Toisella kertaa

Usein kerrotaan, että saman naisen eri raskaudet voivat olla hyvin erilaisia keskenään.

Kieltämättä kokemus on tähän mennessä ollut himpan erilainen. Ei siksi, että oma olo olisi kauheasti erilainen. Ensimmäisellä kerralla en juuri saanut raskausoireita (mitä nyt toki loppuraskaudesta turposin planeetan kokoiseksi), pahoinvointia, nivelkipuja ja mitä niitä nyt ihmisillä on. Tällä toisellakaan kertaa ei - kop kop - ole ollut kovasti raportoitavaa.

Siunauksen lisäksi tämä aiheutti hieman päänvaivaa. Kun mitään oireita ei ole, ei ihan äkkiä tule keksineeksi olevansa raskaana. Kuukautiset toki jäivät pois, mutta kun odottelin niitä kesäkuun loppupuolella, mies oli "aika varma", että ne olivat jo alkukuusta. Kotielämän keskellä kun ei usein edes tiedä mikä viikonpäivä on, totesin, että olin vain varmaan sitten unohtanut asian. Ei ne menkat nyt kovin maata mullistava tapahtuma ole.
Heinäkuussakaan ei kuitenkaan ilmaantunut verta, joten päätin pissiä tikkuun. Yllätys oli sitten, sanotaanko keskisuuri, kun kaksi viivaa ilmestyivät välittömästi.

Neuvolassa minulle sattui onneksi neidin odotusajoilta tuttu hoitaja, joten ei hävettänyt niin paljon kertoa, ettei minulla ole hajuakaan milloin ne edelliset kuukautiset oikeasti olivat. Kokeilimme kuunnella sydänääniä ja kun ne melko pian löytyivät, päätettiin varata ensimmäin ultra mahdollisimman pian.

Ultrassa todettiin, että terve ihmisen alku siellä polskii ja juuri sopivassa välissä osuimme häntä tutkimaan. Olinkin siis oikeastaan jo melkein ensimmäisen raskauskolmanneksen lopussa! Vertailussa ensimmäiseen kertaan tuntui siis aika pikakelauksella, kun viimeksi odottelimme mielestämme todella kauan ennen kuin tämä ns. turvaraja oli ylitetty ja asiasta uskalsi alkaa puhua ääneen ihmisille.

Muuten sitä on tavallaan rauhallisempi. Tietää mitä suurin piirtein on tulossa. Enemmän mietityttää, millainen sirkus elämästä kahden pikkuisen kanssa kehkeytyy, kuin sitä miten ihmeessä sitä muka jonkun synnyttää.