Tuumasta toimeen ja muita kykyjä

Äitien urakehityksestä puhuttaessa keskusteluun nousee jossain vaiheessa kotiäitinä hankitut uudet taidot ja kotiajan vaikutus luonteeseen. En todellakaan ole vielä pitkään aikaan palaamassa töihin, mutta tulin ajatelleeksi asiaa kerran jauhelihaa ruskistaessa. Että kyllä vaan välillä tuntuu, että töissä olisi todella paljon helpompaa kuin vauvan kanssa. 

Vaikka olisi kuinka kiire, niin niille projekteille on varattu 5 päivänä viikossa 7 tuntia. Ja lisäksi on lounastunti, ettei tarvitse painaa tuntitolkulla tyhjällä mahalla. Vauvan kanssa näin ei, tietenkään, ole. Niinpä äitinä oppii tarttumaan hetkeen. Mikäli aikoo saada jotain tehtyä, se tehdään ihan heti kun voidaan. Itse en ainakaan ole millään työpaikalla nähnyt sellaista tehokkuutta, vaikka kuinka puserrettaisiin olevinaan täysillä.

Hetkessä elämisen lisäksi kehittyy myös suunnitelmallisuus. Kun projektien toteuttamiseen on ennalta määräämätön, yleensä liian lyhyt, aika, ei todellakaan hukata aikaa sen arpomiseen mitähän pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Suunnitelmaa muodostetaan ja muokataan koko ajan. Tietysti kotielämässä suunnitelmassa on monesti aika lailla samat asiat, mutta joskus on jännittäviä erikoispäiviä ja reissuja. Niitä suunnitellaankin sitten monta päivää, jotta toteutus olisi mahdollisimman sujuva. 

Klassikko on myös maininta, että työkaverisi eivät yleensä ala spontaanisti parkua - ainakaan kertomatta mikä on hätänä. Palaute vauvalta on hyvässä ja pahassa välitöntä ja pidättelemätöntä. Reagointiaikaa on hyvin vähän ja on täysin palveluntarjoajan vastuulla keksiä, miten tilanne saataisiin molempia osapuoli tyydyttävälle tasolle. Se mikä toimi eilen, ei ehkä toimi tänään, mutta voikin olla juuri se oikea konsti huomenna. Kukaan ei koskaan ole kuunnellut asiakasta yhtä tarkasti ja keksinyt hetkessä niin monia mahdollisia ratkaisuja tilanteeseen, kuin tyytymättömän vauvan äiti.

Olenko siis supertyöntekijä, kun joskus palaan töihin? En tiedä. Nyt on kuitenkin sateinen sunnuntai, jota ei seuraa töihinmenomaanantai  vaan vauvamaanantai.

Kyllä minä vaan tekisin näin

Huhhuijaa. Täällä on juuri sanottu hei-heit mummille ja vaarille.

Lapsen myötä sekä omia että miehen vanhempia näkee entistä useammin. Tietysti he haluavat viettää aikaa ja tutustua lapsenlapseensa. Me toki myös toivomme, että pikkuiselle kehittyy hyvä ja lämmin suhde isovanhempiin - unohtamatta sitä, kuinka hyviä lapsenvahteja isovanhemmista voi myöhemmin saada.

Tässä vaiheessa mummojen on kuitenkin tyydyttävä sylittelyyn äidin läheisyydessä. Siitä seuraa sitä, että lapsen kanssa olemisessa hiukan törmäillään toisiimme. Mummothan ilmiselvästi johtavat lastenhoitokokemuksellaan parikuukautisen äitiä aivan 100-0. Toisaalta parikuukautisen äiti on juuri tämän parikuukautisen kanssa joka ainoa päivä ja on näin etulyöntiasemassa lapsen viestien tulkitsemisessa.

Erilaiset suositukset vauvanhoidossa myös vaihtelevat jonkin mystisen kiertokulun mukaan. Yhden mummon lasten ollessa vauvoja oli eri neuvot kuin toisen mummin pienokaisten aikaan ja kumpiakaan neuvoja ei anneta nyt.

Omalle äidille on helppo sanoa, että nyt vaan on niin, että noin tekemällä tulee huuto ja näin tekeminen toimii. Anopin kanssa on hiukan varovaisempi, ettei nyt vaan tulisi sellainen olo, että en anna olla rauhassa lapsen kanssa vaan olisin jotenkin tuppaamassa väliin.

Siinä sitten purraan kieltä ja muistutetaan itselleen, että kommentit, kuten "no ei kai sillä taas ole nälkä, mutta voithan sinä nyt kokeilla" eivät ole pahantahtoisia. Sitä paitsi tähän asti lapsella on joka ainoa kerta ollut nälkä, kun olen näin epäillyt, että siinäs sitten muut mutiskoon mitä mutisevat. Pienemme myös ilmoittaa melko painokkaasti, että vaikka tietty kantoasento ei nyt kertakaikkiaan sovi. Häntä on kaikkien helppo uskoa.

Pääasia joka tapauksessa on, että lapsella on kivaa, kun elämässä on lisää sylejä ja suhteellisen väsymättömiä leikittäjiä, loruilijoita ja laulajia.

Kesä

Netissä roikkumisen suhteen on ollut vielä tavallistakin hiljaisempaa. Nyt on nimittäin kesä!

Ja vaikka eniten ollaankin ihan kotosalla, on kesään mahtunut myös reissuja. Äidin kanta reissaamiseen on siis ainakin siinä mielessä voittanut, että reissuja on tehty. 

Autossa nukkumisen todettiin sujuvan myös monen tunnin  ajomatkalla. Jopa liiankin hyvin, sillä illalla olikin kirjaimellisesti kirkuva nälkä, kun matkan aikana ei ollut tankattu kuin kerran - sekä auto että lapsi. Toiseen suuntaan innovoitiinkin sitten ratkaisu, jossa äiti pumppaa vauhdissa maitoa (taajama-alueiden ulkopuolella) ja kun neidin silmät yhtään aukeavat, tarjoillaan pullosta välipalaa. Äidin housut saivat muutamat maitotahrat prosessissa, mutta muuten oli toimiva ratkaisu. Olisi tuntunut tyhmälle venyttää matkaa pidemmäksi useammilla pysähdyksillä, kun niitä ei muuten kukaan kaivannut.

Sitä paitsi, vaikka huoltoasemilta löytyi ihan toimivat fasiliteetit vaipanvaihtamiseen - tosi hyvä juttu, kiitos niistä - ei kesäruuhkassa imettäminen ole sitä rauhallisinta lapsen ja äidin yhteistä aikaa. Että ehkä mieluummin pumppailen koomisesti autossa kuin hieman vaivaantuneena imetän huoltiksella. 

Nyt on kahden kyläpaikan lisäksi kokeiltu myös hotellissa yöpymistä. Pikkuinen sai ihan ilmaiseksi vauvansängyn ja mielellään meille myös lämmitettiin illalla lisämaitoa, jotta pieni saatiin sinne nukahtamaan. Hiukan arvelutti kyllä muiden hotellivieraiden mietteet iltakätinöiden aikaan, kun hotellihuoneiden seinät eivät paljoa ääntä eristäneet. Onneksi yöt sujuivat rauhallisesti.

Näiden kokemusten rohkaisemina olisi tarkoitus tehdä muutama reissu lisää. Neidin vatsakin alkaa olla himppasen helpompi ja muutenkin hän on ollut yhä enemmän aurinkoinen kuin kesäsää ennemmin kuin helteiden jälkeinen ukkosmyrsky. Emme nimittäin ole päässeet vielä ollenkaan mökille - mikä on vallan poikkeuksellista minun ja miehen kesätottumuksissa.