Olin tuudittautunut siihen, että varsinainen uhmaikä tulee vasta kaksi-kolmevuotiaana. Sitä ennen voi olla jotain esiuhmaa, mutta eihän se voi olla veretseisauttavan kamalaa, vaan nimensä mukaan sellainen esiaste oikealle uhmaamiselle.
Jep jep ja kattia kanssa! Tällä viikolla 1,5 vuoden markkeriin yltävä neiti "minulla on aina ollut temperamenttia kolmen lapsen tarpeisiin" elää hyvin täyttä konfliktivaihetta. Huutoa ja karjumista on ilma sakeana muutamien minuuttien välein. Jos yrität lohduttaa/ ottaa syliin/ rauhoittaa, tuloksena on tönimistä, kirkumista ja kiemurtelua. Poiskaan ei tilanteesta sovi äidin lähteä tai kirkumiseen löytyy (ihme kyllä) vieläkin turbompi vaihde. Välissä esiintyvä rauhoittuminen on kosmeettista, sillä samaan kiukunaiheeseen palataan vähintään viisi kertaa peräjälkeen.
Kurjaa on se, että lapsen kanssa ei oikein voi tehdä mitään kivaa. Yrittää voi, mutta mikään ei ole kivaa kovin kauaa, vaan menee huutamiseksi. Kovasti yritän huomioida vähäiset hyvät hetket ja kehua mikäli jokin asia menee edes sinnepäin hyvin. Väkinäiseksihän se menee ja pelkään, että karjuva mukelokin sen tajuaa.
Luulin, että lapsen kannattaa antaa tehdä pieniä valintoja, jotta saa elämäänsä kontrollin tunnetta ja itsearvoa. Ei tule mitään, lapsi ei missään nimessä valitse, vaan haluaa molemmat tarjotuista vaihtoehdoista ja karjuu naama punaisena kun kaksi villatakkia päällekäin ei ole kovin kätevää tai mukavaa. Auta armias vaan niissä tilanteissa, joissa en anna valita molempia vaihtoehtoja.
 |
| Alfvenin ja Hofstenin Uhmakirjaan on kirjastossa monen viikon jono. En taida olla ainoa, joka ei ihan tiedä, mitä hittoa nyt tehdään... |
Luin, että uhmaava lapsi kannattaa ottaa mahdollismman paljon mukaan yhteisiin puuhiin kotona. Sehän olisi kävetää, ja samalla tulisi tehtyäkin. Tai sitten lapsi heittelee raakaa taikinaa pitkin seiniä tai kieltäytyy luovuttamasta märkiä pyykkejä narulle ja - ylläri - raivoaa, kun äidille tämä ei käy.
Hopeisena pilvenreunuksena ruoan syömisestä meillä ei tapella. Ei tapella, koska annan lapselleni oikeuden valita nälkälakko halutessaan. Kai se menee ennen nääntymistä niin heikoksi, että ei jaksa tapella suuhun asti tarjoiltua ruokaa vastaan. Joo, ennen mitään lastensuojelua, niin kyllä lapsi jotain syö - ennen kuin alkaa karjua, kun söisi mieluummin äidin lautaselta.
Tärkeintä uhmaikäisen kanssa on kuulemma pysyä rauhallisena. Minä en pysy rauhallisena, en ainakaan loputtomiin. Minä suutun, korotan ääntäni, kutsun lasta mielessäni hyvin rumilla sanoilla, paukuttelen vessan ovea paetessani edes hetkeksi sinne. Siellä vessassa sitten lasken minuutit siihen, että pääsen taas töihin ja pois lapsen luota. Varsinaisesti en ole uhkaillut lasta hylkäämisellä - mikäli oletetaan, että lapsi ei lue lehtiä ja tiedä mitä äidin vihjailu fleecepeitoista ja puistonpenkeistä lopullisena ratkaisuna tarkoittaa.
Mutta hei, minä olenkin raskaana ja se on kuulemma omalla tavallaan aikuisten uhmaikäkausi! Voinen siis suosiolla jättää miehen kontolle kummastakin uhmaajasta selviämisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti