Sairaalaa

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. En ole koskaan tarkkaan tiennyt, mikä on sellainen joka tipahtaa sekä sellainen, että sitä olisi houkuttavaa nuolla jo ennen tätä tipahtamista. Joka tapauksessa liian aikaisin riemuitsemisesta lienee kyse ja siitä oli todella kyse myös luulossani, että perheemme olisi voittamassa meitä piinanneen flunssan.

Yhtenä yönä vauvan oli nimittäin todella vaikea nukkua. Emme herran käytöksestä saaneet pääteltyä muuta kuin että oli vaikea olla, erityisesti makuuasennossa. Yötä seuranneena aamuna vauva tuntui käteen kuumalle ja mittari varmisti lukemiksi 38,2.

Jo synnytyssairaalasta lähtiessä saimme ohjeen viedä kuumeisen vauvan heti lääkäriin. Näin myös teimme todeten, että onhan meillä vakuutus, jos reissulla ei mitään löydykään. Mitään muita selviä taudin elkeitä ei nimittäin ollut havaittavissa. Lääkäri tutkiskeli ja totesi, ettei tosiaan löydä mitään yhtä päivänselvää merkkiä, mutta aika moni asia on pikkuisen huonolla tolalla. Näin ollen hän lähetti meidät varuiksi sairaalaan päivystykseen.

Siellä sitten laboratoriokoe selvitti, että kyseessä on Rs-virus. Ei sinällään yllättävää, koska se jyllää nyt voimalla. Se luultavasti oli muidenkin tauteilun taustalla. Ikävästi se on myös niitä harvoja viruksia, joita vastaan äidinmaito ei ilmeisesti anna vastustuskykyä.

Ja näin "mennään nyt varuiksi katsomaan" -reissu muuttui "yleensä nämä vaativat noin pienillä noin viikon sairaalahoidon" -tilanteeksi. 

Nyt sitten äiti istuu infektio-osastolla vauvan kanssa ja isä pyörittää elämää taaperon kanssa. Koska osastolle ei ymmärrettävästi haluta pieniä lapsia keräämään ja välittämään täällä jyllääviä tauteja, on perheen jakautuminen aika täydellistä. 

Kun kyseessä on virus ei auta kuin odotella. Helpotusta tuovat mm. inhalaatiohoidot, jotka näyttävät sille kuin lasta kaasutettaisiin hengiltä, ja liman imeminen pois, jota lapsi protestoi kuin häntä otettaisiin hengiltä. Hoito on toki hyvää ja taudin edetessä on tullut hyvin selväksi, että emme olisi kotona pärjänneet.

Näillä nyt on mentävä.

Opettavaista aikaa

Kun neiti syntyi, opimme että lapsen syntymää ja muuttoa ei kannata ajoittaa samalle viikolle. Pikkumiehen kohdalla olen valmis kohta toteamaan, että lapsen syntymä kesken pahinta flunssakautta ei ole hyvä idea sekään.

Täällä on siis oltu sairaana. Ensin neiti sai flunssan. Luulimme jo, että se meni nopeasti ohi, mutta päivän muhimisen jälkeen mentiin taas heikompaan suuntaan. Lääkärikäynti alkoi tuntua aiheelliselle ja sieltä saatiin sitten tuomiseksi korvatulehdusdiagnoosi sekä antibiootteja ja kipulääkkeitä.

 Sitten kaatui mies: kuumetta, yskää ja nuhaa. Seuraavaksi alkoi oma nenä valua. Surkeus saavutti huippunsa, kun vauvan nenä alkoi osoittaa tukkoisuuden merkkejä. Lämpöä ei pienellä onneksi ole ollut, mutta nenän tukkoisuuden takia nukkuminen ja varsinkin nukahtaminen on vaikeaa. Minulle ei juurikaan nouse kuume, mutta flunssa ja kahden sairaan lapsen kanssa valvominen veivät kyllä voimat niin, että yhtenä aamuna melkein pyörryin keittiöön kesken aamupalan laiton.

Vellon vielä itsesäälissä sen verran, että totean jälleen kerran miesten olevan täysin hyödyttömiä tällaisissa tilanteissa. En ehtinyt ihan rautalangasta vääntää, että kuules ne ajat kun sinun sairastumisesi oikeutti makaamaan sohvalla koko päivän (kokonaisen yön nukuttuasi) ovat ohi. Kehtasi kuitenkin huokailla.

Ehkä tästä kuitenkin selvitään. Antibiootti on selvästi alkanut tehota ja lapsi on mahdoton ennemmin siksi, että ei ole päässyt yli viikkoon muskariin, päiväkotiin, ulos tai ylipäätään mihinkään, eikä siksi että korvaan sattuu. Räkä paksuuntuu kaikilla - tämä on mielestäni aina se toivon hetki, että ehkä flunssa joskus loppuu.

Ehkä jo ensi viikolla kirjoittelen niitä kivampiakin juttuja, jotka ovat mielessä.

Tapakasvatusta lapsille

Jokin vanhemmuudessa kiteytyy, kun katselee oman lapsukaisen esiintymistä päiväkodin joulujuhlassa. Tai no, en ole ihan varma tajusiko lapsi esiintyvänsä, kunhan lauloi ja leikki tonttumyssy päässä. Suloinen hän oli joka tapauksessa ja äitinä oli pakahtua pöljään ylpeyteen.

Kun päivittelin tätä elämystä työkaverille, hän totesi, että onpa kiva että lapsilla kuitenkin saa olla vielä tuollaisia joulujuttuja. Niin moni asia nykyään kielletään erilaiseen korrektiuteen vedoten. Totta, siellä olivat tonttuleikeissä mukana niin ne eriväriset lapset kuin päiväkodin huivipäinen harjoittelija. Tietysti voidaan olettaa, että ainakaan kukaan paikalla ollut aikuinen ei usko tonttuihin ja kaikki pystyivät olemaan mukana samalta satuviivalta.

Väline perinteiden siirtämiseen lapselle. Kuva: taika-aitta.fi

Se, mihin meidän supisuomalaisen lapsosenkaan pitäisi uskoa, ei kyllä ole mitenkään selvää.

Viime viikon itsenäisyyspäivän jälkipyykki korostaa tätä hienosti. Yhdet hakkasivat ihmisiä ja eläimiä protestina. Toiset lahtaavat nuorison edustajaa verkossa, kun tämä kehtasi todeta julkisesti, ettei oikein tiedä mitä veteraanit merkitsevät hänelle. Mitä tällaisesta lapselle kertoisi?

Että meillä on itsenäisyys, mutta yhteiskunnassa on silti paljon epäkohtia ja eriarvoisuutta? Itsenäisyys on tosi hieno ja juhlan arvoinen juttu, mutta se ei yksin riitä? Se nyt on helppo, että ketään ei lyödä.
Että Sota  on lähtökohtaisesti on kauhea asia, mutta tietyssä kontektissa sitä kuuluisi ihannoida?

Maan historiaan kuuluvat tietyt asiat ja ne varmaan koulussa aikanaan käydään läpi. Mutta entäs jos lapsi haluaa kuulla minulta jonkun mielipiteen asiasta? Vaihtoehtohistoriat eivät ole eksaktia tiedettä, mutta aika varmana voidaan pitää, että osana Neuvostoliittoa ei olisi mennyt kovin kivasti?
Lapsen näkökulmasta isoisoisä oli pieni lapsi sota-aikaan ja hänkin kuoli ennen lapsen syntymää. Oikeasti on hyvä, jos sota tuntuu sinusta kaukaiselle. Opettele kuitenkin kysyjille mallinmukainen ritirimpsu suuresta uhrauksesta aivan kuin miettisit sitä päivittäin.

Ei tämä nyt jotenkin kuulosta hyvälle...

Onneksi ollaan vielä tonttuleikkivaiheessa ja vaikeimmat kysymykset vanhemmille koskevat sitä, saako ottaa vielä yhden piparin.

Liian todenmukainen mainos

Uutisia, uutisia: tytöt saattavat leikkiä pyssyllä ja poika voi hoitaa nukkea!

En tiedä missä on vika, mutta jossain, kun vuonna 2013 nousee minkäänlainen haloo siitä, että lelufirma on tehnyt katalogin, jossa tytöt ja pojat leikkivät leluilla. Edes tapauksessa, jossa leikeissä käytetyt lelut on stereotyyppisesti mielletty toisen sukupuolen leluiksi.

No, jos joku ei tiennyt, niin lapset leikkivät ihan sillä millä huvittaa. Tietysti jos aikuiset ovat ostaneet kämpän täyteen vain ja ainoastaan nukkeja tai pyssyjä, niiden rooli siinä asunnossa asuvan lapsen leikeissä saattaa korostua. Muuten mielilelut vaihtelevat hetkestä ja ikäkaudesta toiseen.

Tätä mieltä on - tavallaan - myös jutussa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Sen sijaan hän tuntuu vastustavan ajatusta siitä, että lelumainos voisi toistaa tällaista todellisuutta. On kuulemma ihan trendipelleilyä, että tässä kuvastossa nyt on nukeilla leikkivä poika. Eikä vanhempien nyt ainakaan kannata ostaa pojalle nukkekotia, koska poika voisi leikkiä sillä väärin...

En ymmärrä alkuunkaan Sinkkosen ajatuksenjuoksua tässä. Miksi mainonnan pitäisi olla todellisuudesta erillinen saareke, jossa lapset eivät leiki muilla kuin sukupuolistereotypian mukaan jaetuilla leluilla? Eikö vika ole ennemmin mainoksissa, jotka tuuttaavat vain tätä yhtä mallia leikkiä? Ei sillä, että tyttöjen nukkeleikeissä tai poikien pyssyleikeissä olisi jotain vastustettavaa, mutta se on tosiaan vain yksi variaatio monien joukossa.

Siitäkin Sinkkonen pitää huonona, että katsoo mainoksen olevan suunnattu vanhemmille. Minä olen ollut taipuvaisempi ajatelemaan, että lapsille markkinoinnista olisi enemmän syytä olla huolissaan. Lapset kun eivät ihan aina tunnista mainosta sellaisen nähdessään.

Voi ihmiset ja ihmisten typeryys! Nämä on varmasti samoja tyyppejä, joita naurattaa automaattisesti, kun kesäteatterin esityksessä on miesnäyttelijä mekossa.

On se hyvä, että tällä viikolla on ensin älä osta mitään kysymättä -päivä ja sen perään perinteinen älä osta mitään -päivä, niin ei tarvitse ostaa mitään leluja just nyt.

Väärä oikea ratkaisu

Seuraa hormonaalisen ja tuskastuneen naisen avautumista. Kenenkään ei siis kannata lukea pidemmälle ja niin tekeminen ohjeistuksen vastaisesti on täysin omalla vastuulla.

Nyt pitäisi vetää kännit. Se olisi helpoin, halvoin ja toimivin ratkaisu. Harmi vaan, että raskaana ei voi.

Tässä on nyt ollut hiukan vähemmän hilpeät tunnelmat. Ketuttaa. Kaikki.

Mies ei tajua - tietenkään - ja reagoi vain ja ainoastaan väärin. Joo... voihan se olla hankalaa tajuta, kun sinällään ihan iloisena touhuan lapsen kanssa tai suht rauhallisesti jaksan taas yhden karjumisepisodin. Kun lapsen huoneesta illalla sammuu lamppu, niin samalla sammuu minun positiivisuusvarastoni. Eikä varmaan ole reilua olla kiukkuinen vain miehelle. On se kuitenkin reilumpaa kuin olla kiukkuinen lapselle ja parisuhteessahan tässä olisi tarkoitus olla, joskus kuvioon saattaa kuulua sekin, että toisella on huonoja aikoja. Nyt on. Tekisi jotain, saakeli, vaan ei tee.

Pitää siis tehdä itse.
Joo-joo aina voi puhua kavereille, mutta ei tästä ole mitään rakentavaa sanottavaa. "Kaikki ketuttaa." Sitten perään tulee tarve kertoa, että toki tiedostaa elämäntilanteen aiheuttavan siitä suuren osan ja että mikään ei sinällään oikeasti ole pielessä. "Satun nyt vaan kiehumaan raivosta, jota en saa purettua mihinkään."  Mieluummin keskityn rajallisella kaveriajalla olemaan niiden ihmisten kanssa ja ottamaan etäisyyttä koko tilanteeseen.

Liikunta olisi varmaan ihan hyvä tapa rutistaa itsensä tyhjiin kaikenmaailman tunteista. Näillä raskausviikoilla alkaa kuitenkin supistella jo normaalissa kävelyvauhdissa. Nyrkkeilysäkin tai vastaavan pahoinpitely paljain käsin samaan aikaan kirkuen ja karjuen voisi myös herättää paheksuntaa kanssakuntoilijoissa.

Kännit, ihan rehelliset perseet, niin että kaikki kontrolli menisi. Ja ennen kuin on kännissä on nousuhumalassa. Silloin on kevyt olo ja kikatuttaa. Kikattaminen on ihanaa! En muista milloin olisin viimeksi kikattanut*. Humalan iskiessä päälle sitten karjuisi ilman estoja jollekin kanssakännääjälle (ei missään nimessä mitään yksin ryypiskelyä) kuinka kaikki on perseestä. Kanssakännääjä olisi samaa mieltä ja karjuisi sekaan omatkin kurjat fiilikset. Sitten joko itkettäisiin tai naurettaisiin ja sammuttaisiin nukkumaan ilman unia. Mikä ihana katharsis!

Mutta ei niin ei, raskaana olevan on tyytyminen vihaisiin naisartisteihin. Kyllä tässä ainakin alkaa ymmärtää alkoholisteja ihan uudella tavalla.

*EDIT: Hiukan itse asiassa hymähdin, kun mietin mille neuvolantädin naama näyttäisi, kun sille paukauttaisi ensi käynnillä totuuden siitä "miten voi"

Pahuuden akseli

Nyt on taas piru merrassa, oikeastaan on ollut jo aika kauan.

Äitiydessä on monia puolia, jotka eivät ole kovin ihania tai ruusuisia. Lähtien vaikka siitä määrästä erilaisia eritteitä, joita siihen liittyy. Kuitenkin melkein karmeimman lieveilmiöiden tittelin langetan mammojen keskustelupalstoille.

Kuinka osataankin ottaa sinällään hyvä väline, jolla olisi paljon potentiaalia olla inspiraation, vertaistuen ja kaikenlaisen kivan välittäjä, ja tehdään siitä suoranaista ihmisvihaa?

Kun aloin odottaa neitiä, halusin luonnollisesti jutella tästä minulle isosta asiasta jonkun kanssa. En kuitenkaan vielä alkuviikkoina halunnut kertoa kenellekään raskaudesta. Mieli veti nettiin, mutta pelotti ihan todella, että siellähän on vaan niitä hulluja, jotka vihaa kaikkia ja yhden "moi, mä tein juuri positiivisen raskaustestin" -viestin perusteella osaavat kertoa, että minusta tulee ihan p*ska äiti. Hiukan pelkäsin, että äitiys jollain tavalla muuttaa ihmistä ja pian minunkin olisi sisäinen pakko sylkeä netissä happoa toisten naamalle, vaikka en yhtään haluaisi.

Sydän pamppaillen kuitenkin liityin tällaisella kauhealla mammapalstalla olevaan suljettuun ryhmään odottajille, jolla oli samassa kuussa laskettu aika. Ja kappas, kun palstalle ei päässyt kuka vaan oksentamaan toisten päälle ja tyypit tulivat toisilleen edes hieman tutuiksi, keskustelu oli mukavaa ja antoisaa.

Vauvan synnyttyä suljettu ryhmä jäi, mutta tuli googlattua yhtä sun toista vauvaan liittyvää asiaa ja kysymystä. Lähes poikkeuksetta samaa aihetta oli pohdittu jollain mammapalstoista. Joskus kävi niin hyvin, että jopa kolme henkilöä oli ehtinyt vastata jotain järkevää, asiaanliittyvää ja hyödyllistä ennen kuin korppikotkat olivat tulleet paikalle repimään keskustelun hajalle haukkumalla alkuperäisen kysyjän ja jokaisen, joka oli vastannut. Ei varmaan tarvitse kauheasti arvata, että vertaistukea ja vastauksia saa paremmin muuta kautta  - kiitos vaan näin jälkikäteen muutamille myöhään yöllä tuoreita vanhempia puhelimessa neuvoneille ja rauhoitelleille.

Jos keskustelupalstat ovat karmeita kaikille, ne ovat sitä moninkertaisesti millään tavalla tunnetuille ihmisille. Kellään ei ole siellä ihmisarvoa, mutta tunnettu tyyppi otetaan loukkauksena kaikkea olevaista kohtaan. Ei ihme, että uusimpana tapauksena Erilaisissa äideissä näkyneelle bloggaaja-Emilialle riitti.

En jaksa uskoa, että oikeasti mikään lopettaisi pahuuden valtakuntaa keskustelupalstoilta, on tullut selväksi, että moderaattorit eivät tosiaan edes yritä puuttua menoon. En rupea minulle tuntemattomasta tapauksesta tekemään ilmoitusta poliisille. Sen sijaan voin omasta puolestani luvata, etten to-del-la-kaan mene vauva-lehden keskustelupalstalle. Toivottavasti kukaan muukaan ei mene.

Ehkä joku päivä myös äidit oppivat käyttäytymään internetissä.

Tuo mulle ruokaa

En tiiä ootteko kuullu, mut nykyään maailmassa pystyy osteleen asioita netistä. Siis aivan mullistavaa, eikö?

Koti-äitinä sitä toki shoppaili useinkin kaikenlaista netistä. Pikkaisenko on helpompaa klikkailla vauva sylissä kotona läppäriä kuin roudata sama vauva säänmukaisissa varusteissa johonkin kauppakeskukseen, missä sillä luultavasti menee hermo, kun ei se nyt sit kuitenkaan nukkunut. Lisäksi esimerkiksi luonnonkosmetiikkaa tai just tietty lastenvaate on varmempi löytää netistä kuin meidän lähiostosparatiisista.

Kuitenkin vasta töissäkäyvä-äiti alkoi nettishoppailla ruokaa. Kokeiltuani en ymmärrä mikä siinä kesti... Täälläkin olen valittanut, kuinka me inhoamme kaupassakäymistä. Ja sitä miten järjetöntä ajan ja energian hukkaa on, että tuote lähtee tuottajalta, menee keskusvarastoon, ajetaan sieltä markettiin, hyllytetään marketissä, minä ajan sinne markettiin, kerään kärryyn tavaroita hyllystä, nostelen ne kassahihnalle, pakkaan ne kasseihin, pakkaan kassit auton konttiin, ajan kotiin, kannan kassit autosta keittiöön.

Nettishoppailussa tuo ketju saadaan lyhyemmäksi. Parhaimmassa tapauksessa ei ole edes mitään varastoa, vaan tuote haetaan tuottajalta ja viedään ostajalle. Ympäristökin kiittää, kun minä ja naapuri emme ajele peräkkäin markettiin, vaan yhdellä autolla tuodaan monien perheiden ruoat. Rehellisyyden nimissä tärkeintä on kuitenkin energiansäästö, joka muodostuu kun kaikki nuo minä-kohdat edellisestä ritirimpsusta voi poistaa. Kliks-kliks ja ruoka tulee minun luokseni keittiööni asti.

Huonona puolena on tietysti se, että nettiostokset saapuvat nopeimmillaan muutamassa tunnissa, eli hiukan etukäteissuunnittelua vaaditaan. Lisäksi pitää olla valitsemansa kahden tunnin ajan valmiudessa ottamaan tilaus vastaan, mutta se nyt ei yleensä ole suuri ongelma. Me kauppareissun kammoajat yritämme joka tapauksessa käydä mahdollisimman harvoin kaupassa, jolloin on pakko suunnitella, ja aikaa kauppareissuun palaa ainakin tunti. Kaikissa tuoteryhmissä valikoima ei myöskään ole - ainakaan vielä - suuren suuri, mutta sen osalta tilanne varmaan paranee ajan myötä. Monet nettikaupat esimerkiksi aktiivisesti kyselevät, mitä tuotteita asiakkaat vielä jäävät kaipaamaan.

Parhaita puolia on helppouden, lapsiystävällisyyden ja ajansäästön lisäksi on tuoreus. Ainakaan minä en koskaan löydä tavallisesta kaupasta niin terhakoita vihanneksia ja kaiken saamamme viimeiset käyttöpäivät ja parasta ennen -päivät ovat olleet kaukana. Eli käyttöiästä hyödyn minä, eikä kaupanhylly kuluta sitä myyntiaikana.

Meidän perheessä on nyt kuukauden ajan ostettu ruoat käytännössä pelkästään netistä, kerran kävimme tavalliseen tapaan kaupassa (ja se reissu oli sellainen pettymys, että ajoi vahvemmin nettiin). Kokeiltu on Alepan kauppakassia, Kauppahalli24:ää ja Ruoka.netiä. Oma suosikkini on Kauppahalli24.

Muitakin nettishoppailukokemuksia tulee pian lisää, koska näyttää vahvasti siltä, että suurin osa joululahjoista tulee tänä vuonna netti-korvatunturilta.

Schrödingerin kissa

Kvanttimekaniikkaan (tai johonkin sen sellaiseen) liittyy ajatusleikki kissasta, joka on laatikossa, joka mahdollisesti tappaa kissan. Ajatusleikin idea menee jotenkin niin, että ennen kuin laatikko avataan ei voida tietää, onko kissa kuollut vai elossa, vaan molemmat ovat yhtä mahdollisia ja siten tavallaan yhtä aikaa olemassa - vaikka kissa ei tietenkään voi olla yhtä aikaa kuollut ja elossa.

Ensimmäiseksi tästä hölinästä tulee mieleen lähinnä kaksi asiaa:

1. Miksi tätä pidetään kovin hienona ajatuksena?
2. Lakatkaa kiusaamasta kissoja!

Koin kuitenkin jonkinlaisen Schrödingerin kissa -hetken, kun kävimme vauvan rakenneultrassa. Siellä meille selvisi monta asiaa, kuten että pikkuisemme on vallan malliyksilö ja täysin kunnossa. Samalla saimme melko varman arvion tulokkaan sukupuolesta. Siinä se iski - siihen asti olin jollain tavalla odottanut sekä tyttöä että poikaa, vaikka tiesin vatsassa polskivan vain yhden vauvan.

Ultrassa raskauden kissantappolaatikko avattiin ja enää vain toinen mahdollisuus on olemassa. (Tai no tietysti ultrassa on voitu nähdä väärin, mutta melko varmaa tietoa sieltä saatiin.)

Sinulle, jolle päätöksenteko on vaikeaa, Alphageek.fi myy Schrödingerin kissa -päätöksentekolaatikkoa...

Siinä sitten äiti on ihmeissään tuntemustensa kanssa. On iloinen, että saa juuri tämän lapsen, joka on juuri tätä sukupuolta. Hämmentyy, että kertooko asiasta iloitseminen, että on tyytyväisempi tähän sukupuoleen kuin toiseen? On tavallaan vähän surullinen, että ei nyt saa sen toisen sukupuolista lasta. Kauhistuu, että miten voi olla vähän surullinen, kun on kuitenkin tosi iloinen, että saa sen lapsen, jonka saa. Miettii, että koko sukupuolella ei kyllä oikeasti ole mitään väliä, eikä olekaan, mutta kuitenkin se tuntuu joltain, että sukupuolen tietää. On tosi iloinen siitä, että mikään oma ajattelu tai haluaminen ei voi tai voinut vaikuttaa mitenkään lapsen sukupuoleen.

Ei edes ala avaamaan sitä, mitä kaikkea voi pohtia siitä, että meille tulee poika!

Lahjoja vauvalle

Meidän perheessä asumisasiat ovat pikkaisen vaikeita.

Lähtien mikrotasosta, eli siitä, että aina on ollut asunnoissa aika vähän tilaa ihmis- ja tavaramäärään nähden. Päätyen makrotasoon eli siihen, että emme oikeastaan yhtään tiedä, missä meidän pitäisi asua ja millä tavalla.

Yhtäältä haluaisimme omakotitalon, mutta toisaalta olemme ihan liian laiskoja sellaista koko ajan hoitamaan. Kerrostalo huoltoyhtiöineen ja isoine pesutupineen, jossa pesee ja kuivaa helkkarin kokoisen lakana- ja pyyhepyykin parissa tunnissa on kätevä kuin mikä, mutta toisaalta enemmän omaa rauhaa ja pihaa olisi kiva.
Minä olen kotoisin pääkaupunkiseudulta, enkä ihan vakavissani ole harkinnut vakavasti pois muuttamista. Mies EI ole pääkapunkiseudulta, eikä voi oikeastaan sietää koko paikkaa.

Ei siis varmaan yllättävää, että asia nousee aina välillä keskusteluun isona vaikeana asiana.

Uutisia selatessa tuli huomattua näkökulma, jota ei tosiaan ole otettu huomioon. Mehän olemme nuori hyvinkoulutettu lapsiperhe (neitikin on käynyt muskarissa ja värikylvyssä ja on parhaillaan korkealaatuisen suomalaisen varhaiskasvatuksen piirissä) ja uusi lapsi on jo tuloillaan. Ja tästä kombosta olisi moni pikkukunta vallan innoissaan.

Useammalla paikkakunnalla on jopa tapana maksaa rahaa tai lahjoittaa jotain syntyvälle vauvalle. Tapa on todella suloinen ja kiva - mutta toisaalta täysin käsittämätön. Mielellään sitä ottaisi tietysti uudelle tulokkaalle tervetuliaispaketin, mutta mitä kaiken kustantava kunta oikein ajattelee lahjalla saavuttavansa - paitsi tietysti hyvää mieltä?

Ajatus, että vauvaa odottavat vanhemmat valitsisivat asuinpaikan vauvan syntymälahjan perusteella on melko absurdi. Jopa siinä tapauksessa, että pohtisi jotain rajaseutua kahden kunnan välillä, luulisi, että nämä vauvalahjat eivät voi olla merkittävämpiä tekijöitä kuin vaikka terveys- ja päivähoitopalvelujen taso ja saatavuus. En myöskään usko näihin lahjoihin voi liittää mitään velvoitteita asua kunnassa mitään tiettyä aikaa, joten vaikutus voi olla lyhytaikainen.

Ihan tosissaan myös toivon, että ketkään jo kunnassa asuvat eivät tee vauvaa ihan vain lahjan toivossa. Ei se edes taloudellisesti kannata, ovat niin kalliita nuo lapset nääs.

Mutta jos sitä huumorimielellä tutkisi, että mistä irtoaisi tulokkaalle parhaat lahjukset... Toisaalta olen kyllä todennut, että toista kertaa en vastasyntyneen kanssa muuta mihinkään....

Taistelevat tavikset

No nyt tuli kyllä hyvin hämmentynyt perjantaifiilis. Klikkailin kahvitauolla linkkiä uutiseen tyypistä, joka järjestää "hetero priden". Toimittaja tekee jutussa kyllä hyvää työtä, jutun lukemista seuraava wtf-fiilis on ihan haastateltavasta lähtöisin.

Ajatuksessahan ei sinällään pitäisi olla mitään pahaa. Käsitykseni mukaan (en ole koskaan ollut) gay pride -tapahtumat ovat iloluontoisia ja niissä juhlitaan omaa identiteettiä ja oikeutta olla sitä mikä on. Ei siis lytätä sitä, mitä joku muu on, vaan iloitaan siitä mitä itse ollaan. Miksei siis heteroillekin pride, jos joku sellaisen haluaa järjestää?

No kävi ilmi, että siksi, että tapahtuma ei ole mikään terve itsetunnon osoitus, vaan paremminkin suunnattu niitä toisia vastaan. Tämä kaveri on nyt nettiystäviensä kanssa päätellyt, että jossain on jotain tavallisia ihmisiä, joille se, että toisilla ryhmillä voisi olla samat oikeudet kuin heillä on uhka. Tai ainakaan kukaan ei sillain symppaa niitä tavallisia niin paljon, että olis kivampi jos joku ihailisi heitä, siksi kun he on tavallisia. (Tässä kohtaa keittiöpsykologi epäilee, että näitä ei ole vaan halattu lapsena tarpeeksi).

Ymmärrän, että joitain voi ärsyttää tietyn ryhmän näkyminen mediassa. Eräs miehen ystävä, vallan ihmisystävällinen todettakoon tässä, puuskahti kerran että onko tätä homoasiaa pakko tulla joka tuutista - olkoot rauhassa homoja, mutta onko pakko olla joka päivä telkkarissa sateenkaarihommissa. Hän pääsi tästä kyllä yli, kun sai vaihtaa kanavaa. Minua taas häiritsee joka tuutista ängettävä julkkis-BB, josta en voisi olla vähempää kiinnostunut, mutta en koe sitä mitenkään itseäni uhkaavaksi asiaksi ja tajuan, että joku muu voi olla siitä innoissaan. Tutkimustietoa minulla ei ole, mutta väittäisin, että mediassa näkyy kyllä todella usein myös heteroita.

Esite tavallisena perheenä olemisesta? Oikeasti se on RAY:n materiaalia tukiperhetoiminnasta.

Mutta että joku nyt uhkaisi niitä ihan tavallisia heteroperheitä? Oikeasti? Miten?
Meillä on vallan tavallinen heteroiden avioliitosta alkanut perhe ja meidän olemiseen ei kyllä vaikuta mitenkään se onko toisilla aikuisilla ihmisillä oikeus solmia avioliitto vai ei.

Jutussa vilahtavat myös klassikkoargumentit "homoilla ei voi olla lapsia, kun niitä kiusattaisiin" ja "jos näille nyt antaa oikeuksia, niin kohta nekrofiilit/eläimiinsekaantujat/pedofiilitkin haluaa".
Samalla logiikalla pitäisi sitten kieltää ne eriväriset pipot (ihonväristä puhumattakaan), jos vaan oletetaan, että lasten kiusaaminen automaattisesti sallitaan, eikä siihen mitenkään puututa. Toki kiusaaminen on vakava ongelma, jota ei ole saatu ratkaistua. Kiusaaminen ei kuitenkaan lopu sillä, että yritetään etukäteen keksiä kaikki asiat, joista voisi kiusata ja kielletään ne.
Tuohon toiseen älynväläykseen vastaa mielestäni aika selkeästi tämä sarjakuva. Siinä puhutaan vain Amerikasta, mutta periaate pitää.

Kai meillä jotain toivoa on. 162 604 ihmistä allekirjoitti kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Eduskunnan äänestyksestä odotetaan jännittävää, mutta realistisesti läpimenoon on mahdollisuus.

Toivottavasti, kun minun lapseni ovat isoja, kukaan ei muista tai edes oikein usko, että tällaisesta asiasta on ikinä pitänyt keskustella.

Tikusta asiaa

Uuh maanantain A-studiossa halutaan sörkkiä aihetta, josta varmasti saadaan jänkkäämistä aikaan. Ei siis mitään kunnon keskustelua, vaan jankuttamista ja vänkäämistä elikkäs jänkkäämistä.

Aihe on vanha kunnon kuningas alkoholi ja äitiys. A-studio kysyy saako imettävä äiti juoda saunakaljan.
Jo sivuilla olevalla videolla kaksi terveysalan ammattilaista on ihan eri mieltä.

Minä en ole mikään lääketieteen ammattilainen, mutta muutamia sellaisiakin on kuultu. Lopputulemana olen jäänyt siihen käsitykseen, että äidinmaidon alkoholipitoisuus voi olla korkeintaan sama kuin mikä äidin veren. Sinällään tämä olisi järkeenkäypää. Vauva ei siis vetele maidossa samaa määrää alkoholia kuin äiti pullosta. Matemaattisesti ajateltuna äidin pitäisi siis vetäistä karmeat liiskat, jotta alkoholin määrä veressä/rintamaidossa olisi kovin kummoinen.

Myös THL kertoo, että vaikkapa lasi viiniä silloin tällöin ei vaikuta imetykseen.

Äkkiseltään väittäisinkin, että oikea syy näihin keskusteluihin löytyy tuolta THL:nkin listalta hieman alempaa:

"Noin 6 % suomalaisäideistä on päihderiippuvaisia. Kaikkia riskikäyttäjiä (runsaasti ja /tai humalahakuisesti juovia) tulisi auttaa vähentämään alkoholinkäyttöä ja mieluiten lopettamaan se kokonaan."

Kysymys ei suinkaan ole siitä juoko "ihan tavallinen äiti" lasin viiniä vai ei, vaan siitä että oletetaan sen lasin viiniä olevan portti hillitsemättömään alkoholinkäyttöön. Tai että, jos kaikkien suhdetta alkoholiin ei demonisoida, niin alkoholisti-äidit kokevat sen oikeutuksena juoda enemmän. Tai jotain.

Juu juu, ei alkoholia välttämättä mihinkään tarvita, kuten ei muitakaan nautintoaineita. Ilman muuta on täysin vastuutonta hoitaa vauvaa humalassa (riippumatta siitä imeytyykö maito rintamaitoon vai ei). Tästä varmastikin ainakin jollain tasolla kaikille selvästä asiasta huolimatta keskuudessamme elää päihdeäitejä (ja -isiä). Kaikki tietävät, että Suomessa alkoholi on oikea ongelma monelle.

Oikea ongelma on aika vaikea ratkaista. Siksi tehdään sitä, mikä on helppoa. Keskitytään vänkäämään siitä, voiko ottaa yhden tai kaksi.

Jos tähän nyt uhrataan toimittajien ja haastateltavien työaikaa, suhteellisen kallista lähetysaikaa ja katsojien (vaihtelevaa) aivokapasiteettia, niin oltaisiinko voitu edes keskittyä vaikka kysymykseen päihdeäitien pakkohoidosta?  Kuuma peruna sekin.

En tiedä, voihan tuosta ihan hyväkin keskustelu tulla, enpä vaan taida viitsiä vaivautua sen pienen toivon takia katsomaan.

Perhe uudistuksissa

Kovin monet ovat kommentoineet ja kohkanneet lapsiperheisiin kohdistuvista uudistuksista, jotka esiteltiin osana hallituksen suunnitelmia rakenneuudistuksiksi. Monet ovat vihaisia ja tuohtuneita. Lapsilta ottaminen on halpamaista ja perheille pitää antaa valinnanvapaus.
Ja onhan se niin.

Meidän perheessä tähän on kuitenkin suhtauduttu hyvin rauhallisesti, lähes olankohautuksella. Syy piilee siinä, että nämä muutokset eivät oikeastaan muuta meidän perheemme suunnitelmia mihinkään.

Kuten on käynyt selväksi, minä palasin juuri väliaikaisesti töihin ja tyttömme aloitti päiväkodin. Kotihoidontuen kolmen vuoden raja ei siis ollut edes siinä puolivälissä, jossa uudistuksen mukaan tulisi vahtivuoron vaihto.

Kuravaateaika alkamassa päiväkodeissa (kuva Riihimäeltä)

Kun pikku kakkonen saapuu maailmaan, on alustava suunnitelmamme pitää ykkösen tarhapaikka osa-aikaisena.
En hetkeäkään usko, että neiti viihtyisi joka päivä koko päivän kotona sellaisen äidin seurassa, joka viettää tuntitolkulla aikaa sohvalla vauva tississä kiinni. Jo nyt puoli vuotta pienempänä ja ihan kokonaan omassa käytössä olevan vanhemman kanssa tuntuu tulevan välillä aika pitkäksi. Pitää päästä ulos, kaupungille, kylään, kerhoon - johonkin, missä on hiukan vilskettä ja vipinää.
Toisaalta en usko, että voisin kirkkain silmin ja hyvillä mielin viedä neidin koko pitkäksi päiväksi tarhaan, kun olen kuitenkin itse kotona. Ihan varmasti tulisi mustasukkaisuutta ja katkeruutta, joka pahimmassa tapauksessa väärin suuntautuisi pikkusisarukseen, jonka "syy" tämä olisi.

Ei ole meillä kotona tällaisia tiloja. (kuva: nuorisuomi.fi)

Hyvänä kompromissina kaikkien kannalta (näin etukäteen suunniteltuna, hah) on siis osa-aikainen hoito, mitä käsittääkseni uudistuksessa tarjotaan subjektiivisen kokopäiväoikeuden tilalle.

Kotihoidontuen suhteen meillä oli jo tällä ensimmäisellä kerralla useampia vaihtoehtoja siitä, kuka jää ja missä vaiheessa lapsen kanssa. Lopulta jatkunut imetys ja halu pitää vielä kesä vapaata kallistivat vaakakupin siihen, että minä jäin kotiin vanhempainvapaan jälkeen. Kakkosen vuorolla edessä lienee samanlaista arpomista, koska meille se ei mitenkään ole yksioikoista, että totta kai äiti jää. Keskustelussa uudistuksista minua on nimenomaan hämmentänyt sävy, jolla katsotaan, että kotona oleminen ei olisi vaihtoehto enää ollenkaan, jos siellä kotona on isä. Kyllä isäkin on perheenjäsen!

Hesarin toimittaja kannusti aikanaan isiä olemana itsekkäitä ja jäämään kotiin. (kuva: hs.fi)

Ymmärrän sen, että me olemme siinä mielessä hyvässä tilanteessa, että vanhempien palkoissa ei ole hurjia eroja. Tietyt elinkustannukset on toki aina pystyttävä kattamaan. Toisaalta mitähän tätä huutelevat perheet tekevät, jos isä jää työttömäksi - sellaistakin tiedetään näinä aikoina tapahtuvan? Varmasti myös elän kivassa omassa kuplassani, mutta minun ystäväpiirissäni väittäisin kaikkien naisten tienaavan ns. oman osuutensa.
Tasa-arvon kannalta 6+6+6 -malli olisi varmasti parempi, mutta kyllä tämäkin saattaa joitakuita herätellä siihen, että naiset eivät saa niitä lapsia ihan yksinään ja kustannukset ja hankaluudet eivät kuulu vain ja ainoastaan naisten työnantajien harteille.

Uusi arki tuli meille

Napanuora on nyt katki. Tämä on jo toinen arkipäivä, jolloin lapsi viettää hereilläoloajastaan suurimman osan ei-minun-kanssani. Aiemmin neiti ei koskaan ollut ollut työpäivän pituista aikajaksoa minusta erillään ja nyt siitä tulee arkista.

Jotenkin luulisi, että tämä olisi raastavampaa kuin on. Tähän mennessä kaikki on mennyt yllättävän helposti. Toki "tähän mennessä" on tässä vaiheessa kaksi päivää, eli raastavuudelle on vielä aikaa.

Ensimmäinen oikea tarhapäivä meni neidiltä kaikkien osapuolten mielestä hyvin. Juhlavasti molemmat vanhemmat olivat jättämässä tytärtä yhteiskunnan syliin. Ulkovaatteet norsulla merkittyyn lokeroon, käsienpesu ja sinne se jäi hoitajan syliin. Itkuhan siitä tietysti tuli, mutta jo eteisessä ihmettelimme miehen kanssa, että tuttua seiniä vavisuttavaa rääkynää ei kuultu.

Pehmeän laskun nimissä ensimmäinen päivä kesti vain kolmisen tuntia ja sitten isi meni hakemaan vallan iloisella mielellä löytyvää tyttöstä, joka oli juuri syönyt hyvällä halulla makaronilaatikkoa.
Tänä aamuna kuulostelin päiväkotia lähestyttäessä, josko alkaisi kuulua protesteja, mutta ei. Tänään illalla odotan kiinnostuneena raporttia ensimmäisten päiväkotipäiväunien onnistumisesta.

Oma töihinpaluu on sujunut myös yllättävän kivuttomasti. Olosuhteet ovat toki himppa haastavat, kun tiimi ja työtehtävät ovat muuttuneet sitten äitiyslomalle lähdön. Etukäteen olin pelännyt kauhean ikävän iskevän tai ajatusten karkaavan jatkuvasti siihen, miten mussukka nyt pärjää.

Vaan ei. Ihan olen ilolla hypännyt hommiin, jotka eivät liity kenenkään hoivaamiseen. Suorastaan hihkuen suuntaan lounaalle, jonka joku muu on tehnyt valmiiksi. Kahvitauko ilman, että joku karjuu, on juuri niin hienoa kuin etukäteen haaveilin. Onneksi on sentään lapselta tarttunut flunssa, niin ei pääse syyllistymään liian hyvästä meiningistä kodin ulkopuolella.

Kotoa maailmaan osa 1

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Nimittäin hoitovapaa. Töihin pitäisi mennä ensi viikolla.
Mielessä on vain yksi ajatus: mitähän siitäkin tulee?

Ensimmäinen askel kohti uraäitiyttä on vauhdissa. Lapsesta koulitaan tarhatyttöä hyvää vauhtia. Itse syöminen lusikalla alkaa olla hanskassa ja pottailussakin on edistytty. Itse päiväkodilla olemme käyneet jo parin viikon ajan "harjoittelemassa".

Harjoittelulla tarkoitetaan hengailua päiväkodin tiloissa oman vanhemman kanssa. Me olemme leikkineet sisällä ja ulkona. Samalla lapsi tapaa päiväkodin hoitajia ja toisia hoidossa olevia lapsia. Hyöty tästä lienee se, että lapsi ei jää täysin vieraaseen paikkaan, kun hoitoon jää ilman vanhempaa. Toki myös hoitajilla on mahdollisuus tarkkailla lasta - minkä nyt muiden lasten hoitamiselta ehtivät.

Muuten näin pienen lapsen valmistelu muutokseen on melkoisen haastavaa. Näin pieni ei ymmärrä puhetta aiheesta, tai osaa itse kertoa omia tuntemuksiaan. Hän ei myöskään ymmärrä miksi tällaista tapahtuu - mikä on aikuisten muutosvastarinnan voittamisessa aika tärkeä elementti. Hänellä ei myöskään ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen. Odotan siis melko huudontäytteisiä ja vaikeita viikkoja.

Toistaiseksi, siis vanhemman kanssa, lapsi viihtyy tarhassa kuitenkin ihan hyvin. On kivoja leluja, seuraa ja iso piha. Hankalaa on selvästi odottaa, sitä joutuu pakostakin joka välissä tekemään, kun on ryhmän toiminnasta kysymys. Toinen ongelma on ymmärtää, että kädestään laskema lelu on vapaata riistaa. Neiti loukkaantui eräälle toiselle tytölle tällaisessa tilanteessa niin verisesti, että vähän epäilen leppyykö enää ikinä.

Selväksi on myös tullut, että meidän neitimme on kirkkaasti ryhmänsä äänekkäin tenava. Hyvällä ja huonolla tuulella hän ilmaisee itseään kyllä niin kuuluvasti, että ei varmasti jää huomaamattomaksi. Tämän otan positiivisena, vaikka neidin omahoitaja taitaa olla hieman kauhuissaan siitä, mitä vielä tuleman pitää.

Oma siirtyminen kohti työelämää alkoi mukavissa merkeissä: kävin kampaajalla. Mitä sitä ihminen muutakaan identiteettiongelmien vaivatessa?

Eloa on

Hiljaiseloa on jatkunut melkein kuukauden päivät.

Syynä siihen on muun muassa ihan tavallinen lapsiperhe-elämä ja edelleen jatkuva kesä. Isompi syy on se, että kuukaudessa on tullut hiukan sulateltavaa.

Pian niitä on nimittäin kaksi. Lapsia.

Tyylillemme uskollisina emme tietenkään suunnitelleet tätä toistakaan tulokasta. Hän vain tahtoo maailmaan juuri tässä välissä. Tarkemmin sanottuna helmikuussa. Ehtii sulatella vielä hiukan lisää.

Ovatkohan ne saman näköisiä? Näistä kuvista on vielä aika vaikea sanoa...

Neiti ekassa ultrakuvassa

Nykyinen vatsa-asukki ekassa ultrassa

PK eli pieni ketutus

Me emme varmasti ole ainoita, joilla kesän rentoutta ovat hieman kiristäneet päiväkotipohdinnat.

Vain yksi on ollut pitkään selvää: minä menen töihin syyskuussa. Mitä muut sitten tekevät onkin ollut hankalampaa selvittää.

Haimme neidille päiväkotipaikkaa ja saimme sen (sitä se lakisääteisyys vissiin teettää). Tavallaan saimme kaksikin paikkaa, toisen lähipäiväkotiin ja toisen kauemmas. Lähipäiväkodissa on nimittäin se vika, että se on rakennustyömaana. Ja vieläpä rakennustyömaana, joka seisoo ja josta ilmeisesti riidellään oikeudessa asti.  Lapsi pääsee sinne sitten, kun toiminta alkaa. Ei vaan taida toiminta siellä alkaa ihan kovin pian.

Käteen jäi siis, jos ei ihan musta, niin ainakin harmaa pekka. Lasta pitäisi kuljettaa autolla, tai lisätä aamuun ja iltapäivään puoli tuntia kävelyä tarhalle (vaunupaikat ovat busseissa niin ylibuukattuja, että niiden varaan on turha laskea). Päiväkoti on myös luonnollisesti juuri vastakkaisessa suunnassa kuin kummankaan vanhemman työpaikka.

Teki vähän mieli sanoa, että pitäkää tunkkinne. Mies olisi voinut jäädä hoitovapaalle puoleksi vuodeksi. Mutta mitäs sitten sen jälkeen? Saattaisimme olla ihan samassa tilanteessa. Huonoimmassa tapauksessa se ei vielä valmis päiväkotikin olisi ehtinyt täyttyä. Alueelle nimittäin rakennetaan ja muutetaan koko ajan. Lisäksi kuvittelen, että paikoista päättävät tahot suhtautuisivat nuivemmin kakkoshakemukseen niiltä, jotka jo yhden paikan hylkäsivät.

Eli pitäisi vissiin ilmoittaa, että otamme paikan. Jostain syystä vuonna 2013, kun päiväkotipaikkaa voi hakea netissä, sen vastaanottaminen tapahtuu paperilapulla, joka vielä toimitetaan ilman palautuskuorta. Näin sivuhuomiona tykkäsin myös kovasti päätöksen ilmoituksesta, että he katsovat paperikasan tulleen perille viimeistään 7 päivää postituksen jälkeen. Postihan ei ole koskaan hukannut mitään tai toimittanut mitään myöhässä...

Kait se sitten kuuluu asiaan avata tämä ns. ruuhkavuosiosuus elämästä hieman lievää korkeammalla ketutuksella. Nyt takaisin nauttimaan kesästä ennen arjen kurjuuden alkua.

Jo antiikin aikoihin

Pieni lapsi on kuin tutkimusmatkailija. Useimmiten tutkimusmatkat päättyvät jonkin asian repimiseen - tai, jos äiti ehtii väliin, ei-sanaan. 

On muksu kuitenkin onnistunut ottamaan haltuunsa lähes kaikki klassisista alkuaineista eli elementeistä. Siitä sitten vaan selvittämään, miten maailmankaikkeus toimii!

Maa,

vesi

 ja ilma

Tulella sen sijaan ei saa leikkiä!

Koekaniini

Myin lapseni tieteelle.

Osallistumme rokotetutkimukseen.
Nyt nautin hetken kauhistuksesta, jonka tällainen ilmoitus saa aikaan. Siis emmekö pelkää narkolepsiaa, oppimisvaikeuksia, kasvaimia tai kuolemaa?!

Emme, koska tilanne ei ole ihan niin dramaattinen. Tutkimuksessa mukana oleva rokote on luvan saanut ja käytössä Suomessa. Tässä tutkitaan eri erien tasalaatuisuutta ja lapsen reaktioita rokotteeseen, erityisesti lämmönnousua.

Homma meni niin, että lääkäri tutki muksun ja siltä otettiin verikoe (tästä olin etukäteen kauhuissaan, mutta puudutelaastarin takia neiti ei suunnilleen huomannut koko operaatiota). Sitten laitettiin rokotteet ja nyt seuraillaan oirepäiväkirjaan mahdollisia oireita, kuten itkuisuutta, ruokahaluttomuutta ja uneliaisuutta. Ja sitä lämpöä. Iltarutiineihin on tullut mukaan lämmönmittaus - ja insinöörisieluinen mies saa vihdoin haaveilemansa tilaston lapsen ruumiinlämmöstä ja sen vaihtelusta. Jos ilmenee vakavampia oireita, kuten rokkoista ihottumaa, rokotetutkimuksen puolesta pääsee lääkäriin.

Täyttelemme näitä oirepäiväkirjaan. Päiväkirja on kyllä aika tylsää luettavaa. Meillä ei ole nimittäin ollut kuin pari itkuisempaa päivää - ja en olisi ensimmäisenä pistämässä sitä parkumista piikin piikkiin. Lämpökin on melkein joka ilta lähes sama. "Palkkioksi" me saimme lapselle vesirokko- ja a-hepatiitti -rokotteet. Vesirokkorokotetta käsittääkseni harkitaan rokoteohjelmaan, mutta epäilen hankkeen edistymistä tässä taloustilanteessa. Hepatiittirokotetta taas suositellaan yleisesti, jos matkustaa palttiarallaa mihinkään.

Seuraavassa vaiheessa otetaan uusi verikoe, josta katsotaan, että onhan vasta-aineita kehittynyt tarvittava määrä. Noin puolen vuoden päästä laitetaan vesirokko- ja hepatiittirokotteista vielä vahvistukset, eli projektiin pitää sitoutua noin puoleksi vuodeksi.

Mikäli tuloksissa on jotain jännää kerron sitten! (tuskin on, mutta eihän sitä tiedä)

P.S.
Tästä lienee helppo päätellä, että en todellakaan kuulu niihin vanhempiin, jotka jättävät lapsensa rokottamatta. Tiedän, että rokotteiden menestystarina perustuu pitkälti siihen, että niitä annetaan kattavasti. (Piruuttaan tekisi melkein mieli alkaa tarhauran alussa hankalaksi ja vaatia, että rokottamattomat lapset pitää eristää omaan ryhmäänsä, jotta vapaamatkustajat eivät tuo riksiään muiden kannettavaksi.)
Lisäksi olen ihan omin silmin nähnyt Intiassa polion sairastaneita lapsia. Sanotaan siitä vain, että en ikinä mitenkään antaisi itselleni anteeksi, jos olisin voinut estää lapseni sairastumisen ja en tehnyt niin jonkun hysterian takia.

Ilman

Meillä oli tässä jännittävä sosiaalinen kokeilu - elimme ilman internettiä monta päivää.

Kokeilun tarjosi meille yli-innokas palohälytin, joka katkaisee sähköt kaikesta, kun uunin lämmittää yli 200 asteeseen. Kotinörtti mies on kasannut meille palomuurin, joka saa Kiinan muurin näyttämään harjoitustyöltä, ja se sitten kosahti tästä yllättävästä sähköttömyydestä. Kaikki olisi vissiin ollut ihan hyvin, ellei kesken uudelleen pystytyksen olisi tullut ukkonen ja uusi pikkuinen sähkökatko.

Ei olisi uskonut, kuinka raivostuttavaa on olla netitön kotona. Kun ihan hyvinhän se menee matkoilla tai mökillä. Edelleen pääsi kuitenkin puhelimesta katsomaan facebookia ja elintärkeitä sähköposteja. Puhelimeni on kuitenkin nähnyt useamman vuoden elämää, joka puhelinmaailmassa on ikuisuus, joten ei sillä ihan ilokseen surffaile.

Näin ollen, kun jostain syystä haluaisi tietää, miksi Janne Kataja on kuuluisa - sitä ei voi googlata. Kun haluaisit tarkistaa Ravintolapäivänä ajan, jolloin se yksi paikka, jonne piti mennä, on auki - sivut ei tod. toimi puhelimessa ja appsi ei lataa. Lähisalin jumppa-aikatauluista voi vain haaveilla.

Netflix tietysti jätti meidät myös. Ei ollut lapselle Mimiä ja Kukua (ainoa ohjelma, jota hän oikeasti katsoo yhtään). Suurempana hätänä ei ollut äidille järkevää viihdettä, kun tavallisesta telkkarista ei ikinä tule mitään ja illalla nyt vaan ei enää jaksa muuta.

Karmea kohtalo johti jopa siihen, että ihan tosissaan vaan jotain tehdäksemme harjoitimme miehen kanssa aviollista urheilua. Että siksi ne perheet oli ennen isompia.

Aikuinen - ottakaa se kiinni!

Koko kylä kasvattaa on tosi kiva ajatus.
Valitettavasti se tarkoittaa myös sitä, että minun täytyisi osallistua muiden muksujen elämään jotenkin positiivisesti.

Olimme leikkitreffeillä puistossa, kun kokeneempi äiti-ystävä varoitti "hangaround-lapsista", joita aina liimantuu kintereille. Vähän naureskelin, koska kai nyt lapsilla on leikkipuistossa kivampaakin tekemistä kuin roikkua tuntemattoman aikuisen perässä.

No eipä vaan ole.

Kun oma mussukka pakkaa kädellä hiekkaa lapioon (juu, hän leikkii nimenomaan näin), paikalla on salamana ensimmäinen lapsi kysymässä saako hän lainata muksun muita hiekkaleluja. Mikäs siinä - yritän vaan katsoa, että lähtiessä tulee oikeat rojut mukaan. Muistutan taas itseäni, että pitäisi merkitä lelut.

Seuraavaksi minulle raportoidaan, kuinka hiekkalaatikkoon on jäänyt leluja, joista ei tiedä kenen ne ovat. En oikein tiedä, mitä minun oletetaan asialle tekevän. Tyydyn toteamaan, että niillä saa sitten kyllä leikkiä.

Pian löydän itseni keskustelemasa kissojen nimistä. Tai lähinnä kuuntelemasta selostusta kissojen nimistä. Joidenkin kissojen nimet ovat kuulemma Sauron ja Saruman. Mitään ajattelematta totean, että aika hurjat nimet. Ai miten niin, kysyy käsittääkseni noin kuusivuotias tyttö. Tajuan, että hän ei varmaankaan ole vielä tutustunut Tolkieniin, eivätkä hänen vanhempansa varmaan arvostaisi kovin tarkkaa selostusta toisia orjuuttavista pahoista velhoista. Ne on sellaisesta sadusta ja ne on aika ilkeitä, ynisen.

Täältä tulee ihmistykinkuula!, huutaa poika leikkimökin katolta. Huutoa jatkuu kunnes katson ylös ja käsken varoa hyppäämästä pienempien päälle. Vasta varmistettuuaan yleisönsä, poika loikkaa alas.

Voitko sä pelata mun kanssa tätä, kuuluu kysymys hiekkalaation reunalla olevan ristinolla-pelin luota. No, kai minä voin. Saan muksun tajuamaan, että tarkoitus on saada kolmen rivi itselle ja että hän ei voi laittaa samaan kohtaan omaa merkkiään, kuin missä minun jo on. Koska minulla ei ole aavistustakaan, miten tämä ipana suhtautuisi häviämiseen, en riskeeraa vaan annan hänen voittaa. Lapsi ilahtuu ja suostuu pelaamaan seuraavaksi ilmeisesti veljensä kanssa. Paha vaan, että noin minuutin päästä lapset riitelevät siitä ovatko myös vinot rivit mukana. Arvatkaas ketä haetaan tuomariksi. Mahdollisimman diplomaattisesti totean, että yleensä myös vinot rivit ovat mukana, mutta teidän täytyy sopia säännöt etukäteen keskenänne.

Ohhoh, onpas kello jo paljon, nyt me kyllä lähdetään kotiin, on päiväuniaika. (Ei kyllä ole, mutta puistotätiys alkaa riittää tältä iltapäivältä.)