Sairaalaa

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. En ole koskaan tarkkaan tiennyt, mikä on sellainen joka tipahtaa sekä sellainen, että sitä olisi houkuttavaa nuolla jo ennen tätä tipahtamista. Joka tapauksessa liian aikaisin riemuitsemisesta lienee kyse ja siitä oli todella kyse myös luulossani, että perheemme olisi voittamassa meitä piinanneen flunssan.

Yhtenä yönä vauvan oli nimittäin todella vaikea nukkua. Emme herran käytöksestä saaneet pääteltyä muuta kuin että oli vaikea olla, erityisesti makuuasennossa. Yötä seuranneena aamuna vauva tuntui käteen kuumalle ja mittari varmisti lukemiksi 38,2.

Jo synnytyssairaalasta lähtiessä saimme ohjeen viedä kuumeisen vauvan heti lääkäriin. Näin myös teimme todeten, että onhan meillä vakuutus, jos reissulla ei mitään löydykään. Mitään muita selviä taudin elkeitä ei nimittäin ollut havaittavissa. Lääkäri tutkiskeli ja totesi, ettei tosiaan löydä mitään yhtä päivänselvää merkkiä, mutta aika moni asia on pikkuisen huonolla tolalla. Näin ollen hän lähetti meidät varuiksi sairaalaan päivystykseen.

Siellä sitten laboratoriokoe selvitti, että kyseessä on Rs-virus. Ei sinällään yllättävää, koska se jyllää nyt voimalla. Se luultavasti oli muidenkin tauteilun taustalla. Ikävästi se on myös niitä harvoja viruksia, joita vastaan äidinmaito ei ilmeisesti anna vastustuskykyä.

Ja näin "mennään nyt varuiksi katsomaan" -reissu muuttui "yleensä nämä vaativat noin pienillä noin viikon sairaalahoidon" -tilanteeksi. 

Nyt sitten äiti istuu infektio-osastolla vauvan kanssa ja isä pyörittää elämää taaperon kanssa. Koska osastolle ei ymmärrettävästi haluta pieniä lapsia keräämään ja välittämään täällä jyllääviä tauteja, on perheen jakautuminen aika täydellistä. 

Kun kyseessä on virus ei auta kuin odotella. Helpotusta tuovat mm. inhalaatiohoidot, jotka näyttävät sille kuin lasta kaasutettaisiin hengiltä, ja liman imeminen pois, jota lapsi protestoi kuin häntä otettaisiin hengiltä. Hoito on toki hyvää ja taudin edetessä on tullut hyvin selväksi, että emme olisi kotona pärjänneet.

Näillä nyt on mentävä.

Paluu imetykseen

Uuden vauvan myötä meillä on toki avattu uudelleen myös tissikausi. 

Etukäteen arvelin tietyllä toista kertaa pappia kyydissä olevan varmuudella, että kyllä se imetys onnistuu. 

Onnistuihan se ekallakin kerralla, vaikka matkassa oli aika paljon mutkia. Itsepäisyydellä (tai sinnikkyydellä, miten vaan) ja kärsivälisyydellä päästiin kuitenkin tilanteeseen, jossa 1) rinnasta tuli mitään 2) neiti suostui imemään ja 3) lopulta ei tarvinnut olla edes rintakumia apuna. Imetys jatkui noin 13 kk ikäiseksi, missä vaiheessa pikkuhiljainen meijerin sulkeminen kävi molempien osalta aika helposti ja kivuttomasti.

Etukäteen olimme tällä kertaa toivoneet, että pääsemme kokemaan lähes maagisuuteen asti hehkutetun ensi-imetyksen pian syntymän jälkeen. Neitihän oli siinä vaiheessa kiikutettu saamaan kiireellistä hoitoa. Tällä kertaa kaikki meni kuitenkin hyvin ja herrasemme pääsi äidin rinnoille lepäilemään. Ja sieltähän se sitten pienen odottelun jälkeen tuli, ensi-imetys. Olin aivan myyty, pikkuisen imuote oli heti varma ja vahva! Kaverilla oli ikää ehkä puoli tuntia ja jo valmiiksi osasi jotain, mikä siskon kanssa vei viikkoja opetella.

Alku aina hankalaa ja lopussa kiitos seisoo, ei täysin tunnu pätevän imetykseen (vaikka siis juuri niin ensimmäinen kierros meni). Kun alku sujui helposti, ei tunnu olevan hankalaa ollenkaan. Maitoa alkoi nousta melko nopeasti ja missään vaiheessa ei pienen tarvinnut raivota nälissään tyhjää tissiä.

Kenties sitä on itsekin rennompi ja varmempi onnistumisesta. Herrasen tapa irrotella ote vähän väliä ja toisinaan leikitellä rinnalla suussa ennen kunnon otteen ottamista ei ole aiheuttanut paineita. Pumpullekin heruu aivan mielettömiä määriä. Mies ehdotteli jo maidon myymistäkin, mutta en usko, että kaupallinen meijeritoiminta on minun juttuni. Katsotaan sitten, jos oma pakastin alkaa täyttyä liiaksi varamaidoista.

Ja nyt taitaakin nuori mies kaivata lisää maitoa...

Yllätys!

Heti, kun pääsee sanomasta.

Lapset ovat aina yllättäviä, joten ei kai olisi pitänyt yllättyä siitä, että myös kuopus yllätti meidät.

Poikamme halusi maailmaan raskausviikolla 38+5. Äiti luuli (taas) että ainakin viikko viihdyttäisiin vielä mahassa.

Täällä siis kuunnellaan tuhinaa, haistellaan vauvantuoksua ja ihmetellään uutta elämää. 

Aikasyöpöt

Blogin välikuoleman syyksi on jo ehditty epäillä sairastelukierrettä, joutumista johonkin hoitoon loppuraskauden ajaksi ja vauvan syntymää. Todellisia syitä ovat saamattomuus, ehtimättömyys ja lapsen uhmakausi. Elossa ollaan kuitenkin, enkä ole edes synnyttänyt toista kertaa vielä.

Mitäs tässä sitten on puuhailtu? Vauvavalmisteluja tietysti.

Sitä luulisi, että kakkosen kanssa valmistelu olisi helpompaa. Tavallaan se onkin, mutta hommaa on silti yllättävän paljon. Lisäksi pitää huomioida esikoinen, mitä ei tietenkään viimeksi tarvinnut.
Listalla on ollut (ainakin)

- Lastenhuoneen (jossa tosin neiti asustaa vielä vauvan tuttuakin itsekseen) järjestyksen muuttaminen
- Tilan raivaaminen meidän makkariin
- Vauvan koppasängyn pystyttäminen
- Pienten vaatteiden hakeminen säilöstä ja inventoiminen (lisäksi sen pohtiminen, että kuinka paljon pinkkiä pojalla kehtaa käyttää)
- Tilan raivaus kaapista äsken mainituille vaatteille
- Tuplarattaiden kasaaminen ja käytön harjoittelu - tietysti jotkut toiminnot pelittävät erilailla kuin Bugiksissa, joten saa yrittää opettaa kädet hakemaan eri painiketta halutessa vaikka kallistaa istuinta.
- Sitterin, turvakaukalon, lämpöpussin jne. etsiminen esille
- Sairaalakassin pakkaaminen itselle
- Kotiinlähtövermeiden pakkaaminen vauvalle
- Hoitokassin pakkaaminen esikoiselle pariksi päiväksi
- Vaihtoehtoisten hoitajien selvittelyä ja ohjeistusta toimintaan kaikkina mahdollisina aikoina, joina sairaalaanlähtö voi koittaa (on nimittäin ihan eri kuviot jos lähtö tulee lauantaina yöllä versus tiistaina päivällä)

Yhteistä kaikille hommille on se, että niihin menee luultua enemmän aikaa. Samalla tietysti pitää hoitaa perusarki ja mieluiten niin, että vaikka pyykkivuori ei pääse kasvamaan hillittömäksi.
Lisäksi neuvolassa saa rampata kiihtyvään tahtiin ja totta kai yritän tavata ystäviä "vielä kun voi".

Sellaiseen aika sitten vaan katoaa - vaikka tässä äitiysloman alussahan piti ehtiä vaikka mitä!

Juhlapyhät Vol. 2

Oli tosiaan joulu ja uusi vuosi.

Muistan kuinka viime vuonna kauheasti tunnelmoitsi sitä, että se oli neidin ensimmäinen joulu. Tyyppi oli 8 kk ja ei tietenkään tajunnut koko touhusta mitään, lähinnä oli rasittunut kaikesta kyläilystä.

Oikeasti lapsen ensimmäinen joulu oli nyt. Kyläily mummoloissa oli kivaa ja lapsonen nautti saamastaan ekstrahuomiosta. Joulupukista tuli heti supersankari - edelleen meille kerrotaan usein, että "pukki tuli, toi paketin". Pakettien saaminen oli jo niin kivaa, että niiden avaamista piti erikseen ehdottaa. Jouluruuista laatikot ja "kiukku" upposivat helposti ja maailmassa ei ehkä ole mitään niin hyvää kuin piparit.

Jopa jouluhössötystä periaatteellisesti inhoava mies joutui hieman innostumaan, kun lapsi oli niin tohkeissaan.

Uusi vuosi sujui sekin paremmin kuin viime kerralla. Lähinnä tosin siksi, että neidillä oli viimeksi ihan kauhea flunssa. Ei yksivuotiaskaan kuitenkaan valvo yhtään nukkumaanmenoaikaa pidempään. Tai jos olisi valvonut, ei se olisi ainakaan juhlavuotta tilanteeseen tuonut. Raketteja onneksi näkee alkuillastakin.

Näin sitten päästiin vuoteen 2014, joka tullaan tuntemaan toisena vauvavuonna. Voi olla hyvä muistaa, että jo toisena jouluna kaikki on toisin...

Valmisteluja

Hups, ihan kohta on joulu!
Tajusin tämän konkreettisimmin, kun mies oli unohtanut lapsen unipussin mummolaan ja pohdimme, että kai tässä viikko selvitään ilman sitä. Siis vain viikko! Sitten jo lähdetään joulukylään ja saadaan rakas (ja ennen kaikkea ei-ikinä-peiton-alla-pysyvän-lapsen-lämpimänä-pitävä) pussi takaisin.

Joulun jälkeen onkin sitten ihan kohta uusi vuosi. Siis se vuosi, kun pikku kakkosemme syntyy. Kuinka se nyt jo on kohta se vuosi? Alkaa olla pakko miettiä ihan konkreettisesti, mitä meille tuleva uusi ihminen tarkoittaakaan. Tavaroita pitää siirrellä ja vauvan tavaroita ruveta ostelemaan ja hakea säilytyksestä.

Itse tyyppi on tietysti vielä suuri arvoitus. Loputtomiinhan sitä kuulee ja näkee, että sisarukset voivat olla ihan erilaisia.

Kaksplussan sivuilta bongasin yhden tällaisen lapsen temperamentin "check-listan", jota voi käyttää sen pohtimiseen millainen lapsi oikein onkaan:

• Aktiivinen/rauhallinen: Miten paljon lapsi on päivän mittaan liikkeessä? Miten hän nukahtaa ja herää? Jaksaako hän olla paikallaan?
• Säännöllinen/epäsäännöllinen: Miten säännöllisesti lapsi nukkuu ja syö?
• Lähestyvä/vetäytyvä: Suhtautuuko uusiin ihmisiin ja asioihin innostuneesti vai varautuneesti?
• Sopeutuva/tottumista vaativa: Miten lapsi suhtautuu muutoksiin, miten nopeasti hyväksyy uudet asiat?
• Herkkä ärsykkeille/ei välitä: Miten lapsi reagoi lämpötiloihin, ääniin, hajuihin, makuihin, tuntemuksiin?
• Vahvasti/miedosti reagoiva: Miten vahvasti lapsi ilmaisee mielihyvää tai mielipahaa?
• Myönteinen/mielensä pahoittava: Onko lapsi enimmäkseen hyväntuulinen vai ärtynyt?
• Keskittyvä/häirittävä: Kuinka helppo lapsen huomio on vangita?
• Sinnikäs/luovuttava: Miten pitkään lapsi paneutuu tekemiseen?

Neiti on näistä aktiivinen/säännöllinen/pienellä varauksella lähestyvä/melko sopeutuva/joillekin äänille herkkä, muuten ei kovasti välitä/vahvasti reagoiva/myönteinen/keskittyvä ja sinnikäs.

Entäs jos velipojastaan tulee sitten rauhallinen/epäsäännöllinen/vetäytyvä/tottumista vaativa/herkkä kaikille ärsykkeille/miedosti reagoiva/mielensä pahoittava/häirittävä ja luovuttava?
Tulee mieleen rassukka tyyppi, joka kiltisti kärsii kaiken aikaa, kun on ärsykettä, pelottavaa tilannetta ja kaikki oma tekeminenkin häiriintyy jatkuvasti. Sitten äiti ei edes tajua, että koko ajan on hätä, kun on tottunut siskon tyyliin ilmaista sumutorven volyymilla kaikki tarpeensa.

No onneksi vastasyntyneet ovat kuitenkin melko samanlaisia palleroita kaikki. Ehditään sitten tutustua tarkemmin myöhemmin.

Ja ensin olisi se joulukin.

Joulutodistus

Joskus on mukavaa olla väärässä.
Syyskuun alussa, kun lapsi aloitti päiväkodissa en olisi ikinä uskonut, kuinka hyvin siellä tulee menemään.

Haasteita riitti ja niitä keksittiin itse. Neiti oli ennen tarhalapsuuden alkua sosiaalinen lähinnä silloin, jos äiti oli lähellä. Harjoittelun ensimmäisen viikon äiti leikki mukana, että pieni osallistui mihinkään. Toisella viikolla rampattiin sitten sylissä koko ajan tai tyydyttiin vain seurailemaan menoa sieltä. Lapsi osasi muutaman sanan, mutta ei suostunut sanomaan mitään yhtään vieraammille. Esikoisena hän ei ollut kovin tottunut jakamaan leluja tai huomiota ja odottamaan vuoroaan. Aika varmoja olimme, että kyllä meidän lapsi nälkäänsä syö, mutta ei ihan varmasti nuku päiväunia. Päiväkoti ei ole kovin lähellä, eikä yhtään sellaisella suunnalla, mihin muuten olisimme kumpikaan miehen kanssa aamukiireissä menossa. Ja niin edelleen.

Täälläkin olen jotkut kerrat maininnut, että hyvinhän siellä päiväkodissa on mennyt. Nykyään neiti hihkuu innoissaan kavereiden ja hoitajien nimiä jo ovelta. Hän tietää itse mihin vaatteet laitetaan ja rynnii käsipesulle. Ei paljon kiinnosta äidin lähdöt, kun on kiire leikkimään. Illalla ehtii sitten esittää uudet opitut laulut äidille ja isille. Hoitajat kutsuvat hellitellen tyttöä "meidän totuuksia laukovaksi papukaijaksi", liekö toivovat ettei neiti olisi avannut heille sanallista arkkuaan... Toisilta on selkeästi opittu uusia leikkejä. Yleisin kuuluminen hakiessa on, että päivä on mennyt tosi hyvin.

Kotiin on kulkeutunut vaikka millaista askarreltua ihanuutta. Päivittäin tosiaan laulavat ja soittavat. Ulkoilevatkin säällä kuin säällä. Vissiin kerran viikossa on jumppaa. He ovat tehneet retkiä mm. konsertteihin ja tarhalla on käynyt teatteriesitys. Saisi olla aika viitseliäs järjestääkseen itse lapselle kaikkea tätä. Ja samaan hintaan lapsi vielä ruokitaan! Saavat minun puolestani nostaa veroprosenttia, jos ja kun meno jatkuu tällaisena.

Nyt tätä riemua on tarjolla enää torstaihin asti, sitten koittaa joululoma. Samalla meidän pitäisi päättää, millaisella rytmillä päiväkodissa jatketaan ensi vuonna. Minä en palaa enää joulun jälkeen töihin, joten hieman hoitoaikoja lyhennetään entisestään, nyt on ollut neljänä päivänä viikossa sellaiset 7-8 tuntia.

Nyt olen oikeastaan tosi iloinen, että se lähipäiväkoti ei ole valmistunut tähän(kään) vuodenvaihteeseen mennessä, vaikka jossain vaiheessa niin luultiin. Neidillä on sitten uuden tulokkaan synnyttyäkin yksi paikka, jossa arki ei mullistu.

Kaunis kiitos päiväkodin tädit!

Teräslapset

Jos ette ole vielä nähneet alla olevaa videota liikkuvaisista lapsista, niin katsokaa se.
En ole ihan varma onko Pirates of The Carribean -musiikki ihan paras valinta, mutta muksujen meno on ihailtavaa.




Video antaa yhden vastauksen siihenkin ihmettelyyni, että mikä ihme saa miehen etsimään lähes joka sunnuntai asuntoilmoituksista hylättyjä kyläkouluja. Olisi tilaa laittaa lapsille jumppahuone.

Neiti on aikamoisen liikunnallinen ja videon yksivuotiaan temput näyttivätkin aika tutuille. Vaikka en (onneksi) ole vielä sydän syrjällään katsellut mitään lyhtypylvääseen kipuamista, voi tavallaan jo allekirjoittaa sen, että harvoin lasta oikeasti sattuu.

Meillä on tehty useammatkin voltit eri korkuisilta alustoilta maahan, viimeksi liukumäen reunan yli. Tipahdettu sohvan käsinojan yli kiipeilytouhussa, kieritty sängynreunan yli, juostu seinää päin ja kaaduttu täydestä vauhdista niin, että pää osui lattialla olleeseen puiseen hakka-leluun... ainakin. Joka kerta ei ole tullut edes itku. Jos itku on tullut, se on kestänyt alle minuutin. Sitä voi verrata harmitusitkuun, jota neiti voi pitää yllä tuntikausia (jos vaikka joku koko ajan kieltää tekemästä jotain hauskaa, kuten tuolikiipeilyä).

En varmasti osaa olla kaikista rennoin äiti tässä(kään) asiassa. Yllätyksekseni olen kuitenkin huomannut, että mies on meillä kauan ennen minua sanomassa, että "ei saa, voi sattua". Ehkä pitää näyttää sillekin tuo video - silläkin uhalla, että se etsii lisää kyläkouluja hornantuutista.

Vaatteet ja muiden aatteet

Tytöt ja pojat ovat erilaisia - vai ovatko?

Ainakin tyttöjen ja poikien vaatteet ovat erilaisia. Ja jo ihan vauvaiästä alkaen, vaikka aika samanlaisia pötkylöitä vauvat ovat sukupuoleen katsomatta.

Asiaan on nyt tullut kiinnittäneeksi hieman enemmän huomiota, kun seuraava maailmaanpyrkijä näyttikin ultranruudussa pojalta. En ole erityisemmin hamstrannut neidille "tyttömäisiä" vaatteita. Lahjaksi on kuitenkin saatu isot kasat vaaleanpunaista. Ihan itsekin olen ihastunut mekkoihin ja tunikoihin, jotka eivät ole järin unisex minkään värisenä.

Meillä on laatikkotolkulla tallella vauvanvaatteita, mutta onko edessä siis silti poikien vaatteiden shoppailua? Kysehän on tietysti vain minusta (ja muista aikuisista) - ei vauvaa kiinnosta onko hänellä mekko ja pitsisukkahousut, vaikka onkin poika.

Kyse on varmasti myös nohevista vaatevalmistajista. Saadaan myytyä enemmän, kun tehdään erikseen tytöille ja pojille. Neidinkin kaapista löytyy paljon kirkkaan punaista, sinistä, harmaata, ruskeaa, valkoista jne. neutraalia väriä olevia vaatteita, joissa on jokin tyttömäinen juju: rusetti, pitsiä, röyhelöä, glitteriä jne.

Ainoat lastenvaatteissa tarvittavat kankaat? (Kuva on Ompelun ihanuus -verkkokaupasta, joka ei liity tähän aiheeseen mitenkään)

Onko tässä nyt sitten muuta ongelmaa kuin rahanmeno? No kuulemma on: vaatteiden väritys vaikuttaa siihen, miten lapseen suhtaudutaan!

En ole missään vaiheessa yrittänyt salata neidiltä itseltään tai keneltäkään muultakaan, että lapseni on tyttö. Sekään ei ole ongelma, että hän on (myös ulkopuolisten mielestä) varsin söpö tyttö. Se on ongelma, jos söpöys tai hempeän väriset nätit vaatteet saavat jonkun luulemaan, että hän ei olisi vilkas rämäpää, tai tuomitsee ne ominaisuudet söpölle sopimattomiksi. Samoin varmasti pojan on ihan yhtä tärkeää saada tuntea olevansa ihana ihan vain siksi, että on, eikä vain reippauden, rohkeuden tai muun suorittamisen perusteella.

Uh-uh huh-huh

Uh-uh - uhma!

Olin tuudittautunut siihen, että varsinainen uhmaikä tulee vasta kaksi-kolmevuotiaana. Sitä ennen voi olla jotain esiuhmaa, mutta eihän se voi olla veretseisauttavan kamalaa, vaan nimensä mukaan sellainen esiaste oikealle uhmaamiselle.

Jep jep ja kattia kanssa! Tällä viikolla 1,5 vuoden markkeriin yltävä neiti "minulla on aina ollut temperamenttia kolmen lapsen tarpeisiin" elää hyvin täyttä konfliktivaihetta. Huutoa ja karjumista on ilma sakeana muutamien minuuttien välein. Jos yrität lohduttaa/ ottaa syliin/ rauhoittaa, tuloksena on tönimistä, kirkumista ja kiemurtelua. Poiskaan ei tilanteesta sovi äidin lähteä tai kirkumiseen löytyy (ihme kyllä) vieläkin turbompi vaihde. Välissä esiintyvä rauhoittuminen on kosmeettista, sillä samaan kiukunaiheeseen palataan vähintään viisi kertaa peräjälkeen.

Kurjaa on se, että lapsen kanssa ei oikein voi tehdä mitään kivaa. Yrittää voi, mutta mikään ei ole kivaa kovin kauaa, vaan menee huutamiseksi. Kovasti yritän huomioida vähäiset hyvät hetket ja kehua mikäli jokin asia menee edes sinnepäin hyvin. Väkinäiseksihän se menee ja pelkään, että karjuva mukelokin sen tajuaa.

Luulin, että lapsen kannattaa antaa tehdä pieniä valintoja, jotta saa elämäänsä kontrollin tunnetta ja itsearvoa. Ei tule mitään, lapsi ei missään nimessä valitse, vaan haluaa molemmat tarjotuista vaihtoehdoista ja karjuu naama punaisena kun kaksi villatakkia päällekäin ei ole kovin kätevää tai mukavaa. Auta armias vaan niissä tilanteissa, joissa en anna valita molempia vaihtoehtoja.

Alfvenin ja Hofstenin Uhmakirjaan on kirjastossa monen viikon jono. En taida olla ainoa, joka ei ihan tiedä, mitä hittoa nyt tehdään...

Luin, että uhmaava lapsi kannattaa ottaa mahdollismman paljon mukaan yhteisiin puuhiin kotona. Sehän olisi kävetää, ja samalla tulisi tehtyäkin. Tai sitten lapsi heittelee raakaa taikinaa pitkin seiniä tai kieltäytyy luovuttamasta märkiä pyykkejä narulle ja - ylläri - raivoaa, kun äidille tämä ei käy.

Hopeisena pilvenreunuksena ruoan syömisestä meillä ei tapella. Ei tapella, koska annan lapselleni oikeuden valita nälkälakko halutessaan. Kai se menee ennen nääntymistä niin heikoksi, että ei jaksa tapella suuhun asti tarjoiltua ruokaa vastaan. Joo, ennen mitään lastensuojelua, niin kyllä lapsi jotain syö - ennen kuin alkaa karjua, kun söisi mieluummin äidin lautaselta.

Tärkeintä uhmaikäisen kanssa on kuulemma pysyä rauhallisena. Minä en pysy rauhallisena, en ainakaan loputtomiin. Minä suutun, korotan ääntäni, kutsun lasta mielessäni hyvin rumilla sanoilla, paukuttelen vessan ovea paetessani edes hetkeksi sinne. Siellä vessassa sitten lasken minuutit siihen, että pääsen taas töihin ja pois lapsen luota. Varsinaisesti en ole uhkaillut lasta hylkäämisellä - mikäli oletetaan, että lapsi ei lue lehtiä ja tiedä mitä äidin vihjailu fleecepeitoista ja puistonpenkeistä lopullisena ratkaisuna tarkoittaa.

Mutta hei, minä olenkin raskaana ja se on kuulemma omalla tavallaan aikuisten uhmaikäkausi! Voinen siis suosiolla jättää miehen kontolle kummastakin uhmaajasta selviämisen.

Havaintoja lapsesta

Oma lapsi on tunnetusti se maailman ihanin, kaunein ja taitavin lapsi. Joskus myös rasittavin ja kovaäänisin, mutta ei mennä nyt siihen. Yleensä sitä tuppaa näkemään lapsensa positiivisessa valossa, mikä on tietysti suurimmaksi osaksi oikein hyvä juttu.

Kun on katsonut jälkikasvua noin puolitoista vuotta maailman ihanin -silmälasien läpi, vähän jännitti mitä päiväkodin ammattilaiset mahtavat olla neidistä mieltä. Vastauksia saimme viime viikolla varhaiskasvatussunnitelmakeskustelussa, eli vasu-keskustelussa.

Tapaamista oli alustettu antamalla meille lomake, jossa kyseltiin erilaisia asioita lapsesta. Syömistä, pukemista, pottailua, nukkumista sekä mistä tykkää/ei tykkää ja muita tunne-elämän juttuja. Lomaketta ei tarvinnut mitenkään erikseen palauttaa, mutta samoista asioista keskustelukin sitten käytiin.

Kuva Uudenkaupungin päivähoidon sivuilta

Selvisi, että kyllä sitä oman lapsensa tuntee. Päiväkodin aikuiset ovat lapsesta aika lailla samassa käsityksessä kuin me vanhemmat.

Neiti osaa juuri sellaisia asioita kuin tässä ikävaiheessa kuuluukin. On luonteeltaan vilkas ja liikkuvainen tättähäärä. Rakastaa musiikkia. Osaa halutessaan seurata ohjeita, mutta kiukkuaa apinan raivolla, jos asiat ei mene oman mielen mukaan. Suuremmaksi osaksi on kuitenkin iloinen ja nauravainen. Päiväkodista käsin näyttää, että lapsi on sopeutunut ryhmään ja viihtyy hyvin.

Erityisen ihana oli kuulla, että muut ryhmän lapset tykkäävät meidän mussukasta. Hän saa paljon haleja toisilta ja halailee itse toisia. Yksi vanhemman kauhukuvistahan on, että oma lapsi ei jostain syystä saisi kavereita tai tulisi kiusatuksi. Myös aikuisilta lapsi osaa mennä pyytämään syliä sitä kaivatessaan.

Mahtava homma! Emme ole ihan susia kasvattajina ja lapsosemme on tosiaan mainio.

Kehityskohteeksi kirjattiin sen harjoittelu, ettei aina voi saada sitä mitä haluaa. Pitänee opetella ensin itse...

Schrödingerin kissa

Kvanttimekaniikkaan (tai johonkin sen sellaiseen) liittyy ajatusleikki kissasta, joka on laatikossa, joka mahdollisesti tappaa kissan. Ajatusleikin idea menee jotenkin niin, että ennen kuin laatikko avataan ei voida tietää, onko kissa kuollut vai elossa, vaan molemmat ovat yhtä mahdollisia ja siten tavallaan yhtä aikaa olemassa - vaikka kissa ei tietenkään voi olla yhtä aikaa kuollut ja elossa.

Ensimmäiseksi tästä hölinästä tulee mieleen lähinnä kaksi asiaa:

1. Miksi tätä pidetään kovin hienona ajatuksena?
2. Lakatkaa kiusaamasta kissoja!

Koin kuitenkin jonkinlaisen Schrödingerin kissa -hetken, kun kävimme vauvan rakenneultrassa. Siellä meille selvisi monta asiaa, kuten että pikkuisemme on vallan malliyksilö ja täysin kunnossa. Samalla saimme melko varman arvion tulokkaan sukupuolesta. Siinä se iski - siihen asti olin jollain tavalla odottanut sekä tyttöä että poikaa, vaikka tiesin vatsassa polskivan vain yhden vauvan.

Ultrassa raskauden kissantappolaatikko avattiin ja enää vain toinen mahdollisuus on olemassa. (Tai no tietysti ultrassa on voitu nähdä väärin, mutta melko varmaa tietoa sieltä saatiin.)

Sinulle, jolle päätöksenteko on vaikeaa, Alphageek.fi myy Schrödingerin kissa -päätöksentekolaatikkoa...

Siinä sitten äiti on ihmeissään tuntemustensa kanssa. On iloinen, että saa juuri tämän lapsen, joka on juuri tätä sukupuolta. Hämmentyy, että kertooko asiasta iloitseminen, että on tyytyväisempi tähän sukupuoleen kuin toiseen? On tavallaan vähän surullinen, että ei nyt saa sen toisen sukupuolista lasta. Kauhistuu, että miten voi olla vähän surullinen, kun on kuitenkin tosi iloinen, että saa sen lapsen, jonka saa. Miettii, että koko sukupuolella ei kyllä oikeasti ole mitään väliä, eikä olekaan, mutta kuitenkin se tuntuu joltain, että sukupuolen tietää. On tosi iloinen siitä, että mikään oma ajattelu tai haluaminen ei voi tai voinut vaikuttaa mitenkään lapsen sukupuoleen.

Ei edes ala avaamaan sitä, mitä kaikkea voi pohtia siitä, että meille tulee poika!

Tehdään sshhhsss

Monet kaverit ovat jakaneet ja kommentoineet BBC: n artikkelia suomalaisesta saunasta. Pakkohan se sitten oli itsekin lukea, kun linkittäminen oli kestänyt kolmatta päivää ja kansanluonteeseen kuuluu olla kiinnostunut siitä, mitä meistä kirjoitetaan ulkomailla.

Eihän siinä mitään uutta ollut, saunat ovat suomalaisilla veressä ja saunomista ei tunnu maailman muu meno uhkaavan.

Me olemme vähintään keskivertoja saunojia. Emme pääse kovimpaan kastiin, koska meillä ei ole omaa saunaa asunnossamme. Tätä nykyä on yksi saunavuoro, aiemmin oli kaksi. Mökeillä sauna tietysti lämpenee päivittäin, joskus otetaan oikein aamu- ja iltasaunat.

Kuva:  saunapuoti.fi

Onneksi tytärkin on päässyt saunomisen makuun. Ensimmäinen vuosi oli nimittäin rankkaa tällä saralla. Ensin kokeilimme viedä hänet nukkuvana vaunuissa pukuhuoneeseen, mutta neiti ei ikinä nukkunut siellä. Seuraavaksi hän keksi, ettei kertakaikkiaan pidä saunoista, varsinkaan taloyhtiömme saunasta ja karmaiseva karjunta alkoi heti saunatiloihin saapuessa. Siitä seurasi pitkä vaihe, jossa saunoimme vuorotellen puoli tuntia per löylynhimoinen vanhempi.

Lapsen hiukan kasvettua aloimme yrittää saunakulttuurin ihanuuden esittelyä uudemman kerran. Alan klassikko, eli lapsi alalauteella kylpyvadissa, osoittautui aivan sudeksi meillä. Huutoa ja kirkumista, ei iloisia vesileikkejä. Arvatkaapas muuten huviksenne, kuinka moni ehdotti tätä, jos ja kun saunomisen haasteet tulivat puheeksi . Hyväähän he tarkoittivat, mutta ihanko totta emme itse olisi keksineet tätä kokeilla...

Sen sijaan lapsi suostui tulemaan rattaissaan suihkuhuoneeseen, josta näki saunovat vanhemmat lasioven läpi. Leluja mukaan ja aika monet laululeikit olen esittänyt lauteilta käsin. Lapsesta oli kerrassaan hauskaa, kun joku meni suihkuun.

Kun saunatilaan oli näin saatu joku positiivinen meininki, alettiin muksua ottaa mukaan varsinaiseen saunaan. Äidin vieressä pefletillä lasketaan usein sormia ja varpaita. Sitten heitetään sshhssss, eli löylyä, jonka jälkeen lapsi haluaa yleensä kaataa löylykauhasta vettä päälleen ja/tai lattialle. Kun tulee liian kuuma, pesuhuoneen puolella on leluja ja vettä vadissa lätsyttelyä varten. Nykyään tosin saunomisen paras puoli taitaa hänestä olla lauteita ylös alas kiipeily. Tulee aika hikinen porrastreeni, mutta hauskaa tuntuu olevan.

Saas nähdä onko tulevankin tulokkaan tutustuttaminen tähän tärkeään kulttuurielementtiin yhtä monipolvinen prosessi.

Eri tason leikit

Toisten lapset on parempia leikkimään piilosta kuin toisten. YLE kertoo, kuinka kaksivuotiasta etsimään hälyytettiin poliisit.

Meillä neiti menee aina saman oven taakse piiloon. Eikä ole niin just, vaikka joku jalka tai käsi hiukan pilkottaisi sieltä. Tärkein osa leikkiä taitaa olla se, että äiti tai isä suureen ääneen taivastelee, että mihin lapsi onkaan voinut kadota. Kun aikansa taivastelee, kikattava lapsen pää kurkistaa oven takaa.
Ja sitten uudestaan!

Nytpä kuitenkin tiedän, ettei ole ainoastaan huono juttu, että lapsellani ei olisi ikinä kärsivällisyyttä pysyä kovin kauaa piilossa.

Kuva: suurpedot.fi

Vanhan kansan ennustuksia

Hölynpölyvaroitus!

Raskaana olevilta kysytään todella usein muhiiko mahassa tyttö vai poika. Itsekin sitä paljon miettii - varsinkin nyt kun ei vielä tiedä! Uteliaisuus on inhimillistä, joten ei ole ihme, että ajalta ennen ultraäänilaitetta periytyy monia tapoja "selvittää" lapsen sukupuoli. 

Koska kakkosen rakenneultraan (jossa sukupuoli monesti selviää halukkaille) on vielä noin viikko, on nyt hyvä aika katsoa mitä wanhat wiisaudet sanovat. 

Konstit on monet:

• Vatsan sijainti: korkealla olevassa mahassa asuisi tyttö ja matalalla olevassa poika. Sanoisin, että vatsa on ennemmin korkealla kuin matalalla, eli piste tytölle.
• Sydämen syke: yli 140 tyttö ja alle 140 poika. Eilen neuvolassa mentiin väliä 145-150, eli toinen piste tytölle.
• Äidin pahoinvointi: jos on paljon odotat tyttöä, jos ei juurikaan poikaa. No ei juuri mitään, eli ensimmäinen piste pojalle. 
• Ihon kukkiminen: tyttö vie äidin kauneuden, sanovat, eli jos tuppaa finniä vatsassa olisi tyttö. No on niitä näppyjä tullut muutamia, ei paljon mutta enemmän kuin normaalisti, eli tytölle kolmas piste.
• Maya-kalenteri: jos äidin ikä synnytyshetkellä ja vuosi ovat molemmat parillisia tai parittomia tulee tyttö, jos toinen on parillinen ja toinen pariton tulee poika. Tulen olemaan 31 ja vuosi on 2014, eli toinen piste pojalle.
• Kiinalainen syntymäkalenteri: taulukko, jossa vertaillaan äidin kuukalenterin mukaista ikää ja vauvan hedelmöityskuukautta. Tyttö on tämän mukaan tulossa, neljäs piste.
• Sormustesti: riiputa vihkisormustasi omassa hiuksessasi vatsan päällä, jos sormus pyörii tulee poika, jos taas heiluu edes-takaisin tulee tyttö. Tästä on myös versioita, joissa mikä vaan sormus narussa käy. Sen lisäksi että tämän tekeminen tuntui melko urpolle, sormus sekä pyöri että heilui edes-takaisin. Ei pisteitä.

Ta-daa, pistein 4-2 tulossa olisi tyttövauva!

Jos näitä vertailee neidin odottamiseen, vatsan sijainti, syke ja kiinalainen syntymäkalenteri pitivät kutinsa. En voinut pahoin, saanut näppyjä ja ikäni oli pariton parillisena vuonna neitiä odottaessa ja tyttö se on.

Odotellaan ja toivotaan, että ultrasta saa hieman pitävämpää tietoa.

1,7 lasta

Jokinaika sitten Hesarissa ollut kolumni toisen lapsen osasta pysähdytti. Siitä on sen jälkeen puhuttu eri piireissä ja viimeksi tänään facebookissa eräs tuore toisen lapsen äiti viittasi juuri näin käyneen.

Kyllähän se kieltämättä mietityttää, että miten kakkosen käy. Eihän meillä nytkään ole tolkuttomasti ylimääräistä aikaa, ainakaan neiti ykkösen ollessa hereillä. Vaikka teksti on huumorilla höystetty, niin niinhän se nyt vaan karusti todellisuudessa menee, että "vähemmän hengenvaarassa oleva saa odottaa".

Osittain menee varmaan sen piikkiin, että ei meillä voi vielä olla mitään omia kokemuksia kahden lapsen vanhemmuudesta, mutta kaikissa kuvitelmissa vaikkapa ensi kesästä on ensimmäisenä näkökulmana, mikä olisi neidille toimiva/kiva ratkaisu. Muistaakseni neiti kuitenkin vauvana asetti vielä suurempia haasteita kuin nyt taaperona - jotenkin se vei kaiken ajan, muistaisi vain mihin...

Kavereille olemme nauraneet, että koko kuviohan perustuu tällä kertaa siihen, että tästä lapsesta tulee helppo. Viimeksi eilen vähän katselimme taas asuntopalapeliämme ja totesin, että puuhamatto ei voi tulla enää siihen, missä se viime kierroksella asui. Mies totesi, että sehän mahtuu hyvin lastenhuoneeseen. No joo, niin mahtuukin, mutta siinä mies olettaa, että vauva viihtyisi huoneessa yksinään aktivointileluineen, kun muut puuhaavat keittiö/olohuone-kompleksissa.

Tähän ei saa unohtaa kuopusta. Kuva wikipediasta, jossa on toki artikkeli myös ostoskärryistä.

Toki olen vielä myös vaiheessa, jossa uskottelen itselleni, että todellakin täytän molempien vauvakirjat antaumuksella (mistä tuli mieleeni, että pari juttua pitäisi lisätä neidin kirjoihin yksivuotisjuhlista, joista on kohta 5 kuukautta). En näe mitään syytä, miksi en löytäisi meille sopivaa sisarusryhmää muskariin.

Kai toinen saa jotain etujakin. Sillä on viihdykettä sisaruksesta, leluja on pilvin pimein. Vanhemmilla on pieni haisu siitä, mitä tässä nyt ollaan tekemässä ja ehkä kokemuksen myötä jopa pidempi pinna. Tärkeimpänä varmaan se, että hänen näkökulmastaan perheessä  on aina ollut kaksi lasta, joten hän on ainoa, jolta tilanne ei vaadi erityistä sopeutumista.

Suomessa keskimääräinen lapsiluku on 1,7 lasta. Ehkä sen voi ajatella tarkoittavan samalla sitäkin, että ei oikein pysty olemaan 100 % täysipainoinen äiti kahdelle kokonaiselle.

Kylläpä se kasvaa

Voi apua miten se kasvaa!
Ja ei, kyseessä ei ole päivittely siitä miten nopeasti äidin pikkuvauvasta on tullut äidin iso taitava taapero.
Vaan äidin masu - se on jo vaikka kuinka iso!

Katselin tässä taannoin kuvia edelliseltä raskausajalta. Silloin en ollut vielä tässä vaiheessa kertonut töissä ja sopivilla vaatevalinnoilla kumpu ei liiemmin pullottanut. Kyllähän sen katsomalla raskausvatsaksi tunnisti, mutta jos ei asiaa erikseen pohtinut, ei sitä välttämättä noteerannut.

Selailen kuvia joulukuulta 2011. Masu on nyt aika samoissa mitoissa kuin silloin ja ehkä hieman isompikin jo. Silloin synnytykseen oli palttiarallaa 4 kuukautta, nyt 5 kk ja rapiat.

Kyllähän sitä usein sanotaan, että toisen lapsen kohdalla kumpu pompsahtaa nopeammin esiin. Pelkään vain, että tarkoittaako tämä sitä, että se on loppuraskaudesta vielä hervottomampi kuin viimeksi. Tai, luoja paratkoon, että turvotustakin tulee samalla mitalla enemmän!? Viime kerta oli jo tarpeeksi kauhea.

Vaikka leikin, että jo kerran synnyttäneenä asia ei minua liiemmin mietityttäisi, en taida huijata alitajuntaani. Näin nimittäin unta, että syntyvälle lapselle annettiin painoarvioksi 14 kiloa! Vertailun vuoksi: neiti 1v 4kk painaa hieman alle 11 kiloa. Unessa minulle tosin kerrottiin, että vauvan paino alenisi, jos alentaisin verenpainettani... Tämä oli kiinnostavaa siinä  mielessä, että verenpaineeni on luontaisesti alhainen, mikä aiheuttaa, varsinkin raskaana ollessa, huimausta, että oikeasti sille linjalle tuskin pyritään.

En todellakaan pistä tänne nyt kuvaa mahastani, saatte tyytyä tähän ihanaan masukakkuun Herkkupäivä-blogista.

Äitiysvaatteisiin siirtymistä yritän pitkittää vielä hetken. Toki aika monet tavallisista vaatteistani ovat jo karsiutuneet käytöstä. Iltapäivällä, kun tulen töistä kotiin on usein pakko vaihtaa pehmeät kotihousut, kun kumpu päivän aikana turpoaa aamuisesta olotilastaan.

Vatsan asukkia laajat tilat tuskin häiritsevät. Olen jo ollut tuntevinani muutamia hentoisia moikkauksia, mutta ihan vannomaan asti en mene.

Tarina tutista

"En mitenkään halua arvostella, mutta milloin te päätitte ottaa sen käyttöön?", kysyy kaveri.
 Kysyjää on pohdituttanut lapsen tutinkäyttö, eikä hän ole ainoa.

Melkein kaikki ovat kuulleet yhtä tai useampaa reittiä, että tutin imeskely ei ole kovinkaan hyvä juttu. Silti monet vauvat ovat tuttisuita. Ja siitäkös esimerkiksi kysymyksen esittänyt raskaana ollut ystävä hiukan huolestui.

Meilläkin oli tuttisuu - ja nimenomaan oli, nyt olemme jo toista viikkoa olleet täysin irti imuttimesta. Tässä tarina meidän tutteilusta:

Alussa oli sairaalan lastenosasto, jossa neiti joutui viettämään pari päivää. Vaikka ravinto kulki letkussa ja myöhemmin pullossa oli vastasyntyneellä synnynnäinen imemisen tarve. Kun pääsin ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen häntä katsomaan, sängyssä nukkui tuttisuinen nyytti. Emme siis missään vaiheessa valinneet tuttia, vaan se tuli annettuna.

Oliko tutin syönti sitten hyvä vai paha juttu? En tiedä, miten olisimme selvinneet ilman!
Kun yöllä alkoi vierestä kuulua pientä kitinää, tutti vain suuhun ja kaikki jatkoivat uniaan. Bussimatka tai kyläilemään tullut ihminen alkaa hermostuttaa ja mieletön huutokonsertti on alkamassa, tutti suuhun ja kaikki pääsivät vähemmällä. Tällaisia tilanteita oli jatkuvasti. Kun hampaita alkoi tulla neiti purki oloaan lähinnä tuttiin, purulelut eivät oikein koskaan kelvanneet.

Kuva: lastentaikamaa.fi

Tietysti tiesimme, että tutista pitää päästä eroonkin. Ensimmäisellä hammaslääkärikäynnillä annettiin haamuraja noin puolentoista vuoden kohdalle. Olimme jo kuitenkin ennen yksivuotispäivää pikkuhiljaa vähentäneet tutin käyttöä päivällä. Sitten se loppui melkein itsestään. Huomasin vain jossain vaiheessa kantaneeni "katastrofin varalta" tuttia mukanani yli kuukauden ilman tarvetta.

Päiväunille mentäessä olin tutin vielä automaattisesti antanut, kunnes eräänä päivänä neiti otti sen suustaan ja viskasi pois kärrystään. Katsoin tämän tarkoittavan sitä, että hän oli valmis päiväuniin ilman tuttia. Eikä sen puutetta myöhemminkään protestoitu.
Yöt olivatkin toinen juttu. Illalla neiti etsi ensimmäiseksi sängystä tuttinsa ja pari kertaa yössä heräsi sitä hakemaan - ja jos ei löytänyt hälytti apujoukkoja etsimään. Olimme varmoja, että tutista luopumisesta seuraa monia huonosti nukuttuja öitä.

Alku kävi taas vähän vahingossa. Mies oli unohtanut viedä tutin sänkyyn ja sitten vain sitkeästi päätti että nyt nukahdetaan sitten ilman. Ja kun se ei ollutkaan ihan mahdotonta, niin jatkoimme suoraan siitä. Yössä saattaa tulla pari herätystä, mutta on myös kertoja jolloin huoneesta kuuluu äkinää, joka sitten ihan itsestään vaimenee.

Siinä se sitten olikin! Pian lapsi ei edes muista moista koskaan imutelleensa. Meidän tapauksessa kävi siis niin onnellisesti, että tutista oli paljon apua ja siitä irrottautuminen kävi luultua helpommin.
Ei varmaan yllätä ketään, että olemme aika varmoja, että seuraava tulokaskin päätyy syömään tuttia.

Kotoa maailmaan osa 1

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Nimittäin hoitovapaa. Töihin pitäisi mennä ensi viikolla.
Mielessä on vain yksi ajatus: mitähän siitäkin tulee?

Ensimmäinen askel kohti uraäitiyttä on vauhdissa. Lapsesta koulitaan tarhatyttöä hyvää vauhtia. Itse syöminen lusikalla alkaa olla hanskassa ja pottailussakin on edistytty. Itse päiväkodilla olemme käyneet jo parin viikon ajan "harjoittelemassa".

Harjoittelulla tarkoitetaan hengailua päiväkodin tiloissa oman vanhemman kanssa. Me olemme leikkineet sisällä ja ulkona. Samalla lapsi tapaa päiväkodin hoitajia ja toisia hoidossa olevia lapsia. Hyöty tästä lienee se, että lapsi ei jää täysin vieraaseen paikkaan, kun hoitoon jää ilman vanhempaa. Toki myös hoitajilla on mahdollisuus tarkkailla lasta - minkä nyt muiden lasten hoitamiselta ehtivät.

Muuten näin pienen lapsen valmistelu muutokseen on melkoisen haastavaa. Näin pieni ei ymmärrä puhetta aiheesta, tai osaa itse kertoa omia tuntemuksiaan. Hän ei myöskään ymmärrä miksi tällaista tapahtuu - mikä on aikuisten muutosvastarinnan voittamisessa aika tärkeä elementti. Hänellä ei myöskään ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen. Odotan siis melko huudontäytteisiä ja vaikeita viikkoja.

Toistaiseksi, siis vanhemman kanssa, lapsi viihtyy tarhassa kuitenkin ihan hyvin. On kivoja leluja, seuraa ja iso piha. Hankalaa on selvästi odottaa, sitä joutuu pakostakin joka välissä tekemään, kun on ryhmän toiminnasta kysymys. Toinen ongelma on ymmärtää, että kädestään laskema lelu on vapaata riistaa. Neiti loukkaantui eräälle toiselle tytölle tällaisessa tilanteessa niin verisesti, että vähän epäilen leppyykö enää ikinä.

Selväksi on myös tullut, että meidän neitimme on kirkkaasti ryhmänsä äänekkäin tenava. Hyvällä ja huonolla tuulella hän ilmaisee itseään kyllä niin kuuluvasti, että ei varmasti jää huomaamattomaksi. Tämän otan positiivisena, vaikka neidin omahoitaja taitaa olla hieman kauhuissaan siitä, mitä vielä tuleman pitää.

Oma siirtyminen kohti työelämää alkoi mukavissa merkeissä: kävin kampaajalla. Mitä sitä ihminen muutakaan identiteettiongelmien vaivatessa?

Eloa on

Hiljaiseloa on jatkunut melkein kuukauden päivät.

Syynä siihen on muun muassa ihan tavallinen lapsiperhe-elämä ja edelleen jatkuva kesä. Isompi syy on se, että kuukaudessa on tullut hiukan sulateltavaa.

Pian niitä on nimittäin kaksi. Lapsia.

Tyylillemme uskollisina emme tietenkään suunnitelleet tätä toistakaan tulokasta. Hän vain tahtoo maailmaan juuri tässä välissä. Tarkemmin sanottuna helmikuussa. Ehtii sulatella vielä hiukan lisää.

Ovatkohan ne saman näköisiä? Näistä kuvista on vielä aika vaikea sanoa...

Neiti ekassa ultrakuvassa

Nykyinen vatsa-asukki ekassa ultrassa