Naisia kirjoissa ja kirjoja naisista

Lukutaitoisen ihmisen ei pidä koskaan lähteä siivoamaan ullakkoa.


Minäkin kävin kirjamessuilla. Hymähdellen katselin lasten peuha-aluetta  miettien, että jonkun vuoden päästä kuuluisin sen asiakkaisiin. Oma ohjelmani koostui kuitenkin vielä kirjailijoiden haastattelujen kuuntelemisesta ja messutarjousten etsimisestä.

Vähän kuin vahingossa messupäiväni teemaksi muodostui naiseus – hiukan eri kulmista katsottuna. Ensimmäisenä olin kuuntelemassa psykologi Arto Pietikäistä, joka puhui joustavasta mielestä parisuhteessa. Kirjoittamassaan kirjassa hän käy läpi tapoja, joilla muuttaa parisuhdettaan paremmaksi käyttäytymällä toisin, paremmin. Loogista ja järkevää sinällään, että varmasti voi vaikuttaa vain omaan käyttäytymiseensä ja kuten Arto haastattelussaan toi ilmi, pelkkä positiivinen ajattelu ilman käytännön toimia ei vie kovin pitkälle.

Kuten suuri osa suomalaisista, minäkin olen hämmentävän kiinnostunut siitä, mitä ulkomaalaiset ajattelevat ”meistä”. Niinpä olin tietysti paikalla, kun Roman Schatz ja Phil Schwarzmann keskustelivat suomalaisista naisista. On se vaan aina kivaa kuulla, olevansa kaunis, älykäs ja itsenäinen. Mielenkiintoisempi herrojen huomioista oli se, että suomalainen perhe-elämä näyttäytyy heille paljon kotimaitaan (Saksa ja Yhdysvallat) naisvetoisemmalle. Äidit ovat pitkälti perheiden keskus ja pyörittävät touhua.

Kännykkäkameraräpsy Romanin ja Philin setistä.

 Kertovan kirjallisuuden saralla Kaari Utrio puhui romaaniensa sankarittarista, joiden keskeisenä elementtinä on juuri tuo ulkomaan elävien ihannoiman itsevarmuuden ja toimijuuden osoittaminen tai löytäminen vaikeidenkin tilanteiden keskellä. Tähän tosin päästiin vasta sen jälkeen, kun ”kiilusilmäfeministiksi” itsensä julistanut Kaari oli aplodien saattelemana pitänyt palopuheen vanhemmuuden kustannusten jakamisesta tasan äitien ja isien työnantajien kesken. Amen sille! Tosiaan meidänkin vauvelilla on äiti ja isä, jotka molemmat tässä lisääntyvät ihan yhtä paljon.

Viimeiseksi kävin vielä nappaamassa neuvoja kauhean tulevaisuuden kuvan välttämiseksi: miten ei olla aikanaan väsynyt keski-ikäinen nainen, jolla on periaatteessa kaikki hyvin, mutta silti elämä tuntuu lähinnä raahautumiselle ja suorittamiselle. Ulla-Maija Paavilainen puhui myös myyttisistä suomalaisista naisista, jotka jaksavat ja pystyvät melkein mihin vaan, samalla syyllistyen kaikesta mitä eivät vielä ole samaan aikaan ehtineet. Ratkaisuksi muodostuu yksinkertaisesti: hanki elämä. Tässäkin palattiin hyvin syvälle konkretiaan. Esimerkiksi sen sijaan, että kauniisti puhuu ”oman ajan ottamisesta”, sitä voi laskea. Tunti päivässä, ilta viikossa ja viikko vuodessa oli Paavilaisen nyrkkisääntö. Täytynee yrittää pitää mielessä – voi nimittäin olla melkoinen muutos edessä meidän perheessä, jossa kaksi aikuista ihmistä ovat tottuneet ottamaan sitä omaa aikaa joka ilta...

Hysteerikko, erakko vai joku muu?

"Viisas äiti on alituisesti saatavilla olematta aina läsnä." - Lotte Bailyn

Kävin kahvilla ystävän kanssa. Tosin en juonut kahvia, kun rajoitan päivittäisen kahviannokseni aamukahviin (josta en kyllä luovu ennen kuin tosi pahassa hädässä). Aikaa meni pari tuntia aivan siivillä ja moni asia tuli läpikäytyä. Suosittelen kaikille – paikaksi käy mikä vaan, eikä tosiaan tarvita sitä kahviakaan!

Yhdessä vaiheessa, varmaankin raskauskuulumisten jälkeen, keskustelu ajautui siihen, miten vanhemmuus muuttaa ihmisiä. Totesimme, että tietysti se jotenkin muuttaa ja naureskelimme itsellemme, kun tässä vaiheessa kumpikaan ei lapsettomana oikein tiedä, että miten. Lähipiireistä tuli kuitenkin mieleen muutamia, sanotaanko varoittavia, esimerkkejä.

On niitä, jotka soittavat raskausaikana äidilleen paniikissa maistettuaan juhlissa pateeta. Samasta henkilöstä kasvoi sitten äiti, joka on kauhuissaan ja rientää ottamaan syliin, kun hänen lapsensa pyllähti opetellessaan kävelemään. Emme tiedä osaako lapsi tähän päivään mennessä kävellä…

Ystävälläni on tuttavaperhe, jonka vanhemmat usein harmittelevat, etteivät pääse elokuviin, ulos syömään tai ylipäätään mihinkään. Yksi syy pääsemättömyyteen lienee siinä, että he eivät kerta kaikkiaan jätä nyt hieman yli yksivuotiastaan kenellekään hoitoon. Ollenkaan, miksikään aikaa. Ei siis liene ihme, että eivät ole olleet ”hoitamassa parisuhdettaan”. Lapsenkaan kanssa ei kuulemma hirveästi viitsi lähteä, kun se on niin hankalaa…

Onneksi lähipiirissä on myös paljon vauvaperheitä, jotka tuntuvat edelleen ihan täysipäisille. Hysterian sijaan he toteavat rauhallisesti, että lapset (ja joskus raskaana olevat naiset) laittavat kaikenlaista suuhunsa ja yleensä siitä selvitään ehjin nahoin. He näyttäytyvät ulkoilmassa lapsensa kanssa ja yleensä kaikki sujuu ihan hyvin. Samoin isovanhempia ja muita läheisiä hyödynnetään ihan reilusti lapsenhoitoapuna, jotta joskus päästään tekemään ”aikuisten juttuja”.

Ei liene vaikea arvata mihin näistä kuvauksista toivoisin itseni äitinä aikanaan asettuvan – mutta sitähän ei voi koskaan tietää!

Minkähänlainen äiti tämä lady on?

Alan sanastoa

Sanakirja on ainoa paikka, jossa menestys tulee ennen työtä.

Kuten jo aiemmassa postauksessa kerroin, raskausjuttuja tuntuu tulevan vastaan hurjasti enemmän kuin ennen.  Eilen aihepiiri tuli vastaan yllättäen ranskan kurssilla, jolla käyn kerran viikossa muistellakseni kouluaikojen oppeja. Nyt kun tuntuu, että ranskaksi osaisi juuri ja juuri kahvin tilata, vaikka aikanaan  kieltä tuli tankattua useampi vuosi. Aloimme eilen kääntää tekstiä työelämästä, jossa sitten oltiinkin muun muassa vauvan kanssa äitiyslomalla.

Hauska kassi on Kiekura-hankkeen materiaaleja (www.kiekura.fi)

Opettellaanpa siis yhteiseurooppalaisessa hengessä, en français:

grossesse (f.) -raskause
enceinte – raskaana
bébé (m.) – vauva
congé (m.) de maternité – äitiysloma
congé de paternité - isyysloma
congé parental –vanheimpainvapaa
S’occuper du bébé – hoitaa vauvaa

Minä vastaan kammo

Katso ruoka ennen syömistä ja nainen ennen riiaamista.

Kaikilla on varmasti ruokia, joista ei syystä tai toisesta pidä. Jo kahden hengen perheyksikössä inhokeille käy niin, että vaikka toinen tykkäisikin kyseisestä ruoasta sitä ei yleensä kotona syödä, kun toiselle ei maistu. En oikein osaa sanoa, mistä kammoni tiettyihin ruokiin on lähtöisin. Monella inhokkeja on syntynyt sinänsä mahtavan systeemin eli kouluruokailun kautta. Omalla kohdallani tästä ei ole kysymys, kieltämättä maksakastiketta ei ole tullut syötyä kouluaikojen jälkeen, mutta erityisesti lukion ruoista on oikeastaan vain positiivisia muistoja – vielä kerran emännille kiitos!

Inhokeistani vain sinihomejuusto ja sinappi ovat voimakkaan makuisia. Ja juu tiedän, monesta nimenomaan sinihomejuusto ja sinappi ovat ihania, en missään nimessä kiistelekään makuasioista, minuun ei vaan uppoa. Muut inhokit, jotka ovat myös ihan tavallisia ruokia ja myös monen suosikkeja, ovat hernekeitto ja lasagne. Kaveripiirini on erityisesti ihmetellyt lasagne-kammoani, kun muuten pastasta pidän. Pitkällinen analyysi (Kyllä! Ruoka-asioista on vaan niin kiva jauhaa) on päätynyt siihen, että kyseessä on enemmänkin lasagnen koostumukseen kohdistuva inho, kuin ongelma makujen kanssa. Minusta lasagne on limaista mössöä, näin rumasti sanottuna.

Kasvaakseni ihmisenä ja voidakseni joskus sanoa paremmalla omallatunolla jälkikasvulle, että kaikkea on hyvä maistaa (jopa useammin kuin kerran) päätin eilen yrittää uudelleen rakentaa suhdetta lasagneen. Etsin reseptin, jossa ei käytetty valkokastiketta – arvelin, että se voisi olla yksi syyllinen limaisuuteen. Kokeilemani lasagne täytettiin ainoastaan tomaattikastikkeella, mozzarellalla ja ricottajuusto-kananmunaseoksella. Tässäkin olin valinnut itseni kannalta perusturvalliset aineet – mielestäni nuo vaan eivät voi maistua pahalle. Lasagnelevyiksi valitsin vielä täysjyväiset, jälleen limaisuuden välttämiseksi ja jos  nyt vahingossa muutaman kuidunkin saisi.

Ja lopputulos? Se ei ollut pahaa! Se ei ollut limaista! Ei se suosikkiruokaani ollut vieläkään, mutta ehdoton parannus aiempiin kokemuksiini. Suhteeni lasagneen on ilmeisesti myös jatkumassa, koska huomasin heti pohtivani, että seuraavalla kerralla voisi laittaa hiukan vähemman ricottaa, nyt se peitti ehkä liikaa muita makuja alleen. Näin sitä kasvetaan ihmisinä, yksi uunivuoka kerrallaan.

Odotuksen raskaus

Tulevaisuus lunastetaan nykyisyydellä.

Odottaminen on raskaudelle oikein hyvä termi. Vieläkin olen niin alkuvaiheessa, että olo ei pienestä vatsakummusta huolimatta ole raskas, mutta odottamistahan tämä kovasti on.
Ultran ja verikokeiden jälkeen ei taas hetkeen oikeastaan tapahdu  mitään tällä rintamalla. Seuraava neuvola on vasta marraskuun puolessa välissä. Sitä ennen voi ehkä odotella jo aiemmin mainittuja muutoksia kropassa.

Erityisesti odotan tietysti sitä, että tuntisin pienen liikkeet. Tässä vaiheessa minä en vielä tunne hänen liikkumistaan, mutta hän tuntee jo minun liikkeeni. Sitä on muuten mukava ajatella tanssitunnilla, että nyt minä samalla tanssitan vauvaakin. Kuitenkin siihen, että minä tunnen liikkeitä voi mennä vielä monta viikkoa, eikä mistään voi etukäteen tietää milloin niitä alkaa tuntea. Muiltakin olen kuullut, että ovat niin innoissaan odottaneet vauvan liikkeiden alkavan tuntua, että ovat tulkinneet vatsan myllerryksiä ja ilmavaivojakin lapsen liikkeiksi ennen kuin oikeasti ovat tunteneet pienen sisällään.

Minä olen melko kärsimätön tyyppi. En (ainakaan aina) sellaisella kaikki heti mulle nyt –tavalla, vaan sellaisella en kestä toimettomuutta –tavalla. Esimerkiksi bussin odottelu on ihan kauheaa, siinä vaan seistään ja matka ei etene. Varsinaiseen tavoitteeseen pääseminen saa siis puolestani kestää, kunhan asiaa voi jotenkin edistää matkan varrella. Samalla minussa on siis suorittajan vikaa – kuten blogin nimestäkin voi päätellä, tykkään tehdä listoja ja vedellä niiltä sitten suoritettuja asioita yli. Eikä tämä rajoitu lainkaan vain tylsiin kotityö- ja kauppalistoihin vaan minulla on myös esimerkiksi kirja, joka listaa 1001 elokuvaa, jotka jokaisen tulisi nähdä ainakin kerran elämässään. Kirjassa on hienosti huomioitu meidät suorittajaluonteet listalla, jossa on valmiina paikat merkitä ne elokuvat, jotka on nähnyt.

Raskaushan tietysti edistyy ihan omalla painollaan, mutta hassu luonteeni kaipaa jotain keinoja tuntea edistävänsä asiaa. Minulle siis neuvolassa käyminen ei olekaan vain tiedonsaamista  ja huolehtimista, vaan tuntuu etapilta kohti päämäärää. Olen kuin lapsi joulukalenterin kanssa aina lukemassa sen viikon tapahtumia uuden raskausviikon alussa. Selaan netin odotusaiheisia sivustoja etsiskellen jotain tähän raskauden vaiheeseen liittyviä juttuja ja ärsyynnyn kun niissä on monesti samat asiat kuin jo aiemmin vastaan tulleissa. Karu totuus, kun on, että nyt pitää vaan jaksaa odottaa. Ehkä siinä kehittyy se kärsivällisyyskin.

Yäk tupakkaa!

Ei niin pientä tulta, ettei savu nousisi.  (Ranskalainen sananlasku)

Kuten olen jo kertonut, en onnekseni ole joutunut kärsimään kummoisestakaan pahoinvoinnista odotusaikana. Jos en pitkään aikaan ole syönyt, tulee kuvottava olo. Aamiaiset ovat tämän takia hiukan hankalia, mutta kun on taistellut muutaman nielaisun alas tilanne yleensä helpottuu. Minulla oli ihan samanlainen reaktio myös ennen raskaaksi tulemista, tosin paljon lievempänä, eli sai olla todella nälkä ennen kuin ruoka sitten aiheutti jo etomista (hassu reaktio keholta kaikenkaikkiaan).

Toinen raskauskokemus, joka minulta ”puuttuu”, ovat mielihalut. Oikein innolla odotin, että mitä kummallisuuksia alankaan himoita. Selleriä maapähkinävoilla? Hillittömiä kasoja suolakurkkua, jota yleensä inhoan? Läjäpäin kurkkupastilleja, kuten äitini minua odottaessa? Ja ei mitään, mieli on tehnyt lähinnä suklaata ja sitäkin ihan saman verran kuin aina ennenkin syysiltojen pimetessä. Neljän lapsen äiti lohdutti, että mielihalujen puuttuminen kertoo vain siitä, että kroppani pääsääntöisesti saa kaikki aineet, mitä se tarvitsee. Periaatteessa hyvä juttu siis.

Jos ei ole mielitekoja, niin ei ole myöskään tullut vastaan yksittäisiä ruoka-aineita, jotka etoisivat. Mikä puolestaan on ihan pelkästään hyvä. Hajuaisti on kyllä jonkin verran herkistynyt.

Nimittäin on yksi asia, jota en nyt siedä yhtään ja se on tupakka. Tupakkahan haisee aina pahalle, mutta nyt raskaana ollessa kokemus on moninkertaisesti ikävämpi. Viimeksi aamulla kävelin kadulla seisoneen tupakoitsijan ohi ja ainakin puoli minuuttia puhkumalla puhkuin, jotta saisin raitista ilmaa keuhkoihin. Tämä siis ulkoilmassa, noin 5 sekuntia kestäneen ”altistumisen” jälkeen. Myös esimerkiksi bussissa olen vaihtanut paikkaa, kun vieressä on joku, joka lienee polttanut pysäkillä ennen bussiin nousua ja vaatetuksesta lähtee sen mukaiset lemut.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin siihen, että mielestäni koko asunto haisi aivan tolkuttomasti tupakalle – liekö joku kulkenut tupakan kanssa ilmanottoaukon ohi tai jotain. Keskellä yötä säädän sitten tuuletusta kovemmalle ja kun se ei auta, jätin loppuyöksi ikkunan auki ja yritin nukkua nenä kohti raitista ilmavirtaa. Haju oli aivan selkeä heti, jos käänsi yhtään päätä. Eilen haistoin hajun taas makuuhuoneessa ja huusin miestäkin nuuhkimaan. Hänen mukaansa meillä ei haissut ollenkaan tupakalle.

Kumpikaan meistä ei siis polta ja koskaan ennen en ole asunnossakaan kokenut olevan tupakan hajua. Ennen raskautta en ollut tupakalle mitenkään herkkä, vaikka eihän se nyt miellyttävän hajuista ollut silloinkaan. Onni onnettomuudessa, että tupakointia rajoitetaan nykyään aika lailla. Minusta varmaan kehkeytyy raskauden aikana oikein kunnon tupakointikyylä, joka paheksuu karmean hajun levittäjiä oikein urakalla.

Tyttöjä, poikia ja nimiä

Nomen est omen.

Viikonloppuna silmiini osui uutinen Intiasta, missä erityisen kampanjoinnin tuloksena 300 tyttöä sai uuden nimen. He todella tarvitsivat uuden nimen, sillä vanhemmat olivat nimenneet heidät Ei-toivotuksi. Intiassa poikalapset ovat edelleen arvostetumpia kuin tytöt - jopa siinä määrin, että tyttösikiöitä abortoidaan ja tyttövauvoja kuolee laiminlyönnin seurauksena. Käytäntö on tietysti laiton, sairaalat eivät edes saisi paljastaa sikiön sukupuolta, mutta ”jotenkin se vain tapahtuu”. Taustalla on mm. pelkoa rahanmenosta tytöille tarvittavien myötäjäisten muodossa ja ajatus pojista vanhempien vanhuuden turvana.

Helsingin Sanomien jutun kuva uudet nimet saaneista tytöistä

Kaikki tuo tuntuu todella kaukaiselta tästä omasta odotuksesta. Tosin Suomessakaan sairaalat eivät välttämättä kerro ultratutkimusten yhteydessä vauvan sukupuolta. Huhujen mukaan on ollut tapauksia, joissa lapsi ei ollutkaan sitä sukupuolta, miltä ultrassa näytti ja vanhemmat ovat nostaneet metelin. Meiltäkin on kysytty jo monta kertaa, että tiedämmekö vauvan sukupuolta – no emme tiedä, se ei ensimmäisessä ultrassa useinkaan näy päälle – ja aiommeko ottaa siitä selvää. Mikäli pieni ihmisemme selvästi näyttää seuraavassa ultrassa sukupuolensa, niin emme me nyt silmiämme sulje, mutta missään nimessä emme mene esim. yksityiselle ultratutkimuksiin, jos kysymys ei muuten selviä. Miehen mietteiden mukaan, ei kai sillä ole mitään väliä ja vaikka olisikin niin, eihän sille tässä vaiheessa mitään voi. Tarkoituksena ei myöskään ole hankkia vauvalle valmiiksi odottamaan kokonaan vaaleanpunaista tai -sinistä puvustoa tai sisustaa erityisen ”poika- tai tyttömäisesti”.

Nimiasioissa emme ole vielä edenneet kovinkaan pitkälle – tosin eipä tässä mikään kiire olekaan. Kasteilmoituksista ja muualta silmiin osuneita kivanoloisia nimiä – kummallekin sukupuolelle – olemme alkaneet kerätä listaan. Aikamoinen päätös nimenantamisesta kyllä tulee – niin pieleen se ei kuitenkaan voi mennä, että lapselle tulisi nimestään sellainen olo, että häntä ei olisi maailmaan haluttu!

Luontoemot

Ketunleipää, käenrieskaa rinteet tulvillaan - mistä kummasta ne saivat jauhot taikinaan?

Katselin eilen YLE:n Avaraa luontoa.  Teemana olivat emot ja eläinpienokaiset. Emojen pienilleen tarjoamaa hoivaa perusteltiin ohjelmassa evoluution kannalta: pienikin apu emolta parantaa jälkikasvun selviämismahdollisuuksia. Yksinkertaisimmillaan hoiva voi olla pienen piilottamista saalistajilta, kuten kalaäiti, joka ottaa lapsensa suuhunsa, jotta petokalat eivät saisi niitä omaansa.

Aivan uudelle tasolle hoiva nousee, jos emo – ja monissa tapauksissa myös isä – hankkivat pienelleen ravintoa. Hurjimpana esimerkkinä oli varmaankin hämähäkkiäiti, joka antaa lastensa syödä itsensä hengiiltä. Sitä voi sitten muistella, jos imetys tuntuu itsellä aikanaan kivuliaalle… Imetys ylipäätään on luonnolta suorastaan nerokas tapa auttaa pieniä elämän alkutaipaleella, syntymän ei tarvitse osua tiettyyn vuoden aikaan ja samalla luodaan syvä side emon ja pienokaisen välille.

Ihmiset rinnastuvat ohjelmassa selkeästi petoeläimiin: vain vahvoilla pedoilla on varaa antaa lapsilleen sellaista luksusta kuin runsaasti aikaa olla pieni avuton lapsi, joka kehittyy pikku hiljaa.

Ohjelma uusittiin jo tänä aamuna, mutta sen voi katsoa vielä YLE Areenasta. Tosin varoituksen sanana, kuten kaikissa näkemissäni luonto-ohjelmissa, myös tässä söpöjä eläimiä kuolee. Ja tässä tapauksessa ne ovat niitä söpöjä vauvoja.

Ohjelmassa nähdään myös karhuja, ei tosin näitä yksilöitä.

Naista karvoihin katsominen

Jotkut ihmiset jaksavat marista siitä että ruusuissa on okaita. Minä olen kiitollinen siitä että okaissa on ruusuja. (Alphonse Karr)

Minulla on länsimaisen kauneuskäsityksen mukainen suhde kroppani eri karvoihin. Tiedättä varmasti: näyttävästi tukkaa ja ripsiä sekä kivat kulmakarvat. Muuten karvoitus saisi olla hyvin minimissä tai olematonta.

Hiukseni ovat melko pitkät ja luonnostaan tumman vaaleat. Niitä on värjätty monta monituista vuotta punaisen ja tummanruskean kautta eräänä kesänä Tallinnassa pienen kommunikaatiohäiriön jälkeen syntyneeseen todella vaaleaan kesäblondiin. Tuon melkein valkoiseksi menneen blondin jälkeen olen pikkuhiljaa tummentanut hiuksia kohti omaa väriäni – joten nyt ne vaalenevat asteittain kohti latvoja. Kun pikkuihminen ilmoitti olemassaolostaan sisälläni, päätin että ainakaan raskausaikana en värjää kemiallisesti hiuksiani ollenkaan. Aika hurjia aineita ovat nimittäin nuo hiusvärien kemikaalit.

Ripset ja kulmat ovat onnekseni aika tummat ihan omillaan, joten perus ripsivärillä ja ajoittaisella kulmien nyppimisellä pärjäilee hyvin.

Sääret, kainalot ja bikinirajat ovatkin sitten alituisten karvanpoistotoimenpiteiden kohteena. Sääriä pyrin yleensä sokeroimaan joko kotona tai hoitolassa. Tykkään, että sileä tunne kestää pidempään ja ainakin uskottelen itselleni, että sillä tavalla karvat pikku hiljaa ohentuvat ja ehkä lopulta karvankasvu väheneekin.

Viime kesänä ennen häitä päätin kokeilla valoimpulssikarvanpoistoa kainaloihin ja bikinirajoille. Siinä karvatuppi tuhotaan kokonaan valolla, minkä myötä karva tippuu pois. Koska karvat kasvavat sykleissä tarvitaan näitä hoitoja noin 5-10, aluksi kahden viikon ja sitten kuukauden välein. Olen nyt käynyt kolme kertaa ja tänään on edessä neljäs hoitokerta. Tulokset ovat olleet positivisia – karvat todella pysyivät poissa. Nyt sitten seurailen, että missä vaiheessa kaikki eri sykleissä olevat karvat ovat päätyneet käsittelyyn.

Tämä nainen puolestaan näyttää onnelliselle kainalokarvojensa kanssa.

Ilmaista lysti ei tosiaankaan ole, ensimmäiset kerrat otin Citydealin lahjakortin kautta ja sen jälkeen kerrat ovat maksaneet 100 euroa. Mikäli kuitenkin tosiaan on kuten luvataan, eli karvankasvu näillä alueilla loppuu kokonaan, on hoito mielestäni hintansa arvoista.  Kyllähän höyliin ja sheivausvaahtoihinkin menee rahaa. Ja lisäksi tykkään ajatella, että sitten kun pikkaisemme on maailmassa, minun ei tarvitse käyttää aikaa tai ajatuksia siitä huolehtimiseen, ovatko kainaloni päässeet rehottamaan. Seikka, joka ainakin minulla vaikuttaa kuin huomaamatta omaan olotilaan.

Hyvät neuvot kalliit

Hyvä neuvo elämän varalle: pidä sydämesi pehmeämpänä kuin pää.

Raskaana olevat saavat monelta taholta monenlaisia neuvoja ja ohjeita. Koska pidimme alkuraskaudesta suumme kohtuullisen supussa, ensimmäinen neuvovyöry tuli vastaan neuvolassa. Suullisten ohjeiden, lippujen ja lappujen sekä koko raskauden viikko viikolta läpikäyvän oppaan lisäksi tuli vielä DVD. Aika peruskauraa: älä syö näitä, syö paljon näitä, tällä ajanjaksolla tapahtuu tyypillisesti tällaisia asioita. Neuvolan materiaalissa otetaan huomioon myös  monenlaiset tunne- ja suhdetason asiat – myös isille erikseen.

Mies, joka ei (yllättäen) ole tottunut naistenlehtityyppiseen kirjoitustyyliin, ihmetteli, että onko nämä nyt ihan tosissaan näiden parisuhdeneuvojensa kanssa. Teksti kun on tyyliä: Elämäsi nainen kokee nyt suurta muutosta ja sinusta voi tuntua, että jäät siitä ulkopuoliseksi. Älä huoli, rakastamasi nainen ei ole muuttunut kokonaan toiseksi ihmiseksi, hän vain valmistautuu äitityteen. Ei siis ihan puhutellut.

Eri materiaaleissa kerrotaan myös kymmeniä kertoja, että seksi raskauden aikana on ihan ok ja ei vahingoita vauvaa. Ilmeisesti siis jossain on joku, joka ei tätä tiennyt. Oman arvaukseni mukaan neuvolassa asian esiin ottaminen koettaisiin kiusallisena, joten se laitetaan varmuuden vuoksi kaikkeen jaettavaan materiaaliin useamman kerran. Hyvällä asialla toki ollaan, ei siinä mitään.

Kun sana raskaudesta kiiri, alkoi myös neuvoja sadella. Vaikka en ole ainakaan tähän mennessä kärsinyt pahoinvoinnista (onneksi!), olen saanut ohjeita keksien syömisestä inkivääriin sekä tietysti kiellon olla käyttämättä inkivääriä – paitsi jos inkivääriä murskaa kuumaan veteen ja juo sen. Anopin mielestä suurin osa ruokarajoituksista on ihan hölmöyttä, mutta luomua pitäisi syödä. Raskaana olevien fysioterapiassa nyrkkisääntönä kiellettiin raskas liikunta viikosta 20 lähtien, mutta toisaalta olisi hyvä liikkua koko raskauden ajan  ja esimerkiksi monet lehtiartikkelit jättävät hyppy- ja juoksukiellot omaan arvoonsa. Aiemmin synnyttäneillä ystävillä on keskenään ristiriitaisia kokemuksia esimerkiksi rasvojen tehosta raskausarpia vastaan.

Suoraan käytäntöön on päässyt vain muutama neuvo: Käytä korko- ja nauhakenkiä, kun vielä voit ja älä haali liian aikaisin vauvatavaraa tukkimaan asuntoa. Paras neuvo on kuitenkin varmasti ollut: kuuntele itseäsi ja kehoasi – sen voisin antaa muillekin.

Kuva löytyi Aijun blogipostauksesta, ihan hauskoja neuvoja sielläkin.

Piikille vai ei?

 Jos pystyt erottamaan toisistaan hyvän ja huonon neuvon, et tarvitse neuvoja lainkaan.

Syksyn sateet ovat parhaimmillaan tai pahimmillaan, miten sen nyt haluaa kukakin ottaa. Syksyiseen tapaan odottajille olisi tarjolla ilmaiseksi influenssarokotus. Raskausaiheisilta keskustelupalstoilta käy ilmi, että en ole yksin, kun en tiedä pitäisikö rokotus ottaa vai ei.

Influenssa tai kaverinsa sikainfluenssa voivat olla hyvinkin ikäviä, mutta ovatko ne haitallisia masu-vauvalle? Hesarissa uutisoi brittitutkimuksesta, jossa sikainfluenssan todettiin lisäävän kohtukuoleman riskiä. HUS:n sivuilla kerrotaan asiasta näin:

” Äidin sairastaman influenssan ei ole osoitettu lisäävän sikiön epämuodostumariskiä, mutta keskenmenon riski sekä ennenaikaisuuden riski saattaa olla lisääntynyt. Influenssavirus voi läpäistä istukan, mutta on harvinaista, että sikiö infektoituisi.
Raskauden aikana sairastetun influenssan on epäilty lisäävän jälkeläisten riskiä sairastua skitsofreniaan aikuisiällä. Tutkimustulokset ovat kuitenkin ristiriitaisia, eikä syy-yhteyttä ole varmennettu.”

Kukaan ei tietenkään toivo noita riskejä vauvalleen, mutta epäselväksi jää kuinka todennäköisiä ne lopulta ovat. Kuten kaikki rokotukset, myös influenssarokotus voi myös itsessään nostaa kuumeen, mikä näin maallikosta tuntuu yhtä viisaalle kuin kaverini migreenilääke, josta saa sivuoireina päänsärkyä. Etukäteen pitäisi sitten arvioida jotenkin, että onko rokotuksesta mahdollisesti aiheutuva kuume pahempi vai parempi kuin mahdollisesti ilman rokotusta tuleva kuume...

Yleensä olen ihan perusterve, ja aiempina talvina en ole saanut minkäänlaista influenssaa. Kuumetta minulle ei nouse juuri koskaan.  HUS:n tekstin jatko ei kuitenkaan anna aihetta tuudittautua siihen, että en minä kuitenkaan mitään tautia saa.

”Raskaus ei altista influenssalle, mutta komplikaatioiden riski on suurentunut. Komplikaatioita ovat ennenaikainen synnytys ja keuhkokuume. Raskauden aikaiset fysiologiset muutokset, kohdun kasvaminen ja sen myötä keuhkojen varatilavuuden pieneneminen, mahdollisesti myös raskauteen liittyvät immunologiset muutokset vaikuttavat suurentuneeseen riskiin komplikaatioiden osalta. Komplikaatioiden riski lisääntyy raskauden edetessä, erityisesti raskauden loppuvaiheessa sairastettu influenssa lisää riskiä vaikeaoireisen viruskeuhkokuumeen osalta.”

Viime vuonna yritin saada sikainfluenssarokotuksen ennen puolentoista kuukauden reissua Intiaan, mutta silloin rokotetta varjeltiin vielä kuin kallisarvoista aarretta ja kun oma sukunimen aakkosjärjestykseen(!) perustuva rokotusvuoroni olisi ollut vasta kahden viikon päästä lähtöpäivästäni en millään voinut saada rokotetta ennen matkaa. No reissun jälkeen rokotetta oli kaikki varastot pullollaan ja ihmisille tuputettiin piikkiä kuin käärmettä pyssyyn. Lopulta hoitajia tuli jopa työpaikalle kaupittelemaan rokotuksia matkalla lounaalle. Annoin sitten
pistää, ihan vaan tuhlauksen välttämiseksi. Hiukan sitten mietitytti, kun narkolepsiatapauksia alkoi paljastua.  Ja muutenkaan koko sikainfluenssarokotus episodi ei ole nostanut luottamusta siihen, että terveydenhuolto oikeasti olisi täysin perillä eri rokotusten tarpeellisuudesta ja haitoista.

Kauhean pitkään tässä ei kuitenkaan auta arpoa – tai sitten asia ratkeaa sillä, että juna rokotuksen ottamisen suhteen meni jo.

Tyylilyyli

Vaate varren kaunistaa, ruoka ruumiin vahvistaa.

Nyt kun raskauden ensimmäinen kolmas on jo hujahtanut ohitse, alan pikkuhiljaa odotella näkyvämpää muodonmuutosta. Pikkuinen kumpu mahassa jo on, mutta sitä ei huomaa kukaan, joka ei raskaudesta tiedä. Toisaalta sitä näkyvää mahaa oikein odottaa ja samaan aikaan jännittää, että miltä keho sitten tuntuu. Onneksi mies on ainakin tähän asti ollut aivan ihastuksissaan kroppani ”mammautumisesta”, että ei tarvinne olla huolissaan siitä, että olisin hänen silmissään yllättäen kaamea virtahepo.

Muutoksia odotellessa olen alkanut pohtia myös äitiysvaatteita. Tällä hetkellä siis kuljen ihan samoissa vaatteissa kuin aiemminkin. Lisäksi kiitos vallinneen tunika- ja empirelinja-tyylin kaapistani löytyy ainakin muutamia vaatteita, jotka varmasti pelittävät isommankin mahan kanssa.

Ensimmäisenä varmaan tulee vastaan tilanne, etteivät housut mahdu kiinni. Sitä varten on ihan oma tuotekin, nappeihin kiinnitettävä jatkopala, jossa on pala kangasta peittämään aukon. Kai tuo  on ihan kätevä ja tuskin sitä pitkän paidan kanssa kukaan huomaisi, mutta jotenkin epäilyttäisi kyllä viipottaa periaatteessa sepalus auki.

Kuva: Carriwell

Jos housut saakin kiinni, voi paidan helma jäädä aika korkealle, kun vatsaa alkaa olla. Sitä ajatellen on kehitetty masutuubeja. Nekin vaikuttavat ihan käytännöllisille ja varmasti tukevat vatsaa, mutta en ainakaan töissä varmaan tuntisi itseäni kovin siististi pukeutuneeksi liian lyhyt paita + tuubi -kombossa.

Kuva: Noppies

Siispä ostoslistalle päätynee muutamia ihan oikeita äititysvaatteita. Onneksi niitä saa aika kivasti netistä ja ilmeisesti joiltain lastenvaatteisiin erikoistuneilta kirppareiltakin. Vaikka muistan kuinka naureskelimme seiskaluokalla ruotsinopettajallemme, joka oli raskaana, kun hänelllä oli joka päivä sama äitysmekko, en kuitenkaan mitään kauhean laajaa garderoobia ei muutamaa kuukautta varten haluaisi ostaa. Täytynee puntaroida muutama perusvaate, joita yhdistelemällä saa aikaan siedettävän puvuston. Listalle päätyy varmaan joku kiva mekko, legginsit, housut ja muutama toppi ja paita.

Kuva: Happy Mum

Kuva: Happy Mum

Kuva: Noppies

Kuva: Seraphine

Uutispuuroa aamupöydässä

Ajattele myös omia arvojasi… koska maailman arvot kulkevat omaa rataansa.

Odotusaikana tuntuu yllättäen siltä, että joka puolella näkyy raskaana olevia naisia ja perheitä pienten vauvojen kanssa. Ilmiö on monelle tuttu ja johtuu varmaankin siitä, että asiaan kiinnittää vain itse nyt enemmän huomiota.

Samoin olen alkanut kiinnittää eri tavalla huomiota mediassa jatkuvasti velloviin keskusteluihin vanhemmuudesta. Jutut eivät ole enää vain yhteiskunnallista kontekstia vaan aika pian minunkin on konkreettisesti arjessani valittava miten niihin suhtautua.

Tällä viikolla on ollut esillä mm. terveydenhuoltojärjestelmän erot vähävaraisilleja varakkaammille. Asiasta uutisoi YLE. Päätös siitä, otetaanko vauvalle sairasvakuutus, on monella edessä jo ennen pienen syntymää. Vastakkain ovat yksityisen hoidon nopea ja tehokas saanti sekä usein paremmaksi koettu laatu, jotka toki veloittavat perheen kukkaroa ja pohjoismainen hyvinvointivaltio ihanne, jossa terveyskeskus hoitaa verovaroilla kaikkia yhtäläisesti vauvasta vaariin – mikä tosin saattaa tarkoittaa tuhottoman pitkiä jonoja ja alituiseen vaihtuvia sijaislääkäreitä.

Älyllisellä tasolla uskon, että paras tapa varmistaa julkisen terveydenhuollon laatu olisi se, että kaikki kansanryhmät sitä todella käyttäisivät, mutta olenko valmis siihen, mikäli se tuottaa epämukavuutta meille vanhemmille tai vauvallemme? Omia kokemuksia julkisesta terveydenhuollosta minulla ei oikeastaan ole pitkältä ajalta ennen raskautta, olin YTHS:n piirissä opiskeluajan ja sen jälkeen työterveydenhuolto on pitänyt minusta huolen. Nyt raskaana ollessa sitä huomaa olevansa aika arvostettu kuntalainen. Parjatulta julkiselta puolelta on tullut hyvää palvelua neuvolassa, sairaalassa ultratutkimuksissa, on järjestetty hammaslääkäriaika ja vieläpä fysioterapiaa.

Toiset vellovat keskustelut ovat hiukan kauempana meistä. Ikuisuustaisteluksi muodostunut imetys vs. pulloruokinta on taas pinnalla. Itse toivon, että meillä imetys onnistuisi hyvin. Samalla on kuitenkin muistettava, että niin ei kaikkien kohdalla käy ja se ei voi tarkoittaa, että perheemme olisi tuhoon tuomittu.

Ja jotta tuleva äiti olisi varmasti huolissaan, on keskusteluun noussut myös klassinen huoli siitä, pilaako päiväkoti lapsen tulevaisuuden. Emme todellakaan ole vielä pohtineet, mikä on meidän ratkaisumme, kun äitiysvapaa ja vanhempainvapaa loppuu. Itse olen tarhalapsi, joten en osaa ajatella päiväkodin olevan automaattinen tie lapsen turvallisuuden tunteen tuhoon. Toisaalta alle vuoden ikäinen on kyllä ihan vauva vielä, niin pienen hoitoon laittaminen voi tuntua vaikealla – varsinkin kun kyseessä on se oma mussukka. Onneksi suvusta löytyy useampikin tarhan täti, joiden kanssa voi aikanaan jutella ja kysellä näkemyksiä.

Alkoholiongelma

Ei viina miestä hunningolle vie, vaan viinan hinta. (Evan Esar)

Kuten tuossa esittelypätkässä mainitaan, asumme tällä hetkellä melkoisen ahtaasti. Ihmisiä on kaksi ja lisäksi yksi akvaario ja neliöitä 40. Ei tuo mikään mahdoton yhtälö olisi, jos emme molemmat olisi haalivia keräilijöitä. Lisäksi meillä tuntuu olevan aina sesongin mukaan vaihtuvat tilanviejät – kun kalastusvermeet voi siirtää kellariin tulee tilalle musavehkeitä. Viime kesästä asti paljon tilaa parvekkeeltamme ovat vieneet häistä yli jääneet alkoholit.

Meillä on siis asunnossamme alkoholiongelma. Mies nautiskelee parvekkeen antimia jonkin verran, mutta minä en tietenkään masuasukkaan vuoksi voi “osallistua talkoisiin”. Tietysti on ollut ihan kiva, että kutsuttuja ja yllättäen paikalle tupsahtaneita ystäviä on voinut juottaa avokätisesti esimerkiksi skumpalla ihan noin vain. Osa juomista saatiin hyötykäyttöön diilaamalla ne ystävien kolmikymppisjuhliin. Mutta vieläkin sitä on! Pidimme ainakin tarkkaan huolta, että meidän häistä ei juomat loppuneet…

Kuva Alkon sivustolta www.etiketti.fi

Erityisesti olen pohtinut mitä tehdä  muutamalla laatikolla siideriä, kun sitä ei mies juo ja siideri myös vanhenee aikanaan, joten ikuisuuksia sitä ei voi säilyttää. Olenkin etsiskellyt reseptejä, joihin siideriä voisi käyttää. Ja aika yllättävän moneen paikkaan sitä voikin käyttää! Viikonloppuna oli uusimman kokeilun vuoro, kun tein siiderisämpylöitä.

Oikein hyviä niistä tuli ja mies ei todellakaan arvannut, että sämpylät olivat siideriä nähneetkään, että siiderin inhoajaan ei uppoaisi. Reseptin löysin Ruokalasta. Käytännön syistä vaihdoin kurpitsan siemenet auringonkukan siemeniin, koska niitä löytyi kaapista valmiiksi.

Tinakenkätyttö

Se, joka hulluttelematta elää, ei ole niin viisas kuin kuvittelee. (Francois de la Rochefoucauld)

Varhaisnuoruudessa 90-luvulla olin melkoisen hulluna Kaija Koohon ja tiedän, että en ole ollenkaan ainoa. Tiedän sen siitä, että meitä oli eilen yökerhollinen Kaijan keikalla tanssimassa ja laulamassa äänet käheäksi.

Baariin meno raskaana tuntuu ajatuksena vähän hassulta. Kuitenkaan nykyään niissä ei polteta ja tiskiltä sai aivan asiallisen makuisen karpalomehu-vichy-drinkkejä. Lisätään listalle hyvä porukka ja keikan meininki, niin sitä ei huomaakaan, ettei ole humalassa kun tanssii ja laulaa hulluna.

Viime yöstä ei siunaantunut kuva- tai videotodisteita, mutta tästä YouTuben syövereistä löytyneestä keikkataltioinnista saa vallan hyvän kuvan menosta.

Omin käsin

Jos osaat tehdä jonkin asian silmät kiinni, on aika opetella jotakin uutta.

Suhteeni käsitöihin – kuten moneen muuhunkin asiaan – kummallisen kaksijakoinen. Toisaalta en voi kestää minkäänlaista näpertelyä ja kaikki mihin minun käteni koskee ei todellakaan muutu Strömsön tyyliin kullaksi. Toisaalta aina välillä iskee into kokeilla jotain, vaikka sitten jotain ihan helppoa. On ihana antaa rakkaalle lahjaksi vaikkapa itse kudottu kaulaliina.

Opiskeluaikana meillä oli välillä kutomapiiri – ironisoimme touhun 50-lukuisuutta kuuntelemalla kokoontumisissa Frank Sinatraa ja muita ajan klassikoita. Akateemisilla naisilla oli ja on tarve ja halu onnistua myös perinteisissä ”naisten hommissa”.

Ei ole vaikea arvata, että tällaisen kaksijakoisuuden takia tekemiseni on hyvin satunnaista ja ajoittaista. Syksyn tullen Facebook-päivityksissä on alkanut näkyä hehkutusta itse tehtyjen joululahjaprojektien aloittamisesta. Niinpä minäkin taas innostuin.

Olen melkoinen hamstraaja, joten projektini ei suinkaan ala matkalla kauppaan, vaan laatikoiden penkomisella. Nyt käsiin sattui valkoista villalankaa, josta päätin kutoa pieniä ”tötteröitä”, joihin voi laittaa esimerkiksi karkkitangon ja sitten ripustaa joulukuuseen. Nämä sopivat hyvin lahjaksi monille – avioliiton myötä lisääntyneille – sukulaisille, joista ei ole ihan varma, mikä heidän tarkka tyylinsä tai toiveensa olisi. Hyvä puoli on myös se, että keveytensä takia tötterön voi hyvin postittaa perille.

Periaate on yksinkertainen: kudotaan sileällä neuloksella kolmio, joka sitten ommellaan reunoistaan tötteröksi ja komeus kruunataan virkatulla ripustuslenkillä.

Valmis tötterö

Sana kiertää

Olla lainkaan puhumatta itsestään on erittäin hieno teeskentelytapa. (Nietzsche)

Palatakseni hetkeksi takaisinpäin ajassa ”pulmaan”, joka ultran myötä poistui. Nimittäin raskaudesta kertomiseen tai kertomatta olemiseen.

Kun tein testin, aviomies oli reissussa. Hänelle piti tietysti kertoa heti, mutta kun en ollut varma millaisessa tilanteessa hän olisi juuri sillä hetkellä päätin, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Lähetin hänelle kuvaviestinä raskaustestissä näkyvät viivat.  Seurannut puhelu sisälsi ihmetystä ja ns. puulla päähän lyödyn vaikutelman, mikä vastasi kyllä hyvin omia kokemuksiani kylpyhuoneessa testituloksen ensimmäisen kerran nähdessäni.

Muille ajattelimme kertoa vasta, kun raskaus olisi pidemmällä. Tosin sääntöön tuppasi koko ajan tulemaan poikkeuksia: mies ei tietysti voinut uutisen kuultuaan ajatella mitään muuta, joten kertoi reissussa olleille kavereille ja siellä poltettiin sikareita ja juotiin viskiä uutisen kunniaksi. Eräs ystäväni, joka on luonteeltaan sanotaanko nyt vaikka kärkäs, nappasi eräässä illanvietossa lasini ja haistoi sitä. Kun lasissa ei ollut alkoholia oli ensimmäinen kysymys: oletko raskaana. En nyt kuitenkaan halunnut suoraan kysymykseen valehdellakaan, kun kyseessä on kuitenkin iloinen asia. Eräs miehen ystävä tuli meille käymään ja näki keittiön pöydälle aamukiiressää jääneet neuvolan paperit. Ja niin edelleen.

Tässä vaiheessa alkoi tuntua sille, että kun yksi jos toinenkin jo uutisen tiesi, oliis syytä kertoa perheille. Järjestimme siis itsemme kylään, jotta saimme kerrottua ihan itse eikä uutinen kulkeutunut heille muita reittejä.

Nyt ultran jälkeen aikomus on levittää uutista ihan kaikille, joita vaan kiinnostaa. Se onkin paljon helpompaa, sillä ne kerrat, kun asian sai pidettyä itsellään tuntuivat todella oudoille. Kerroin siinä muina naisina kuulumisia, mutta jätin sen elämässä tällä hetkellä isoimman asian täysin pimentoon! Ihan niin kuin olisin valehdellut minulle läheisille ihmisille. No onneksi kaikki ymmärtävät kyllä, että ennen kuin on saanut varmistuksen, että kaikki on pienellä kunnossa, ei uutista halua välttämättä levittää. Odotan jo innolla, että pääsen myöhemmin tänään aloittamaan soittelukierroksen.

Terveisiä masusta!

Ei se ole illuusio, se vain näyttää siltä.

Olimme tänään ensimmäisessä ultrassa. Jännittelijä kun olen, niin olin miettinyt vaikka mitä kauhukuvia ennen sitä: entä jos lapsella on selvästi joku hätänä, entä jos niitä onkin siellä kolme, entä jos olenkin kuvitellut koko jutun ja raskaustesti oli viallinen ja siellä ei olekaan mitään vauvaa…

No kaikki edellä mainitut ja muutkin huolet osoittautuivat aivan turhiksi. Masussani on yksi vauva, jolta löytyivät kaikki tarvittavat osaset ja josta ei löytynyt mitään huomautettavaa.

Oli aivan mieletön tunne katsoa omaa vauvaansa ensimmäisen kerran siellä ruudulla! Pienellä opastuksella oppi itsekin näkemään, mitä kuvissa näkyi. Minulta pääsi itkun sekainen nauru, kun kuuntelimme pikkuisen nopeaa pulssia. Sisälläni kasvaa ihan oikea elämä!

Kaverimme tuntuu olevan kovasti liikkuvaista sorttia, joten mittojen ottamisessa sai olla tarkkana. Aivan hyvän kokoinenkin hän kuitenkin on ja vastasi täysin raskauden kestoa. Nyt voi siis hyvillä mielin ajatella, kuinka masuasukkaamme tälläkin hetkellä myllertää menemään!

Hoitoa

Ilman lihaskramppeja en saisi yhtään liikuntaa.

Samalla, kun yritän kirjoittaa auki listani alkua, kirjoitan myös nykyhetkestä. Joten tuosta edellisen postauksen ajasta hypätään tähän päivään. 

Minä olen melkoinen stressipesäke. En siinä mielessä, että jotenkin koko ajan hulluna jännittäisin tai hermoilisin jokapäiväisissä tilanteissa. Vaan siinä mielessä, että usein huomaan purevani hammasta ja häsääväni hirmuisesti. Samaan syssyyn pitää varmaan laskea taipumus kirjoittaa listoja kaikesta maan ja taivaan välillä, mikä mieleeni tulee: kauppalistoja, pakkauslistoja, budjettilistauksia, listoja elokuvista, jotka ”pitäisi” nähdä jne. 

Onneksi ja onnettomuudeksi minulla on sellainen työ, jossa tästä piirteestä on hyötyäkin. Valitettavasti se työ on kovin usein tietokoneen edessä kököttämistä – eikä aina parhaista aikomuksista huolimatta kovin ergonomisessa asennossa…

Näin ollen yritänkin aina välillä helliä kroppaparkaani erilaisissa hieronnoissa. Minulla ei ole mitään vakipaikkaa ja edelliset kerrat olen itse asiassa hommannut näiden erilaisten netissä olevien diilien kautta lahjakortteja hierontoihin.

Tällä kertaa kokeilin hoitoa nimeltä Sweet Relaxing Massage. Hoitajan mukaan tähän hierontaan on otettu vaikutteita monista itämaisista hoitomuodoista. Se on hellävaraisempaa kuin perinteinen urheiluhieronta ja samalla kokonaisvaltaisempaa, sillä hoidossa käsitellään koko keho jalkapohjista päälakeen. 

Hoidon kuluessa tosiaan huomasi kokonaisvaltaisuuden merkityksen: tiesin toki, että hartiani olivat aivan jumissa, mutta jännityksiä löytyi myös esimerkiksi pohkeista ja alaselästä. Jos olisin siis perinteiseen tyyliin mennyt vain niska-hartiahierontaan, olisivat ne jumit jääneet täysin vaille huomiota.

Hoidon aikana huomasin ajatusten pikkuhiljaa rauhoittuvan ja vaivuin rentoon fiilikseen. Oli hyvä, että hoidon lopuksi hoitaja kehotti minua makailemaan hetken ennen kuin nousin ylös, sillä päässä tuntui hiukan heittävän. Ilmeisesti veri pääsi taas pitkän tauon jälkeen virtaamaan vapaammin.

Pitkäaikaisista vaikutuksista en voi sanoa vielä mitään - ja paljon riippuu tietysti myös omasta toiminnasta - mutta ehdottomasti suosittelen kaltaiselleni jännärille tällaisten vähän erilaisten hierontojen kokeilemista ainakin välillä.

Hoitohuoneessa oli itämaisia koristuksia, tämä lienee hindujen norsujumala Ganesha.

Listan alku

Hyvin arvattu on puoliksi tiedetty.

Alussa kuuluisi aloittaa alusta, se olisi lienee selkeintä. Nyt ei kuitenkaan ole selkeää alkua. Alkuja on monia. Yksi alku tapahtui elokuvista tuttuun tapaan kylpyhuoneessa tikku kädessä ja epäuskoinen hymy naamalla.

Kaksi viikkoa oli vitkuteltu ja hiukan arvuuteltu, voisiko se olla. Vihdoin eräänä sunnuntaiaamuna ohjeita tarkkaan seuraten pissasin tikkuun. Ja odotin. Muutamat minuutit tuntuivat pitkiltä. En halunnut olla samassa huoneessa, kun en ollut varma, miten testin näyttö käyttäytyy ennen kuin tulos on varma. Etten hermostu sen tuijottamisesta. Kun tulin kylpyhuoneeseen takaisin, ne näkyivät jo ovelle asti: kaksi selkeän punaista viivaa.

Kaikki vastaavan tilanteen kokeneet osannevat eläytyä siihen, miten tuloksen juuri saatuaan ei oikein tiedä, mitä tuntee. Yllätystä, iloa, hätääntymistä siitä mitä tästä tulee nyt ainakin. Vilkaisu peiliin todisti kuitenkin sen, että onnellinen hymy oli juuttunut kasvoille.

Tämä on hyvä juttu. Tätä ei odotettu vielä, mutta tämä on hyvä juttu.