalaksi heti, kun hänen tottumuksiaan tai mielipiteitään yritetään muuttaa." Härkyyteen liitetty innokas äidin ja isin apulaisuus on myös tuttua. Rutiineistakin härkälapsi pitää ja se on kyllä meillä huomattu.

Uusi tulokas on luultavammin vesimies, mikäli lasketusta ajasta ei mennä paljon yli. Vesimiehen luvataan olevan syntymästä lähti perheensä omalaatuisin jäsen. Justiinsa... Onneksi tätä tyyppiä ei pitäisi pikkuasioiden vaivata. Tosin hänen sisäisestä maailmastaan on kuulemma vanhemman vaikea ottaa selkoa ja omissa ajatuksissaan viihtyvä lapsi on kuulemma kovin huonomuistinen, mitä tulee käytännön asioihin.

Saas nähdä pitääkö paikkansa.

Valmisteluja

Hups, ihan kohta on joulu!
Tajusin tämän konkreettisimmin, kun mies oli unohtanut lapsen unipussin mummolaan ja pohdimme, että kai tässä viikko selvitään ilman sitä. Siis vain viikko! Sitten jo lähdetään joulukylään ja saadaan rakas (ja ennen kaikkea ei-ikinä-peiton-alla-pysyvän-lapsen-lämpimänä-pitävä) pussi takaisin.

Joulun jälkeen onkin sitten ihan kohta uusi vuosi. Siis se vuosi, kun pikku kakkosemme syntyy. Kuinka se nyt jo on kohta se vuosi? Alkaa olla pakko miettiä ihan konkreettisesti, mitä meille tuleva uusi ihminen tarkoittaakaan. Tavaroita pitää siirrellä ja vauvan tavaroita ruveta ostelemaan ja hakea säilytyksestä.

Itse tyyppi on tietysti vielä suuri arvoitus. Loputtomiinhan sitä kuulee ja näkee, että sisarukset voivat olla ihan erilaisia.

Kaksplussan sivuilta bongasin yhden tällaisen lapsen temperamentin "check-listan", jota voi käyttää sen pohtimiseen millainen lapsi oikein onkaan:

• Aktiivinen/rauhallinen: Miten paljon lapsi on päivän mittaan liikkeessä? Miten hän nukahtaa ja herää? Jaksaako hän olla paikallaan?
• Säännöllinen/epäsäännöllinen: Miten säännöllisesti lapsi nukkuu ja syö?
• Lähestyvä/vetäytyvä: Suhtautuuko uusiin ihmisiin ja asioihin innostuneesti vai varautuneesti?
• Sopeutuva/tottumista vaativa: Miten lapsi suhtautuu muutoksiin, miten nopeasti hyväksyy uudet asiat?
• Herkkä ärsykkeille/ei välitä: Miten lapsi reagoi lämpötiloihin, ääniin, hajuihin, makuihin, tuntemuksiin?
• Vahvasti/miedosti reagoiva: Miten vahvasti lapsi ilmaisee mielihyvää tai mielipahaa?
• Myönteinen/mielensä pahoittava: Onko lapsi enimmäkseen hyväntuulinen vai ärtynyt?
• Keskittyvä/häirittävä: Kuinka helppo lapsen huomio on vangita?
• Sinnikäs/luovuttava: Miten pitkään lapsi paneutuu tekemiseen?

Neiti on näistä aktiivinen/säännöllinen/pienellä varauksella lähestyvä/melko sopeutuva/joillekin äänille herkkä, muuten ei kovasti välitä/vahvasti reagoiva/myönteinen/keskittyvä ja sinnikäs.

Entäs jos velipojastaan tulee sitten rauhallinen/epäsäännöllinen/vetäytyvä/tottumista vaativa/herkkä kaikille ärsykkeille/miedosti reagoiva/mielensä pahoittava/häirittävä ja luovuttava?
Tulee mieleen rassukka tyyppi, joka kiltisti kärsii kaiken aikaa, kun on ärsykettä, pelottavaa tilannetta ja kaikki oma tekeminenkin häiriintyy jatkuvasti. Sitten äiti ei edes tajua, että koko ajan on hätä, kun on tottunut siskon tyyliin ilmaista sumutorven volyymilla kaikki tarpeensa.

No onneksi vastasyntyneet ovat kuitenkin melko samanlaisia palleroita kaikki. Ehditään sitten tutustua tarkemmin myöhemmin.

Ja ensin olisi se joulukin.

Vaatteet ja muiden aatteet

Tytöt ja pojat ovat erilaisia - vai ovatko?

Ainakin tyttöjen ja poikien vaatteet ovat erilaisia. Ja jo ihan vauvaiästä alkaen, vaikka aika samanlaisia pötkylöitä vauvat ovat sukupuoleen katsomatta.

Asiaan on nyt tullut kiinnittäneeksi hieman enemmän huomiota, kun seuraava maailmaanpyrkijä näyttikin ultranruudussa pojalta. En ole erityisemmin hamstrannut neidille "tyttömäisiä" vaatteita. Lahjaksi on kuitenkin saatu isot kasat vaaleanpunaista. Ihan itsekin olen ihastunut mekkoihin ja tunikoihin, jotka eivät ole järin unisex minkään värisenä.

Meillä on laatikkotolkulla tallella vauvanvaatteita, mutta onko edessä siis silti poikien vaatteiden shoppailua? Kysehän on tietysti vain minusta (ja muista aikuisista) - ei vauvaa kiinnosta onko hänellä mekko ja pitsisukkahousut, vaikka onkin poika.

Kyse on varmasti myös nohevista vaatevalmistajista. Saadaan myytyä enemmän, kun tehdään erikseen tytöille ja pojille. Neidinkin kaapista löytyy paljon kirkkaan punaista, sinistä, harmaata, ruskeaa, valkoista jne. neutraalia väriä olevia vaatteita, joissa on jokin tyttömäinen juju: rusetti, pitsiä, röyhelöä, glitteriä jne.

Ainoat lastenvaatteissa tarvittavat kankaat? (Kuva on Ompelun ihanuus -verkkokaupasta, joka ei liity tähän aiheeseen mitenkään)

Onko tässä nyt sitten muuta ongelmaa kuin rahanmeno? No kuulemma on: vaatteiden väritys vaikuttaa siihen, miten lapseen suhtaudutaan!

En ole missään vaiheessa yrittänyt salata neidiltä itseltään tai keneltäkään muultakaan, että lapseni on tyttö. Sekään ei ole ongelma, että hän on (myös ulkopuolisten mielestä) varsin söpö tyttö. Se on ongelma, jos söpöys tai hempeän väriset nätit vaatteet saavat jonkun luulemaan, että hän ei olisi vilkas rämäpää, tai tuomitsee ne ominaisuudet söpölle sopimattomiksi. Samoin varmasti pojan on ihan yhtä tärkeää saada tuntea olevansa ihana ihan vain siksi, että on, eikä vain reippauden, rohkeuden tai muun suorittamisen perusteella.

Schrödingerin kissa

Kvanttimekaniikkaan (tai johonkin sen sellaiseen) liittyy ajatusleikki kissasta, joka on laatikossa, joka mahdollisesti tappaa kissan. Ajatusleikin idea menee jotenkin niin, että ennen kuin laatikko avataan ei voida tietää, onko kissa kuollut vai elossa, vaan molemmat ovat yhtä mahdollisia ja siten tavallaan yhtä aikaa olemassa - vaikka kissa ei tietenkään voi olla yhtä aikaa kuollut ja elossa.

Ensimmäiseksi tästä hölinästä tulee mieleen lähinnä kaksi asiaa:

1. Miksi tätä pidetään kovin hienona ajatuksena?
2. Lakatkaa kiusaamasta kissoja!

Koin kuitenkin jonkinlaisen Schrödingerin kissa -hetken, kun kävimme vauvan rakenneultrassa. Siellä meille selvisi monta asiaa, kuten että pikkuisemme on vallan malliyksilö ja täysin kunnossa. Samalla saimme melko varman arvion tulokkaan sukupuolesta. Siinä se iski - siihen asti olin jollain tavalla odottanut sekä tyttöä että poikaa, vaikka tiesin vatsassa polskivan vain yhden vauvan.

Ultrassa raskauden kissantappolaatikko avattiin ja enää vain toinen mahdollisuus on olemassa. (Tai no tietysti ultrassa on voitu nähdä väärin, mutta melko varmaa tietoa sieltä saatiin.)

Sinulle, jolle päätöksenteko on vaikeaa, Alphageek.fi myy Schrödingerin kissa -päätöksentekolaatikkoa...

Siinä sitten äiti on ihmeissään tuntemustensa kanssa. On iloinen, että saa juuri tämän lapsen, joka on juuri tätä sukupuolta. Hämmentyy, että kertooko asiasta iloitseminen, että on tyytyväisempi tähän sukupuoleen kuin toiseen? On tavallaan vähän surullinen, että ei nyt saa sen toisen sukupuolista lasta. Kauhistuu, että miten voi olla vähän surullinen, kun on kuitenkin tosi iloinen, että saa sen lapsen, jonka saa. Miettii, että koko sukupuolella ei kyllä oikeasti ole mitään väliä, eikä olekaan, mutta kuitenkin se tuntuu joltain, että sukupuolen tietää. On tosi iloinen siitä, että mikään oma ajattelu tai haluaminen ei voi tai voinut vaikuttaa mitenkään lapsen sukupuoleen.

Ei edes ala avaamaan sitä, mitä kaikkea voi pohtia siitä, että meille tulee poika!

Vanhan kansan ennustuksia

Hölynpölyvaroitus!

Raskaana olevilta kysytään todella usein muhiiko mahassa tyttö vai poika. Itsekin sitä paljon miettii - varsinkin nyt kun ei vielä tiedä! Uteliaisuus on inhimillistä, joten ei ole ihme, että ajalta ennen ultraäänilaitetta periytyy monia tapoja "selvittää" lapsen sukupuoli. 

Koska kakkosen rakenneultraan (jossa sukupuoli monesti selviää halukkaille) on vielä noin viikko, on nyt hyvä aika katsoa mitä wanhat wiisaudet sanovat. 

Konstit on monet:

• Vatsan sijainti: korkealla olevassa mahassa asuisi tyttö ja matalalla olevassa poika. Sanoisin, että vatsa on ennemmin korkealla kuin matalalla, eli piste tytölle.
• Sydämen syke: yli 140 tyttö ja alle 140 poika. Eilen neuvolassa mentiin väliä 145-150, eli toinen piste tytölle.
• Äidin pahoinvointi: jos on paljon odotat tyttöä, jos ei juurikaan poikaa. No ei juuri mitään, eli ensimmäinen piste pojalle. 
• Ihon kukkiminen: tyttö vie äidin kauneuden, sanovat, eli jos tuppaa finniä vatsassa olisi tyttö. No on niitä näppyjä tullut muutamia, ei paljon mutta enemmän kuin normaalisti, eli tytölle kolmas piste.
• Maya-kalenteri: jos äidin ikä synnytyshetkellä ja vuosi ovat molemmat parillisia tai parittomia tulee tyttö, jos toinen on parillinen ja toinen pariton tulee poika. Tulen olemaan 31 ja vuosi on 2014, eli toinen piste pojalle.
• Kiinalainen syntymäkalenteri: taulukko, jossa vertaillaan äidin kuukalenterin mukaista ikää ja vauvan hedelmöityskuukautta. Tyttö on tämän mukaan tulossa, neljäs piste.
• Sormustesti: riiputa vihkisormustasi omassa hiuksessasi vatsan päällä, jos sormus pyörii tulee poika, jos taas heiluu edes-takaisin tulee tyttö. Tästä on myös versioita, joissa mikä vaan sormus narussa käy. Sen lisäksi että tämän tekeminen tuntui melko urpolle, sormus sekä pyöri että heilui edes-takaisin. Ei pisteitä.

Ta-daa, pistein 4-2 tulossa olisi tyttövauva!

Jos näitä vertailee neidin odottamiseen, vatsan sijainti, syke ja kiinalainen syntymäkalenteri pitivät kutinsa. En voinut pahoin, saanut näppyjä ja ikäni oli pariton parillisena vuonna neitiä odottaessa ja tyttö se on.

Odotellaan ja toivotaan, että ultrasta saa hieman pitävämpää tietoa.

Lahjoja vauvalle

Meidän perheessä asumisasiat ovat pikkaisen vaikeita.

Lähtien mikrotasosta, eli siitä, että aina on ollut asunnoissa aika vähän tilaa ihmis- ja tavaramäärään nähden. Päätyen makrotasoon eli siihen, että emme oikeastaan yhtään tiedä, missä meidän pitäisi asua ja millä tavalla.

Yhtäältä haluaisimme omakotitalon, mutta toisaalta olemme ihan liian laiskoja sellaista koko ajan hoitamaan. Kerrostalo huoltoyhtiöineen ja isoine pesutupineen, jossa pesee ja kuivaa helkkarin kokoisen lakana- ja pyyhepyykin parissa tunnissa on kätevä kuin mikä, mutta toisaalta enemmän omaa rauhaa ja pihaa olisi kiva.
Minä olen kotoisin pääkaupunkiseudulta, enkä ihan vakavissani ole harkinnut vakavasti pois muuttamista. Mies EI ole pääkapunkiseudulta, eikä voi oikeastaan sietää koko paikkaa.

Ei siis varmaan yllättävää, että asia nousee aina välillä keskusteluun isona vaikeana asiana.

Uutisia selatessa tuli huomattua näkökulma, jota ei tosiaan ole otettu huomioon. Mehän olemme nuori hyvinkoulutettu lapsiperhe (neitikin on käynyt muskarissa ja värikylvyssä ja on parhaillaan korkealaatuisen suomalaisen varhaiskasvatuksen piirissä) ja uusi lapsi on jo tuloillaan. Ja tästä kombosta olisi moni pikkukunta vallan innoissaan.

Useammalla paikkakunnalla on jopa tapana maksaa rahaa tai lahjoittaa jotain syntyvälle vauvalle. Tapa on todella suloinen ja kiva - mutta toisaalta täysin käsittämätön. Mielellään sitä ottaisi tietysti uudelle tulokkaalle tervetuliaispaketin, mutta mitä kaiken kustantava kunta oikein ajattelee lahjalla saavuttavansa - paitsi tietysti hyvää mieltä?

Ajatus, että vauvaa odottavat vanhemmat valitsisivat asuinpaikan vauvan syntymälahjan perusteella on melko absurdi. Jopa siinä tapauksessa, että pohtisi jotain rajaseutua kahden kunnan välillä, luulisi, että nämä vauvalahjat eivät voi olla merkittävämpiä tekijöitä kuin vaikka terveys- ja päivähoitopalvelujen taso ja saatavuus. En myöskään usko näihin lahjoihin voi liittää mitään velvoitteita asua kunnassa mitään tiettyä aikaa, joten vaikutus voi olla lyhytaikainen.

Ihan tosissaan myös toivon, että ketkään jo kunnassa asuvat eivät tee vauvaa ihan vain lahjan toivossa. Ei se edes taloudellisesti kannata, ovat niin kalliita nuo lapset nääs.

Mutta jos sitä huumorimielellä tutkisi, että mistä irtoaisi tulokkaalle parhaat lahjukset... Toisaalta olen kyllä todennut, että toista kertaa en vastasyntyneen kanssa muuta mihinkään....

Saakelin hormonit

Hehkutin tässä taannoin itsetyytyväisenä, kuinka olen ilmeisen hyvä olemaan raskaana. Perustelin tätä sillä, että minulla ei nyt tässä noin 1,5 vuoden kokemuksella ole kovinkaan kummoisia raskausoireita. Tokihan se kumpu kasvaa ja turvotusta on odotettavissa, mutta ilman sitä olisi jo kyseenalaista olenko raskaana ollenkaan.

Tämä viikonloppu muistutti, että puhuinkin vain fyysistä oireista.

Noin vähätellen voisi ilmaista, että luonteenlaatuni yhdistettynä raskaushormoneihin on aikamoinen cocktail. Kun jo lähtötilanteessa kiihtyminen nollasta sataan ei kestä kauaa, vievät hormonit viimeisenkin hidasteen välittömän ja usein liioitellun reaktion tieltä.

Näinhän siinä kävi:

1. Luokittelen miehen toiminnan ei kivaa -kategoriaan ja ilmoitan siitä
2. Miehen vastaus ei tyydytä.
3. Raivostun
4. Ilmaisen raivoani hyvin värikkäin sanakääntein
5. Mies ei ihan ymmärrä missä mennään
6. Menen murjottaen nukkumaan, mutta oikeasti en nuku juurikaan koko yönä kun olen niin raivoissani
7. Aamulla en ole missään kontaktissa mieheen. Olen käsittämättömän hilpeä ja laulelen iloisesti, vaikka tilanne on tietysti edelleen solmussa. 
8. Töissä tilanne alkaa itkettää. (Joo, saa uranaisetkin itkeä, mutta on tämä nyt pikkaisen noloa.)
9. Mies lähestyy varovaisella tekstiviestillä kysyen voisimmeko jutella asiasta vai pitääkö hänen pelätä, että toteutan kohdassa 4. esiintulleita uhkauksia.
10. Keskustelua aiheesta. Salaa harmittaa, että sinällään järjellinen pointtini kohdassa 1. on hautautunut melkoisen määrän riehuntaa alle ja vaikutan vähintään hieman lapselliselle.

Miksei se koskaan mene näin? Samat reaktiot tästäkin löytyisi...

1. Luokittelen miehen toiminnan ei kivaa -kategoriaan ja ilmoitan siitä
2. Miehen vastaus ei tyydytä.
3. Saan hillittömän hihityskohtauksen, koska onhan tilanne hiukan koominenkin.
4. Olen käsittämättömän hilpeä ja laulelen iloisesti. 
5. Mies ei ihan ymmärrä missä mennään
6. Menen nukkumaan, mutta tilanne alkaa itkettää. Itkeskelen itseni uneen.
7. Aamulla en ole missään kontaktissa mieheen, tilanne on selvittämätön. 
8. Töissä tilanne alkaa raivostuttaa ja painelen hommia aggressiivisella raivolla. (Joo, tiimikaverit ei ehkä pyydä tänään lounaalle.)
9. Mies lähestyy varovaisella tekstiviestillä kysyen voisimmeko jutella asiasta vai mitä ihmettä.
10. Keskustelua aiheesta. Vaikutan toki hiukan epästabiilille (hei, olenkin), mutta voimme keskittyä itse asiaan emmekä kaikkeen sen jälkeen tapahtuneeseen.

Kylläpä se kasvaa

Voi apua miten se kasvaa!
Ja ei, kyseessä ei ole päivittely siitä miten nopeasti äidin pikkuvauvasta on tullut äidin iso taitava taapero.
Vaan äidin masu - se on jo vaikka kuinka iso!

Katselin tässä taannoin kuvia edelliseltä raskausajalta. Silloin en ollut vielä tässä vaiheessa kertonut töissä ja sopivilla vaatevalinnoilla kumpu ei liiemmin pullottanut. Kyllähän sen katsomalla raskausvatsaksi tunnisti, mutta jos ei asiaa erikseen pohtinut, ei sitä välttämättä noteerannut.

Selailen kuvia joulukuulta 2011. Masu on nyt aika samoissa mitoissa kuin silloin ja ehkä hieman isompikin jo. Silloin synnytykseen oli palttiarallaa 4 kuukautta, nyt 5 kk ja rapiat.

Kyllähän sitä usein sanotaan, että toisen lapsen kohdalla kumpu pompsahtaa nopeammin esiin. Pelkään vain, että tarkoittaako tämä sitä, että se on loppuraskaudesta vielä hervottomampi kuin viimeksi. Tai, luoja paratkoon, että turvotustakin tulee samalla mitalla enemmän!? Viime kerta oli jo tarpeeksi kauhea.

Vaikka leikin, että jo kerran synnyttäneenä asia ei minua liiemmin mietityttäisi, en taida huijata alitajuntaani. Näin nimittäin unta, että syntyvälle lapselle annettiin painoarvioksi 14 kiloa! Vertailun vuoksi: neiti 1v 4kk painaa hieman alle 11 kiloa. Unessa minulle tosin kerrottiin, että vauvan paino alenisi, jos alentaisin verenpainettani... Tämä oli kiinnostavaa siinä  mielessä, että verenpaineeni on luontaisesti alhainen, mikä aiheuttaa, varsinkin raskaana ollessa, huimausta, että oikeasti sille linjalle tuskin pyritään.

En todellakaan pistä tänne nyt kuvaa mahastani, saatte tyytyä tähän ihanaan masukakkuun Herkkupäivä-blogista.

Äitiysvaatteisiin siirtymistä yritän pitkittää vielä hetken. Toki aika monet tavallisista vaatteistani ovat jo karsiutuneet käytöstä. Iltapäivällä, kun tulen töistä kotiin on usein pakko vaihtaa pehmeät kotihousut, kun kumpu päivän aikana turpoaa aamuisesta olotilastaan.

Vatsan asukkia laajat tilat tuskin häiritsevät. Olen jo ollut tuntevinani muutamia hentoisia moikkauksia, mutta ihan vannomaan asti en mene.

Toisella kertaa

Usein kerrotaan, että saman naisen eri raskaudet voivat olla hyvin erilaisia keskenään.

Kieltämättä kokemus on tähän mennessä ollut himpan erilainen. Ei siksi, että oma olo olisi kauheasti erilainen. Ensimmäisellä kerralla en juuri saanut raskausoireita (mitä nyt toki loppuraskaudesta turposin planeetan kokoiseksi), pahoinvointia, nivelkipuja ja mitä niitä nyt ihmisillä on. Tällä toisellakaan kertaa ei - kop kop - ole ollut kovasti raportoitavaa.

Siunauksen lisäksi tämä aiheutti hieman päänvaivaa. Kun mitään oireita ei ole, ei ihan äkkiä tule keksineeksi olevansa raskaana. Kuukautiset toki jäivät pois, mutta kun odottelin niitä kesäkuun loppupuolella, mies oli "aika varma", että ne olivat jo alkukuusta. Kotielämän keskellä kun ei usein edes tiedä mikä viikonpäivä on, totesin, että olin vain varmaan sitten unohtanut asian. Ei ne menkat nyt kovin maata mullistava tapahtuma ole.
Heinäkuussakaan ei kuitenkaan ilmaantunut verta, joten päätin pissiä tikkuun. Yllätys oli sitten, sanotaanko keskisuuri, kun kaksi viivaa ilmestyivät välittömästi.

Neuvolassa minulle sattui onneksi neidin odotusajoilta tuttu hoitaja, joten ei hävettänyt niin paljon kertoa, ettei minulla ole hajuakaan milloin ne edelliset kuukautiset oikeasti olivat. Kokeilimme kuunnella sydänääniä ja kun ne melko pian löytyivät, päätettiin varata ensimmäin ultra mahdollisimman pian.

Ultrassa todettiin, että terve ihmisen alku siellä polskii ja juuri sopivassa välissä osuimme häntä tutkimaan. Olinkin siis oikeastaan jo melkein ensimmäisen raskauskolmanneksen lopussa! Vertailussa ensimmäiseen kertaan tuntui siis aika pikakelauksella, kun viimeksi odottelimme mielestämme todella kauan ennen kuin tämä ns. turvaraja oli ylitetty ja asiasta uskalsi alkaa puhua ääneen ihmisille.

Muuten sitä on tavallaan rauhallisempi. Tietää mitä suurin piirtein on tulossa. Enemmän mietityttää, millainen sirkus elämästä kahden pikkuisen kanssa kehkeytyy, kuin sitä miten ihmeessä sitä muka jonkun synnyttää.

Eloa on

Hiljaiseloa on jatkunut melkein kuukauden päivät.

Syynä siihen on muun muassa ihan tavallinen lapsiperhe-elämä ja edelleen jatkuva kesä. Isompi syy on se, että kuukaudessa on tullut hiukan sulateltavaa.

Pian niitä on nimittäin kaksi. Lapsia.

Tyylillemme uskollisina emme tietenkään suunnitelleet tätä toistakaan tulokasta. Hän vain tahtoo maailmaan juuri tässä välissä. Tarkemmin sanottuna helmikuussa. Ehtii sulatella vielä hiukan lisää.

Ovatkohan ne saman näköisiä? Näistä kuvista on vielä aika vaikea sanoa...

Neiti ekassa ultrakuvassa

Nykyinen vatsa-asukki ekassa ultrassa

Kevättöminää

Älkää kertoko miehelle, mutta on päiviä, jolloin kotimammailu on maailman ihaninta ja leppoisinta hommaa. Aurinko paistaa, lapsi on hyvällä tuulella ja päivän suurin homma on mennä muskariin. (Miehelle ei saa kertoa, koska se käyttäisi kuitenkin tätä tietoa väärin, kun valitan sille niinä päivinä, joina asiat ei ole edellä kuvatun kaltaisesti.)

Uskon vakaasti, että suuri syy hyvään tuuleen (omaan ja lapsen) on ihana aurinko, joka on vihdoin löytänyt kylmän pohjolan. Käyttöön on otettu välikausihaalari ja toivottavasti jo ihan pian saa vaihtaa kärryihin kesärenkaat.

Tässä tuli samalla kevyt keväinen aasinsilta kysymykseen odottavilta äideiltä. Näihinhän lupasin aika ajoin palata.

Yksi iso kysymys on tietysti: Miten me pärjäämme?  Etkös sinäkin ole sanonut, että väsyttää ja kiukuttaa ja jos ei kiukutakaan, niin ainakin on kamalan tylsää olla vaan lapsen kanssa kotona?

Joo sanoin, mutta ainoa oikea vastaus on, että kyllä se siitä alkaa sujua. Toki on kamalaa, kun kukaan ei voi antaa tyhjentäviä neuvoja, kun ne vauvanpahukset ovat yksilöitä hekin. Vanhemmat oppivat kuitenkin sen omansa tuntemaan ja jotenkin kaikesta aina selviää (ihan kuin nyt muita vaihtoehtoja olisi edes kauheasti tarjolla).

On myös todella paljon yleisempää valittaa vauva-arjesta julkisesti kuin kertoa niitä hyviä juttuja. Tuntuu jotenkin hölmölle hehkuttaa, että meidän vauva on muuten tosi hauska nykyään. Muut ihmiset kun näkevät vain, että hän pitää vääkkyvää ääntä tai pärisyttää kieltään ja käkättää päälle. Me näemme hillittömän humoristin. Samanlaisia esimerkkejä on kasapäin ja ihan kaikille syntyy niitäkin sen oman vauvan kanssa.

p.s. otsikko on mahtavasta Villejä rubiineja -kirjasta, jossa on väärinkuultuja laulunsanoja. Oikeasti laulussa sanotaan kevät ja minä.

Täyttäkää maa

Minä en seuraa trendejä - minä luon niitä, väittää mies. Tällä kertaa ottaakseen kunniaa siitä, että yllättäen noin puolet kaveripiirin pariskunnista odottaa vauvaa. Hupaisasti kaikkien vauvojen on myös määrä tupsahtaa maailmaan loppukesästä tai alkusyksystä.

Muiden odotusuutiset ovat vauvaperheelle kivoja. Ensinnäkin tietysti siksi, että vauvan saaminen on kaikesta huolimatta mahtava juttu. Toisekseen siksi, että on kivaa, kun ystävät ja tuttavat ovat samassa elämäntilanteessa. Emme ole kohta enää ne ainoat, joiden on sumplittava illanistujaisia ja muita lapsi huomioiden.

Innostuin myös siitä, että pääsemme sitten esittämään tyynen rauhallisia kokeneita vanhempia. Tällä huimalla yhden lapsen kokemuksellahan kannattaakin keulia.  Mies vielä huomautti, että esitykseksi taitaa jäädä muutenkin, kun en minä ole ikinä tyynen rauhallinen. Niin tai näin ajattelin aloittaa shown jo nyt ja pohdiskella aika ajoin vastauksia näiltä odottajilta kuultuihin kysymyksiin.

Ensimmäisenä noin ajallisesti tulee varmaan: Miten kerroit töissä olevasi raskaana?

Olen useamman kerran manannut, että tähän asiaan pitäisi olla joku standardilomake. Harvempi haluaa kertoa töissä kovin aikaisin, mutta loputtomiin ei voi olla kertomatta - ellei halua kaikkien päättelevän asiaa kasvavasta vatsasta. Lomakkeen puuttuessa pitää myös miettiä

Itse odotin, että raskauden ensimmäiset epävarmat 12 viikkoa olivat ohi ja ultrassa oli näkynyt hyvin eläväinen ihmisen alku. Valitsin ajankohdaksi tiimipalaverin, jonka virallisen osuuden jälkeen nappasin esimiehen syrjemmälle ja kerroin "henkilökohtaisesta aikataulusta". Palaveria seurasi näppärästi epämuodollinen illanvietto tiimin kesken, mikä tarjosi mahdollisuuden kertoa uutinen työkavereille keskustelun lomassa ilman sen suurempaa numeron tekemistä.

Salaliitto

En tiedä kuinka ne sen tekevät, kun ovat kuitenkin aika avuttomia ja kuolaisia. Jotenkin kuitenkin onnistuvat huijaamaan. Vauvat, samperi.

Olen parin päivän sisällä saanut kuulla kahdenlaisia ilouutisia. Yksi ystävä on raskaana ja toinen sai juuri maailmaan esikoisensa - onnea vielä molemmille :)

Omat reaktioni kumpaankin uutiseen ovat normaalin toisen puolesta ja kanssa iloitsemisen ohessa olleet aika outoja.

Ensin aloin muistella miten raskaana oli itse asiassa aika kivaa. Miten jännää olikaan tuntea pikku kaverin ensimmäiset liikkeet ja arvailla, millainen hän onkaan. Järki yrittää huutaa, että entäs turvotus ja muut vaivat. Ei auta.

Kuva sairaalavaatteisesta ystävästä vastasyntyneen kanssa avaa jo kyynelkanavat. Voi, miten ihanaa!
Sitä katsoo omaa "vauvaansa" ja ihmettelee, milloin siitä on tullut tuollainen jättiläinen. Eihän se ole edes vauva enää kauaa.

Järki yrittää taas muistuttaa, että se pikkuvauvavaihe oli myös aika rankkaa, eikä tämän kanssa olla mitenkään selvillä vesillä vieläkään.

Ei tässä todellakaan mihinkään ryhdytä vielä piiitkäään aikaan, mutta olishan se joskus vielä kiva...

Iso tyttö

Täällä odotetaan uutista uudesta serkusta.

Ihan hullua, mutta vastasyntyneeseen verrattuna meidän mussuhan on jo iso tyttö. Hänhän osaa jo vaikka mitä. Ja ennenkaikkea hän on jo niin selvästi "tyyppi" - meidän neiti, jolla on oma persoonansa.
Hullua on myös se, että ihan vastahan pienemme oli se vastasyntynyt.

Toisaalta tietysti tuntuu, että vauva on ollut elämässämme ikuisuuden ja tulee olemaan vauva vielä useamman ikuisuuden. Kun naureskellaan, että taas ollaan yksi kakkavaippa lähempänä potalle oppimista, vitsi on siinä, että eihän sellainen aika tunnu olevan edes kaukaista tulevaisuutta. Vauvan  kanssa mennään tässä hetkessä.

Mies sen meni vielä sanomaan, kun epäuskoisena puhuttiin tulevaisuuden ehkä joskus tulevan: vauva me on jo tehty, mutta suurempi homma taitaa olla kasvattaa siitä ihminen...

Nimimatematiikkaa

Et varmasti pääse loppuun asti, ellet ensin aloita.

Meillä taitaa olla tapana tehdä asiat hiukan monimutkaisemmiksi, kuin olisi välttämätöntä.
Kun laskettu aika ja sitä myöten oletettavasti myös jossain vaiheessa pienen syntymä lähestyvät kovalla kyydillä, olemme lisänneet kierroksia nimen valitsemiseen.

Prosessin aluksi on selailtu kalentereita ja lainattu kirjastosta nimikirjoja. Sitten listattiin kumpikin nimiä, jotka ovat kauniita. Tässä vaiheessa niitä oli 24. Koska oletuksena on, että pieni on tyttö, ovat nimetkin tytölle. Kun käytiin listaa läpi eliminoiden ne, mistä toisen listassa ei tykännyt, jäi 13 nimeä.

Hyvää edistystä, luulisi joku. Mutta tässä vaiheessa asioista voi sitten alkaa tehdä hankalia. 13 nimestä saa nimittäin aika monta yhdistelmää – varsinkin kun emme ole päättäneet haluammeko kaksi vai kolme etunimeä. Pienellä tietoteknisellä temppuilulla saimme aikaiseksi yli 1200 vaihtoehtoa! Enemmänkin olisi ollut, mutta osaa 13 nimestä emme harkinneet ollenkaan ensimmäiseksi etunimeksi.

Seuraavalla kierroksella karsittiin sitten taas makuasioiden perusteella. Mukaan otettiin suosikkietunimet ja niiden kanssa äänteellisesti kauniisti sopivat toiset ja mahdolliset kolmannet nimet. Näin päästiin 96 ehdokkaaseen.

Nyt ei enää oikein auta kuin tehdä rohkeasti päätöksiä, kikkailulla emme kauheasti pidemmälle pääse. Vaihtoehdot ovat aika tasavahvoja ja ihan tyytyväinen olen varmaan lopulta mihin tahansa niistä. Kyllä toiselle vielä nimi saadaan ennen ristiäisiä. Positiivisesti ajatellen, jos pieni saa ikinä sisaruksen, niin sille on valmiina pari vaihtoehtoa nimeksi.

Silloin kun sinä synnyit…

On monenlaista melua, mutta vain yksi hiljaisuus.

..soi tämä kappale. Näin voisin joskus kertoa pienelle musiikkia kuunnellessa.

Sairaalassa suosittelivat ottamaan mukaan musiikkia synnytykseen. Kaikissa synnytyssaleissa on cd-soittimet ja omilla välineillä saisi tietysti myös Spotifyn kuulumaan.

Pitäisi vaan tietää, millaista musiikkia sitä haluaisi kuunnella. Olisiko tunnelmallinen ja herkkä rauhoittavaa? Vai menisikö hermo siihen herkistelyyn, kun jumankauta sattuu? Ehkä sittenkin vihaisia naisartisteja, jos itsestäkin irtoaisi vielä himppu lisää naisenergiaa. Jumppatunneilla toimivat ns. tsemppibiisit, joiden avulla jaksaa raskaampiakin juttuja. Jotain heviä kauheimpiin hetkiin? Mies ainakin tykkäisi siitä.

Voisi varmaan koota erilaisista biiseistä omat listat ja vaatia miestä vaihtamaan musiikkia tunnelman mukaan. Sitten vaan jännäämään, että mikä biisi sattuu soimaan syntymähetkellä.

Ehdotuksia?

Tissit!

Meille on annettu kaksi lahjaa, joita tulisi käyttää mahdollisimman paljon - huumori ja mielikuvitus. Mielikuvitus korvaa sen, mitä emme ole, ja huumori auttaa meitä hyväksymään sen, mitä olemme.

Jepa jee on taas perjantai – ja perjantaijutut. Monista raskauden iloista yksi ovat kasvavat rinnat. Omassa tapauksessani tosin jo alkutilanne oli ihan, no kiitettävä. Silti olen joutunut hankkimaan jo kahdesti isompaa kuppikokoa olevia kannattimia. Melkein pelolla odottelenkin, että mikä mahtaa olla kuppikoko, jahka tilanteeseen lisätään vielä maidonnousu…

No ainakin mies on ollut iloinen kasvaneesta povesta, hän lukeutuu niihin kuuluisiin tissimiehiin. Ja voihan tilanteesta repiä muutenkin huumoria. Vaikkapa listaamalla sarjakuvaan ongelmia, joita vain isorintaisilla on.

Kamat kassiin

Ahkeruus on tietty hermostollinen häiriö, joka kohtaa nuoria ja kokemattomia ihmisiä.

Aika liikkuu äitiyslomalla hassusti. Päivät muodostuvat jostain venyvästä asiasta, jossa ei voi liikkua kovin terävästi. Kun aiemmin tein usein vähintään kahta asiaa yhtä aikaa, nyt asiat etenevät rauhallisesti. Välissä vähän makaillaan ja paijataan vatsaa, kun onhan se päivä huomennakin.

Neuvolassa ei tällä viikolla kukaan – minä mukaan lukien – uskonut, että ”kuoriudun” vielä tällä viikolla. Ehkä siinä on yksi syy, että muun muassa sairaalakassin pakkaamisesta on muodostunut suorastaan eeppinen monen päivän puhde.

Niin, se kuuluisa sairaalakassi. Tarpeeksi pitkällä olevat odottajat kyselevät toisiltaan, onko se jo pakattu. Netistä löytyy useita listoja pakkaamisen avuksi. Olen pakannut rinkan yli kuukauden reissulle pienemmällä opastuksella ja tein sen yhdessä illassa.

Sairaalakassissani on tällä hetkellä imetysliivejä, liivinsuojuksia ja toalettilaukku tarpeineen. Niin ja yösiteitä kotiinlähtöä varten. Nämä on pakattu kassiin kolmena eri päivänä, saas nähdä miten kauan koko komeuden kasaamisessa menee. Ainakin vielä tarvittaisiin, kotiinlähtövaatteet minulle ja vauvalle, kamera, laturit kaikelle niitä tarvitseville jutuille, musiikkia, mahdollisesti jotain luettavaa ja eväitä. Puhelin, lompakko ja neuvolakortti matkaavat jatkuvasti käsilaukussa, jonka ajattelin napata mukaan ihan sellaisenaan.

No elättelen toiveita, että tekemisen meininki palautuu, kun ensi viikolla on pakko pakata koko asunto muuttolaatikoihin – kai siinä yksi kassi menee kevyesti sivussa.

Yhdet häät ja yhdet hautajaiset

Jokainen ihminen, jonka joudun hyvästelemään, jättää aukon sieluuni.
Jokainen onnellinen avioliitto edellyttää kuutta asiaa: ensimmäinen on usko ja ne viisi muuta ovat luottamus. 

Tällä viikolla ruokavaliossa on ollut melkoisen paljon kakkua. Syynä ovat samalla viikolle osuneet äidin isän hautajaiset ja ystäväpiirin häät.

Molempiin juhliin valmistautuminen alkoi pukeutumisongelmilla. Äitiysmallinen ulkotakkini on kirkkaan punainen, joten se ei ihan sovi hautajaisiin. Juhlapaikalle asti selvisin mustalla villatakilla, mutta hautausmaan tuulilta oli suojauduttava äidiltä lainatun tumman ison takin alle. Näytin varmaan aivan viittakostajalta, mutta sillä ei liene suurta merkitystä.

Häihin pukeutumisen vaikeudet kulminoituivat kenkiin. Jalat ovat tätä nykyä niin turvoksissa kaikista tukisukista ja vippaskonsteista huolimatta, että ihan kiitettävä korkokenkäarsenaalini oli aika hampaaton. Onneksi alimmasta laatikosta löytyi säästelemäni – yllättävän ergonomiset – korolliset puukengät, jotka olivat melkein päätyneet unohduksiin juuri siksi, että normaalitilanteessa ovat liian löysät. Nyt ne pääsivät tositoimiin ja toimivatkin niin hyvin, että jaksoin ne jalassa koko illan, tanssit ja kaikki.

Muuten juhlia yhdisti se, että kirkossa itketti – hautajaisissa toki huomattavasti enemmän -  ja pidetyt puheet naurattivat. Nyt sitten odotetaan ja katsellaan olisiko tämän perheen seuraava kirkollinen tilaisuus pienen ristiäiset.