Vaatteet ja muiden aatteet

Tytöt ja pojat ovat erilaisia - vai ovatko?

Ainakin tyttöjen ja poikien vaatteet ovat erilaisia. Ja jo ihan vauvaiästä alkaen, vaikka aika samanlaisia pötkylöitä vauvat ovat sukupuoleen katsomatta.

Asiaan on nyt tullut kiinnittäneeksi hieman enemmän huomiota, kun seuraava maailmaanpyrkijä näyttikin ultranruudussa pojalta. En ole erityisemmin hamstrannut neidille "tyttömäisiä" vaatteita. Lahjaksi on kuitenkin saatu isot kasat vaaleanpunaista. Ihan itsekin olen ihastunut mekkoihin ja tunikoihin, jotka eivät ole järin unisex minkään värisenä.

Meillä on laatikkotolkulla tallella vauvanvaatteita, mutta onko edessä siis silti poikien vaatteiden shoppailua? Kysehän on tietysti vain minusta (ja muista aikuisista) - ei vauvaa kiinnosta onko hänellä mekko ja pitsisukkahousut, vaikka onkin poika.

Kyse on varmasti myös nohevista vaatevalmistajista. Saadaan myytyä enemmän, kun tehdään erikseen tytöille ja pojille. Neidinkin kaapista löytyy paljon kirkkaan punaista, sinistä, harmaata, ruskeaa, valkoista jne. neutraalia väriä olevia vaatteita, joissa on jokin tyttömäinen juju: rusetti, pitsiä, röyhelöä, glitteriä jne.

Ainoat lastenvaatteissa tarvittavat kankaat? (Kuva on Ompelun ihanuus -verkkokaupasta, joka ei liity tähän aiheeseen mitenkään)

Onko tässä nyt sitten muuta ongelmaa kuin rahanmeno? No kuulemma on: vaatteiden väritys vaikuttaa siihen, miten lapseen suhtaudutaan!

En ole missään vaiheessa yrittänyt salata neidiltä itseltään tai keneltäkään muultakaan, että lapseni on tyttö. Sekään ei ole ongelma, että hän on (myös ulkopuolisten mielestä) varsin söpö tyttö. Se on ongelma, jos söpöys tai hempeän väriset nätit vaatteet saavat jonkun luulemaan, että hän ei olisi vilkas rämäpää, tai tuomitsee ne ominaisuudet söpölle sopimattomiksi. Samoin varmasti pojan on ihan yhtä tärkeää saada tuntea olevansa ihana ihan vain siksi, että on, eikä vain reippauden, rohkeuden tai muun suorittamisen perusteella.

Uh-uh huh-huh

Uh-uh - uhma!

Olin tuudittautunut siihen, että varsinainen uhmaikä tulee vasta kaksi-kolmevuotiaana. Sitä ennen voi olla jotain esiuhmaa, mutta eihän se voi olla veretseisauttavan kamalaa, vaan nimensä mukaan sellainen esiaste oikealle uhmaamiselle.

Jep jep ja kattia kanssa! Tällä viikolla 1,5 vuoden markkeriin yltävä neiti "minulla on aina ollut temperamenttia kolmen lapsen tarpeisiin" elää hyvin täyttä konfliktivaihetta. Huutoa ja karjumista on ilma sakeana muutamien minuuttien välein. Jos yrität lohduttaa/ ottaa syliin/ rauhoittaa, tuloksena on tönimistä, kirkumista ja kiemurtelua. Poiskaan ei tilanteesta sovi äidin lähteä tai kirkumiseen löytyy (ihme kyllä) vieläkin turbompi vaihde. Välissä esiintyvä rauhoittuminen on kosmeettista, sillä samaan kiukunaiheeseen palataan vähintään viisi kertaa peräjälkeen.

Kurjaa on se, että lapsen kanssa ei oikein voi tehdä mitään kivaa. Yrittää voi, mutta mikään ei ole kivaa kovin kauaa, vaan menee huutamiseksi. Kovasti yritän huomioida vähäiset hyvät hetket ja kehua mikäli jokin asia menee edes sinnepäin hyvin. Väkinäiseksihän se menee ja pelkään, että karjuva mukelokin sen tajuaa.

Luulin, että lapsen kannattaa antaa tehdä pieniä valintoja, jotta saa elämäänsä kontrollin tunnetta ja itsearvoa. Ei tule mitään, lapsi ei missään nimessä valitse, vaan haluaa molemmat tarjotuista vaihtoehdoista ja karjuu naama punaisena kun kaksi villatakkia päällekäin ei ole kovin kätevää tai mukavaa. Auta armias vaan niissä tilanteissa, joissa en anna valita molempia vaihtoehtoja.

Alfvenin ja Hofstenin Uhmakirjaan on kirjastossa monen viikon jono. En taida olla ainoa, joka ei ihan tiedä, mitä hittoa nyt tehdään...

Luin, että uhmaava lapsi kannattaa ottaa mahdollismman paljon mukaan yhteisiin puuhiin kotona. Sehän olisi kävetää, ja samalla tulisi tehtyäkin. Tai sitten lapsi heittelee raakaa taikinaa pitkin seiniä tai kieltäytyy luovuttamasta märkiä pyykkejä narulle ja - ylläri - raivoaa, kun äidille tämä ei käy.

Hopeisena pilvenreunuksena ruoan syömisestä meillä ei tapella. Ei tapella, koska annan lapselleni oikeuden valita nälkälakko halutessaan. Kai se menee ennen nääntymistä niin heikoksi, että ei jaksa tapella suuhun asti tarjoiltua ruokaa vastaan. Joo, ennen mitään lastensuojelua, niin kyllä lapsi jotain syö - ennen kuin alkaa karjua, kun söisi mieluummin äidin lautaselta.

Tärkeintä uhmaikäisen kanssa on kuulemma pysyä rauhallisena. Minä en pysy rauhallisena, en ainakaan loputtomiin. Minä suutun, korotan ääntäni, kutsun lasta mielessäni hyvin rumilla sanoilla, paukuttelen vessan ovea paetessani edes hetkeksi sinne. Siellä vessassa sitten lasken minuutit siihen, että pääsen taas töihin ja pois lapsen luota. Varsinaisesti en ole uhkaillut lasta hylkäämisellä - mikäli oletetaan, että lapsi ei lue lehtiä ja tiedä mitä äidin vihjailu fleecepeitoista ja puistonpenkeistä lopullisena ratkaisuna tarkoittaa.

Mutta hei, minä olenkin raskaana ja se on kuulemma omalla tavallaan aikuisten uhmaikäkausi! Voinen siis suosiolla jättää miehen kontolle kummastakin uhmaajasta selviämisen.

Minun 8,5 senttiäni

Johan taas on. Sunnuntain Hesarissa Kätilöliitto kehottaa synnyttäjiä "kokeilemaan rajojaan", eli synnyttämään mahdollisimman lääkkeettömästi. Samassa juttukokonaisuudessa heristellään sormea pääkaupunkiseudun synnyttäjille, jotka ottavat/saavat puudutteen muita maan synnyttäjiä useammin. Kyllähän jutussa toki vähän vihjaistaan, että sairaalaan ei pääkaupunkiseudulla ole satojen kilometrien matka eli puudute ehditään ylipäätään antaa ja paikalla on aina synnytyksiä varten anestesialääkäri, joka voi puudutteen antaa. Mutta sen ei anneta häiritä johtopäätöksiin hyppelyä.

Oli kivunlievityksestä mitä mieltä tahansa "omien rajojen kokeilu" on urpointa mitä synnytyksestä äkkiä keksin. Omien rajojen kokeilua voivat olla benji-hyppy, muutto maalle omavaraistalouteen tai uskaltautuminen ensimmäistä kertaa laulamaan karaokea. Lapsen maailmaan saattaminen ja rohkeuden koettelu eivät vain minusta sovi yhteen missään määrin. Jos etsii voimaannuttavia kokemuksia lapsen saamisesta, niin mieluummin suosittelen vaikka sellaista ekstremeä, että onnistuu pitämään lapsen hengissä yksivuotissyntymäpäiviin asti, mahdollisesti jopa niin ettei eroa lapsen isästä.

Oma lukunsa ovat sinällään herttaiset esikoista odottavat, jotka kertovat jutussa mielipiteitään synnytyksestä. Sori vaan, mutta sinulla ei ole mielipidettä ennen kuin olet kokeillut. Toiveita ja haaveita varmasti, mutta jutellaan niistä sitten, kun olet synnyttänyt.

Itse synnyttäessäni halusin olla mahdollisimman pitkään kotona - mihin myös toki sairaalasta kannustettiin.
Ensimmäiset kaksi-kolme tuntia menivätkin lämpimän kaurapussin ja rennon hengittelyn merkeissä. Juu, joogassa oli käyty ja mahdollisimman rennosti otettiin. Halusin vielä kotona suihkuun ajatellen, että lämmin vesihän se on sairaalassakin yhtenä apukeinona. Homma oli kuitenkin edennyt siihen vaiheeseen, että lämpimät vedet, hengitykset ja jooga-asennot eivät tehneet kivuille yhtään mitään.

Lähdettiin siis sairaalaan. Matkalla supistukset tihentyivät ja kovenivat. Perillä minut otettiin tarkkailuun, kuten siis kaikki synnyttämään tulijat. Siinä vaiheessa supistukset olivat käytännössä tauottomia - usein kuulee neuvoja, että äidin pitäisi levätä supistusten välissä, mikä siis oli ainakin minun tapauksessani täyttä puppua. Muistan hämärästi huoneen, mutta lähinnä pimeyden, sillä tuntui helpommalta pitää silmät kiinni. Kipu oli jotain sellaista, että minulla ei ollut yhtäkään ajatusta sen keskellä. En kokenut mitenkään "vastustavani" kipuja - millä ihmeellä olisin edes jaksanut jotain sellaista tehdä? Minulla ei ole aavistustakaan missä asennoissa leukani (tai mikään muu osa minua) oli. Ajantajua ei ollut, mutta nyt synnytys oli kestänyt sellaiset neljä-viisi tuntia.

Minun näkökulmastani yllättäen kätilön ääni kysyy vaativasti haluanko ponnistaa heti, olen nimittäin 8,5 senttiä auki ja vauva melkein näkyy. Minulla ei ole aavistustakaan, miltä tuntuu kun haluaa ponnistaa, mutta en  halua yhtään mitään.

Mies ja kätilö auttavat minut sitten synnytyssaliin. En muista "tilanneeni" yhtään mitään (olen saattanutkin, mutta todellisuudessa taisin vain olla hiljaa ja silmät kiinni ja koittaa selviytyä hengissä), mutta ilmeisesti kaikki totesivat, että voitaisiin jotain kokeilla.

Ilokaasumaski. Kuva: hs.fi

Sain ilokaasumaskin ja muistelin kaukaisesti, että sitä ei voi saada yliannostusta, joten hengitin vain sitä hetken. Jo se palautti sen verran toimintakykyä, että siitä lähtien minulla on taas selkeitä muistikuvia synnytyksestä. Sain selkäydinpuudutuksen, jonka turvin sain hetken levähtää. Samalla kätilö laittoi puudutuspiikkejä alapäähän - ihan kiva, etten juuri tuntenut sitäkään.
Puudutuksen laannuttua ryhdyttiin sitten tositoimiin ja punnerrettiin lapsi maailmaan. Tuloksena täydellinen repeämä ja suloinen tyttö. Koko synnytys kesti sellaiset seitsemän-kahdeksan tuntia.

Summa summarum oma kokemukseni on, että minä itse pääsin jotenkin synnytykseeni osalliseksi ja mukaan aktiivisena toimijana koska kipujani lievennettiin. Alkuvaiheen supistuksiin en tosiaan tarvinnutkaan mitään lääketieteellistä apua, mutta en todellakaan tuntenut kipujen olevan millään lailla positiivisia. Ajatus monen tunnin päästä syntyvästä lapsesta ei mahtunut päähäni pahimpien kipujen keskellä - kuten ei mikään muukaan ajatus.

Nyt toisen kerran pappia kyydissä synnytystä odotellessa en koe tarvetta etukäteen "tilata kaikkia myrkkyjä", mutta tiedän myös ettei halvaannuttavaan kipuunkaan ole järkeä jäädä makaamaan.

Havaintoja lapsesta

Oma lapsi on tunnetusti se maailman ihanin, kaunein ja taitavin lapsi. Joskus myös rasittavin ja kovaäänisin, mutta ei mennä nyt siihen. Yleensä sitä tuppaa näkemään lapsensa positiivisessa valossa, mikä on tietysti suurimmaksi osaksi oikein hyvä juttu.

Kun on katsonut jälkikasvua noin puolitoista vuotta maailman ihanin -silmälasien läpi, vähän jännitti mitä päiväkodin ammattilaiset mahtavat olla neidistä mieltä. Vastauksia saimme viime viikolla varhaiskasvatussunnitelmakeskustelussa, eli vasu-keskustelussa.

Tapaamista oli alustettu antamalla meille lomake, jossa kyseltiin erilaisia asioita lapsesta. Syömistä, pukemista, pottailua, nukkumista sekä mistä tykkää/ei tykkää ja muita tunne-elämän juttuja. Lomaketta ei tarvinnut mitenkään erikseen palauttaa, mutta samoista asioista keskustelukin sitten käytiin.

Kuva Uudenkaupungin päivähoidon sivuilta

Selvisi, että kyllä sitä oman lapsensa tuntee. Päiväkodin aikuiset ovat lapsesta aika lailla samassa käsityksessä kuin me vanhemmat.

Neiti osaa juuri sellaisia asioita kuin tässä ikävaiheessa kuuluukin. On luonteeltaan vilkas ja liikkuvainen tättähäärä. Rakastaa musiikkia. Osaa halutessaan seurata ohjeita, mutta kiukkuaa apinan raivolla, jos asiat ei mene oman mielen mukaan. Suuremmaksi osaksi on kuitenkin iloinen ja nauravainen. Päiväkodista käsin näyttää, että lapsi on sopeutunut ryhmään ja viihtyy hyvin.

Erityisen ihana oli kuulla, että muut ryhmän lapset tykkäävät meidän mussukasta. Hän saa paljon haleja toisilta ja halailee itse toisia. Yksi vanhemman kauhukuvistahan on, että oma lapsi ei jostain syystä saisi kavereita tai tulisi kiusatuksi. Myös aikuisilta lapsi osaa mennä pyytämään syliä sitä kaivatessaan.

Mahtava homma! Emme ole ihan susia kasvattajina ja lapsosemme on tosiaan mainio.

Kehityskohteeksi kirjattiin sen harjoittelu, ettei aina voi saada sitä mitä haluaa. Pitänee opetella ensin itse...

Masentava synnytys

Tasa-arvo etenee kaikilla rintamilla.
Nyt tiedetään, että myös miehet kärsivät synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Mitenkään vähättelemättä miesten masennuskokemuksia, tulee kuitenkin maallikkona epäilleeksi, että onko tämä nyt samaa synnytyksen jälkeistä masennusta kuin äideillä. Uutisessakin tuodaan monella tavalla esille, että raskaus ja synnytys on aika erilaisia juttuja miehen ja naisen näkökulmasta - ihan biologisista syistä.

Että ihan varmastiko nimenomaan se synnytys masentaa? Vai olisiko ihan niin, että masennus johtuu uudesta elämäntilanteesta ja siihen sopeutumisesta.

Kyllähän se varmasti monessa tapauksessa on niin, että pienen vauvan hoitaminen on aika äitivetoista. Isä voi auttaa, mutta äiti johtaa orkesteria. Meillä oli muutto päällä juuri neidin syntymän aikaan , joten alkuun roolit olivat hyvinkin kivikautiset. Mies valmisteli luolaa kantamalla raskaita asioita ja minä yritin imettää sairaalassa. Mitä pienempi vauva, sitä enemmän äiti on pienessä kiinni, jolloin rooleihin helposti tulee asetelma, jossa äiti on vauva-ekspertti ja isä mukana parhaansa mukaan.

Uutta tulokasta odotellessa isää ei tunnu vaivaavan lainkaan oletettu statistin rooli.
Eräskin keskustelu käytiin suurin piirtein näin (lähtötilannetta en enää muista):

Mies: "Kun vauva on ihan pieni, mä en pysty kuitenkaan mitään tekemään..."
Minä: "Sä pystyt röyhtäyttämään, vaihtamaan vaippaa, kylvettämään, pitämään sylissä, hytkyttelemään uneen, ruokkimaan pullosta..."
Mies: "Niin kuten olin sanomassa, mä en pysty kuitenkaan mitään tekemään!"

Lienee uuden kaksilapsisen perheen arki alkaa taas äiti johtaa toimintaa -mallilla. Kunhan nyt ei vaan masentuisi siitä synnytyksestä...

Schrödingerin kissa

Kvanttimekaniikkaan (tai johonkin sen sellaiseen) liittyy ajatusleikki kissasta, joka on laatikossa, joka mahdollisesti tappaa kissan. Ajatusleikin idea menee jotenkin niin, että ennen kuin laatikko avataan ei voida tietää, onko kissa kuollut vai elossa, vaan molemmat ovat yhtä mahdollisia ja siten tavallaan yhtä aikaa olemassa - vaikka kissa ei tietenkään voi olla yhtä aikaa kuollut ja elossa.

Ensimmäiseksi tästä hölinästä tulee mieleen lähinnä kaksi asiaa:

1. Miksi tätä pidetään kovin hienona ajatuksena?
2. Lakatkaa kiusaamasta kissoja!

Koin kuitenkin jonkinlaisen Schrödingerin kissa -hetken, kun kävimme vauvan rakenneultrassa. Siellä meille selvisi monta asiaa, kuten että pikkuisemme on vallan malliyksilö ja täysin kunnossa. Samalla saimme melko varman arvion tulokkaan sukupuolesta. Siinä se iski - siihen asti olin jollain tavalla odottanut sekä tyttöä että poikaa, vaikka tiesin vatsassa polskivan vain yhden vauvan.

Ultrassa raskauden kissantappolaatikko avattiin ja enää vain toinen mahdollisuus on olemassa. (Tai no tietysti ultrassa on voitu nähdä väärin, mutta melko varmaa tietoa sieltä saatiin.)

Sinulle, jolle päätöksenteko on vaikeaa, Alphageek.fi myy Schrödingerin kissa -päätöksentekolaatikkoa...

Siinä sitten äiti on ihmeissään tuntemustensa kanssa. On iloinen, että saa juuri tämän lapsen, joka on juuri tätä sukupuolta. Hämmentyy, että kertooko asiasta iloitseminen, että on tyytyväisempi tähän sukupuoleen kuin toiseen? On tavallaan vähän surullinen, että ei nyt saa sen toisen sukupuolista lasta. Kauhistuu, että miten voi olla vähän surullinen, kun on kuitenkin tosi iloinen, että saa sen lapsen, jonka saa. Miettii, että koko sukupuolella ei kyllä oikeasti ole mitään väliä, eikä olekaan, mutta kuitenkin se tuntuu joltain, että sukupuolen tietää. On tosi iloinen siitä, että mikään oma ajattelu tai haluaminen ei voi tai voinut vaikuttaa mitenkään lapsen sukupuoleen.

Ei edes ala avaamaan sitä, mitä kaikkea voi pohtia siitä, että meille tulee poika!

Taidetta koteihin

Tässä vaiheessa on varmasti useimmille selvää, että emme varsinaisesti panosta sisustukseen. Kauniita ja ihania asioita ja ratkaisuja olisi maailma pullollaan, mutta ajanpuute, laiskuus ja halu käyttää rahaa sisustuksen sijaan johonkin muuhun, on ajanut aina ohi. 

Mies laittoi taulut (kaksi kappaletta) seinälle yli vuoden asumisen jälkeen. Naureskelimme, että olipahan projekti, kun toteutukseen meni noin 15 minuttia. Toinen mainituista "tauluista" esittää Marilynia ja toinen on kehystetty juliste, vanha absinttimainos. Kauhean rojukasan takaa voi löytää suvun perintönä tulleen tietoisen kauhean kukkataulun, mutta sen on tarkoituskin nojata seinään. Rojujen kasaantumisesta sen eteen syytän miestä. Lisäksi meillä on esillä miehen ja minun hääkuvia ja neidin photoshootin tuloksia, joissa hän on 5 kk - ne onkin ihan parasta taidetta.

Mutta ei hätää! Lapsihan korjaa tämän(kin) asian vanhemmissaan. 

Kuten tämä todistaa, moderni taide muistuttaa pitkälti lasten tekeleitä. Itse tunnistin oikein 7/11.

Menisitkö näin pitkälle? Huone on taidemuseossa ja kokonaan lasten maalaama. Lue lisää täältä:http://www.flowerhell.com/tag/the-queensland-gallery-of-modern-art/

Ja minä kun meinasin heivata lapsen värikylpytyöt mökille huussiin katseltaviksi :) 

Tehdään sshhhsss

Monet kaverit ovat jakaneet ja kommentoineet BBC: n artikkelia suomalaisesta saunasta. Pakkohan se sitten oli itsekin lukea, kun linkittäminen oli kestänyt kolmatta päivää ja kansanluonteeseen kuuluu olla kiinnostunut siitä, mitä meistä kirjoitetaan ulkomailla.

Eihän siinä mitään uutta ollut, saunat ovat suomalaisilla veressä ja saunomista ei tunnu maailman muu meno uhkaavan.

Me olemme vähintään keskivertoja saunojia. Emme pääse kovimpaan kastiin, koska meillä ei ole omaa saunaa asunnossamme. Tätä nykyä on yksi saunavuoro, aiemmin oli kaksi. Mökeillä sauna tietysti lämpenee päivittäin, joskus otetaan oikein aamu- ja iltasaunat.

Kuva:  saunapuoti.fi

Onneksi tytärkin on päässyt saunomisen makuun. Ensimmäinen vuosi oli nimittäin rankkaa tällä saralla. Ensin kokeilimme viedä hänet nukkuvana vaunuissa pukuhuoneeseen, mutta neiti ei ikinä nukkunut siellä. Seuraavaksi hän keksi, ettei kertakaikkiaan pidä saunoista, varsinkaan taloyhtiömme saunasta ja karmaiseva karjunta alkoi heti saunatiloihin saapuessa. Siitä seurasi pitkä vaihe, jossa saunoimme vuorotellen puoli tuntia per löylynhimoinen vanhempi.

Lapsen hiukan kasvettua aloimme yrittää saunakulttuurin ihanuuden esittelyä uudemman kerran. Alan klassikko, eli lapsi alalauteella kylpyvadissa, osoittautui aivan sudeksi meillä. Huutoa ja kirkumista, ei iloisia vesileikkejä. Arvatkaapas muuten huviksenne, kuinka moni ehdotti tätä, jos ja kun saunomisen haasteet tulivat puheeksi . Hyväähän he tarkoittivat, mutta ihanko totta emme itse olisi keksineet tätä kokeilla...

Sen sijaan lapsi suostui tulemaan rattaissaan suihkuhuoneeseen, josta näki saunovat vanhemmat lasioven läpi. Leluja mukaan ja aika monet laululeikit olen esittänyt lauteilta käsin. Lapsesta oli kerrassaan hauskaa, kun joku meni suihkuun.

Kun saunatilaan oli näin saatu joku positiivinen meininki, alettiin muksua ottaa mukaan varsinaiseen saunaan. Äidin vieressä pefletillä lasketaan usein sormia ja varpaita. Sitten heitetään sshhssss, eli löylyä, jonka jälkeen lapsi haluaa yleensä kaataa löylykauhasta vettä päälleen ja/tai lattialle. Kun tulee liian kuuma, pesuhuoneen puolella on leluja ja vettä vadissa lätsyttelyä varten. Nykyään tosin saunomisen paras puoli taitaa hänestä olla lauteita ylös alas kiipeily. Tulee aika hikinen porrastreeni, mutta hauskaa tuntuu olevan.

Saas nähdä onko tulevankin tulokkaan tutustuttaminen tähän tärkeään kulttuurielementtiin yhtä monipolvinen prosessi.