Kukuluku

Monesti ajatellaan, että lapsia on pääsääntöisesti temperamentiltaan kahdenlaisia: ulospäinsuuntautuneita ja rohkeita ja introvertimpiä hitaasti lämpeäviä tyyppejä. Tämä voi olla tottakin, mutta siitä puuttuu ns. äitiulottuvuus. Meidän neiti on nimittäin ulospäinsuuntautunut, reipas ja rohkea tutustumaan kaikkeen ja kaikkiin - jos on äidin lähellä, mieluiten sylissä. Kovin introvertiksi hän ei muutu ilmankaan äitiä, vaan on päinvastoin kovasti äänekäs huutaessaan tilanteen kauheutta.

Niinpä äidin kulttuuriharrastukset ovat muuttuneet äiti-tytär-kulttuuriharrastuksiksi. Muskaria, vauvakinoa, värikylpyä ja nyt viimeisimpänä tanssiteatteria. Ja mikäs siinä, sillä ainakin Kukuluku-esitys oli molemmille hieno kokemus. Siinä sammakkohenkinen hahmo herää uniltaan kokeilemaan erilaisia rytmejä, ääniä ja tapoja liikkua.

Esityksen aluksi omat tennarit kiinnostivat enemmän, mutta kun vauhtiin päästiin niin neitikin lämpeni ja jaksoi katsoa koko puolituntisen yllättävän hyvin. Alussa kaikki katsomon vauvat olivat jopa kovin hiljaa - tiedättehän sen maagisen hiljaisen hetken, joka on ennen esityksen alkua myös aikuisten teatterissa.
Esityksen jälkeen vauvat pääsivät koskettelemaan kaikkea rekvisiittaa: heliseviä säärystimiä, isoja pehmoisia lehtiä, pitkää nauhaa, kukkopilliä jne., sekä itse esiintyjää.

Neidin mielipidettä ei tarkkaan vielä tiedetä, mutta kyllä me varmasti tämän kokemuksen jälkeen mennään uudelleenkin teatteriin.

Tämä on niin epätarkka otos, että sen uskaltaa jopa julkaista :) Siinä yleisö tutustuu esiintyjään.

Valitse kaksi

Ihmettelin aiemmin, että mihin kaikki aika oikein menee.

Osa siitä menee jonkinlaiseen kodinhoitoon - jolle tosin kaaoksenhallinta olisi paljon osuvampi sana. Ei ehkä niin iso osa kuin joskus marttyyrimaisesti miehelle valitan, mutta koko ajan vähintään olis jotain pientä (tai isoa), joka odottaa tekemistä.

Kun vauva syntyy, kerrotaan vanhemmille, että kotityöt voivat nyt odottaa. Mielestäni se oli ihan p*ska ohje. Totta kai voivat odottaa, mutta tuntui, että vaikka tekisi jotain koko ajan, jokin jäi silti odottamaan. Lisäksi ellei aio siirtyä kertakäyttöastioihin ja kulkea alasti, olisi jossain vaiheessa tiskattava ja pyykättävä. En ole ikinä ollut maailman siistein ihminen, mutta silti on nurinkurista, että nyt kun viettää enemmän aikaa kotona kuin koskaan, koti on kauheimmassa kuosissa koskaan.

Miestä ei tietenkään haittaa. Hänestä on vain kotoisaa ja jos jostain valitan, niin saan kuulla, ettei meidän ole tarkoitus asua Ikean kuvastossa. Alla oleva kuva taitaa olla lopullinen totuus asiasta - sinälläänhän se on ihan sama asia kuin odotus-ohje - mutta puhuttelee minua enemmän.

Lomalla

Hih, lehtikirjoittelu jatkuu. Ehdin vasta eilen illalla Hesarin mielipidekirjoituksiin, jossa oli oikea mielipidekirjoitusten kukkanen. Sen kirjoittaja vaikutti hieman varttuneemmalle täti-ihmiselle (jätetään hänenkin nimensä nyt armollisesti mainitsematta). Kirjoituksen muoto oli klassista yleisönosastokamaa siinä mielessä, että sen oman mielipiteen ilmaisu oli aika vaikeaa, ja jos tekstistä yritti etsiä jotain ehdotusta, heitti aikansa aivan hukkaan.

Jutun pointti oli ilmeisesti se, että äitien ei pitäisi olla kotona.

Asia ei suinkaan kuitenkaan ole näin yksioikoinen, onhan kirjoittaja herra paratkoon varmasti avarakatseinen ja ymmärtää erilaisia tilanteita! Useamman lapsen hoitaminen on nimittäin työhön verrattavaa. Yhden vauvan hoitaminen sen sijaan on sama asia kuin lomailu.Hyväntahtoisesti täti vielä kummasteli, kuinka moni nainen uskaltaa riskeerata asemansa työmarkkinoilla tällä tavalla.

Täti kyllä myöntää, että saattaa hyvinkin olla niin, että vauvalle kotonaoleminen sopii. Hyvä tilanne olisi myös se, että isät olisivat kotona, mutta hepäs eivät halua "vaippa- ja soserumbaan". Ja äidithän eivät edes päästäisi isiä kotiin, kun tykkäävät lomailla.

Aikamoinen tenka på - liekö täti alkanut hannailla, eikä ihan ehdottanut, että vauvojen kannattaisi olla yksin kotona. Hehän ovat tämän logiikan mukaan ainoita, joiden kotonaolosta on hyötyä sen lisäksi, että vauvat ilmeisesti haluavat siellä olla. Naisethan haluavat olla, mutta siitä lomailusta ei hyödy kukaan. Miesten hyödyttäisi olla, mutta hehän eivät halua.

Onhan se tietysti niin, että toiset tykkäävät järjestää lomillaan esimerkiksi kesämökillä sellaisen työleirin, että se muistuttaa paljon nykyistä arkeani. Se, että välillä tekisi mieli päästä töihin lepäämään (ajatelkaa nyt, kahvitauko!), vain vahvistaa käsitystä. Ja toden totta, mies ei ole osoittanut mitään halukkuutta imettämiseen, joka olisi meillä edellytys vauvan kanssa kotonaolemiselle.
Vauvan mielipidettä ei tätä kirjoitusta varten saatu tarkistettua.

Kiitos nauruista, täti.

Aikaa kohuille

Ohhoh, onpas taas ollut olevinaan kiire. Mietin jo, että pitäisi tehdä jotain seurantaa, että mihin se kaikki aika menee ja kirjoittaa sitten siitä. Ongelmaksi muodostui toki se, että sellaisen seurannan tekemiseen menisi aikaa ja aika tehdä mitään on jo johonkin kadonnut... Katsotaan jos onnistuu tuonnempana.

Lisäksi mietin, että blogitekstit voisi tulevaisuudessa näppärästi siirtää suoraan aivoista tänne. Sitten muistin, että tämä on Googlen blogialusta, joten täytyy olla varovainen sen kanssa mitä toivoo, kun se voi vielä toteutuakin. G-firmasta olisi varmasti hienoa olla suoraan yhteydessä aivoihimme.

Radiohiljaisuuden aikana on taas kuohuttu perheistä, lapsista ja äideistä (oliko näitä jatkuvia "kohuja" ennenkin näin paljon vai huomaako ne paremmin nyt, kun on itsekin äiti?).

Ensin kokoomusnuorista jo tähän mennessä lähtenyt nuori lupaus (joo, en jaksa tarkistaa sen nimen oikeinkirjoitusta eikä tyyppi ansaitse nimeään tuotavan esiin enää kertaakaan) kokee, että lapsilisät kannustavat heikompaa ainesta lisääntymään. Niillä tuilla kuulemma ihan tienaa. En osaa sanoa, mitä ainesta meidän perhe nyt sitten on tai ei ole, mutta sen tiedän, että joka kuukausi käytämme tuohon vauvalaiseemme enemmän rahaa kuin se huima satasen lapsilisä.

Samalla viikolla aika lailla matkaillut Riku Rantala kertoi kokemuksestaan, että Suomessa ei oikein siedetä lapsia. Rantala sai myös paljon huomiota - ja vastaväitteitä. Ne alkoivat aika usein "en vihaa lapsia, mutta...". Kaava on tuttu monista en ole rasisti, mutta... -lausunnoista. Oikea mielipide kommenttien takana näkyy kirkkaammin, kun vaihtaa sanan "lapsi" tilalle vaikka sanan "vammainen", "suomenruotsalainen" tai "nainen":
"Toki ymmärrän, että vammaiset eivät seuraa kaikkia yhteiskunnan normeja, mutta en silti nauti siitä että niitä rikotaan."
"Kun olen ravintolassa syömässä, en todellakaan halua kuulla suomenruotsalaisten puhuvan ruotsia."
"Väsyneenä työpäivän jälkeen en vain todellakaan jaksa kaikkialla mellastavia naisia."

Niin, eihän noin kukaan puhu. Lapset nähtiin monissa kommenteissa jotenkin vähemmän ihmisinä, joita hyvin levänneenä ja rajoitetuissa konteksteissa siedetään, ei enempää. Tässäkin keskustelussa nousivat esiin myös lapsiperheille maksetut tuet. Ei Suomessa vihata lapsia, kun täällä saa lapsilisää. Kai näin ajattelevilla on sitten hyvin läheinen suhde hyvinvointivaltioon, kun sille voi ulkoistaa lapsista tykkäämisen, kun ei itse halua tai jaksa sietää niitä.

Parisuhde lapsiperheessä

Maanantaina Hesarin Elämä-sivuilla kolme eri pariskuntaa kertoi, miten lapsi/lapset (1-3) ovat vaikuttaneet parisuhteeseen.

Kyseinen juttu vaikutti minun ja miehen parisuhteeseen siinä mielessä myönteisesti, että nauroimme sille yhdessä.

Johtuu varmaan tilanpuutteesta ja halusta suojella yksityisyyttään, että yksikään perheistä ei sanonut mitään kovinkaan raflaavaa tai yllättävää. Joo tosiaan isoin shokki lienee tämä ensimmäinen muksu, kahden lapsen kanssa on tärkeää, että molemmat vanhemmat osallistuu ja kolmannen kohdalla ollaan jo ihan tosi perhekeskeisiä.

Huutelimme hep jokaisen parien mainitseman riidanaiheen kohdalla. Sotkut ärsyttävät, väsyttää ja hitto vie sitä tulee kateelliseksi, kun toisella on joskus aikuisaikaa kaverien kanssa. Tuttua huttua, mutta ei mitenkään maailmaa mullistavaa. Surullista tai positiivista - miten sen nyt haluaa ottaa - oli se, että näille pareille tilanne oli tuollainen, vaikka he hoitivat parisuhdettaan säännöllisesti. Yksikin pari kävi jossain kahden viikon välein!

Me olemme olleet ilman vauvaa kerran syömässä ja se oli elokuussa. Olisihan se varmasti hyväksi ja kivaa, mutta emme me koe olevamme kriisissä juuri nyt ilman "ulkoilua". Kauhea sanoa, mutta huolestuneempi olisin, jos vauvavaiheessa parisuhteeni onnellisuus ja kestävyys riippuisi siitä, miten usein pääsemme johonkin rentoutumaan. Tässä nyt on varmaan mukana pientä katkeruuslisää - siis oikeasti kahden viikon välein, mitä luksusta.

Illalla katsoin uudelleen Revolutionary Road -leffan. Siinä pariskunta on muuttanut lähiöön viettämään lapsiperhe-elämää ja vihaa sitä. Ne eivät vissiin käyneet yhdessä ulkona kahden viikon välein (ei, en aio päästä tästä yli). Oikeasti tämä kuvitteellinen pari vihasi sitä, millaiseksi he olivat elämänsä muokanneet ja sitä ei kyllä mikään määrä leffailtoja korjaa. Ehkä olisi helpottanut, jos he olisivat toteuttaneet haaveensa, lastenkin kanssa.

Sitä minä tosiaan toivon, että emme päädy miehen kanssa luulemaan, että meidän on pakko tehdä asiat tietyllä tavalla, koska meillä on lapsi.

Saman pöydän ääreen

Tre små troll, 
de leker med en boll 
och bollen är av guld, 
de heter Tripp, Trapp och Trull.

Mieleen tuli tuo vanha runo, jonka vanhempieni sukupolvi oppi koulussa, kun saimme lapsoselle syöttötuolin.
Meille muutti Stokken klassikko Tripp Trapp. Tämä kyseinen yksilö on palvellut hyvin jo paria aiempaa syöjää, jotka osaavat jo istua tavallisilla tuoleilla. Sehän juuri onkin klassikoiden idea, että ne kestävät hyvin aikaa ja käyttöä ja näyttävät hyvälle vuodesta toiseen.

Pikkusyömäri on tuolista ihan innoissaan. Miten hienoa onkaan olla yhtä aikaa pöydässä ja samalla tasolla iskän ja äidin kanssa! Miten mahtavaa, että syödessä voi paukuttaa pöytää! 
Istuminenkin sujuu pääsääntöisesti mallikkaasti. Väsyneenä saattaa alkaa kenottaa ja pää hakeutua nojaamaan pöytään - mutta sattuuhan sitä kuulemma aikuisillekin kun on tarpeeksi "väsynyt".

Mitään pikkuvauvojen pienennysosia meillä ei ole käytössä, edessä toki kaari ja jalkojen välissä hihna, ettei istuja humpsahda vahingossa alas. Istuinosa ja jalkatuki liikkuvat ja etukaaren saa irti, joten neitisemme voi syödä tältä tuolilta pitkään.

Kuva: Stokke

Nolouden lähteillä

Vauvat ovat kautta linjan hyvin äiti-intensiivisiä, eli siis kovasti kiinni äidissä. Äidin tulee olla mieluiten kosketusetäisyydellä, mutta vähintään näköetäisyydellä - okei kuuloetäisyydellä voi joskus tulla toimeen ihan pienen hetken.

Äidille, joka oli joskus suhteellisen itsenäinen ihminen, tämä on välillä rankkaa. Silloin täytyy muistaa, että joskus vielä tulee se aika, että olen lapsen mielestä maailman noloin ja hän ei mieluiten näkisi minua ollenkaan.

Syyt tulevaan nolouteeni juontavat varmasti osittain juurensa juuri meneillään olevaan vauva-aikaan.
Tässä vaiheessa nimittäin äidin estot karisevat pakostakin. Suihkussa ja vessassa voi, ja jopa kannattaa, käydä lapsi mukana. Se on jostain syystä lapsesta hauskaa.

Lapsesta on myös hauskaa, jos äiti afrotanssii Mörrimöykyn tahtiin tai puhuu oudoilla äänillä. Naamanvääntely ja kummalliset äännähdykset toimivat myös ajoittain. Lapselle kerrottujen juttujen taso on aikas nolo, kun lähinnä pyrkii siihen, että lauseet hassusti rimmaisivat.
Lapset kuuntelevat mielellään äidin laulua. Lauluruorituksen tasolla tai sillä onko laulettava laulu oikeasti olemassa vai äidin tuottama hetken laulu, ei ole väliä.

Kaiken yllämainitun lisäksi äiti tottuu siihen, että hänen päälleen puklaillaan ja pärskitään, sekä naamaa hierotaan kuolaisella kädellä. Ei siis kannata paljoa panostaa omaan ulkonäköön, hukkaan menee nekin minuutit.

Ei siis ihme, että kun on tähän kerran tottunut, on lopulta hiukan nolo vanhempi lapsen mielestä. Hän kun nähkääs vielä kehittyy tuosta. Itsestä ei niin tiedä.