Merkilliset

Joko pesänrakennusviettiä tai ihan vaan käytännön pakon sanelemaa, mutta olen viettänyt viime päivät raivaten läpi asuntoa, kaappeja ja hyllyjä. Osa projekteista on odottanut otollista aikaa ties kuinka kauan ja tietysti saapuvalle pikkuihmiselle tavaroineen on saatava tilaa.

Kirppispöytä on onneksi varattuna, sillä on löytynyt ainakin kuution verran tavaraa, josta luopuminen on ajankohtaista. Olen tästä aika ylpeä, sillä minulla on taipumus kiintyä tavaroihin tai säilyttää ihan kaikki mahdollinen "tarpeen varalta". Lisäksi on vielä paljon tavaroita, jotka voisi olla hauska olla olemassa. Ja niin onkin, silloin kuin muistaa kerran viidessä vuodessa, että sellainenkin on.

Yksi tällainen löytö (joka siis on matkalla kirpparille kyllä) oli horoskooppikirja. Tietty on kiva katsoa, miten minun merkistäni sanottava vastaa itseäni: toki olen vilkas ja viehättävä sekä rakastettu ja tehokas työtoveri!

Miestä en sitten oikein tunnista kuvailusta. No joo, kyllähän välillä näyttää sille, että laiskuus ja päättämättömyys tosiaan vaivaavat... Lisäksi kirjan mukaan parisuhteemme on käytännössä mahdoton.

Entäs sitten lapsi? Neiti on härkä ja lapsi-häristä väitetään, että he ovat harkitsevaisia, tyyniä ja omissa oloissaan viihtyviä. Kuulemma heitä on syytä oikein kannustaa touhuamaan, koska möllöttävät muuten mieluummin paikallaan. Nyt mennään kyllä metsään, että heilahtaa.

Toisaalta totta on kyllä, että "Härkälapsukainen heittäytyy hankalaksi heti, kun hänen tottumuksiaan tai mielipiteitään yritetään muuttaa." Härkyyteen liitetty innokas äidin ja isin apulaisuus on myös tuttua. Rutiineistakin härkälapsi pitää ja se on kyllä meillä huomattu.

Uusi tulokas on luultavammin vesimies, mikäli lasketusta ajasta ei mennä paljon yli. Vesimiehen luvataan olevan syntymästä lähti perheensä omalaatuisin jäsen. Justiinsa... Onneksi tätä tyyppiä ei pitäisi pikkuasioiden vaivata. Tosin hänen sisäisestä maailmastaan on kuulemma vanhemman vaikea ottaa selkoa ja omissa ajatuksissaan viihtyvä lapsi on kuulemma kovin huonomuistinen, mitä tulee käytännön asioihin.

Saas nähdä pitääkö paikkansa.

Kirjaton arvio

Minulla on ongelma. Se ei ole suuri ongelma. Se on sellainen ongelma, jota englanniksi kutsutaan termillä first world problem. En tiedä pitäisikö minun lukea kirja. Tarkkaan ottaen Anu Silfverbergin Äitikortti.

Aihehan olisi itselle ajankohtainen. Kirja on saanut hyviä arvosteluja. Ihan järkevät tutut ovat kehuneet sitä Facebookissa. Olen täysin samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että otsikossa mainittu äitikortin heiluttelu on typerää. Siis yleisten mielipiteiden perustelu ainoastaan omalla henkilökohtaisella elämällä ja olettamus, että äitinä on ylin auktoriteetti kaikissa aiheissa.

Silti pelkään, että itse asiassa kirjasta tulisi vain paha mieli. Vaikka ilmeisesti ainakin osa kirjan viestistä on, että äitiyden ei pitäisi olla "kireää kuin viulunkieli".
Ai, että miksi tulisi paha mieli?

Näissä kirja-arvosteluista, sekä muutamissa aiemmissa Silfverbergin lehtijutuista, saa myös sellaisen kuvan, että kirjoittaja ainakin vaivihkaa etsisi ja löytäisi syyllisiä "kireyteen". Heitä ovat muun muassa äitiyttä liiaksi analysoivat äidit, baby björn -rintareppuja vastustavat äidit sekä äidit, jotka tekevät itse vauvanruokaa.

Tässä kohtaa on myönnettävä, että tietyllä tavalla kolahtaa omaan nilkkaan. Minä analysoin juuri nytkin. Minä ihan tietoisesti hankin kantoliinoja ja Manducan. Minä myös teen suuren osan lapsen ruoista itse (eikä siihen tosiaan mene koko yötä).

Minä en kuitenkaan myönnä aiheuttavani ongelmia kenenkään muun äitiyteen. Osaan pitää suuni kiinni ja olla analysoimatta äitiyttä sellaisten kanssa, jotka eivät sitä tahdo. Meidän vauvatutuissa on baby björn -repussa kannettuja vauvoja, jotka vaikuttavat ihan onnellisille. Ostan myös purkkiruokaa omalle lapselleni, eikä hänen terveytensä ole siitä romahtanut.

Toisella tavalla kuin itse toimivien äitien syyttely kuulostaa ikävän samalle kuin vauva- ja kaks plus -lehtien keskustelupalstoilla jylläävä hulluus, jossa toisia äitejä mollataan ja vihataan ilman kunnollista syytä. Se on kiusaamista. Nettipalstoilta löytyvät ne huutelijat, jotka väittävät jokaisen baby björnin tuotteita käyttävän äidin tappavan lapsensa sekä ne, jotka eivät ymmärrä lapsen myrkyttämistä purkkiruoalla. Nytkö toista mieltä oleva huutelee nettihuutelijoille välineenään kirja?

En todellakaan halua lukea sellaista, tai tukea sellaisen kirjoittamista rahallisesti. Toisaalta voi olla, että kirjassa ei alkuunkaan ole kyse tällaisesta. Enhän minä voi sitä tietää lukematta!

Ja pähkäily jatkuu...

Lirularuloru

Mummolan vintiltä löytyi vanhoja lorukirjoja. Niitä on lukenut minun mummoni äidilleni ja sitten minun äitini minulle. Ja nyt minä sitten loruttelen niitä omalle pikkuiselle.

Osan loruista huomasi osaavansa ulko ainakin paikoitellen, vaikka ei ole vuosikausiin niitä lukenut tai kuullut. Välillä tosin muisti oli tehnty tepposet ja mielessä oli vaihtoehtoinen, kivasti rimmaava, kulku lorulle.

Jokin niissä loruissa on. Ilmeisesti noin kolmivuotiaiden pitäisi olla parasta yleisöä niille, mutta kyllä vaan tämä viisikuukautinen selkeästi hoksaa, että nyt ei puhuta ihan tavallisesti. Välillä hän nauraa ääneen ja eivät muut juttuni ihan niin hauskoja ole.

Itselleni rakkaimpia ovat Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun lorut. Sitäpaitsi nimikkoloru Tiitiäisestä kuvailee aikas hyvin tuon pikkuihmiseni.

Itsetuntoboostia tavisäideille

Lukutaitoisen ihmisen ei pidä koskaan lähteä siivoamaan ullakkoa.

Pitkät viikonloput ovat ihania!
Loppiaisviikonlopun aikana saimme esimerkiksi todisteita syntymättömän lapsen huumorintajusta, kun mussukka möyri hulluna ja potki säikkyä äitiään vatsaan kesken Aliens 2-leffan.

Ehdittiin käydä kyläilemässä ja kuulla tässä vaiheessa jo kai vertaistuesta käyviä juttuja tuttavaperheen synnytyksen kulusta. Mieskin sai selvyyttä omaan rooliinsa synnytyksessä: varmistaa, että tuskasta huutava ja kiroava nainen saa lääkkeitä ja muistaa mihin aikaan synnytystä on seurattu ja mitä toimenpiteitä silloin on tehty - jos sairaalassa on ruuhkaa, ei hoitohenkilökunta ole näiden asioiden tasalla ja synnyttäjällä itsellään voi olla muuta mielessä.

Lisäksi ehdin pitkästä aikaa lukea ihan kokonaisen kirjan kannesta kanteen. Luin Claire Castillonin novellikokoelman Äidin pikku pyöveli.  Kaikki kirjan novellit käsittelevät tavalla tai toisella äitien ja tyttärien suhdetta. Tyyli on mustan humoristinen ja aiheet välillä suorastaan kauhistuttavia. Teksti on kuitenkin samalla sen verran kevyttä, että mitään suurta tuskaa sen äärellä en ainakaan minä kokenut, vaikka mitään onnellisia tarinoita Castillon ei kerrokaan. Se on myös kirjan raikas puoli, äitiydestä kun usein kirjoitetaan hyvin auvoisaan sävyyn jättäen pois kaikenlaiset epämiellyttävät tunteet ja ajatukset, jotka kuitenkin kuuluvat asiaan.

Suosittelen Äidin pikku pyöveliä kaikille, jotka epäilevät onko heistä äidiksi, tai ainakaan hyväksi äidiksi. Castillonin äidit saavat nimittäin ajattelemaan, että ihan varmasti olen heitä parempi olemalla ihan tavallinen oma itseni. Kun ei hylkää vauvaa sairaalaan tai heitä autosta moottoritielle on jo pitkällä edellä!

Naisia kirjoissa ja kirjoja naisista

Lukutaitoisen ihmisen ei pidä koskaan lähteä siivoamaan ullakkoa.


Minäkin kävin kirjamessuilla. Hymähdellen katselin lasten peuha-aluetta  miettien, että jonkun vuoden päästä kuuluisin sen asiakkaisiin. Oma ohjelmani koostui kuitenkin vielä kirjailijoiden haastattelujen kuuntelemisesta ja messutarjousten etsimisestä.

Vähän kuin vahingossa messupäiväni teemaksi muodostui naiseus – hiukan eri kulmista katsottuna. Ensimmäisenä olin kuuntelemassa psykologi Arto Pietikäistä, joka puhui joustavasta mielestä parisuhteessa. Kirjoittamassaan kirjassa hän käy läpi tapoja, joilla muuttaa parisuhdettaan paremmaksi käyttäytymällä toisin, paremmin. Loogista ja järkevää sinällään, että varmasti voi vaikuttaa vain omaan käyttäytymiseensä ja kuten Arto haastattelussaan toi ilmi, pelkkä positiivinen ajattelu ilman käytännön toimia ei vie kovin pitkälle.

Kuten suuri osa suomalaisista, minäkin olen hämmentävän kiinnostunut siitä, mitä ulkomaalaiset ajattelevat ”meistä”. Niinpä olin tietysti paikalla, kun Roman Schatz ja Phil Schwarzmann keskustelivat suomalaisista naisista. On se vaan aina kivaa kuulla, olevansa kaunis, älykäs ja itsenäinen. Mielenkiintoisempi herrojen huomioista oli se, että suomalainen perhe-elämä näyttäytyy heille paljon kotimaitaan (Saksa ja Yhdysvallat) naisvetoisemmalle. Äidit ovat pitkälti perheiden keskus ja pyörittävät touhua.

Kännykkäkameraräpsy Romanin ja Philin setistä.

 Kertovan kirjallisuuden saralla Kaari Utrio puhui romaaniensa sankarittarista, joiden keskeisenä elementtinä on juuri tuo ulkomaan elävien ihannoiman itsevarmuuden ja toimijuuden osoittaminen tai löytäminen vaikeidenkin tilanteiden keskellä. Tähän tosin päästiin vasta sen jälkeen, kun ”kiilusilmäfeministiksi” itsensä julistanut Kaari oli aplodien saattelemana pitänyt palopuheen vanhemmuuden kustannusten jakamisesta tasan äitien ja isien työnantajien kesken. Amen sille! Tosiaan meidänkin vauvelilla on äiti ja isä, jotka molemmat tässä lisääntyvät ihan yhtä paljon.

Viimeiseksi kävin vielä nappaamassa neuvoja kauhean tulevaisuuden kuvan välttämiseksi: miten ei olla aikanaan väsynyt keski-ikäinen nainen, jolla on periaatteessa kaikki hyvin, mutta silti elämä tuntuu lähinnä raahautumiselle ja suorittamiselle. Ulla-Maija Paavilainen puhui myös myyttisistä suomalaisista naisista, jotka jaksavat ja pystyvät melkein mihin vaan, samalla syyllistyen kaikesta mitä eivät vielä ole samaan aikaan ehtineet. Ratkaisuksi muodostuu yksinkertaisesti: hanki elämä. Tässäkin palattiin hyvin syvälle konkretiaan. Esimerkiksi sen sijaan, että kauniisti puhuu ”oman ajan ottamisesta”, sitä voi laskea. Tunti päivässä, ilta viikossa ja viikko vuodessa oli Paavilaisen nyrkkisääntö. Täytynee yrittää pitää mielessä – voi nimittäin olla melkoinen muutos edessä meidän perheessä, jossa kaksi aikuista ihmistä ovat tottuneet ottamaan sitä omaa aikaa joka ilta...