Maitomarkkinoista

Maitoasiat ovat meillä edelleen pinnalla. Kuukautta vajaa kaksivuotiaskin osaa kertoa, että vauva syö rintamaitoa. Maitotahroja on siellä täällä ja useammallakin olalla maitopukluja.

Lisäksi sain juuri luettua loppuun kasan vauva- ja imetysaiheista kirjallisuutta. Mies hiukan ihmetteli, että mitä minä sellaisia nyt tavaan, kun aiheesta on käytännön kokemusta ja mitään ongelmia ei ole. 

No tietysti on kiva saada hyvä äiti -fiiliksiä, kun toki kaikkialla hehkutetaan miten supermahtavaa äidinmaito on (ja onhan se). Ainahan voi myös oppia jotain uutta, kuten että ehkä jo jokin dinosauruslaji tavallaan imetti, vaikka eivät nisäkkäitä olleetkaan.

Ainakin olen tajunnut sen, että maailma - vastoin oletuksia - taitaa muuttua. Imetyskirja lähteineen on 2000-luvun alusta ja siitä saa käsityksen, että imetys olisi yhteiskunnassa kovastikin vaikea asia. Että neuvolassa ei osattaisi auttaa vauvan imuotteen kanssa ja jo sairaalassa kannustettaisiin pulloruokintaan eikä vauvoja pidettäisi lähtökohtaisesti vierihoidossa. Että julkista imetystä esimerkiksi kahvilassa yleisesti paheksuttaisiin (tai verrattaisiin ruokapöydässä piereskelyyn).

Olen toki saanut omat lapseni yli 10 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen, mutta monesti se on varsinkin asenteille aika lyhyt aika muuttua. En ole onnekseni törmännyt mihinkään tällaiseen ongelmaan. Sairaalassa ja neuvolassa on autettu ja tuettu, eikä kukaan ole ehdotellut lisämaidon antamista melkoista tahtia kasvavalle pojalle. Mikä nyt tietysti olisi hiukan hupsua, kun rintamaidolla siitä on niin iso kasvanutkin... En ole ainakaan huomannut mitään paheksuntaa julkisilla paikoilla imettäessäni. Tai no mikä nyt on sitten kuinka julkista. En ole imettänyt esimerkiksi keskellä toria, kahvilassa kyllä. 

Ammatillisessa mielessä oli kiinnostavaa lukea, että äidinmaidonkorvikkeen markkinoinnista on säädetty jopa lailla. En ollut tiennyt tätä! Jo lähtien siitä, että puhutaan nimenomaan korvikkeesta eikä vastikkeesta, kuten aiemmin. Kuulemma kaikkialla maailmassa äidinmaidonkorvikkeen markkinointi (silloin kun se on sallittua, Suomessa sitä siis ei saa suoraan kuluttajille tehdä) vähentää imetystä. Hyvin kiinnostavaa vertailla ajatuksena vaikka alkoholin markkinointiin, joka on nyt enemmän pinnalla.

Paluu imetykseen

Uuden vauvan myötä meillä on toki avattu uudelleen myös tissikausi. 

Etukäteen arvelin tietyllä toista kertaa pappia kyydissä olevan varmuudella, että kyllä se imetys onnistuu. 

Onnistuihan se ekallakin kerralla, vaikka matkassa oli aika paljon mutkia. Itsepäisyydellä (tai sinnikkyydellä, miten vaan) ja kärsivälisyydellä päästiin kuitenkin tilanteeseen, jossa 1) rinnasta tuli mitään 2) neiti suostui imemään ja 3) lopulta ei tarvinnut olla edes rintakumia apuna. Imetys jatkui noin 13 kk ikäiseksi, missä vaiheessa pikkuhiljainen meijerin sulkeminen kävi molempien osalta aika helposti ja kivuttomasti.

Etukäteen olimme tällä kertaa toivoneet, että pääsemme kokemaan lähes maagisuuteen asti hehkutetun ensi-imetyksen pian syntymän jälkeen. Neitihän oli siinä vaiheessa kiikutettu saamaan kiireellistä hoitoa. Tällä kertaa kaikki meni kuitenkin hyvin ja herrasemme pääsi äidin rinnoille lepäilemään. Ja sieltähän se sitten pienen odottelun jälkeen tuli, ensi-imetys. Olin aivan myyty, pikkuisen imuote oli heti varma ja vahva! Kaverilla oli ikää ehkä puoli tuntia ja jo valmiiksi osasi jotain, mikä siskon kanssa vei viikkoja opetella.

Alku aina hankalaa ja lopussa kiitos seisoo, ei täysin tunnu pätevän imetykseen (vaikka siis juuri niin ensimmäinen kierros meni). Kun alku sujui helposti, ei tunnu olevan hankalaa ollenkaan. Maitoa alkoi nousta melko nopeasti ja missään vaiheessa ei pienen tarvinnut raivota nälissään tyhjää tissiä.

Kenties sitä on itsekin rennompi ja varmempi onnistumisesta. Herrasen tapa irrotella ote vähän väliä ja toisinaan leikitellä rinnalla suussa ennen kunnon otteen ottamista ei ole aiheuttanut paineita. Pumpullekin heruu aivan mielettömiä määriä. Mies ehdotteli jo maidon myymistäkin, mutta en usko, että kaupallinen meijeritoiminta on minun juttuni. Katsotaan sitten, jos oma pakastin alkaa täyttyä liiaksi varamaidoista.

Ja nyt taitaakin nuori mies kaivata lisää maitoa...

Tuo mulle ruokaa

En tiiä ootteko kuullu, mut nykyään maailmassa pystyy osteleen asioita netistä. Siis aivan mullistavaa, eikö?

Koti-äitinä sitä toki shoppaili useinkin kaikenlaista netistä. Pikkaisenko on helpompaa klikkailla vauva sylissä kotona läppäriä kuin roudata sama vauva säänmukaisissa varusteissa johonkin kauppakeskukseen, missä sillä luultavasti menee hermo, kun ei se nyt sit kuitenkaan nukkunut. Lisäksi esimerkiksi luonnonkosmetiikkaa tai just tietty lastenvaate on varmempi löytää netistä kuin meidän lähiostosparatiisista.

Kuitenkin vasta töissäkäyvä-äiti alkoi nettishoppailla ruokaa. Kokeiltuani en ymmärrä mikä siinä kesti... Täälläkin olen valittanut, kuinka me inhoamme kaupassakäymistä. Ja sitä miten järjetöntä ajan ja energian hukkaa on, että tuote lähtee tuottajalta, menee keskusvarastoon, ajetaan sieltä markettiin, hyllytetään marketissä, minä ajan sinne markettiin, kerään kärryyn tavaroita hyllystä, nostelen ne kassahihnalle, pakkaan ne kasseihin, pakkaan kassit auton konttiin, ajan kotiin, kannan kassit autosta keittiöön.

Nettishoppailussa tuo ketju saadaan lyhyemmäksi. Parhaimmassa tapauksessa ei ole edes mitään varastoa, vaan tuote haetaan tuottajalta ja viedään ostajalle. Ympäristökin kiittää, kun minä ja naapuri emme ajele peräkkäin markettiin, vaan yhdellä autolla tuodaan monien perheiden ruoat. Rehellisyyden nimissä tärkeintä on kuitenkin energiansäästö, joka muodostuu kun kaikki nuo minä-kohdat edellisestä ritirimpsusta voi poistaa. Kliks-kliks ja ruoka tulee minun luokseni keittiööni asti.

Huonona puolena on tietysti se, että nettiostokset saapuvat nopeimmillaan muutamassa tunnissa, eli hiukan etukäteissuunnittelua vaaditaan. Lisäksi pitää olla valitsemansa kahden tunnin ajan valmiudessa ottamaan tilaus vastaan, mutta se nyt ei yleensä ole suuri ongelma. Me kauppareissun kammoajat yritämme joka tapauksessa käydä mahdollisimman harvoin kaupassa, jolloin on pakko suunnitella, ja aikaa kauppareissuun palaa ainakin tunti. Kaikissa tuoteryhmissä valikoima ei myöskään ole - ainakaan vielä - suuren suuri, mutta sen osalta tilanne varmaan paranee ajan myötä. Monet nettikaupat esimerkiksi aktiivisesti kyselevät, mitä tuotteita asiakkaat vielä jäävät kaipaamaan.

Parhaita puolia on helppouden, lapsiystävällisyyden ja ajansäästön lisäksi on tuoreus. Ainakaan minä en koskaan löydä tavallisesta kaupasta niin terhakoita vihanneksia ja kaiken saamamme viimeiset käyttöpäivät ja parasta ennen -päivät ovat olleet kaukana. Eli käyttöiästä hyödyn minä, eikä kaupanhylly kuluta sitä myyntiaikana.

Meidän perheessä on nyt kuukauden ajan ostettu ruoat käytännössä pelkästään netistä, kerran kävimme tavalliseen tapaan kaupassa (ja se reissu oli sellainen pettymys, että ajoi vahvemmin nettiin). Kokeiltu on Alepan kauppakassia, Kauppahalli24:ää ja Ruoka.netiä. Oma suosikkini on Kauppahalli24.

Muitakin nettishoppailukokemuksia tulee pian lisää, koska näyttää vahvasti siltä, että suurin osa joululahjoista tulee tänä vuonna netti-korvatunturilta.

Syömään!

Uutta arkea on nyt eletty hieman päälle kaksi viikkoa. Tähän mennessä on tullut lähinnä todettua, että olemme ajanhallintarajoittuneita.

Yksi iso asia on kuitenkin aika paljon helpompaa kuin ennen: Syöminen.

Olemme perhe, joka syö. Paljon.
Kaupassa myytävistä yksiköistä vaikkapa jauhelihaa (ylläri, että sitä lapsiperheessä syödään) riittää tyypillisesti yhteen ateriaan.
Meitä on siis kaksi aikuista ja yksi yksivuotias. En tiedä mitä teemme, kun lapsia on kaksi ja he kasvavat hiukan suurempiin annoskokoihin.

Mainittakoon sivuhuomiona, että meistä kukaan ei ole ylipainoinen. Me vain syömme, ettei olisi nälkä.

Ja jotta voisi syödä, ettei olisi nälkä, pitää ruokaa tehdä. Me olemme miehen kanssa aina syöneet kaksi lämmintä ateriaa päivässä - jotkut kuulemma aloittavat tällaisen tavan vasta lasten myötä. Kotiäitinä piti siis tyypillisesti ideoida ja valmistaa kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Jotain mitä yksivuotias osaa syödä (keitot eivät ole kovin toimivia), ei ole liian suolaista tai mausteista, maistuisi kuitenkin jollekin ja mieluiten ei olisi ihan aina sitä samaa makaronilaatikkoa. Ideat ja inspiraatio olivat useamman kerran hukassa.

Arkiruokaa. Kuva: kotikokki.net

Suhtauduimme lähinnä surkuhupaisuudella neuvoihin ylijäämäruoan käyttämisestä. Ei meillä oikein tosiaan jää ruokaa aterian jäljiltä yli. Neuvot tehdä isompia annoksia kerralla kaatuvat kattiloiden, pannujen, vuokien yms. kokoon ja määrään. Eikä meillä ole kiertoilmauuniakaan, johon saisi sapuskaa tulemaan useampaan tasoon.

Mutta ah, nykyään minua kutsuu valmiiksi laitettu lounaslinjasto. Lounaaseen kuuluu jälkiruoka, joka on usein esim. rahkaa, niin että sen voi säästää välipalaksi. Jos ei säästä, niin kahvilasta saa hiukopalaa.

Lapselle täytyy laittaa kaksi ateriaa vähemmän kotona. Neiti kyllä syö päiväkodissa kolme ateriaa. Hobittilapsemme vetelee nimittäin kaksi aamupalaa, yhden kotona ja yhden tarhassa. Hyvin kuuluu maistuvan joka aterialla.

Iltaruoka meillä on melkein kellontarkkaa viideltä. Neidin on silloin nälkä ja naapurustokin kyllä kuulee, jos ruokaa ei ole ajallaan. Itse ehdin töistä kotiin noin viideksi, joten arkikokkailut ovat luontevasti kaatuneet miehen niskaan.

Kun on viikon pitänyt taukoa, jaksaa viikonloppuna yrittää hiukan innostua perheen ruokahuollosta.

Loppua kohti

Täällä vietetään viimeistä imetysviikkoa.
Tietysti on tyhmää ilmoittaa mitään noin tarkasti, kun kyse on lapsenhoidosta. Tässä vaiheessa usko projektiin on kuitenkin vahva. Imetyskertoja on sinnikkäästi vähennetty yksi viikossa ja nyt on jäljellä enää viimeinen, iltaimetys.

Niin kuin monien - ei sentään kaikkien - asioiden lopussa, nytkin iskee pienoinen haikeus. Olkoonkin aivokemiaa ja hormoneja, mutta välillä imetyksen jälkeen on aivan pulollaan rakkautta lasta ja omaa äitiyttään kohtaan. Tietenkään en imettämisen lopun jälkeen tunne yhtään vähempää lasta kohtaan, mutta jään kaipaamaan noita tiedostamiani yli-ihania hetkiä. Ja onhan se omalla tavallaan siisti fiilis kyetä ruokkimaan lapsensa.

Fakta kuitenkin on, että lapsi on jo iso tyttö. Iso tyttömme myös syö selvästi reippaammin ruokansa nyt, kun aterian päälle ei ole tissiä tarjolla. Maitotuotteetkin ovat alkaneet maistua. Parhaiten ihan itse nokkamukista hörpitty maito. Kalsiumhuolikin on siis selätetty.

Kuin juhlistaakseen imetystaipaleemme loppua, YLE esitti Cherry Healeyn ohjelman imetyksestä.
Siitä selviää ainakin se, kuinka paljon sosiaalinen ympäristömme vaikuttaa valintoihimme - sekä se, että on kansanvalistuksestakin johonkin. Brittinaiset eivät tunnu tietävän imetyksestä ja rintamaidosta puoliakaan siitä, mitä jokainen suomalaiseen neuvolasysteemiin päätynyt äiti tietää.

Lisäksi imetys ei ohjelman mukaan briteissä ole kovin yleistä - mikä osaltaan vähentää imetystä entisestään. Tuntuu oudolle olla joukossa ainoa, joka tarjoaa tissiä. Meillä asia taitaa olla täysin päinvastoin ja useammin pulloruokintaan päätynyt selittää valintaansa. Hauska yksityiskohta oli teiniäiti, joka ajatteli, että vain hyvin toimentulevat imettävät. Rikkailla siis on varaa tarjota sinällään ilmaista ruokaa.

Cherry itse varmasti jakaa mielipiteet, mutta ainakin hän on hyvin avoin elämänsä suhteen. Muistan nähneeni aiemmin ohjelman, joissa hän opetteli deittailemaan löytääkseen miehen ja raskaudestaankin hän pyöräytti materiaalia telkkariin.

Got Milk?

Alku aina hankalaa ja lopussa....lähes yhtä hankalaa.

Kun vauvasta tuli leikki-ikäinen, minä aloin haaveilla imetyksen lopettamisesta. Yöimetykset ovatkin onnekkaasti taaksejäänyttä elämää ja päivälläkin kertoja vähennetään. Mutta mitään helppoa - tai lapsentahtista - tämä ei kyllä ole.

Imetyksen lopettamisen jälkeen suositellaan noin 5-6 dl maitotuotteita päivässä, juustoviipale kuulemma vastaa yhtä desiä. No ihan kiva, meillä saadaan alas ehkä tuo määrä viikossa. Neuvolassa kuitenkin kannustivat lopettamiseen, kun on käynyt selväksi, että neiti hannailee ruoan kanssa ajatuksenaan, että täyttää vatsansa sitten maidolla. Painokäyrä onkin kääntynyt vaakatasoon jo pari kuukautta sitten.

Imetyksen sijaan siis yritän huijata alas lusikallisia jugurttia tai viiliä eri makuina, tulos noin kolme lusikallista. Piimää tai maitoa menee muutama hörppy. Raejuustoa saa piilotettua ruokaan muutaman ruokalusikallisen. Tavallista juustoa on lähinnä maisteltu kielenpäällä. Edes jäätelö ei ollut välitön hitti, vaan putosi kolmen lusikan sarjaan.

Jotkut ovat kuulemma saaneet hyviä tuloksia sekoittamalla rintamaitoa ja tavallista maitoa, pikkuhiljaa suhdetta muuttaen maidon hyväksi. Minulta ei kuitenkaan oikein heru enää pumpulle maitoa ja mutenkin sekoittelu tuntuu kauhean työläälle. Korvikkeiden mukaan ottaminen tässä vaiheessa taas tuntuu muuten vaan oudolle. Neuvolassa todettiin, että ihan hyvin pärjää varmaan kalsiumia sisältävällä purutabletilla siihen asti, että maito alkaa kelvata.

Jos olemme kotona, ruokailun jälkeen seuraa vaihteleva määrä loukkaantunutta huutoa, kun rintaa ei olekaan tarjolla. Muualla ruokaillessa neiti on liian kiireinen muistaakseen minkään tissimaidon olemassaoloakaan.

Vaikka usko projektiin ei siis ole vahva äidillä tai tyttärellä, aion pitää kylmästi pääni. Imetyskerrat ovat vähentyneet yhden vikkotahdilla. Tänään on ensimmäinen kahden kerran päivä, eli maitoa tulee vain aamulla ja illalla.

Ehkä meillä siis on parin viikon päästä vieroitettu lapsi.

Ehtoinen emäntä

Elämä on, jälleen kerran, ollut yhtä juhlaa.
Neitimme täytti kokonaisen vuoden ja sitten oli hiukan vappua.

Juhlinta on toki lystiä, mutta mieluummin olisin itse järjestämättä ikinä yksiäkään kekkereitä. Olen nimittäin kamalan huono siinä!

Jo siinä vaiheessa, kun pidettiin kotibileitä, joissa tarjolla oli sipsejä, dippivihanneksia ja ehkä patonkia, olin aivan kierroksilla siitä saanko kaiken järjestettyä, viihtyykö kukaan ja onko nuo porkkanat ihan väärin paloiteltu. Musiikki ainakin olisi ihan vääränlaista ja kellään ei näin ollen olisi kivaa. Kemujen alettua kaikilla oli kivaa - myös minulla, kun otin vähän siideriä - mutta silti seuraavalla kerralla oli sama paniikki päällä. Mitään tyylikkäitä illanviettoja en oikeastaan järjestä, koska saisin paniikkikohtauksen jo alkupaloja suunnitellessa.

Lapsen myötä monet löytävät itsestään keittiön hengettären, joka leipoo itse monikerroksisia perhoskakkuja ihan tuosta vaan. En minä. Lapsen myötä pitää kuitenkin alkaa järjestää perhejuhlia. Ristiäiset vielä menivät, kun ne voi pitkälle ulkoistaa.

Yksivuotiskemujen kohdalla piti kuitenkin ottaa härkää sarvista. Jos näitä ei nyt saa kotivoimin kasaan, paineet vain kasaantuvat. Hengitys alkoi salpaantua ja kirosin hirveää määrää sukulaisia, jotka alkoivat mielessäni muistuttaa nälkäisiä hirviöitä, jotka arvostelevat kaikkea.

Otin avuksi äidin ja siirsin juhlat mummolaan ja vaadin apua kakkupohjan leipomiseen (omani eivät ikinä kohoa). Leivoin etukäteen pakkaseen ja paria päivää ennen kuivakaappiin sen minkä pystyi. Ostin hulluna ilmapalloja, koska niillä rehaavat lapsivieraat keräävät huomion pois mahdollisista puutteista.

Kuten arvata saattaa, juhlat onnistuivat kivasti. Pöytä saatiin koreaksi, päivänsankarikin suostui maistelemaan tarjoamuksia. Lahjoja saatiin ja niiden avaaminen oli kaikkien suosikki ohjelmanumero.

Ykköskakku yksivuotiaalle

Siitä huolimatta mielessä painaa pienoinen kauhu, kun ajattelee, että tämä pitäisi nyt tehdä vielä monta kertaa ja parin vuoden päästä vielä lastenkutsut päälle. Voi apua!

Mutta mitä sitä ei lapsensa eteen tekisi...

Arjen musta pekka

Se alkaa asian välttelemisellä. Sen jälkeen siitä aletaan puhua epämääräisesti: täytyis tässä joskus. Sitten puheeseen tulee hieman hätäännystä: olis ihan oikeesti pakko. Viimein sitä ei voi enää välttää.

Alkaa suunnittelu, johon kuuluu oleellisena osana huonojen tekosyiden esittämistä sille, miksi ei voi hoitaa asiaa. Totuus on, että kumpikaan ei halua.

Käydä kaupassa nimittäin.

Meillä ei ole lähellä (= lyhyt kävelymatka) lähikauppaa. Käymme siis autolla isossa kaupassa pitkän listan kanssa. Ostoksien suunnittelu on tietysti järkevääkin ja säästää aikaa ja bensaa, kun kaupassa ei ravaa usein. Syy harvoin käymiseen on kuitenkin se, että reissut ovat molemmille tavalla tai toisella kamalia.

Mies ei voi sietää itse kaupassa kiertelyä ja tavaroiden haalimista. Ruuhkaisat kaupat ovat hänelle jokin helvetin taso.

Kummatkin inhoamme kassajonoja. Voisiko joku selittää, miksi kassajonossa seisomisaika on vakio, riippumatta kassojen, asiakkaiden ja ostettujen tuotteiden määrästä?!

Minä inhoan touhuun liittyvää raahaamista ja nostelua. Kärryjen työntely nyt vielä menee, mutta on ihan kidutusta nostella tavarat sieltä hihnalle ja sitten yrittää nopeasti seuraavien hengittäessä niskaan pakata ne kasseihin. Sitten kassit pitää vielä nostaa autoon ja raahata autosta kotiin asti.

Ja juu, olemme kokeilleet nettikauppoja. Niiden ongelma on, että käyttöliittymäshoppailu vie itsessään aikaa pienen kauppareissun verran (vika voi toki olla myös käyttäjissä), valikoima tuntuu olevan suppeampi ja sitten pitää vielä olla kotona noin neljän tunnin ikkunan sisällä odottelemassa ruokiaan.

Odotamme siis palveluyhteiskunnan kehittymistä siihen, että saatavilla on järkevän hintaisia "personal shoppereita" tai ostoskärryjä, jotka skannaavat ostokset, niin että ne voi pakata suoraan hyllyltä omaan kassiin ja eliminoida muutamat turhat edestakaisin nostelut.

Lapsi tosin ainakin toistaiseksi viihtyy kaupassa.

Syömättömyydellänsäkin

Yksivuotiaan pitäisi noin suurin piirtein syödä samaa ruokaa kuin muukin perhe. Meillä on aikaa siihen kolmisen kuukautta. Juuri nyt ei näytä kovin vahvasti sille, että meidän perheemme tulee kevään lopulla istumaan pöydän ääressä syömässä yhdessä. Lähinnä siksi, että pienin ei suostu.

Tähän asti syöminen on mennyt aika hyvin. Lähes kaikkea suostuttiin maistamaan ja yleensä ainakin hauskojen äänien saattelemana annos on saatu syötyä. Vaan eipä enää. Noin kahdeksan kuukauden iässä, pitäisi alkaa syödä karkeampaa ruokaa. Tämän pitäisi olla myös sormiruoka-aikaa.

No, suurin osa karkeammista ruoista syljetään pihalle. "Mitä ihmeen kökköjä yrität syöttää minulle?!"
Sormiruokana menee leipä ja maissinaksut. Kaikkea muuta voidaan puristella kädessä, mutta eihän sitä nyt suuhun laiteta. Jos äiti tai isä ihan hirveästi houkuttelee ja syö itse noin puoli kiloa sormiruokaa esimerkkinä, voidaan ehkä laittaa pala ruokaa kielenpäälle - ja sylkeä se pois.

Ei toisaalta niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Saimme joululahjaksi Luomuruokaa lapselle -kirjan. Sen avulla on saatu tehtyä monipuolisempia mössöjä. Kirjasta nousi myös kuukauden ruokayllättäjä, omenaohratto. Ohratto on "isojen tyttöjen ruokaa", eli ei vellimäista, vaan rakeista. Sitä kuitenkin syödään innolla - mutta vain, jos minä syötän sitä omilla sormillani hänelle. Ei lusikasta, eikä omin pikku käsin. En enää edes muista, mikä epätoivo ajoi minut kokeilemaan omia käsiäni. Enkä tiedä, miksi temppu toimii vain tämän yhden ruoan kanssa. Mutta sillä ei ole väliä, sillä hän syö!

Onneksi neiti on koko ikänsä ollut joko keski- tai plussakäyrillä ja rintamaito maistuu edelleen. Eipä siis oikeasti tarvitse olla huolissaan, vaikka ruoka ei aina maistuisi.

Uhmaiän en halua syödä -episodeja odotellessa voi hakea vertaistukea tästä:

Teoria

Olen saanut kuulla hämmentävää tietoa tisseistä. Tai siis ehkä ennemminkin teorian kuin mitään varsinaista tietoa. Tämä random havaintoihin perustuva teoria linkittyy pelottavasti väittelyyn sukupuolesta - eli on potentiaalisesti hyvin kuumaa kamaa.

Tässä se tulee: poikavauvat ovat enemmän tissien perään.

Arvaatte varmaan, että minä en ole tätä tyttövauvan äitinä itse havainnoinut. Kuitenkin, kun asia jotenkin nousi keskusteluun eräässä mammaporukassa, nousi mieleen useampi muukin pojan äiti, joka on kertonut innon tissille pääsyyn olevan lähes loputonta. Me tyttöjen äidit taas toistelemme, että tuntuu se maito nälkään kelpaavan, mutta muuten ei huvita siinä nisässä roikkua.

Yleensä tässä kohtaa joku sanoo, että usein pojat myös isompina ovat kiinnostuneempia tisseistä kuin tytöt. Ja siitä päästäänkin niihin sukupuoli - biologiaa vai opittua? -keskusteluihin.

Toivon, että asiasta on jo tehty tai tulee pikimiten tieteellinen tutkimus!

Saman pöydän ääreen

Tre små troll, 
de leker med en boll 
och bollen är av guld, 
de heter Tripp, Trapp och Trull.

Mieleen tuli tuo vanha runo, jonka vanhempieni sukupolvi oppi koulussa, kun saimme lapsoselle syöttötuolin.
Meille muutti Stokken klassikko Tripp Trapp. Tämä kyseinen yksilö on palvellut hyvin jo paria aiempaa syöjää, jotka osaavat jo istua tavallisilla tuoleilla. Sehän juuri onkin klassikoiden idea, että ne kestävät hyvin aikaa ja käyttöä ja näyttävät hyvälle vuodesta toiseen.

Pikkusyömäri on tuolista ihan innoissaan. Miten hienoa onkaan olla yhtä aikaa pöydässä ja samalla tasolla iskän ja äidin kanssa! Miten mahtavaa, että syödessä voi paukuttaa pöytää! 
Istuminenkin sujuu pääsääntöisesti mallikkaasti. Väsyneenä saattaa alkaa kenottaa ja pää hakeutua nojaamaan pöytään - mutta sattuuhan sitä kuulemma aikuisillekin kun on tarpeeksi "väsynyt".

Mitään pikkuvauvojen pienennysosia meillä ei ole käytössä, edessä toki kaari ja jalkojen välissä hihna, ettei istuja humpsahda vahingossa alas. Istuinosa ja jalkatuki liikkuvat ja etukaaren saa irti, joten neitisemme voi syödä tältä tuolilta pitkään.

Kuva: Stokke

Muu mustikka

Äiti ei nyt ihan osaa.

Oma vatsani tunnetaan teräsvatsana. Sitä ei vaivaa juuri koskaan mikään. Olin Intiassa 6 viikkoa saamatta turistiripulia ja raskaana ollessa aamupahoinvointini rajoittui etovaan tunteeseen ja aivasteluun (juu jostain syystä aamuisin aivastutti hetken, ennen kuin aamiainen rauhoitti tilanteen).

Lapseni on ilmeisesti perinyt isänsä vatsan. "Koliikkityyppisistä oireista" onneksi päästiin, mutta senkin jälkeen lapsen vatsa toimi noin kahdeksan kertaa päivässä. Naureskelin ohjeille, jossa kerrottiin, että vaippaa ei tarvitse välttämättä vaihtaa, jos siellä on vain pissat. Ei meillä ollut koskaan sellaisia vaippoja.

Kiinteiden aloittamisen jälkeen meni hetki hyvin, liiankin hyvin. Pientä ei tuntunut vaivaavan mikään ja tavaraa löytyi vaipasta kerran tai pari päivässä. 

Mutta sitten. Yllättäen menee päivä ja toinenkin ja kakkaa ei vain kuulu. Ilmavaivat alkavat vaikuttaa kivuliaille. Lopulta tulee sitten juuri sellainen lasti kuin parin päivän kerryttämisellä voi arvatakin. Sama toistuu parin "kierroksen" ajan. Kunnes lopulta mitään ei oikein kuulukaan.

Onneksi meillä sattui juuri tähän väliin neuvola. Täti kuuntelee hetken juttuani ja edes kysymättä mitään toteaa: vähemmän perunaa ja mustikkaa enemmän vaikka luumua ja vesihörppyjä päälle.

Jaa niin, minä olin oikein palannut perunaan, kun se tuntui turvalliselta ja siitä ei ollut tullut mitään oireita. Oikeastaan mistään ei ollut tullut. En ollut koskaan kuullut, että mustikka voi kovettaa vatsaa. No onneksi luumu alkoi tuottaa tulosta jo samana iltana.

Tarvitsen jonkun tietopankin vatsavaivoista niistä kärsimättömille. En vaan osaa suhtautua ruoka-aineisiin uhkana. Mieskin kyseli illalla ensimmäiseksi, että keitinkö hörppyveden. No en, ei kai herramunjee kukaan saa vatsavaivoja suomalaisesta hanavedestä?! Kuulemma mahasairauden aikana/jälkeen niin on normaalia toimia. 

Kasvatahan lapseni kunnon bakteerikanta sinne masuun. Äiti yrittää kyllä, mutta en ihan varmasti keksi kaikkea, mikä voi vatsaa uhata.

Kehonrakentaja

Äitiys on hyvin kehollinen kokemus. Varmasti ruumiillisinta, mitä olen tehnyt pitkään aikaan, tai ikinä.

Lapsi saa alkunsa kehollisesti - tässä vaiheessa on isän kehon huippuhetki.

Siitä eteenpäin paljossa on kyse äidin kehosta. Raskaana kroppansa jakaa vauvan kanssa, tulokas on turvassa ja lämpimässä sisälläsi ja saa ruokansa äidin ruoasta. Riippuu tuurista ja tyypistä, miten kivaa tai ikävää tämä on kehon omistajalle.

Synnytys on tietysti kaikkien fyysisten rutistusten äiti - nimenomaan äiti. Synnytyskokemuksia on yhtä monta kuin synnytyksiä, mutta jokaisen keholta kokemus vaatii veronsa.

Vastasyntynyt otetaan syliin ja siinä vauva viettääkin paljon aikaa. Lasta sylitellään, halitaan, kannetaan, hytkytellään, pusutellaan ja niin edelleen. Tähän pääsee isäkin mukaan.
Äidin keho on kuitenkin edelleen ykkönen, sillä äiti imettää.

Tässä vaiheessa minun kroppani on siis huolehtinut pienestä ihmisen taimestamme yli vuoden. Siitä voi olla jo melkoisen ylpeä. Kroppani otti haltuunsa solumöykyn ja teki siitä tuon pikkuisen ihmisen ja edelleen pitää sitä elossa - maailmassa on vähäisempiäkin saavutuksia.

Nyt ollaan pikkuhiljaa lähdetty polulle, joka johtaa pois riippuvuudesta äidin kehosta, eli opetellaan syömään ns. kiinteää ruokaa. Perunaa, porkkanaa, banaania ja bataattia soseena on maisteltu vaihtelevalla menestyksellä. Määrät eivät vielä päätä huimaa, eikä imetys lopu vielä pitkään aikaan, mutta paluuta ei enää ole.

Korvikekatastrofeja

Jokainen suomalainen odottaja, synnyttäjä ja äiti kuulee useaan otteeseen kuinka tärkeää imettäminen on lapselle. Jatkona on usein, että jos imetys ei kertakaikkiaan jostain syystä onnistu, ovat korvikkeetkin nykyään melko hyviä.

Meillä imetyksen alkutaival oli suhteellisen haastava, mutta nyt ollaan tukevasti täysimetyksellä. Oikeasti ollaan oltu jo alle kuukauden ikäisestä, mutta niin syvälle tämä rintamaidon hehkutus ainoana varteenotettavana ravintona vauvalle oli iskostunut, että äitinä onnistui kokemaan syyllisyyttä muutaman kymmenen millin annoksista lisämaitoa. Aivan sama vaikka sairaalasta asti olivat todenneet, että tuollaiset määrät eivät vaikuta täysimetyksen etuihin millään tavalla.

Oikeista ongelmista aletaan puhua, kun Etelä-Afrikassa äideille on neuvottu korvikkeen suojelevan vauvoja hiv-tartunnalta. Näin ilmeisesti olikin, mutta muuten päädyttiin ojasta allikkoon. Vauvat nimittäin olivat useammin aliravittuja ja saivat  muita tauteja, kun eivät saaneet äidinmaidon tuomaa vastustuskykyä. Ohje käännettiin päinvastoin ja hiv-positiivisille äideille jaetaan lääkettä tartunnan ehkäisemiseksi.

Tapaus tuo mieleen vanhan Nestlé-boikotin. Yhtiö (ja ilmeisesti tosin muutkin yhtiöt) markkinoi kehitysmaissa korviketta väitteellä, että se on parempaa ravintoa kuin äidinmaito. Monet äidit uskoivat. Lopputuloksena vauvat sairastuivat mm. likaiseen veteen sekoitetun korvikkeen tai huonosti desinfioitujen pullojen takia ripuliin. Lisäksi monilta loppuivat rahat korvikkeeseen ja he saattoivat juottaa lapsille ainoastaan vettä aiheuttaen aliravitsemusta. 1980-luvulla World Health Organization (WHO) antoikin suosituksen olla markkinoimatta ja jakamatta äidinmaidonkorviketta kehitysmaiden sairaaloissa.

Ei siis mitään uutta auringon alla. Syyllistävää tai ei, imetys on vauvanruokinnan ykkönen.

Auts ja rääks

Kukaan ei voi tuntea itseään niin avuttomaksi, kuin sairaan kultakalan omistaja.


Meillä on kärsitty vatsavaivoista. Vaivoja on vain vauvalla, mutta kyllä niistä kärsii ihan koko perhe. Vanhempien oma aika jää minuutteihin, kun pienen uni keskeytyy vatsanväänteeseen. Korvat soivat, kun nostat pienen rääkyjän pystyasentoon sylissä. Tuskaisinta on kuitenkin se, ettei oikein voi auttaa. Välillä sitä tuntee itsensä ihan huijariksi, kun hyssyttää lasta. Ihan kuin antaisin pienelle väärää toivoa, että voisin jotenkin helpottaa tuskaista vatsaa.

Kaikenlaista on tietysti kokeiltu. Röyhtäyttämistä kesken syöttämisen ja jälkeen. Mahdollisimman pystyasennossa syöttämistä ja pystyssä kantamista. Kantoliinassa kantamista. Hierontaa ja vyöhyketerapiaa. Rela-tippoja. Äidin ruokavaliota on katsottu.

Osasta keinoja tuntuu saavan hetken helpotusta, mutta suuremmin vatsa ei tunnu rauhoittuvan. Onneksi yöt menevät kuitenkin hyvin, kun illan koettelemuksista päästään nukkumaan asti. Lohduttaudumme sillä, että jokainen itkuinen ilta tarkoittaa taas pikkuisen kypsempää ruoansulatusta ja toivottavasti jossain vaiheessa ajan kanssa vaivat vähenevät.

Mitä se elämä on?

Aina on liian aikaista antaa periksi.

Syömistä ja nukkumista – niistä koostuu pienen ihmisen elämä. Ja vanhempien kannalta molemmat toiminnot voivat olla hiukan haastavia.

Jos temperamenttinen neitimme on hereillä, hänellä on yleensä nälkä. Katselua, jutustelun kuuntelua ja muuta seurustelua jaksetaan maksimissaan muutama minuutti ja sitten aletaan muistuttaa hölmöä aikuista, että syömään minä heräsin. Siinä vaiheessa aikuinen voi jonkin sortin hyppyytyksillä ja keinutuksilla ostaa vielä noin minuutin ennen valtaisan protestiparun alkua. Parku onneksi loppuu yleensä heti, kun ruokaa alkaa tulla.

Maailmassa on kuitenkin myös sellainen hassuus, että kaksi ensimmäistä päivää ruoka ilmaantui neidin vatsalaukkuun suuria yrittämättä, mutta sen jälkeen palvelu on huonontunut. Sairaalassa neiti tarvitsi syntymästä lähtien lääkärin määräyksellä sellaisia määriä maitoa niin usein, että ei ollut mitään toivoa saada niitä rinnasta. Joten pulloruokintaan päädyttiin.

Pumppauslypsyn (jessus, mikä sana) avulla myös äidin oma maitotuotanto saatiin käyntiin ja nyt mennään pääosin rintaruokinnalla. Imemisen makuun on onneksi päästy, sillä nyt päivisin voi olla tarve tankata hyvinkin usein. Yli tunnin unet päiväsaikaan ovat harvinaista luksusta – tavallisempaa on, että äiti ehtii juuri saada eteensä nopeasti lämmitettyä ruokaa, kun alkaa kuulua kätinää.

Lisäkikkailua ruokailuun tuo se, että imetykseen tarvitaan vielä avuksi rintakumia, jonka avulla neiti saatiin alun perin houkuteltua imemään alkuunkaan. Sen käytöstä olisi tarkoitus yrittää opetella pois, mutta toistaiseksi tulokset ovat laihoja.

Päivät kuluvat siis melkoisessa ruokintaringissä ja pätkäunia ottaen. Yöt neitimme sen sijaan on hoksannut aika helposti. Kun yöunille on päästy, ne ovat olleet kestoltaan aivan eri luokkaa kuin päivän mikrounet. Joinain öinä on selvitty ainoastaan yhdellä yösyötölläkin.

Siinä siis vastausta siihen, miksi ei tule käytyä netissä kovin usein ja monet muutkin asiat jäävät roikkumaan. Toivottavasti ehdin kuitenkin pian kirjoittamaan myös kaikesta siitä, mikä on ihanaa ja suloista vauvan kanssa olemisessa.

Olet mitä syöt

Sanotaan että aterialla ei ole niin paljon merkitystä sillä, mitä on pöydässä kuin sillä mitä on tuoleilla...

Maailma muuttuu eskoseni. Kaikille kotiäideille (ja toki muillekin) on vuosikausia tolkutettu, että hyvä tapa pitää menot kurissa on tehdä ruoka itse.

Taloussanomat kuitenkin kertoo, että esimerkiksi kaiken leivonnan klassikko, sämpylät, eivät välttämättä tule pian valmisleipää halvemmaksi. Syy löytyy siitä, että leivän hinta on tullut alas, kun taas raaka-aineiden hinta on noussut.

Kaiken kaikkiaan ruoka on kallistunut vuodessa. Se nyt ei sinällään ole mikään yllätys. Yllättävämpää on se, että ns. kaupan omat merkit ovat nostaneet hintojaan enemmän kuin ns. merkkituotteet. Jutusta ei tarkkaan käy ilmi, koskeeko ilmiö kaikkia kauppojen omia merkkejä. Jotenkin tämä kuitenkin kuulostaa yhä enemmän sille, että todellakaan ei kaupan alalla ole tässä maassa mitään tervettä kilpailua. Toisaalla on juttua siitä, kuinka eräs nuori mies toivoisi osuuskaupan palaavan lähemmän osuustoiminnan juuria eli kuluttajia ja tuottajia.

Hinta ei tietenkään ole kaikki kaikessa ruoka-asioissa. Itse tehty voi olla todella paljon paremman makuista ja tietysti siitä saa myös juuri sellaista kuin mistä itse tykkää. Lisäksi, kun laittaa ruokansa itse, voi vaikuttaa ainakin osin siihen minkä määrän lisä- ja säilöntäaineita lappaa naamariinsa.

Omassa keittiössä ovat marttojen neuvot juuri nyt siinä mielessä kunniassa, että kovasti koetan keksiä keinoja käyttää mahdollisimman loppuun kaikenlainen kuivakaapissa oleva aines ennen muuttoa. Ruokaa kun ei tee mieli heittää roskiin, mutta toisaalta on melko älytöntä muuttaa lukusia pussinpohjia asunnosta toiseen.

Ikävä listeria

Turvallisuus on tunne, joka sinulla on, ennen kuin olet tajunnut tilanteen.

Hiukan havahduttavia uutisia: listeria on yleistynyt Suomessa. Erityinen riski listeria on odottaville äideille ja sikiöille.  Vaarana on vakava yleisinfektio tai aivokalvontulehdus; myös sikiö voi saada infektion, joka johtaa keskenmenon tai ennenaikaisen synnytyksen vaara. Vastasyntynyt voi saada tartunnan äidiltään.

Listerian riskien vuoksi odottajan ruokavaliolle on rajoituksia. Niitä olen toki noudattanutkin. Kuitenkin nyt raskauden loppupuolella, kaiken mentyä tähän asti hyvin, olin jotenkin tuudittautunut siihen, että tämä raskausjuttu nyt vaan sujuu. Uutinen herätti muistamaan, että ei raskaus ole oikeasti ”pulkassa” ennen kuin lapsi on syntynyt.

Kun jutussa ei suoraan sanottu, en osaa arvailla mistä listeriatapausten yleistyminen johtuu. Joka tapauksessa Suomessa tapauksia oli eniten koko EU:ssa. Siinä meni pohja uskomukselta, että Suomessa olisi jotenkin turvallisempaa tällaisten suhteen kuin vaikka Välimeren maissa tai Itä-Euroopassa. Kaiken huipuksi joka neljäs listerioosiin sairastunut kuoli. Kyse ei siis ole ihan pienestä uhasta.

Vaikka kielletyistä ruoka-aineista kaipaan eniten graavikalaa ja mätiä, täytyy vain pysyä niistä erossa vielä jokin tovi.

Oi kala, sua kaipaan! Ehkä sitten juhannuksena, niin kuin täällä: http://lempiruoka.blogspot.com/2011/06/juhannus-saapuu.html

Suklaata!

Optimisti on ihminen, joka odottaa makeispatukan olevan pakkauksensa mittainen.

Laitan eilisen ruokavalioni raskauden piikkiin.
Tavallisesti syön aamiaisen (maailma on turvallisempi paikka, kun sen ei tarvitse kohdata minua aamusta alhaisen verensokerin kanssa), lounaan töissä, ehkä jonkun välipalahedelmän, illalla toisen lämpimän ruoan ja sitten jotain iltapalaa kuten leipää. Eikös ole todella kiinnostavaa ja huiman yksilöllistä? Olen jo täälläkin tullut kertoneeksi, että nälkäisenä en todellakaan ole parhaimmillani, joten ihan kaikkien kannalta on parasta että syön säännöllisesti. Yleensä järkevään ruokailuun kannustaa myös se, että jos menen typeryyksissäni syömään jotain makeaa tyhjään mahaan, olo on karmea. Meinaa tulla oksennus.

Mitä tapahtuikaan eilen? Yritin kotimatkalla miettiä, mitä oikeaa ruokaa haluaisin. En keksinyt - ainoa, mitä teki mieli, oli suklaa. Kaupassa sitten ostin ”joitain nopeaa ja helppoa”. Kuitenkin edelleen ajattelin vain suklaata, joten päätin ostaa myös konvehtirasian. Illalla kuitenkin tulisi telkkarista tv-versio Missä kuljimme kerran -romaanista, sen kanssa voisi olla kiva napsia muutama.

Kotona aloin valmistaa ruokaa, mutta katseeni hakeutui aina vain suklaarasiaan. Uskottelin itselleni, että ei se nyt haittaa jos otan yhden Avasin rasian ja söin heti kolme. Sitten muutaman lisää. Ei mitään pahaa oloa. Ruoka valmistui, mutta sitä ei tehnyt yhtään mieli. Näykin väkipakolla miniannoksen ja vetäisin jälkiruoaksi letkeästi kaikki ensimmäisessä kerroksessa jäljellä olevat namut. Sitten tuli uni.

Herättyäni sohvalta ei edelleenkään ollut paha olo, vaan teki mieli lisää suklaata. Lopulta, kun  jäljellä oli koko rasiasta enää 6 konvehtia, alkoi tuntua sille, että nyt on ehkä hyvä. Mitään suolaista ei tehnyt mieli, joten ei mitään iltapalaleipiä. Söin siis eilen klo 12 lounaan jälkeen noin desin verran wokkia ja melkein laatikollisen konvehteja – ja olo oli mainio.

Ruokavalion kulmakivi

Kaiken kruunuksi piilotin rasian loppuine konvehteineen käsilaukkuun ja aion syödä ne tänään töissä kertomatta miehelle, joka ei ollut eilen illalla kotona, mitään näistä suklaaorgioista. Sokerirasitustestiä odotellessa...

Mikä meitä yhdistää

Ainoa tapa levittää onnellisuutta on jakaa se jonkun kanssa.

Maanantain juhlimiset meni hyvin ja kivasti. Ja niiden jälkeen eilinen itsenäisyyspäivä tosiaan ihan kotioloissa. Onneksi Yleisradio tarjosi sohvaperunoille perinneohjelmaa, kuten Tuntemattoman sotilaan ja tietysti Linnan juhlat. Itse tarjosimme paahtopaistia ja uunijuureksia, mikä onkin itse asiassa loistavaa laiskan juhlijan kattaus: ruoan piti lähinnä olla möllöttää uunissa pitkään. Jälkkäriksi jäätelöä.

Maha sai kemuissa taas uusia faneja. Emme ole kertoneet raskaudesta esimerkiksi Facebookissa, joten monet ihan tututkin ihmiset, joiden kanssa ei tule syystä tai toisesta nähtyä kovin usein, pääsivät yllättymään positiivisesti (tai ainakin toivottavasti positiivisesti).

Samalla huomasi, kuinka raskaudessa ja vauvojen saamisessa on jotain ihmisiä maagisesti yhdistävää. Puolitutut halailevat estoitta, luvalla ja luvatta halutaan taputella mahaa ja kokemuksia jaetaan avoimesti. Tyypit, joista sitä ei ikinä uskoisi, kertovat herkistellen kokemuksiaan isäksi tulosta. Tietysti alkoholilla saattoi muiden kuin itseni osalta olla osuutta asiaan…

Minusta huomio on ainakin toistaiseksi tuntunut mukavalle. Vauva on meille iso juttu, joten on kivaa, että odotus saa aikaan reaktioita myös toisissa. Saa tietysti nähdä, mikä on suhtautuminen sitten, jos väsyneenä ruuhkaisessa ruokakaupassa joku täysin tuntematon haluaa tulla taputtelemaan vatsaa…