Napanuora on nyt katki. Tämä on jo toinen arkipäivä, jolloin lapsi viettää hereilläoloajastaan suurimman osan ei-minun-kanssani. Aiemmin neiti ei koskaan ollut ollut työpäivän pituista aikajaksoa minusta erillään ja nyt siitä tulee arkista.
Jotenkin luulisi, että tämä olisi raastavampaa kuin on. Tähän mennessä kaikki on mennyt yllättävän helposti. Toki "tähän mennessä" on tässä vaiheessa kaksi päivää, eli raastavuudelle on vielä aikaa.
Ensimmäinen oikea tarhapäivä meni neidiltä kaikkien osapuolten mielestä hyvin. Juhlavasti molemmat vanhemmat olivat jättämässä tytärtä yhteiskunnan syliin. Ulkovaatteet norsulla merkittyyn lokeroon, käsienpesu ja sinne se jäi hoitajan syliin. Itkuhan siitä tietysti tuli, mutta jo eteisessä ihmettelimme miehen kanssa, että tuttua seiniä vavisuttavaa rääkynää ei kuultu.
Pehmeän laskun nimissä ensimmäinen päivä kesti vain kolmisen tuntia ja sitten isi meni hakemaan vallan iloisella mielellä löytyvää tyttöstä, joka oli juuri syönyt hyvällä halulla makaronilaatikkoa.
Tänä aamuna kuulostelin päiväkotia lähestyttäessä, josko alkaisi kuulua protesteja, mutta ei. Tänään illalla odotan kiinnostuneena raporttia ensimmäisten päiväkotipäiväunien onnistumisesta.
Oma töihinpaluu on sujunut myös yllättävän kivuttomasti. Olosuhteet ovat toki himppa haastavat, kun tiimi ja työtehtävät ovat muuttuneet sitten äitiyslomalle lähdön. Etukäteen olin pelännyt kauhean ikävän iskevän tai ajatusten karkaavan jatkuvasti siihen, miten mussukka nyt pärjää.
Vaan ei. Ihan olen ilolla hypännyt hommiin, jotka eivät liity kenenkään hoivaamiseen. Suorastaan hihkuen suuntaan lounaalle, jonka joku muu on tehnyt valmiiksi. Kahvitauko ilman, että joku karjuu, on juuri niin hienoa kuin etukäteen haaveilin. Onneksi on sentään lapselta tarttunut flunssa, niin ei pääse syyllistymään liian hyvästä meiningistä kodin ulkopuolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti