Tarina tutista

"En mitenkään halua arvostella, mutta milloin te päätitte ottaa sen käyttöön?", kysyy kaveri.
 Kysyjää on pohdituttanut lapsen tutinkäyttö, eikä hän ole ainoa.

Melkein kaikki ovat kuulleet yhtä tai useampaa reittiä, että tutin imeskely ei ole kovinkaan hyvä juttu. Silti monet vauvat ovat tuttisuita. Ja siitäkös esimerkiksi kysymyksen esittänyt raskaana ollut ystävä hiukan huolestui.

Meilläkin oli tuttisuu - ja nimenomaan oli, nyt olemme jo toista viikkoa olleet täysin irti imuttimesta. Tässä tarina meidän tutteilusta:

Alussa oli sairaalan lastenosasto, jossa neiti joutui viettämään pari päivää. Vaikka ravinto kulki letkussa ja myöhemmin pullossa oli vastasyntyneellä synnynnäinen imemisen tarve. Kun pääsin ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen häntä katsomaan, sängyssä nukkui tuttisuinen nyytti. Emme siis missään vaiheessa valinneet tuttia, vaan se tuli annettuna.

Oliko tutin syönti sitten hyvä vai paha juttu? En tiedä, miten olisimme selvinneet ilman!
Kun yöllä alkoi vierestä kuulua pientä kitinää, tutti vain suuhun ja kaikki jatkoivat uniaan. Bussimatka tai kyläilemään tullut ihminen alkaa hermostuttaa ja mieletön huutokonsertti on alkamassa, tutti suuhun ja kaikki pääsivät vähemmällä. Tällaisia tilanteita oli jatkuvasti. Kun hampaita alkoi tulla neiti purki oloaan lähinnä tuttiin, purulelut eivät oikein koskaan kelvanneet.

Kuva: lastentaikamaa.fi

Tietysti tiesimme, että tutista pitää päästä eroonkin. Ensimmäisellä hammaslääkärikäynnillä annettiin haamuraja noin puolentoista vuoden kohdalle. Olimme jo kuitenkin ennen yksivuotispäivää pikkuhiljaa vähentäneet tutin käyttöä päivällä. Sitten se loppui melkein itsestään. Huomasin vain jossain vaiheessa kantaneeni "katastrofin varalta" tuttia mukanani yli kuukauden ilman tarvetta.

Päiväunille mentäessä olin tutin vielä automaattisesti antanut, kunnes eräänä päivänä neiti otti sen suustaan ja viskasi pois kärrystään. Katsoin tämän tarkoittavan sitä, että hän oli valmis päiväuniin ilman tuttia. Eikä sen puutetta myöhemminkään protestoitu.
Yöt olivatkin toinen juttu. Illalla neiti etsi ensimmäiseksi sängystä tuttinsa ja pari kertaa yössä heräsi sitä hakemaan - ja jos ei löytänyt hälytti apujoukkoja etsimään. Olimme varmoja, että tutista luopumisesta seuraa monia huonosti nukuttuja öitä.

Alku kävi taas vähän vahingossa. Mies oli unohtanut viedä tutin sänkyyn ja sitten vain sitkeästi päätti että nyt nukahdetaan sitten ilman. Ja kun se ei ollutkaan ihan mahdotonta, niin jatkoimme suoraan siitä. Yössä saattaa tulla pari herätystä, mutta on myös kertoja jolloin huoneesta kuuluu äkinää, joka sitten ihan itsestään vaimenee.

Siinä se sitten olikin! Pian lapsi ei edes muista moista koskaan imutelleensa. Meidän tapauksessa kävi siis niin onnellisesti, että tutista oli paljon apua ja siitä irrottautuminen kävi luultua helpommin.
Ei varmaan yllätä ketään, että olemme aika varmoja, että seuraava tulokaskin päätyy syömään tuttia.