Syömättömyydellänsäkin

Yksivuotiaan pitäisi noin suurin piirtein syödä samaa ruokaa kuin muukin perhe. Meillä on aikaa siihen kolmisen kuukautta. Juuri nyt ei näytä kovin vahvasti sille, että meidän perheemme tulee kevään lopulla istumaan pöydän ääressä syömässä yhdessä. Lähinnä siksi, että pienin ei suostu.

Tähän asti syöminen on mennyt aika hyvin. Lähes kaikkea suostuttiin maistamaan ja yleensä ainakin hauskojen äänien saattelemana annos on saatu syötyä. Vaan eipä enää. Noin kahdeksan kuukauden iässä, pitäisi alkaa syödä karkeampaa ruokaa. Tämän pitäisi olla myös sormiruoka-aikaa.

No, suurin osa karkeammista ruoista syljetään pihalle. "Mitä ihmeen kökköjä yrität syöttää minulle?!"
Sormiruokana menee leipä ja maissinaksut. Kaikkea muuta voidaan puristella kädessä, mutta eihän sitä nyt suuhun laiteta. Jos äiti tai isä ihan hirveästi houkuttelee ja syö itse noin puoli kiloa sormiruokaa esimerkkinä, voidaan ehkä laittaa pala ruokaa kielenpäälle - ja sylkeä se pois.

Ei toisaalta niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Saimme joululahjaksi Luomuruokaa lapselle -kirjan. Sen avulla on saatu tehtyä monipuolisempia mössöjä. Kirjasta nousi myös kuukauden ruokayllättäjä, omenaohratto. Ohratto on "isojen tyttöjen ruokaa", eli ei vellimäista, vaan rakeista. Sitä kuitenkin syödään innolla - mutta vain, jos minä syötän sitä omilla sormillani hänelle. Ei lusikasta, eikä omin pikku käsin. En enää edes muista, mikä epätoivo ajoi minut kokeilemaan omia käsiäni. Enkä tiedä, miksi temppu toimii vain tämän yhden ruoan kanssa. Mutta sillä ei ole väliä, sillä hän syö!

Onneksi neiti on koko ikänsä ollut joko keski- tai plussakäyrillä ja rintamaito maistuu edelleen. Eipä siis oikeasti tarvitse olla huolissaan, vaikka ruoka ei aina maistuisi.

Uhmaiän en halua syödä -episodeja odotellessa voi hakea vertaistukea tästä:

Härdelli

Jos kahdeksankuiset olivat mielestäni hetki sitten vekkuleita, niin ainakin tämä oma nyt jo yhdeksänkuinen on suuren osan ajasta ihan käsittämätön härdääjä.

Härdäys - jos joku ei tiedä - tarkoittaa taukoamatonta holtitonta touhuamista, jossa ei ainakaan ulkopuolisen tarkkailijan mielestä näy olevan päätä eikä häntää. Härdäyksen tuloksena on kaaos ja/tai itsensä satuttaminen ja huuto.

Aloittaa voi omista leluista, jotka saa levitettyä yllättävän laajalle alueelle ihan sekunneissa. Sitten voi joko siirtyä siirtelemään itseä monta kertaa isompia huonekaluja (mahtava mahdollisuus jäädä itse rakentamaansa ansaan jumiin) tai mennä toiseen suuntaan eteiseen heittelemään kenkiä tai silppuamaan lehtiä paperikorista. Kun tämä on tehty, onkin kotihommien aika - eli ei kun keittiöön paukuttamaan tiskikonetta ja uunia tai repimään kaapeista sisältöä.

Reippaan puhteen jälkeen voi iloisesti naureskellen antaa itselleen makoisat aplodit. Ja sitten mennään taas.

Neitimme otti oman suloisen aikansa ennen kuin koki tarpeelliseksi lähteä liikkeelle. Luojan kiitos, miettii tässä vaiheessa äiti. Liikkeelle lähtenyttä ei nimittäin pysäytä tai pidättele juuri mikään. Lapsen seuraava suunta tuntuisi olevan ylös, sillä kaikkea vasten yritetään pungeta (yleensä samalla lyödään pää johonkin) ja äidin ja isin tärkeä tehtävä on pitää häntä seisomassa aina, kun hän haluaa.

Kävelevää härdelliä odotellessa...

Äiskäpäiskän rakkauspakkaus

Laatusanomalehti Helsingin Sanomat kertoi tänään, että jaxuhali on suomenkielen ärsyttävin sana. Voi hyvin ollakin, kaikki sanat, joissa on x ks:n paikalla, ovat ärsyttäviä. En tosin ollut koskaan nähnyt ja hyvin harvoin kuullutkaan koko sanaa ennen tätä valaisevaa artikkelia.

(Välihuomiona: Syy siihen, että suomen ärsyttävin sana on mennyt minulta ohi, lienee se, että sana valittiin kysymällä toimittajan facebook-kavereilta. Niin sitä journalismia tosin yleensäkin tehdään, ettäs sitten tiedätte. Kannattaa hommautua jonkun toimittajan FB-kamuksi, niin pääsee vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen.)

Ärsyttävien sanojen listalla oli - tietysti - myös vauva-aiheisia sanoja ja erikseen oli muistettu mainita myös kestoärsykki lapsille lässyttäminen. Nämä mainitaan aina, kun listataan mitään, mikä ärsyttää. Samalla kuuluu suuresti ihmetellä, miten ennen niin järkevät ja kielellisesti ei-ärsyttävät naiset menevät piloille, kun tulevat raskaaksi. Tällä kertaa ärsyttämässä mukana olivat masuasukki ja rakkauspakkaus.

Sääli minun lähipiiriäni, olen käyttänyt molempia noita ärsyttäviä sanoja. Lisäksi, vaikka en äänensävyllisesti lässytä, sanon lapselle usein esimerkiksi pöksyt (enkä housut), hauva (enkä koira) ja masu (enkä vatsa). Puhun itsestäni äitinä, lienekö siinä syy, että vauvalaiseni (ups, olipas ärsyttävä sana) oppi itsekin sanomaan äiti.

Enkä edes suostu pahoittelemaan. Oikeastihan mikään yksittäinen sana ei ole kauhean sietämättömän ärsyttävä, vaan niiden sanojen yliviljely.

Mielestäni raskaana oleva nainen, joka puhuisi monta kuukautta sikiöstä olisi todella outo tapaus. Sellaiset varmasti kutsuvat rakkaitaan aina vain ja ainoastaan oikealla etunimellä. Molemmat noista ärsyttävistä sanoista nimittäin tuli sanottua ennen kuin vatsassa oleva kaveri oli lähelläkään vauva, vaan pähkinänkokoinen ja katkaravun näköinen. Mutta sellaistakin voi jo haluta hellitellä ja sikiö vaan ei ole kovin hellyttävä sana.

Sosiaalinen eläin

Kahdeksankuiset ovat vekkuleita. Sosiaaliset taidot ovat selvästi nousseet esiin.

On suloista, kun isän ja äidin nauraessa jollekin omalle vitsille tai tv-sarjalle, pikku-ihminen liittyy nauruun aivan kuin tietäisi, mikä nyt on hauskaa.

Neiti aloitti omat sosiaaliset elkeensä vilkuttamalla - ensin itselleen. Sitten huiskutettiin lampuille ja mikrolle. Sen jälkeen -  ja tästä äiti on katkera - vilkutettiin isälle. Nyt kaikki kivat asiat ja ihmiset saavat innokkaita huiskutuksia. Vilkutuksia on kuitenkin turha pyytää, ne tulevat kun ovat tullakseen.

Astetta kovemmat keinot, pusut, seurasivat pian perässä. Niitä sai ensin vain äiti! Rakkaus on melko rajua ja märkää ja kohdalle sattuessa voi ilmentyä monen pusun sarjassa. Suukkoja saa (joskus) myös pyytämällä "anna pusu".

Mistä päästäänkin siihen, että selkeästi neitimme ymmärtää jo aika monta sanaa. Kun ryömitään hitaasti kohti huonekasvia vekkuli hymy naamalla ja samalla vilkuillaan vanhempia, tiedetään kyllä mitä tarkoittaa "ei", joka kohta taas kuuluu, kun pieni käsi alkaa heiluttaa ruukkua - siitä ei vain niin piitata.

Ja kaiken huipuksi pikkuinen on avannut oman sanaisen arkkunsa! Ensin en meinannut uskoa, vaikka se selkeästi sanottiin ja ihan oikeassa yhteydessä. "Vahingot" alkoivat kuitenkin toistua niin osuvasti, että pakko se on uskoa. Neiti on sanonut ensimmäisen sanansa - äiti.

Kyllä oli äiti ylpeä!

Flixautunut

Mitä tekevät sairaan lapsen vanhemmat kotona koko joulun välipäivät ja alkuvuoden?
No tietysti katsovat telkkaria.
Kun kahtena peräkkäisenä päivänä olimme todenneet ainoan siedettävän ohjelman, joka katseluajan sattuessa päälle (eli lapsi ei parhaillaan karju jommankumman sylissä) telkkarista tuli, olevan Hauskat kotivideot, oli tehtävä jotain.

Otettiin kokeiluun Netflix. Ja voi sitä riemua! Katsottavan voi valita itse. Ohjelmat alkavat just silloin, kun haluat - ja mikä vielä tärkeämpää, ne saa pauselle, jos pitää mennä laittamaan tutti suuhun. Totta kai tällaista voisi tehdä muillakin systeemeillä, mutta ei meidän ainakaan tullut sellaista tehtyä. Ja tämän saa pleikkarilla toimimaan telkkarista toisin kuin monet muut netti-tv:t.

Perisuomalaiseen tapaan olemme myös liian kiinnostuneita siitä, mitä ohjelma meistä ajattelee. Sehän muuttaa koko ajan tyrkylle asettamaansa tarjontaa sen mukaan, mitä olemme aiemmin katsoneet. Joten aina, kun olemme katsoneet jotain, menemme katsomaan mikä esillä olevassa valikoimassa on muuttunut. Mies pohtii innoissaan millainen algoritmi juttua pyörittää.

Saa nähdä hiipuuko innostus ajan kanssa, mutta toistaiseksi olemme kuin karkkikauppaan päässeet kulttuuriviihdenistit. Ehtisiköhän vielä katsoa jotain ennen kuin lapsi herää?

Karhunpoika sairastaa

Kai sen arvaakin, että jos mammablogissa ei mitään kuulu, on vauvan kanssa tilanne päällä.
Meillä on oltu enemmän tai vähemmän sairaana parisen viikkoa.

Joulu kyläilyineen meni hyvin. Neiti pääsi paperinrepimisen makuun ja taisi jopa hieman päästä yli pahimmasta vierastuksesta.

Mutta sitten. Ensin nousi kuume. Sehän ei tosin neitiä itseään haitannut millään tavalla, ainoastaan nukkui paremmin kuin yleensä. Lämpö saatiin pidettyä aisoissa supoilla ja lääkäriin ei terveysneuvonnan mukaan tarvinnut lähteä, kun kuume laski kolmantena päivänä.

Yksi välipäivä välipäivistä meni terveenä ja sitten iski nuha. Ja voi kurjuuden kurjuus, miten surkeana voi olla nuhainen vauva. Mikään ei ole kivaa, kaikki nenänhuoltotoimenpiteet aiheuttivat hirveää protestikirkunaa ja nukkua ei voi, kun henki ei kulje. Tietenkään mitään toimivaa lääkettä à la kuumeseen suppoja ei ole, vaikka sitä olisi maksanut ihan mitä tahansa jostain tropista joka toimii. Höyryhengitys ja suolatipat toivat jotain hetkellistä helpotusta.

Uusi vuosi otettiin siis vastaan ihan kotioloissa räkäisissä tunnelmissa. Äiti ja isi ihan varovasti kilistelivät skumppalaseja ja katselivat ikkunasta raketteja.

Nuhan hieman alkoivat uuden vuoden kunniaksi vatsaoireet. Ruoka ei maistu ja sekin mikä menee alas, tuli kohtasillään takaisin ylös. Jo pelkkä syöttötuoliin laittaminen aiheutti kirkumista.

Nyt on onneksi pari melko tavallista päivää takana. Odotetaan innolla arkirytmiin paluuta, että saadaan potilaana tylsistyneelle tytöllemme taas tekemistä, kun muskarit ja perhekerhot starttaavat.