Kun eteen tulee vaativa tilanne tai tehtävä, minä teen listan. Blogin nimikin sen kertoo, että olen listaihmisiä. Toki listojen tekeminen on tunnettu varsinaisen tekemisen välttelymuoto, joka antaa kivasti illuusion, että jotain olisi muka tehty, kun on lista siitä mitä pitäisi tehdä.
Viimeisten työpäivien, joulun ja uuden vauvan valmistelujen mukanaan tuomien listojen keskellä, on toisaalta ihan kiva todeta, että kaikkea ei meillä listoilla suunnitella. Niin kuin nyt lapsen syntymäkuukautta.
Kunnon tiikeriäiti olisi tietysti pannut parastaan (sanavalinta täysin harkittu), jotta lapsi syntyisi alkuvuodesta. Silloin sillä on etulyöntiasema myöhemmin syntyneisiin nähden.
Paitsi, ettei sitten vissiin olekaan, kertoo tutkimus. Ainoastaan urheilussa menestyneissä on havaittu merkitystä sillä, onko alkuvuodesta syntynyt. Tässäkin tapauksessa merkityksellinen tekijä saattoi itse asiassa olla motivaatio.
Arkijärki laittaa tosin hiukan vastaan. Miehen sisko laskeskeli, että kun hänen nuorimpaisensa lopetti esikoulun, oli hän samanikäinen kuin esikoinen aloittaessaan. Tuntuu, että esikoisella olisi pakko olla tässä joku etulyöntiasema. Ikäero ei kuitenkaan kerro vielä mitään siitä, kumpi sai eskarista enemmän hyöytä tai oliko siinä itse asiassa mitään eroa.
Syyksi olla iloinen siitä, että molempien muksujen syntymät osuvat kevätpuoleen, jää edelleen se, että silloin on valoa enemmän. Kestää äidin pää pikkuvauva-ajan hiukan paremmin. Eräs tuttu kuvaili kysyttäessä syyslapsensa alkutaivalta "loka- ja maaliskuun väliseksi yöksi".
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
tiistai 17. joulukuuta 2013
Valmisteluja
Hups, ihan kohta on joulu!
Tajusin tämän konkreettisimmin, kun mies oli unohtanut lapsen unipussin mummolaan ja pohdimme, että kai tässä viikko selvitään ilman sitä. Siis vain viikko! Sitten jo lähdetään joulukylään ja saadaan rakas (ja ennen kaikkea ei-ikinä-peiton-alla-pysyvän-lapsen-lämpimänä-pitävä) pussi takaisin.
Joulun jälkeen onkin sitten ihan kohta uusi vuosi. Siis se vuosi, kun pikku kakkosemme syntyy. Kuinka se nyt jo on kohta se vuosi? Alkaa olla pakko miettiä ihan konkreettisesti, mitä meille tuleva uusi ihminen tarkoittaakaan. Tavaroita pitää siirrellä ja vauvan tavaroita ruveta ostelemaan ja hakea säilytyksestä.
Itse tyyppi on tietysti vielä suuri arvoitus. Loputtomiinhan sitä kuulee ja näkee, että sisarukset voivat olla ihan erilaisia.
Kaksplussan sivuilta bongasin yhden tällaisen lapsen temperamentin "check-listan", jota voi käyttää sen pohtimiseen millainen lapsi oikein onkaan:
Entäs jos velipojastaan tulee sitten rauhallinen/epäsäännöllinen/vetäytyvä/tottumista vaativa/herkkä kaikille ärsykkeille/miedosti reagoiva/mielensä pahoittava/häirittävä ja luovuttava?
Tulee mieleen rassukka tyyppi, joka kiltisti kärsii kaiken aikaa, kun on ärsykettä, pelottavaa tilannetta ja kaikki oma tekeminenkin häiriintyy jatkuvasti. Sitten äiti ei edes tajua, että koko ajan on hätä, kun on tottunut siskon tyyliin ilmaista sumutorven volyymilla kaikki tarpeensa.
No onneksi vastasyntyneet ovat kuitenkin melko samanlaisia palleroita kaikki. Ehditään sitten tutustua tarkemmin myöhemmin.
Ja ensin olisi se joulukin.
Tajusin tämän konkreettisimmin, kun mies oli unohtanut lapsen unipussin mummolaan ja pohdimme, että kai tässä viikko selvitään ilman sitä. Siis vain viikko! Sitten jo lähdetään joulukylään ja saadaan rakas (ja ennen kaikkea ei-ikinä-peiton-alla-pysyvän-lapsen-lämpimänä-pitävä) pussi takaisin.
Joulun jälkeen onkin sitten ihan kohta uusi vuosi. Siis se vuosi, kun pikku kakkosemme syntyy. Kuinka se nyt jo on kohta se vuosi? Alkaa olla pakko miettiä ihan konkreettisesti, mitä meille tuleva uusi ihminen tarkoittaakaan. Tavaroita pitää siirrellä ja vauvan tavaroita ruveta ostelemaan ja hakea säilytyksestä.
Itse tyyppi on tietysti vielä suuri arvoitus. Loputtomiinhan sitä kuulee ja näkee, että sisarukset voivat olla ihan erilaisia.
Kaksplussan sivuilta bongasin yhden tällaisen lapsen temperamentin "check-listan", jota voi käyttää sen pohtimiseen millainen lapsi oikein onkaan:
- Aktiivinen/rauhallinen: Miten paljon lapsi on päivän mittaan liikkeessä? Miten hän nukahtaa ja herää? Jaksaako hän olla paikallaan?
- Säännöllinen/epäsäännöllinen: Miten säännöllisesti lapsi nukkuu ja syö?
- Lähestyvä/vetäytyvä: Suhtautuuko uusiin ihmisiin ja asioihin innostuneesti vai varautuneesti?
- Sopeutuva/tottumista vaativa: Miten lapsi suhtautuu muutoksiin, miten nopeasti hyväksyy uudet asiat?
- Herkkä ärsykkeille/ei välitä: Miten lapsi reagoi lämpötiloihin, ääniin, hajuihin, makuihin, tuntemuksiin?
- Vahvasti/miedosti reagoiva: Miten vahvasti lapsi ilmaisee mielihyvää tai mielipahaa?
- Myönteinen/mielensä pahoittava: Onko lapsi enimmäkseen hyväntuulinen vai ärtynyt?
- Keskittyvä/häirittävä: Kuinka helppo lapsen huomio on vangita?
- Sinnikäs/luovuttava: Miten pitkään lapsi paneutuu tekemiseen?
Entäs jos velipojastaan tulee sitten rauhallinen/epäsäännöllinen/vetäytyvä/tottumista vaativa/herkkä kaikille ärsykkeille/miedosti reagoiva/mielensä pahoittava/häirittävä ja luovuttava?
Tulee mieleen rassukka tyyppi, joka kiltisti kärsii kaiken aikaa, kun on ärsykettä, pelottavaa tilannetta ja kaikki oma tekeminenkin häiriintyy jatkuvasti. Sitten äiti ei edes tajua, että koko ajan on hätä, kun on tottunut siskon tyyliin ilmaista sumutorven volyymilla kaikki tarpeensa.
No onneksi vastasyntyneet ovat kuitenkin melko samanlaisia palleroita kaikki. Ehditään sitten tutustua tarkemmin myöhemmin.
Ja ensin olisi se joulukin.
maanantai 16. joulukuuta 2013
Joulutodistus
Joskus on mukavaa olla väärässä.
Syyskuun alussa, kun lapsi aloitti päiväkodissa en olisi ikinä uskonut, kuinka hyvin siellä tulee menemään.
Haasteita riitti ja niitä keksittiin itse. Neiti oli ennen tarhalapsuuden alkua sosiaalinen lähinnä silloin, jos äiti oli lähellä. Harjoittelun ensimmäisen viikon äiti leikki mukana, että pieni osallistui mihinkään. Toisella viikolla rampattiin sitten sylissä koko ajan tai tyydyttiin vain seurailemaan menoa sieltä. Lapsi osasi muutaman sanan, mutta ei suostunut sanomaan mitään yhtään vieraammille. Esikoisena hän ei ollut kovin tottunut jakamaan leluja tai huomiota ja odottamaan vuoroaan. Aika varmoja olimme, että kyllä meidän lapsi nälkäänsä syö, mutta ei ihan varmasti nuku päiväunia. Päiväkoti ei ole kovin lähellä, eikä yhtään sellaisella suunnalla, mihin muuten olisimme kumpikaan miehen kanssa aamukiireissä menossa. Ja niin edelleen.
Täälläkin olen jotkut kerrat maininnut, että hyvinhän siellä päiväkodissa on mennyt. Nykyään neiti hihkuu innoissaan kavereiden ja hoitajien nimiä jo ovelta. Hän tietää itse mihin vaatteet laitetaan ja rynnii käsipesulle. Ei paljon kiinnosta äidin lähdöt, kun on kiire leikkimään. Illalla ehtii sitten esittää uudet opitut laulut äidille ja isille. Hoitajat kutsuvat hellitellen tyttöä "meidän totuuksia laukovaksi papukaijaksi", liekö toivovat ettei neiti olisi avannut heille sanallista arkkuaan... Toisilta on selkeästi opittu uusia leikkejä. Yleisin kuuluminen hakiessa on, että päivä on mennyt tosi hyvin.
Kotiin on kulkeutunut vaikka millaista askarreltua ihanuutta. Päivittäin tosiaan laulavat ja soittavat. Ulkoilevatkin säällä kuin säällä. Vissiin kerran viikossa on jumppaa. He ovat tehneet retkiä mm. konsertteihin ja tarhalla on käynyt teatteriesitys. Saisi olla aika viitseliäs järjestääkseen itse lapselle kaikkea tätä. Ja samaan hintaan lapsi vielä ruokitaan! Saavat minun puolestani nostaa veroprosenttia, jos ja kun meno jatkuu tällaisena.
Nyt tätä riemua on tarjolla enää torstaihin asti, sitten koittaa joululoma. Samalla meidän pitäisi päättää, millaisella rytmillä päiväkodissa jatketaan ensi vuonna. Minä en palaa enää joulun jälkeen töihin, joten hieman hoitoaikoja lyhennetään entisestään, nyt on ollut neljänä päivänä viikossa sellaiset 7-8 tuntia.
Nyt olen oikeastaan tosi iloinen, että se lähipäiväkoti ei ole valmistunut tähän(kään) vuodenvaihteeseen mennessä, vaikka jossain vaiheessa niin luultiin. Neidillä on sitten uuden tulokkaan synnyttyäkin yksi paikka, jossa arki ei mullistu.
Kaunis kiitos päiväkodin tädit!
Syyskuun alussa, kun lapsi aloitti päiväkodissa en olisi ikinä uskonut, kuinka hyvin siellä tulee menemään.
Haasteita riitti ja niitä keksittiin itse. Neiti oli ennen tarhalapsuuden alkua sosiaalinen lähinnä silloin, jos äiti oli lähellä. Harjoittelun ensimmäisen viikon äiti leikki mukana, että pieni osallistui mihinkään. Toisella viikolla rampattiin sitten sylissä koko ajan tai tyydyttiin vain seurailemaan menoa sieltä. Lapsi osasi muutaman sanan, mutta ei suostunut sanomaan mitään yhtään vieraammille. Esikoisena hän ei ollut kovin tottunut jakamaan leluja tai huomiota ja odottamaan vuoroaan. Aika varmoja olimme, että kyllä meidän lapsi nälkäänsä syö, mutta ei ihan varmasti nuku päiväunia. Päiväkoti ei ole kovin lähellä, eikä yhtään sellaisella suunnalla, mihin muuten olisimme kumpikaan miehen kanssa aamukiireissä menossa. Ja niin edelleen.
Täälläkin olen jotkut kerrat maininnut, että hyvinhän siellä päiväkodissa on mennyt. Nykyään neiti hihkuu innoissaan kavereiden ja hoitajien nimiä jo ovelta. Hän tietää itse mihin vaatteet laitetaan ja rynnii käsipesulle. Ei paljon kiinnosta äidin lähdöt, kun on kiire leikkimään. Illalla ehtii sitten esittää uudet opitut laulut äidille ja isille. Hoitajat kutsuvat hellitellen tyttöä "meidän totuuksia laukovaksi papukaijaksi", liekö toivovat ettei neiti olisi avannut heille sanallista arkkuaan... Toisilta on selkeästi opittu uusia leikkejä. Yleisin kuuluminen hakiessa on, että päivä on mennyt tosi hyvin.
Kotiin on kulkeutunut vaikka millaista askarreltua ihanuutta. Päivittäin tosiaan laulavat ja soittavat. Ulkoilevatkin säällä kuin säällä. Vissiin kerran viikossa on jumppaa. He ovat tehneet retkiä mm. konsertteihin ja tarhalla on käynyt teatteriesitys. Saisi olla aika viitseliäs järjestääkseen itse lapselle kaikkea tätä. Ja samaan hintaan lapsi vielä ruokitaan! Saavat minun puolestani nostaa veroprosenttia, jos ja kun meno jatkuu tällaisena.
Nyt tätä riemua on tarjolla enää torstaihin asti, sitten koittaa joululoma. Samalla meidän pitäisi päättää, millaisella rytmillä päiväkodissa jatketaan ensi vuonna. Minä en palaa enää joulun jälkeen töihin, joten hieman hoitoaikoja lyhennetään entisestään, nyt on ollut neljänä päivänä viikossa sellaiset 7-8 tuntia.
Nyt olen oikeastaan tosi iloinen, että se lähipäiväkoti ei ole valmistunut tähän(kään) vuodenvaihteeseen mennessä, vaikka jossain vaiheessa niin luultiin. Neidillä on sitten uuden tulokkaan synnyttyäkin yksi paikka, jossa arki ei mullistu.
Kaunis kiitos päiväkodin tädit!
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
Tapakasvatusta lapsille
Jokin vanhemmuudessa kiteytyy, kun katselee oman lapsukaisen esiintymistä päiväkodin joulujuhlassa. Tai no, en ole ihan varma tajusiko lapsi esiintyvänsä, kunhan lauloi ja leikki tonttumyssy päässä. Suloinen hän oli joka tapauksessa ja äitinä oli pakahtua pöljään ylpeyteen.
Kun päivittelin tätä elämystä työkaverille, hän totesi, että onpa kiva että lapsilla kuitenkin saa olla vielä tuollaisia joulujuttuja. Niin moni asia nykyään kielletään erilaiseen korrektiuteen vedoten. Totta, siellä olivat tonttuleikeissä mukana niin ne eriväriset lapset kuin päiväkodin huivipäinen harjoittelija. Tietysti voidaan olettaa, että ainakaan kukaan paikalla ollut aikuinen ei usko tonttuihin ja kaikki pystyivät olemaan mukana samalta satuviivalta.
Se, mihin meidän supisuomalaisen lapsosenkaan pitäisi uskoa, ei kyllä ole mitenkään selvää.
Viime viikon itsenäisyyspäivän jälkipyykki korostaa tätä hienosti. Yhdet hakkasivat ihmisiä ja eläimiä protestina. Toiset lahtaavat nuorison edustajaa verkossa, kun tämä kehtasi todeta julkisesti, ettei oikein tiedä mitä veteraanit merkitsevät hänelle. Mitä tällaisesta lapselle kertoisi?
Että meillä on itsenäisyys, mutta yhteiskunnassa on silti paljon epäkohtia ja eriarvoisuutta? Itsenäisyys on tosi hieno ja juhlan arvoinen juttu, mutta se ei yksin riitä? Se nyt on helppo, että ketään ei lyödä.
Että Sota on lähtökohtaisesti on kauhea asia, mutta tietyssä kontektissa sitä kuuluisi ihannoida?
Maan historiaan kuuluvat tietyt asiat ja ne varmaan koulussa aikanaan käydään läpi. Mutta entäs jos lapsi haluaa kuulla minulta jonkun mielipiteen asiasta? Vaihtoehtohistoriat eivät ole eksaktia tiedettä, mutta aika varmana voidaan pitää, että osana Neuvostoliittoa ei olisi mennyt kovin kivasti?
Lapsen näkökulmasta isoisoisä oli pieni lapsi sota-aikaan ja hänkin kuoli ennen lapsen syntymää. Oikeasti on hyvä, jos sota tuntuu sinusta kaukaiselle. Opettele kuitenkin kysyjille mallinmukainen ritirimpsu suuresta uhrauksesta aivan kuin miettisit sitä päivittäin.
Ei tämä nyt jotenkin kuulosta hyvälle...
Onneksi ollaan vielä tonttuleikkivaiheessa ja vaikeimmat kysymykset vanhemmille koskevat sitä, saako ottaa vielä yhden piparin.
Kun päivittelin tätä elämystä työkaverille, hän totesi, että onpa kiva että lapsilla kuitenkin saa olla vielä tuollaisia joulujuttuja. Niin moni asia nykyään kielletään erilaiseen korrektiuteen vedoten. Totta, siellä olivat tonttuleikeissä mukana niin ne eriväriset lapset kuin päiväkodin huivipäinen harjoittelija. Tietysti voidaan olettaa, että ainakaan kukaan paikalla ollut aikuinen ei usko tonttuihin ja kaikki pystyivät olemaan mukana samalta satuviivalta.
 |
| Väline perinteiden siirtämiseen lapselle. Kuva: taika-aitta.fi |
Se, mihin meidän supisuomalaisen lapsosenkaan pitäisi uskoa, ei kyllä ole mitenkään selvää.
Viime viikon itsenäisyyspäivän jälkipyykki korostaa tätä hienosti. Yhdet hakkasivat ihmisiä ja eläimiä protestina. Toiset lahtaavat nuorison edustajaa verkossa, kun tämä kehtasi todeta julkisesti, ettei oikein tiedä mitä veteraanit merkitsevät hänelle. Mitä tällaisesta lapselle kertoisi?
Että meillä on itsenäisyys, mutta yhteiskunnassa on silti paljon epäkohtia ja eriarvoisuutta? Itsenäisyys on tosi hieno ja juhlan arvoinen juttu, mutta se ei yksin riitä? Se nyt on helppo, että ketään ei lyödä.
Että Sota on lähtökohtaisesti on kauhea asia, mutta tietyssä kontektissa sitä kuuluisi ihannoida?
Maan historiaan kuuluvat tietyt asiat ja ne varmaan koulussa aikanaan käydään läpi. Mutta entäs jos lapsi haluaa kuulla minulta jonkun mielipiteen asiasta? Vaihtoehtohistoriat eivät ole eksaktia tiedettä, mutta aika varmana voidaan pitää, että osana Neuvostoliittoa ei olisi mennyt kovin kivasti?
Lapsen näkökulmasta isoisoisä oli pieni lapsi sota-aikaan ja hänkin kuoli ennen lapsen syntymää. Oikeasti on hyvä, jos sota tuntuu sinusta kaukaiselle. Opettele kuitenkin kysyjille mallinmukainen ritirimpsu suuresta uhrauksesta aivan kuin miettisit sitä päivittäin.
Ei tämä nyt jotenkin kuulosta hyvälle...
Onneksi ollaan vielä tonttuleikkivaiheessa ja vaikeimmat kysymykset vanhemmille koskevat sitä, saako ottaa vielä yhden piparin.
keskiviikko 4. joulukuuta 2013
Kuumeeton
Hups en ollut huomannutkaan, että Docventures sai jatkoa!
Kun uskonto, raha, seksi, huumeet, väkivalta ja mitä niitä nyt oli, on käsitelty, siirryttiin naiseen. Ei ehkä kauhean yllättäen naisdokkareiden joukossa on äitiyttä käsittelevä leffa.
Kuten kaikki aikaisemmatkin, katson tämänkin joskus Areenasta, ei vaan ole mahdollista pysyä hereillä loppuun asti tv-esityksen aikataululla.
Aihe on itselleni äitiyden saralla aivan tuntematon - vauvakuume. Olen onnistunut tulemaan äidiksi kohta jo kaksi kertaa (hmm, voiko noin sanoa?) kokematta mitään tyhjän sylin tunteita, kaipuuta tai vauvakuumetta. Oman vauvan tuoksua nuuhkineena ja kasvua ihastelleenakaan en ihan saa kiinni siitä, millaista vauvakuume olisi.
Kuten olen kertonut, kummatkin raskaudet alkoivat yllättäen ja näin ollen tietysti helposti ja asiaa miettimättä. Toki taustalla on ollut miehen kanssa jaettu ajatus, että lapset ovat tervetulleita. Siinä ollaan kuitenkin vielä kaukana varsinaisesta vauvakuumeesta. Olen ymmärtänyt, että vauva täyttää kuumeilijan ajatukset ja tunteet voivat olla myös kehollisia, että kehokin kipuilee vauvan perään.
Kerrassaan hämmentävää. Myös miehet saattavat saada vauvakuumeen, vaikka yleisemmin "tauti" iskee naisiin. Taustalla lienee biologisiakin syitä, naisilla kun päätös lapsesta (tai ainakin lapsen yrittämisestä) on tehtävä aiemmin kuin miehillä.
On tällaisessa "näin nyt vain saattui käymään" -elämässä puolensakin. Elämään sattui tupsahtamaan oikeaan aikaan oikea mies, joka halusi lapsia. Lapset sattuivat haluamaan maailmaan heti, kun niille annettiin pieninkään sauma (eli luotettiin tuuriin tai "varmoihin päiviin"). Ei ole ollut tarvetta missään vaiheessa tehdä tietoista päätöstä, että onko juuri nyt hyvä hetki ja haluammeko oikeasti ja varmasti tätä. Tai sovitella sitä, että toinen haluaisi just nyt ja toinen haluaisi vielä vähän aikaa elää lapsetonta elämää.
Minun tuurilla saan tietysti vauvakuumeen joskus 45-vuotiaana, kun nämä vauvat on saatu sysittyä kauemmas äidin sylistä ja olisi taas aikaa vähän itsellekin....
Kun uskonto, raha, seksi, huumeet, väkivalta ja mitä niitä nyt oli, on käsitelty, siirryttiin naiseen. Ei ehkä kauhean yllättäen naisdokkareiden joukossa on äitiyttä käsittelevä leffa.
Kuten kaikki aikaisemmatkin, katson tämänkin joskus Areenasta, ei vaan ole mahdollista pysyä hereillä loppuun asti tv-esityksen aikataululla.
Aihe on itselleni äitiyden saralla aivan tuntematon - vauvakuume. Olen onnistunut tulemaan äidiksi kohta jo kaksi kertaa (hmm, voiko noin sanoa?) kokematta mitään tyhjän sylin tunteita, kaipuuta tai vauvakuumetta. Oman vauvan tuoksua nuuhkineena ja kasvua ihastelleenakaan en ihan saa kiinni siitä, millaista vauvakuume olisi.
Kuten olen kertonut, kummatkin raskaudet alkoivat yllättäen ja näin ollen tietysti helposti ja asiaa miettimättä. Toki taustalla on ollut miehen kanssa jaettu ajatus, että lapset ovat tervetulleita. Siinä ollaan kuitenkin vielä kaukana varsinaisesta vauvakuumeesta. Olen ymmärtänyt, että vauva täyttää kuumeilijan ajatukset ja tunteet voivat olla myös kehollisia, että kehokin kipuilee vauvan perään.
Kerrassaan hämmentävää. Myös miehet saattavat saada vauvakuumeen, vaikka yleisemmin "tauti" iskee naisiin. Taustalla lienee biologisiakin syitä, naisilla kun päätös lapsesta (tai ainakin lapsen yrittämisestä) on tehtävä aiemmin kuin miehillä.
On tällaisessa "näin nyt vain saattui käymään" -elämässä puolensakin. Elämään sattui tupsahtamaan oikeaan aikaan oikea mies, joka halusi lapsia. Lapset sattuivat haluamaan maailmaan heti, kun niille annettiin pieninkään sauma (eli luotettiin tuuriin tai "varmoihin päiviin"). Ei ole ollut tarvetta missään vaiheessa tehdä tietoista päätöstä, että onko juuri nyt hyvä hetki ja haluammeko oikeasti ja varmasti tätä. Tai sovitella sitä, että toinen haluaisi just nyt ja toinen haluaisi vielä vähän aikaa elää lapsetonta elämää.
Minun tuurilla saan tietysti vauvakuumeen joskus 45-vuotiaana, kun nämä vauvat on saatu sysittyä kauemmas äidin sylistä ja olisi taas aikaa vähän itsellekin....
tiistai 3. joulukuuta 2013
Kohti epämukavuusaluetta
Ihminen ei lähtökohtaisesti pidä muutoksista. Huomaan usein muistuttavani itseäni, että haluan olla sellainen tyyppi, joka on avoin muutoksille ja suhtautuu niihin positiivisesti (jos ei ole oikeaa syytä muuhun). En tietenkään oikeasti siltikään pidä muutoksista.
Kohta elämä taas kuitenkin muuttuu. Jään taas kotiin. Työpäiviä on jäljellä 10.
Ikävä tulee. Ei työmatkoja. Ei herätyskellon ääntä. Ei sitä, että koko ajan on oikeastaan vähän kiire, kun kaikelle ajalle olisi vähintään kaksi käyttötapaa. Vaan sitä, että koen oikeasti saavani aikaiseksi jotain. Sitä, että koen osaavani sen mitä teen. Ja hyvänen aika sitäkin, että muut ihmiset ovat sitä mieltä, että olen hyvä työssäni ja vielä kertovat sen.
Koenko sitten olevani huono ja aikaansaamaton äiti? No en.
Lapset vaan ovat juuri sellainen vellova projekti, että mistään ei tunnu tulevan valmista ja kaikki mahdolliset tulokset realisoituvat aikaisintaan vuosien päästä. Minkään asioiden syy-seuraussuhteista ei voi olla varma. Jos teen nyt näin, niin onko lapseni onnellisempi kuin jos teen noin? Ei harmainta aavistusta ja ehkä kysymyksen asettelu on täysin väärä, kun molemmat asiat ovat itse asiassa merkityksettömiä ja tärkeää olisikin jonkun ihan muun asian tekeminen. Suosituksia ja mielipiteitä löytyy toki enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta omaa ammatillista mielipidettä ei minulla useinkaan ole. Jos ilmaisenkin äitiyteen liittyvän mielipiteen, en saa siihen millään samaa uskottavuutta kuin työminäni työasioihin. Ja kuka edes kuuntelisi?
Ei pidä käsittää väärin, lasten kanssa on toki paljon hyvin nopeasti näkyviäkin juttuja. Useimmat ovat muotoa, "jos en tee tätä, lapsi karjuu" tai "lapsi karjuu, kokeilen tätä jos se vaikka lopettaisi". En ole varma onko aika harmaannuttanut muistoni, kun käsitykseni on että edellinen kotiäitirupeama koostui juuri lähinnä tällaisesta silpputyöstä, josta oli vaikeaa ammentaa suurempaa motivaatiota. Että kyllähän sen teki, mutta tasaisin väliajoin pohti, että tässä ei ole mitään mieltä koko touhussa.
Tällä kertaa muutos ei pelota vieraudellaan, vaan juuri siksi, että tätä on jo tehty. Joku viisaampi varmaan huomoisi tarkemmin, että kahden eri-ikäisen lapsen kanssa meininki on eri kuin yhden. Minä tajuan siitä nyt vain sen, että kaikki se mikä oli hankalaa jo viimeksi on tällä kertaa sitten tuplasti hankalampaa.
Tietysti on paljon positiivisiakin juttuja, kyllähän sitä mielellään lasta tai vauvaa naurattaa. Halit ja pusut ovat ihanaa palautetta. Vaikka eihän ne rassukat tiedä paremmastakaan, joten palautteen antajina eivät ole kovin asiantuntevia.
Kai se on päivä kerrallaan mentävä, vaikka se ei omaan psyykeen istu alkuunkaan. Ihana kamala lapsen todella merkittävä varhaislapsuus, josta se ei itse muista myöhemmin mitään.
Kohta elämä taas kuitenkin muuttuu. Jään taas kotiin. Työpäiviä on jäljellä 10.
Ikävä tulee. Ei työmatkoja. Ei herätyskellon ääntä. Ei sitä, että koko ajan on oikeastaan vähän kiire, kun kaikelle ajalle olisi vähintään kaksi käyttötapaa. Vaan sitä, että koen oikeasti saavani aikaiseksi jotain. Sitä, että koen osaavani sen mitä teen. Ja hyvänen aika sitäkin, että muut ihmiset ovat sitä mieltä, että olen hyvä työssäni ja vielä kertovat sen.
Koenko sitten olevani huono ja aikaansaamaton äiti? No en.
Lapset vaan ovat juuri sellainen vellova projekti, että mistään ei tunnu tulevan valmista ja kaikki mahdolliset tulokset realisoituvat aikaisintaan vuosien päästä. Minkään asioiden syy-seuraussuhteista ei voi olla varma. Jos teen nyt näin, niin onko lapseni onnellisempi kuin jos teen noin? Ei harmainta aavistusta ja ehkä kysymyksen asettelu on täysin väärä, kun molemmat asiat ovat itse asiassa merkityksettömiä ja tärkeää olisikin jonkun ihan muun asian tekeminen. Suosituksia ja mielipiteitä löytyy toki enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta omaa ammatillista mielipidettä ei minulla useinkaan ole. Jos ilmaisenkin äitiyteen liittyvän mielipiteen, en saa siihen millään samaa uskottavuutta kuin työminäni työasioihin. Ja kuka edes kuuntelisi?
 |
| Mahtava Baby Blues -sarjakuva tarjoaa vertaistukea. |
Ei pidä käsittää väärin, lasten kanssa on toki paljon hyvin nopeasti näkyviäkin juttuja. Useimmat ovat muotoa, "jos en tee tätä, lapsi karjuu" tai "lapsi karjuu, kokeilen tätä jos se vaikka lopettaisi". En ole varma onko aika harmaannuttanut muistoni, kun käsitykseni on että edellinen kotiäitirupeama koostui juuri lähinnä tällaisesta silpputyöstä, josta oli vaikeaa ammentaa suurempaa motivaatiota. Että kyllähän sen teki, mutta tasaisin väliajoin pohti, että tässä ei ole mitään mieltä koko touhussa.
Tällä kertaa muutos ei pelota vieraudellaan, vaan juuri siksi, että tätä on jo tehty. Joku viisaampi varmaan huomoisi tarkemmin, että kahden eri-ikäisen lapsen kanssa meininki on eri kuin yhden. Minä tajuan siitä nyt vain sen, että kaikki se mikä oli hankalaa jo viimeksi on tällä kertaa sitten tuplasti hankalampaa.
Tietysti on paljon positiivisiakin juttuja, kyllähän sitä mielellään lasta tai vauvaa naurattaa. Halit ja pusut ovat ihanaa palautetta. Vaikka eihän ne rassukat tiedä paremmastakaan, joten palautteen antajina eivät ole kovin asiantuntevia.
Kai se on päivä kerrallaan mentävä, vaikka se ei omaan psyykeen istu alkuunkaan. Ihana kamala lapsen todella merkittävä varhaislapsuus, josta se ei itse muista myöhemmin mitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)