Laaksossa

Ja vielä kerran tätä äitiyspohdintaa - ehkä vielä joku päivä jotain muutakin.

On nimittäin pakko vielä kertoa, että jääkaappimme on saanut uuden koristeen. Se on pääsiäisen ajan Hesarissa ollut kolumni vanhemmuudesta. En harmikseni löytänyt juttua enää verkosta.

Paraatipaikalla

Pääpiirteittäin siinä kerrottiin, että on vallan tutkittu vanhempien onnellisuuden laskevan lapsen saannin jälkeen. Onnellisuus palasi samalle tasolle kuin se oli ennen lasta vasta lapsen ollessa neljävuotias. Naiset olivat keskimäärin onnettomimmillaan, kun lapsi oli kaksivuotias.

Kaikki kaksivuotiaiden äidit voivat nyt sanoa hep. Olisi ollut kiva tietää myös, miten seuraavat lapset vaikuttavat onnellisuuteen. Tuleeko uusi aallonpohja, vai koetaanko tämä vain ensimmäisen lapsen kohdalla? Joka tapauksessa varhaislapsuus on erityistä aikaa myös vanhemmille ja heidän parisuhteelleen. Joku ruotsalainen oli kuulemma jopa ehdottanut, että vanhempia pitäisi kieltää eroamasta lapsen kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. Ajatuksena tässä oli, että tänä hankalana aikana ei pysty päättelemään mitään parisuhteen todellisesta tilanteesta.

Miksi sitten haluan liimata tällaista tekstiä jääkaapin oveen?
Juhlistaakseni sitä, että tällaista voi sanoa nykyään ääneen. Pikkuhiljaa alkaa olla ihan ok todeta esimerkiksi, että ei viihdy kotiäitinä. Saa olla sitä mieltä, että uhmaikäisen kiukuttelu on raivostuttavaa ja maailmassa on mukavampia keskustelunaiheita kuin vauvan kakka. On luvallista kokea, että kaikki vanhemmuudessa ei ole ihanaa ja rakastettavaa, vaikka lapsi itse onkin.

Tähän saa jopa vertaistukea - kunhan ei etsi sitä vauvalehtien keskustelupalstoilta. Kolumnissa lainattiinkin paljon pitkäaikaisia äitiblogistisuosikkieni Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsi -kirjoja, joita pidän alan esitaistelijoina.

Aina näin ei ole ollut. Oma äitini on mummiksi tultuaan varovasti tunnustanut, että ei oikeastaan viihtynyt ollenkaan kotona minun kanssani, kun olin vauva. Ymmärrän täysin. Onnekasta on todeta samaan hengenvetoon, että oma äitini on tietysti maailman paras. Todistetusti ei siis tarvitse rakastaa kurahousuja saadakseen hyvän suhteen lapseensa.

Toinen syy pitää tekstiä jääkaapin ovessa onkin se, että mikäli siihen on uskominen niin nyt pn kaikista pahin vaihe. Ja jos tämä on pahinta, niin ei ole ongelmia selvitä.
Ja parempaa on luvassa.

Maitomarkkinoista

Maitoasiat ovat meillä edelleen pinnalla. Kuukautta vajaa kaksivuotiaskin osaa kertoa, että vauva syö rintamaitoa. Maitotahroja on siellä täällä ja useammallakin olalla maitopukluja.

Lisäksi sain juuri luettua loppuun kasan vauva- ja imetysaiheista kirjallisuutta. Mies hiukan ihmetteli, että mitä minä sellaisia nyt tavaan, kun aiheesta on käytännön kokemusta ja mitään ongelmia ei ole. 

No tietysti on kiva saada hyvä äiti -fiiliksiä, kun toki kaikkialla hehkutetaan miten supermahtavaa äidinmaito on (ja onhan se). Ainahan voi myös oppia jotain uutta, kuten että ehkä jo jokin dinosauruslaji tavallaan imetti, vaikka eivät nisäkkäitä olleetkaan.

Ainakin olen tajunnut sen, että maailma - vastoin oletuksia - taitaa muuttua. Imetyskirja lähteineen on 2000-luvun alusta ja siitä saa käsityksen, että imetys olisi yhteiskunnassa kovastikin vaikea asia. Että neuvolassa ei osattaisi auttaa vauvan imuotteen kanssa ja jo sairaalassa kannustettaisiin pulloruokintaan eikä vauvoja pidettäisi lähtökohtaisesti vierihoidossa. Että julkista imetystä esimerkiksi kahvilassa yleisesti paheksuttaisiin (tai verrattaisiin ruokapöydässä piereskelyyn).

Olen toki saanut omat lapseni yli 10 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen, mutta monesti se on varsinkin asenteille aika lyhyt aika muuttua. En ole onnekseni törmännyt mihinkään tällaiseen ongelmaan. Sairaalassa ja neuvolassa on autettu ja tuettu, eikä kukaan ole ehdotellut lisämaidon antamista melkoista tahtia kasvavalle pojalle. Mikä nyt tietysti olisi hiukan hupsua, kun rintamaidolla siitä on niin iso kasvanutkin... En ole ainakaan huomannut mitään paheksuntaa julkisilla paikoilla imettäessäni. Tai no mikä nyt on sitten kuinka julkista. En ole imettänyt esimerkiksi keskellä toria, kahvilassa kyllä. 

Ammatillisessa mielessä oli kiinnostavaa lukea, että äidinmaidonkorvikkeen markkinoinnista on säädetty jopa lailla. En ollut tiennyt tätä! Jo lähtien siitä, että puhutaan nimenomaan korvikkeesta eikä vastikkeesta, kuten aiemmin. Kuulemma kaikkialla maailmassa äidinmaidonkorvikkeen markkinointi (silloin kun se on sallittua, Suomessa sitä siis ei saa suoraan kuluttajille tehdä) vähentää imetystä. Hyvin kiinnostavaa vertailla ajatuksena vaikka alkoholin markkinointiin, joka on nyt enemmän pinnalla.

Kuumeeton

Hups en ollut huomannutkaan, että Docventures sai jatkoa!

Kun uskonto, raha, seksi, huumeet, väkivalta ja mitä niitä nyt oli, on käsitelty, siirryttiin naiseen. Ei ehkä kauhean yllättäen naisdokkareiden joukossa on äitiyttä käsittelevä leffa.
Kuten kaikki aikaisemmatkin, katson tämänkin joskus Areenasta, ei vaan ole mahdollista pysyä hereillä loppuun asti tv-esityksen aikataululla.

Aihe on itselleni äitiyden saralla aivan tuntematon - vauvakuume. Olen onnistunut tulemaan äidiksi kohta jo kaksi kertaa (hmm, voiko noin sanoa?) kokematta mitään tyhjän sylin tunteita, kaipuuta tai vauvakuumetta. Oman vauvan tuoksua nuuhkineena ja kasvua ihastelleenakaan en ihan saa kiinni siitä, millaista vauvakuume olisi.

Kuten olen kertonut, kummatkin raskaudet alkoivat yllättäen ja näin ollen tietysti helposti ja asiaa miettimättä. Toki taustalla on ollut miehen kanssa jaettu ajatus, että lapset ovat tervetulleita. Siinä ollaan kuitenkin vielä  kaukana varsinaisesta vauvakuumeesta. Olen ymmärtänyt, että vauva täyttää kuumeilijan ajatukset ja tunteet voivat olla myös kehollisia, että kehokin kipuilee vauvan perään.

Kerrassaan hämmentävää. Myös miehet saattavat saada vauvakuumeen, vaikka yleisemmin "tauti" iskee naisiin. Taustalla lienee biologisiakin syitä, naisilla kun päätös lapsesta (tai ainakin lapsen yrittämisestä) on tehtävä aiemmin kuin miehillä.

On tällaisessa "näin nyt vain saattui käymään" -elämässä puolensakin. Elämään sattui tupsahtamaan oikeaan aikaan oikea mies, joka halusi lapsia. Lapset sattuivat haluamaan maailmaan heti, kun niille annettiin pieninkään sauma (eli luotettiin tuuriin tai "varmoihin päiviin"). Ei ole ollut tarvetta missään vaiheessa tehdä tietoista päätöstä, että onko juuri nyt hyvä hetki ja haluammeko oikeasti ja varmasti tätä. Tai sovitella sitä, että toinen haluaisi just nyt ja toinen haluaisi vielä vähän aikaa elää lapsetonta elämää.

Minun tuurilla saan tietysti vauvakuumeen joskus 45-vuotiaana, kun nämä vauvat on saatu sysittyä kauemmas äidin sylistä ja olisi taas aikaa vähän itsellekin....

Pahuuden akseli

Nyt on taas piru merrassa, oikeastaan on ollut jo aika kauan.

Äitiydessä on monia puolia, jotka eivät ole kovin ihania tai ruusuisia. Lähtien vaikka siitä määrästä erilaisia eritteitä, joita siihen liittyy. Kuitenkin melkein karmeimman lieveilmiöiden tittelin langetan mammojen keskustelupalstoille.

Kuinka osataankin ottaa sinällään hyvä väline, jolla olisi paljon potentiaalia olla inspiraation, vertaistuen ja kaikenlaisen kivan välittäjä, ja tehdään siitä suoranaista ihmisvihaa?

Kun aloin odottaa neitiä, halusin luonnollisesti jutella tästä minulle isosta asiasta jonkun kanssa. En kuitenkaan vielä alkuviikkoina halunnut kertoa kenellekään raskaudesta. Mieli veti nettiin, mutta pelotti ihan todella, että siellähän on vaan niitä hulluja, jotka vihaa kaikkia ja yhden "moi, mä tein juuri positiivisen raskaustestin" -viestin perusteella osaavat kertoa, että minusta tulee ihan p*ska äiti. Hiukan pelkäsin, että äitiys jollain tavalla muuttaa ihmistä ja pian minunkin olisi sisäinen pakko sylkeä netissä happoa toisten naamalle, vaikka en yhtään haluaisi.

Sydän pamppaillen kuitenkin liityin tällaisella kauhealla mammapalstalla olevaan suljettuun ryhmään odottajille, jolla oli samassa kuussa laskettu aika. Ja kappas, kun palstalle ei päässyt kuka vaan oksentamaan toisten päälle ja tyypit tulivat toisilleen edes hieman tutuiksi, keskustelu oli mukavaa ja antoisaa.

Vauvan synnyttyä suljettu ryhmä jäi, mutta tuli googlattua yhtä sun toista vauvaan liittyvää asiaa ja kysymystä. Lähes poikkeuksetta samaa aihetta oli pohdittu jollain mammapalstoista. Joskus kävi niin hyvin, että jopa kolme henkilöä oli ehtinyt vastata jotain järkevää, asiaanliittyvää ja hyödyllistä ennen kuin korppikotkat olivat tulleet paikalle repimään keskustelun hajalle haukkumalla alkuperäisen kysyjän ja jokaisen, joka oli vastannut. Ei varmaan tarvitse kauheasti arvata, että vertaistukea ja vastauksia saa paremmin muuta kautta  - kiitos vaan näin jälkikäteen muutamille myöhään yöllä tuoreita vanhempia puhelimessa neuvoneille ja rauhoitelleille.

Jos keskustelupalstat ovat karmeita kaikille, ne ovat sitä moninkertaisesti millään tavalla tunnetuille ihmisille. Kellään ei ole siellä ihmisarvoa, mutta tunnettu tyyppi otetaan loukkauksena kaikkea olevaista kohtaan. Ei ihme, että uusimpana tapauksena Erilaisissa äideissä näkyneelle bloggaaja-Emilialle riitti.

En jaksa uskoa, että oikeasti mikään lopettaisi pahuuden valtakuntaa keskustelupalstoilta, on tullut selväksi, että moderaattorit eivät tosiaan edes yritä puuttua menoon. En rupea minulle tuntemattomasta tapauksesta tekemään ilmoitusta poliisille. Sen sijaan voin omasta puolestani luvata, etten to-del-la-kaan mene vauva-lehden keskustelupalstalle. Toivottavasti kukaan muukaan ei mene.

Ehkä joku päivä myös äidit oppivat käyttäytymään internetissä.

Kiireinen some-äiti

Heh-heh-hee

Tällaisia juttuja ehtii tehdä vain töissä käyvä äiti - koska töissä voi pitää kahvitauon. Siis sellaisen kahvitauon, jonka aikana kukaan ei karju tai heiluta kädessäsi olevaa mukia, koska siinä on kukkia/possu/muumi.

Töissä kahvitauolla ehtii myös esimerkiksi päivittää Facebook-statustaan silloin tällöin. Eihän siihen mene aikaa juuri lainkaan! Kotiäiteillessä sitä ei kuitenkaan ehdi ikinä, tai jos joskus ehtisi ei muista juuri silloin tai sitten ei keksi mitään mikä muka kiinnostaisi ketään. Silti kuitenkin olisi kiva kertoa maailmalle, että on vielä elossa.

Nyt tähän olemattomaan ongelmaan on olemassa ratkaisu. Kaveri vinkkasi vempeleestä, joka kehittelee käyttäjälle Facebook-statuksia. Esimerkiksi näin:

"Ei mene nyt hyvin tämä terveellisen elämän aloittaminen, sanoi hän suklaata syödessään."
"Huomisesta alkaen keskityn mahan kasvattamiseen ja lähden pe sinne Saksaan."
"olisi voinut jäädä, yöunet raikastivat kummasti!"
"Viikonloppuna bambia tulilla ja loma, loma ei"

Nuohan sopii oikein hyvin kaikki väsyneen äipän tekeleiksi! Varsinkin jos ajatellaan Saksaan lähtemistä uhkailuna ja/tai toiveajatteluna...

Saakohan tuohon vielä ajastusmahdollisuuden. Voisi valmiiksi laittaa tulemaan ekaksi kolmeksi vauvakuukaudeksi parin päivän välein yhden.

Ihmekoje löytyy täältä: http://what-would-i-say.com/

Minun 8,5 senttiäni

Johan taas on. Sunnuntain Hesarissa Kätilöliitto kehottaa synnyttäjiä "kokeilemaan rajojaan", eli synnyttämään mahdollisimman lääkkeettömästi. Samassa juttukokonaisuudessa heristellään sormea pääkaupunkiseudun synnyttäjille, jotka ottavat/saavat puudutteen muita maan synnyttäjiä useammin. Kyllähän jutussa toki vähän vihjaistaan, että sairaalaan ei pääkaupunkiseudulla ole satojen kilometrien matka eli puudute ehditään ylipäätään antaa ja paikalla on aina synnytyksiä varten anestesialääkäri, joka voi puudutteen antaa. Mutta sen ei anneta häiritä johtopäätöksiin hyppelyä.

Oli kivunlievityksestä mitä mieltä tahansa "omien rajojen kokeilu" on urpointa mitä synnytyksestä äkkiä keksin. Omien rajojen kokeilua voivat olla benji-hyppy, muutto maalle omavaraistalouteen tai uskaltautuminen ensimmäistä kertaa laulamaan karaokea. Lapsen maailmaan saattaminen ja rohkeuden koettelu eivät vain minusta sovi yhteen missään määrin. Jos etsii voimaannuttavia kokemuksia lapsen saamisesta, niin mieluummin suosittelen vaikka sellaista ekstremeä, että onnistuu pitämään lapsen hengissä yksivuotissyntymäpäiviin asti, mahdollisesti jopa niin ettei eroa lapsen isästä.

Oma lukunsa ovat sinällään herttaiset esikoista odottavat, jotka kertovat jutussa mielipiteitään synnytyksestä. Sori vaan, mutta sinulla ei ole mielipidettä ennen kuin olet kokeillut. Toiveita ja haaveita varmasti, mutta jutellaan niistä sitten, kun olet synnyttänyt.

Itse synnyttäessäni halusin olla mahdollisimman pitkään kotona - mihin myös toki sairaalasta kannustettiin.
Ensimmäiset kaksi-kolme tuntia menivätkin lämpimän kaurapussin ja rennon hengittelyn merkeissä. Juu, joogassa oli käyty ja mahdollisimman rennosti otettiin. Halusin vielä kotona suihkuun ajatellen, että lämmin vesihän se on sairaalassakin yhtenä apukeinona. Homma oli kuitenkin edennyt siihen vaiheeseen, että lämpimät vedet, hengitykset ja jooga-asennot eivät tehneet kivuille yhtään mitään.

Lähdettiin siis sairaalaan. Matkalla supistukset tihentyivät ja kovenivat. Perillä minut otettiin tarkkailuun, kuten siis kaikki synnyttämään tulijat. Siinä vaiheessa supistukset olivat käytännössä tauottomia - usein kuulee neuvoja, että äidin pitäisi levätä supistusten välissä, mikä siis oli ainakin minun tapauksessani täyttä puppua. Muistan hämärästi huoneen, mutta lähinnä pimeyden, sillä tuntui helpommalta pitää silmät kiinni. Kipu oli jotain sellaista, että minulla ei ollut yhtäkään ajatusta sen keskellä. En kokenut mitenkään "vastustavani" kipuja - millä ihmeellä olisin edes jaksanut jotain sellaista tehdä? Minulla ei ole aavistustakaan missä asennoissa leukani (tai mikään muu osa minua) oli. Ajantajua ei ollut, mutta nyt synnytys oli kestänyt sellaiset neljä-viisi tuntia.

Minun näkökulmastani yllättäen kätilön ääni kysyy vaativasti haluanko ponnistaa heti, olen nimittäin 8,5 senttiä auki ja vauva melkein näkyy. Minulla ei ole aavistustakaan, miltä tuntuu kun haluaa ponnistaa, mutta en  halua yhtään mitään.

Mies ja kätilö auttavat minut sitten synnytyssaliin. En muista "tilanneeni" yhtään mitään (olen saattanutkin, mutta todellisuudessa taisin vain olla hiljaa ja silmät kiinni ja koittaa selviytyä hengissä), mutta ilmeisesti kaikki totesivat, että voitaisiin jotain kokeilla.

Ilokaasumaski. Kuva: hs.fi

Sain ilokaasumaskin ja muistelin kaukaisesti, että sitä ei voi saada yliannostusta, joten hengitin vain sitä hetken. Jo se palautti sen verran toimintakykyä, että siitä lähtien minulla on taas selkeitä muistikuvia synnytyksestä. Sain selkäydinpuudutuksen, jonka turvin sain hetken levähtää. Samalla kätilö laittoi puudutuspiikkejä alapäähän - ihan kiva, etten juuri tuntenut sitäkään.
Puudutuksen laannuttua ryhdyttiin sitten tositoimiin ja punnerrettiin lapsi maailmaan. Tuloksena täydellinen repeämä ja suloinen tyttö. Koko synnytys kesti sellaiset seitsemän-kahdeksan tuntia.

Summa summarum oma kokemukseni on, että minä itse pääsin jotenkin synnytykseeni osalliseksi ja mukaan aktiivisena toimijana koska kipujani lievennettiin. Alkuvaiheen supistuksiin en tosiaan tarvinnutkaan mitään lääketieteellistä apua, mutta en todellakaan tuntenut kipujen olevan millään lailla positiivisia. Ajatus monen tunnin päästä syntyvästä lapsesta ei mahtunut päähäni pahimpien kipujen keskellä - kuten ei mikään muukaan ajatus.

Nyt toisen kerran pappia kyydissä synnytystä odotellessa en koe tarvetta etukäteen "tilata kaikkia myrkkyjä", mutta tiedän myös ettei halvaannuttavaan kipuunkaan ole järkeä jäädä makaamaan.

Masentava synnytys

Tasa-arvo etenee kaikilla rintamilla.
Nyt tiedetään, että myös miehet kärsivät synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Mitenkään vähättelemättä miesten masennuskokemuksia, tulee kuitenkin maallikkona epäilleeksi, että onko tämä nyt samaa synnytyksen jälkeistä masennusta kuin äideillä. Uutisessakin tuodaan monella tavalla esille, että raskaus ja synnytys on aika erilaisia juttuja miehen ja naisen näkökulmasta - ihan biologisista syistä.

Että ihan varmastiko nimenomaan se synnytys masentaa? Vai olisiko ihan niin, että masennus johtuu uudesta elämäntilanteesta ja siihen sopeutumisesta.

Kyllähän se varmasti monessa tapauksessa on niin, että pienen vauvan hoitaminen on aika äitivetoista. Isä voi auttaa, mutta äiti johtaa orkesteria. Meillä oli muutto päällä juuri neidin syntymän aikaan , joten alkuun roolit olivat hyvinkin kivikautiset. Mies valmisteli luolaa kantamalla raskaita asioita ja minä yritin imettää sairaalassa. Mitä pienempi vauva, sitä enemmän äiti on pienessä kiinni, jolloin rooleihin helposti tulee asetelma, jossa äiti on vauva-ekspertti ja isä mukana parhaansa mukaan.

Uutta tulokasta odotellessa isää ei tunnu vaivaavan lainkaan oletettu statistin rooli.
Eräskin keskustelu käytiin suurin piirtein näin (lähtötilannetta en enää muista):

Mies: "Kun vauva on ihan pieni, mä en pysty kuitenkaan mitään tekemään..."
Minä: "Sä pystyt röyhtäyttämään, vaihtamaan vaippaa, kylvettämään, pitämään sylissä, hytkyttelemään uneen, ruokkimaan pullosta..."
Mies: "Niin kuten olin sanomassa, mä en pysty kuitenkaan mitään tekemään!"

Lienee uuden kaksilapsisen perheen arki alkaa taas äiti johtaa toimintaa -mallilla. Kunhan nyt ei vaan masentuisi siitä synnytyksestä...

Taistelevat tavikset

No nyt tuli kyllä hyvin hämmentynyt perjantaifiilis. Klikkailin kahvitauolla linkkiä uutiseen tyypistä, joka järjestää "hetero priden". Toimittaja tekee jutussa kyllä hyvää työtä, jutun lukemista seuraava wtf-fiilis on ihan haastateltavasta lähtöisin.

Ajatuksessahan ei sinällään pitäisi olla mitään pahaa. Käsitykseni mukaan (en ole koskaan ollut) gay pride -tapahtumat ovat iloluontoisia ja niissä juhlitaan omaa identiteettiä ja oikeutta olla sitä mikä on. Ei siis lytätä sitä, mitä joku muu on, vaan iloitaan siitä mitä itse ollaan. Miksei siis heteroillekin pride, jos joku sellaisen haluaa järjestää?

No kävi ilmi, että siksi, että tapahtuma ei ole mikään terve itsetunnon osoitus, vaan paremminkin suunnattu niitä toisia vastaan. Tämä kaveri on nyt nettiystäviensä kanssa päätellyt, että jossain on jotain tavallisia ihmisiä, joille se, että toisilla ryhmillä voisi olla samat oikeudet kuin heillä on uhka. Tai ainakaan kukaan ei sillain symppaa niitä tavallisia niin paljon, että olis kivampi jos joku ihailisi heitä, siksi kun he on tavallisia. (Tässä kohtaa keittiöpsykologi epäilee, että näitä ei ole vaan halattu lapsena tarpeeksi).

Ymmärrän, että joitain voi ärsyttää tietyn ryhmän näkyminen mediassa. Eräs miehen ystävä, vallan ihmisystävällinen todettakoon tässä, puuskahti kerran että onko tätä homoasiaa pakko tulla joka tuutista - olkoot rauhassa homoja, mutta onko pakko olla joka päivä telkkarissa sateenkaarihommissa. Hän pääsi tästä kyllä yli, kun sai vaihtaa kanavaa. Minua taas häiritsee joka tuutista ängettävä julkkis-BB, josta en voisi olla vähempää kiinnostunut, mutta en koe sitä mitenkään itseäni uhkaavaksi asiaksi ja tajuan, että joku muu voi olla siitä innoissaan. Tutkimustietoa minulla ei ole, mutta väittäisin, että mediassa näkyy kyllä todella usein myös heteroita.

Esite tavallisena perheenä olemisesta? Oikeasti se on RAY:n materiaalia tukiperhetoiminnasta.

Mutta että joku nyt uhkaisi niitä ihan tavallisia heteroperheitä? Oikeasti? Miten?
Meillä on vallan tavallinen heteroiden avioliitosta alkanut perhe ja meidän olemiseen ei kyllä vaikuta mitenkään se onko toisilla aikuisilla ihmisillä oikeus solmia avioliitto vai ei.

Jutussa vilahtavat myös klassikkoargumentit "homoilla ei voi olla lapsia, kun niitä kiusattaisiin" ja "jos näille nyt antaa oikeuksia, niin kohta nekrofiilit/eläimiinsekaantujat/pedofiilitkin haluaa".
Samalla logiikalla pitäisi sitten kieltää ne eriväriset pipot (ihonväristä puhumattakaan), jos vaan oletetaan, että lasten kiusaaminen automaattisesti sallitaan, eikä siihen mitenkään puututa. Toki kiusaaminen on vakava ongelma, jota ei ole saatu ratkaistua. Kiusaaminen ei kuitenkaan lopu sillä, että yritetään etukäteen keksiä kaikki asiat, joista voisi kiusata ja kielletään ne.
Tuohon toiseen älynväläykseen vastaa mielestäni aika selkeästi tämä sarjakuva. Siinä puhutaan vain Amerikasta, mutta periaate pitää.

Kai meillä jotain toivoa on. 162 604 ihmistä allekirjoitti kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Eduskunnan äänestyksestä odotetaan jännittävää, mutta realistisesti läpimenoon on mahdollisuus.

Toivottavasti, kun minun lapseni ovat isoja, kukaan ei muista tai edes oikein usko, että tällaisesta asiasta on ikinä pitänyt keskustella.

Halpoja, kalliita vai kaupallisia neuvoja

Odottelen tässä jotenkin malttamattomana, että pääsen taas ensi viikolla neuvolaan masuvauvan suhteen. Ihan mielenkiintoista sinällään oikein odottaa, että pääsee pissimään purkkiin, mittaamaan verenpainetta ja kertomaan ns. ulkopuoliselle osapuolelle paljonko painaa... No ehkä pääsen taas myös kuulemaan sydänääniä.

Yle kirjoitteli eilen, kuinka neuvola on varsinainen tuotemerkkiviidakko.

Onhan se. Me olemme kyllä saaneet ihan neuvolahenkilökunnan itse tuottamaa materiaalia esim. ravinnosta, mutta myös sponsoroidut lehdykät ja mainoskuoret neuvolakortille ovat tulleet tutuiksi.

Käsittämättömin neuvolamateriaali ikinä, katsokaa jos löydätte. Koominen ja täynnä mainoksia. Kuva napattu huuto.netistä, jossa joku vielä myy tätä ilmaiseksi saatua pläjäystä.

Asia on aika kaksipiippuinen. Sinällään kunnallisen toimijan pitäisi olla täysin neutraali ja puolueeton. Toisaalta kaikki tietävät, että kunnilla ei ole yhtään ylimääräistä hilua laittaa mihinkään, eikä neuvolatoiminta ole poikkeus. Jos siis jotain sinällään toimivaa materiaalia saa firmoilta ilmaiseksi, onko parempi ottaa se käyttöön kuin olla kokonaan ilman?

Esimerkiksi minusta kirjanen, jossa on tekstit jokaiselle raskausviikolle ja joitain artikkeleja on oikein kiva. Vaikka olemme toista kertaa asialla, luemme tekstit (niitä on erikseen äidille ja isälle) miehen kanssa aina, kun uusi raskausviikko alkaa. Kirjassa on myös paljon mainoksia, mielestäni asiasisällöstä kunnolla eroteltuna. Minua ne eivät häiritse, mutta voi tietysti olla riski, että nyt suhtaudun alitajuisesti positiivisemmin johonkin tuotemerkkiin, joka kirjan mainoksissa on esiintynyt. Kuinka kaameaa se sitten on, on varmaan makukysymys.

Minua ei myöskään vaivannut, että sairaalasta lähti kotiin kaksi eri vaippamerkin pakkausta, joissa oli ilmaista tavaraa. Myönnettäköön, olen ostanut kyseisten merkkien vaippoja, mutta niin olen myös sellaisia vaippoja, joilla ei ole halua ta resursseja tällaiseen markkinointiin. Eräs tuore äiti itse asiassa harmitteli, että miksei heidän postiluukustaan ole kuulunut kivoja näytteitä vauvantulon myötä. Lohdutin häntä kertomalla, että rekisterit päivittyvät muutaman viikon viiveellä ja myös he varmasti saavat kaikenlaista postia.

Meidän kohdalla neuvolan työntekijät ovat mainoksista huolimatta olleet vallan puolueettomia. Tämä on mielestäni se avainkysymys. Monesti on mainittu, että näissä nyt on näitä mainoksia, mutta ne voi jättää omaan arvoonsa. Tuotemerkeistä kysellessä on mainittu aina useampia merkkejä sekä se, että mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovi toiselle. Mielestäni olisi järjetöntä, jos neuvolassa ei saisi sanoa, että tarvitsemaanne asiaa myydään esimerkiksi tuotenimillä X ja Y.

Monet, minä mukaanlukien, varmasti ajattelevat pystyvänsä hyvin tunnistamaan mainokset, niitä kohdatessaan ja arvioimaan niiden tietoa sen mukaan. Toisaalta mainoksilla on kiistattomasti jotain tehoa, vähintään tiedän mainoksen kohdattuani, että tuotemerkki on olemassa. Kilpailu on myös aika epäreilua tuotemerkeille, joilla ei ole varaa painattaa satojatuhansia esitteitä kaikkiin Suomen neuvoloihin. En myöskään tiedä suosivatko neuvolat tiettyjä firmoja vai otetaanko asiallista tietoa sisältävät materiaalit vastaan miltä tahansa merkiltä.

Lopulta ajattelen, että jos ilmainen materiaali säästää työntekijöiltä aikaa, jonka he voivat käyttää perheitä tavaten tai neuvontapuhelimeen vastaten, olen valmis sietämään mainoksia.

Tikusta asiaa

Uuh maanantain A-studiossa halutaan sörkkiä aihetta, josta varmasti saadaan jänkkäämistä aikaan. Ei siis mitään kunnon keskustelua, vaan jankuttamista ja vänkäämistä elikkäs jänkkäämistä.

Aihe on vanha kunnon kuningas alkoholi ja äitiys. A-studio kysyy saako imettävä äiti juoda saunakaljan.
Jo sivuilla olevalla videolla kaksi terveysalan ammattilaista on ihan eri mieltä.

Minä en ole mikään lääketieteen ammattilainen, mutta muutamia sellaisiakin on kuultu. Lopputulemana olen jäänyt siihen käsitykseen, että äidinmaidon alkoholipitoisuus voi olla korkeintaan sama kuin mikä äidin veren. Sinällään tämä olisi järkeenkäypää. Vauva ei siis vetele maidossa samaa määrää alkoholia kuin äiti pullosta. Matemaattisesti ajateltuna äidin pitäisi siis vetäistä karmeat liiskat, jotta alkoholin määrä veressä/rintamaidossa olisi kovin kummoinen.

Myös THL kertoo, että vaikkapa lasi viiniä silloin tällöin ei vaikuta imetykseen.

Äkkiseltään väittäisinkin, että oikea syy näihin keskusteluihin löytyy tuolta THL:nkin listalta hieman alempaa:

"Noin 6 % suomalaisäideistä on päihderiippuvaisia. Kaikkia riskikäyttäjiä (runsaasti ja /tai humalahakuisesti juovia) tulisi auttaa vähentämään alkoholinkäyttöä ja mieluiten lopettamaan se kokonaan."

Kysymys ei suinkaan ole siitä juoko "ihan tavallinen äiti" lasin viiniä vai ei, vaan siitä että oletetaan sen lasin viiniä olevan portti hillitsemättömään alkoholinkäyttöön. Tai että, jos kaikkien suhdetta alkoholiin ei demonisoida, niin alkoholisti-äidit kokevat sen oikeutuksena juoda enemmän. Tai jotain.

Juu juu, ei alkoholia välttämättä mihinkään tarvita, kuten ei muitakaan nautintoaineita. Ilman muuta on täysin vastuutonta hoitaa vauvaa humalassa (riippumatta siitä imeytyykö maito rintamaitoon vai ei). Tästä varmastikin ainakin jollain tasolla kaikille selvästä asiasta huolimatta keskuudessamme elää päihdeäitejä (ja -isiä). Kaikki tietävät, että Suomessa alkoholi on oikea ongelma monelle.

Oikea ongelma on aika vaikea ratkaista. Siksi tehdään sitä, mikä on helppoa. Keskitytään vänkäämään siitä, voiko ottaa yhden tai kaksi.

Jos tähän nyt uhrataan toimittajien ja haastateltavien työaikaa, suhteellisen kallista lähetysaikaa ja katsojien (vaihtelevaa) aivokapasiteettia, niin oltaisiinko voitu edes keskittyä vaikka kysymykseen päihdeäitien pakkohoidosta?  Kuuma peruna sekin.

En tiedä, voihan tuosta ihan hyväkin keskustelu tulla, enpä vaan taida viitsiä vaivautua sen pienen toivon takia katsomaan.

Palautetta

Haluan antaa positiivista palautetta uutisille.

Erityisesti kiitokset koskevat värikästä alkutunnusta ja pallojen käyttöä. Myös koko lähetyksen ajan ruudun alareunassa rullaava tekstinauha on kiitoksen arvoinen. Onnittelut ovat paikallaan vielä onnistuneesta lähetysajasta.

Kiitos Seitsemän Uutiset!

Ei liene missään lapsiperheessä tavatonta, että iltaa kohti pikkuihminen alkaa olla aika levoton ja helposti kiukustuva. Samaan aikaan myös vanhemmat alkavat tuntea nahoissaan päivän olleen jo aika pitkä. Meille se aika on seitsemältä. Puoli kahdeksalta aletaan syödä iltapuuroa ja siitä homma meneekin nakutetulla rutiinilla petiä kohti. Tähän jää siis juuri sopivasti aikaa puolen tunnin uutislähetykselle.

Taaperomme on tosiaan aivan itse ihastunut uutisiin. Uskoisin, että punainen alkutunnus vilkkuvine palloineen on se paras juttu, mutta napero jaksaa katsoa koko lähetystä uskomattoman tarkasti. Välillä, kun näytetään pitkää klippiä alkaa vähän kyllästyttää, mutta paluu Pasilaan saa taas huomion kiinnittymään telkkariin.

Meillä seiskan uutiset tunnetaan termillä "kivat uutiset". Pikkuinenkin siis tunnistaa mistä on kyse, jos kerrotaan, että nyt alkaa kivat uutiset. Melko koomistahan se on, kun yksivuotias touhottaa kiireellä paikalle ja peruuttaa sohvan viereen saadakseen noston istumaan viereen - katsellakseen uutisia.

Harmi vaan, että jossain vaiheessa neiti taitaa alkaa tajuta liikaa itse sisällöstä. Ne ei aina olekaan niin "kivoja uutisia"...

Ilman

Meillä oli tässä jännittävä sosiaalinen kokeilu - elimme ilman internettiä monta päivää.

Kokeilun tarjosi meille yli-innokas palohälytin, joka katkaisee sähköt kaikesta, kun uunin lämmittää yli 200 asteeseen. Kotinörtti mies on kasannut meille palomuurin, joka saa Kiinan muurin näyttämään harjoitustyöltä, ja se sitten kosahti tästä yllättävästä sähköttömyydestä. Kaikki olisi vissiin ollut ihan hyvin, ellei kesken uudelleen pystytyksen olisi tullut ukkonen ja uusi pikkuinen sähkökatko.

Ei olisi uskonut, kuinka raivostuttavaa on olla netitön kotona. Kun ihan hyvinhän se menee matkoilla tai mökillä. Edelleen pääsi kuitenkin puhelimesta katsomaan facebookia ja elintärkeitä sähköposteja. Puhelimeni on kuitenkin nähnyt useamman vuoden elämää, joka puhelinmaailmassa on ikuisuus, joten ei sillä ihan ilokseen surffaile.

Näin ollen, kun jostain syystä haluaisi tietää, miksi Janne Kataja on kuuluisa - sitä ei voi googlata. Kun haluaisit tarkistaa Ravintolapäivänä ajan, jolloin se yksi paikka, jonne piti mennä, on auki - sivut ei tod. toimi puhelimessa ja appsi ei lataa. Lähisalin jumppa-aikatauluista voi vain haaveilla.

Netflix tietysti jätti meidät myös. Ei ollut lapselle Mimiä ja Kukua (ainoa ohjelma, jota hän oikeasti katsoo yhtään). Suurempana hätänä ei ollut äidille järkevää viihdettä, kun tavallisesta telkkarista ei ikinä tule mitään ja illalla nyt vaan ei enää jaksa muuta.

Karmea kohtalo johti jopa siihen, että ihan tosissaan vaan jotain tehdäksemme harjoitimme miehen kanssa aviollista urheilua. Että siksi ne perheet oli ennen isompia.

Loppua kohti

Täällä vietetään viimeistä imetysviikkoa.
Tietysti on tyhmää ilmoittaa mitään noin tarkasti, kun kyse on lapsenhoidosta. Tässä vaiheessa usko projektiin on kuitenkin vahva. Imetyskertoja on sinnikkäästi vähennetty yksi viikossa ja nyt on jäljellä enää viimeinen, iltaimetys.

Niin kuin monien - ei sentään kaikkien - asioiden lopussa, nytkin iskee pienoinen haikeus. Olkoonkin aivokemiaa ja hormoneja, mutta välillä imetyksen jälkeen on aivan pulollaan rakkautta lasta ja omaa äitiyttään kohtaan. Tietenkään en imettämisen lopun jälkeen tunne yhtään vähempää lasta kohtaan, mutta jään kaipaamaan noita tiedostamiani yli-ihania hetkiä. Ja onhan se omalla tavallaan siisti fiilis kyetä ruokkimaan lapsensa.

Fakta kuitenkin on, että lapsi on jo iso tyttö. Iso tyttömme myös syö selvästi reippaammin ruokansa nyt, kun aterian päälle ei ole tissiä tarjolla. Maitotuotteetkin ovat alkaneet maistua. Parhaiten ihan itse nokkamukista hörpitty maito. Kalsiumhuolikin on siis selätetty.

Kuin juhlistaakseen imetystaipaleemme loppua, YLE esitti Cherry Healeyn ohjelman imetyksestä.
Siitä selviää ainakin se, kuinka paljon sosiaalinen ympäristömme vaikuttaa valintoihimme - sekä se, että on kansanvalistuksestakin johonkin. Brittinaiset eivät tunnu tietävän imetyksestä ja rintamaidosta puoliakaan siitä, mitä jokainen suomalaiseen neuvolasysteemiin päätynyt äiti tietää.

Lisäksi imetys ei ohjelman mukaan briteissä ole kovin yleistä - mikä osaltaan vähentää imetystä entisestään. Tuntuu oudolle olla joukossa ainoa, joka tarjoaa tissiä. Meillä asia taitaa olla täysin päinvastoin ja useammin pulloruokintaan päätynyt selittää valintaansa. Hauska yksityiskohta oli teiniäiti, joka ajatteli, että vain hyvin toimentulevat imettävät. Rikkailla siis on varaa tarjota sinällään ilmaista ruokaa.

Cherry itse varmasti jakaa mielipiteet, mutta ainakin hän on hyvin avoin elämänsä suhteen. Muistan nähneeni aiemmin ohjelman, joissa hän opetteli deittailemaan löytääkseen miehen ja raskaudestaankin hän pyöräytti materiaalia telkkariin.

Itkuiita

Moni lapsellinen on varmaan jo selaillut tätä hauskaa linkkiä: Reasons my son is crying

Yksivuotiaan syyt itkeä ovat juuri noin järkeviä. Tai siis ainakin meidän yksivuotiaan, joka voi ihan hyvin vollottaa myös aivan ilman syytä.

Viime aikoina meillä on itketty, koska

• Myös äiti laittoi ulkovaatteet, kun mentiin pihalle
• Aurinkolasit oli päässä
• Aurinkolasit otettiin pois päästä
• Hiekkaa ei saa syödä
• Yritettiin tarjota ruokaa
• Lapsi nostettiin pois syöttötuolista, kun ruoka ei kelvannut
• Isi meni vessaan
• Lehden sivu ei käänny, kun sen päällä seisoo itse
• Äiti istui pöydän ääreen juomaan kahvia
• Ikkunanpesuvettä ei saa loiskuttaa
• Talouspaperia ei saa syödä
• Lapselle sanottiin "ei" neljä kertaa peräkkäin

Lista on käytännössä loputon. Onneksi myös naurunaiheet ovat aika heppoisia, kuten äidin yritykset opettaa sylkemään hammastahna ulos suusta.

Hakekaa syyllisyys pois!

Äitiyden myötä kokee hyvin monia ja monenlaisia tunne-elämyksiä. Riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet iskevät varmasti jokaiseen äitiin. (Isistä en tiedä, en ole viitsinyt edes kysyä, pohtiiko mies moisia.)

Lapselleen haluaisi antaa hyvällä tavalla kaiken (ei sillä hemmottelevalla tavalla, jossa kirjaimellisesti annetaan kaikki ja aina periksi kaikessa). Lapselle ei kuitenkaan tule antaneeksi täysin kaikkeaan joka sekunti , koska elämä on sellaista. Sitten sitä kokee itsensä kauhean syylliseksi, että olisi jaksanut leikkiä purnukoilla senkin ajan, kun luin lehteä.

Joskus sitä hermostuu aivan turhaan. Itseäni risoo usein se, että lapsi ei suostu syömään. Se hermostuttaa kahdellakin tasolla: huolestuttaa, kun ihmisten vaan kuuluisi syödä välillä ja raivostuttaa, että on tehnyt ruokaa (taas) ihan turhaan. Hermostuminen ei tietenkään muuta tilannetta kuin huonompaan suuntaan ja sitten voi syyllistää itseään siitä, että toi tilanteeseen vielä lisää negatiivista energiaa ja on varma, että kohta muksu alkaa inhota ruokailutilanteita.

Esimerkkejä olisi ties kuinka paljon, mutta kuvio menee niin, että tapahtuu tavallisia elämään kuuluvia asioita ja sitten äiti syyllistyy niistä.

Onneksi on lapsen päiväunet ja ihana Hakekaa kätilö -sarja, jota löytyy Netflixistä ja jota YLE näyttää sekä telkkarista että Areenasta. Siinä saadaan lapsia köyhiin oloihin ja eri tavalla vaikeisiin tilanteisiin, mutta aina selvitään, kun vaan ollaan rehellisiä ja rakastavia.

Pari jaksoa katseltuaan äiti-ihminen on onnellinen, että hän voi tarjota lapselleen lämpimän kodin, ruokaa (josta kieltäytyä), vaatteita, leluja, muskaria ja värikylpyjä. Tärkeämpänä voi tarjota lapselle ison liudan rakastavia sukulaisia. Ja ei siinäkään vielä kaikki, lisäksi on vielä tulossa varhaiskasvatusta ja koulutusta, kun neiti hiukan kasvaa. Eli aika onnekas mukula se on.

Sitten, kun ei kiinnitä huomiota siihen, että edellä mainitusta listasta hyvin harva asia on mitenkään minun itseni hallinnassa, voikin olla kovin tyytyväinen äiti.

Häiritsevä tekijä

Pääsin jokin aika sitten pitkästä aikaa teatteriin. Se oli mahtavaa.

Sivuhuomiona: mahtavuutta lisäsi se, että isä ja lapsi olivat selviytyneet kunnialla iltarutiineista ja neiti nukkui onnellisena, kun palasin kotiin.

Mutta se teatteri. Kävimme katsomassa Q-teatterin Häiriötekijän. Monista pikkukohtauksista koostuvasta näytelmästä on vaikea kirjoittaa paljon mitään pilaamatta katseluelämystä jollekin toiselle. Sanotaan vaikka niin, että jos olet ensimmäistä kertaa menossa teatteriin, tämä ei ole ehkä paras paikka aloittaa. Aika häiriintynyttä meno nimittäin on - kuten nimikin lupailee. Samoin, jos haluaa selkeän draaman kaaren ja selitykset sille, miksi jotain tapahtuu, tämä ei ole sinun kakkupalasi. Minä ja seurue tykkäsimme kovasti ja analysoitavaa on riittänyt useampaankin jälkikeskusteluun.

Tällä teatterireissulla huomasin jälleen sen, että elämääni on ilmaantunut uusi, mutta varmasti pysyvä, häiriötekijä. Kaikki lapsiin kohdistuva ikävä tuntuu sietämättömälle. Tietysti aiemminkin tv-sarjan kidnappausjuoni on ollut jännittävä, mutta ei mitään verrattuna siihen kauhistukseen, jota nyt kokee. Jotkut ottavat toisten lapsia! Jotkut satuttavat lapsia!

Tällaisia lapsiin kohdistuvia juonikuvioita tuntuu tätä nykyä myös tulevan vastaan ahdistavan usein. Kyseessä on varmaan harha ja oikeasti vain huomaan ne herkemmin.

Joka tapauksessa olen yhä useammin mentaalisesti silmät kiinni ja kädet korvilla lallattaen (teatterissa ei kehtaa tehdä niin oikeasti).

Haastis

FatCat lähetti minulle haasteen jokin aika sitten, kiitos vaan. Tässä viimein vastaus.

Mikä on sun toteemieläin ja miksi juuri se eläin?
Apua, ei mulla ole. Mukana leikkiäkseni varmaan leijona. Leijonaäidit vaikuttaa aikamoisille voimanaisille.

Mikä susta piti tulla isona? Tuliko?
Matkaopas tai opettaja. Ei tullut. Tajusin, että haluan matkustaa, en paimentaa turistilaumoja. Nykyiseen työhöni sisältyy aina välillä kouluttamista, mikä on kyllä mukavaa.

Mikä oli ensimmäinen työpaikkasi? Millainen kokemus se sinulle oli?
Ensimmäinen kesätyö oli erään optikkoketjun keskustoimistolla. Se oli oikein kiva kokemus, tein toimistohommia ja arkistoin markkinontimateriaaleja.

Mitä mielestäsi onni on?
Hyvää oloa, joka voi olla lyhyt hetki tai pitkäkestoisempaa. Onnea voi saada hyvin erilaisista jutuista: auringonpaisteesta, lapsen naurusta, hyvästä salikäynnistä, hauskasta keskustelusta, onnistuneesta projektista tai perheestään

Lempi blogisi/bloggaajasi. Miksi?
Hmm, ei mulla ole. Omasta elämäntilanteesta ja blogistin silloisista aihevalinnoista riippuen puhuttelee eri jutut.

Mottosi elämässä
Kun ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kannattaa nauraa.

Millaisia asioita arvostat kumppanissasi?
Ihailen välillä hänen tajutonta kykyään olla kaikissa tilanteissa aivan sellainen kuin hän on pyytämättä sitä yhtään anteeksi keneltäkään (toisinaan tosin sama piirre saa kiristelemään hampaita). Samaa rehellisyyttä ja asioiden ottamista sellaisina kuin ne ovat, hän tuo suhteeseemmekin.

Minkälainen on mielestäsi hyvä parisuhde?
Sellainen, jossa molemmilla on hyvä olla. Aina ja koko ajan ei voi olla ruusuista - ja minulle on tärkeää, että silloin voidaan rehellisesti riidellä - mutta ainakin välillä pitää myös tuntea onnen iso tai pieni pilkahdus ihan vaan siksi, että on juuri tässä parisuhteessa.

Mitkä kolme kotityötä haluaisit suosiolla jättää kumppanisi hoidettavaksi.
Olen suosiolla tai vähemmän suosiolla jättänyt miehelle pölyjen pyyhkimisen, imuroinnin ja kaiken auton huoltamisen.
   
Kumoa käsilaukkusi sisältö ulos ja kerro, mitä kaikkea käsilaukkusi sisälsi.
    Perusasiat: lompakko, puhelimet (2), bussilippu, avaimet, meikkipussi, jossa puuteria ja huulirasvaa
    Lapsiasiat: tutti, harso, helistin, pehmolelu, vaippa
    Muuta: sateenvarjo, hiusharja, kyniä, paperilappuja (mm. perhekerhon ohjelma), kuulokkeet
 
Linkitä loppuun biisi, joka kertoo jollakin tavalla sinusta.



Tämä kakka vehje ei anna linkittää, mutta biisi olisi Hectorin Hän on mun nainen.

Äiskäpäiskän rakkauspakkaus

Laatusanomalehti Helsingin Sanomat kertoi tänään, että jaxuhali on suomenkielen ärsyttävin sana. Voi hyvin ollakin, kaikki sanat, joissa on x ks:n paikalla, ovat ärsyttäviä. En tosin ollut koskaan nähnyt ja hyvin harvoin kuullutkaan koko sanaa ennen tätä valaisevaa artikkelia.

(Välihuomiona: Syy siihen, että suomen ärsyttävin sana on mennyt minulta ohi, lienee se, että sana valittiin kysymällä toimittajan facebook-kavereilta. Niin sitä journalismia tosin yleensäkin tehdään, ettäs sitten tiedätte. Kannattaa hommautua jonkun toimittajan FB-kamuksi, niin pääsee vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen.)

Ärsyttävien sanojen listalla oli - tietysti - myös vauva-aiheisia sanoja ja erikseen oli muistettu mainita myös kestoärsykki lapsille lässyttäminen. Nämä mainitaan aina, kun listataan mitään, mikä ärsyttää. Samalla kuuluu suuresti ihmetellä, miten ennen niin järkevät ja kielellisesti ei-ärsyttävät naiset menevät piloille, kun tulevat raskaaksi. Tällä kertaa ärsyttämässä mukana olivat masuasukki ja rakkauspakkaus.

Sääli minun lähipiiriäni, olen käyttänyt molempia noita ärsyttäviä sanoja. Lisäksi, vaikka en äänensävyllisesti lässytä, sanon lapselle usein esimerkiksi pöksyt (enkä housut), hauva (enkä koira) ja masu (enkä vatsa). Puhun itsestäni äitinä, lienekö siinä syy, että vauvalaiseni (ups, olipas ärsyttävä sana) oppi itsekin sanomaan äiti.

Enkä edes suostu pahoittelemaan. Oikeastihan mikään yksittäinen sana ei ole kauhean sietämättömän ärsyttävä, vaan niiden sanojen yliviljely.

Mielestäni raskaana oleva nainen, joka puhuisi monta kuukautta sikiöstä olisi todella outo tapaus. Sellaiset varmasti kutsuvat rakkaitaan aina vain ja ainoastaan oikealla etunimellä. Molemmat noista ärsyttävistä sanoista nimittäin tuli sanottua ennen kuin vatsassa oleva kaveri oli lähelläkään vauva, vaan pähkinänkokoinen ja katkaravun näköinen. Mutta sellaistakin voi jo haluta hellitellä ja sikiö vaan ei ole kovin hellyttävä sana.

Flixautunut

Mitä tekevät sairaan lapsen vanhemmat kotona koko joulun välipäivät ja alkuvuoden?
No tietysti katsovat telkkaria.
Kun kahtena peräkkäisenä päivänä olimme todenneet ainoan siedettävän ohjelman, joka katseluajan sattuessa päälle (eli lapsi ei parhaillaan karju jommankumman sylissä) telkkarista tuli, olevan Hauskat kotivideot, oli tehtävä jotain.

Otettiin kokeiluun Netflix. Ja voi sitä riemua! Katsottavan voi valita itse. Ohjelmat alkavat just silloin, kun haluat - ja mikä vielä tärkeämpää, ne saa pauselle, jos pitää mennä laittamaan tutti suuhun. Totta kai tällaista voisi tehdä muillakin systeemeillä, mutta ei meidän ainakaan tullut sellaista tehtyä. Ja tämän saa pleikkarilla toimimaan telkkarista toisin kuin monet muut netti-tv:t.

Perisuomalaiseen tapaan olemme myös liian kiinnostuneita siitä, mitä ohjelma meistä ajattelee. Sehän muuttaa koko ajan tyrkylle asettamaansa tarjontaa sen mukaan, mitä olemme aiemmin katsoneet. Joten aina, kun olemme katsoneet jotain, menemme katsomaan mikä esillä olevassa valikoimassa on muuttunut. Mies pohtii innoissaan millainen algoritmi juttua pyörittää.

Saa nähdä hiipuuko innostus ajan kanssa, mutta toistaiseksi olemme kuin karkkikauppaan päässeet kulttuuriviihdenistit. Ehtisiköhän vielä katsoa jotain ennen kuin lapsi herää?

Lomalla

Hih, lehtikirjoittelu jatkuu. Ehdin vasta eilen illalla Hesarin mielipidekirjoituksiin, jossa oli oikea mielipidekirjoitusten kukkanen. Sen kirjoittaja vaikutti hieman varttuneemmalle täti-ihmiselle (jätetään hänenkin nimensä nyt armollisesti mainitsematta). Kirjoituksen muoto oli klassista yleisönosastokamaa siinä mielessä, että sen oman mielipiteen ilmaisu oli aika vaikeaa, ja jos tekstistä yritti etsiä jotain ehdotusta, heitti aikansa aivan hukkaan.

Jutun pointti oli ilmeisesti se, että äitien ei pitäisi olla kotona.

Asia ei suinkaan kuitenkaan ole näin yksioikoinen, onhan kirjoittaja herra paratkoon varmasti avarakatseinen ja ymmärtää erilaisia tilanteita! Useamman lapsen hoitaminen on nimittäin työhön verrattavaa. Yhden vauvan hoitaminen sen sijaan on sama asia kuin lomailu.Hyväntahtoisesti täti vielä kummasteli, kuinka moni nainen uskaltaa riskeerata asemansa työmarkkinoilla tällä tavalla.

Täti kyllä myöntää, että saattaa hyvinkin olla niin, että vauvalle kotonaoleminen sopii. Hyvä tilanne olisi myös se, että isät olisivat kotona, mutta hepäs eivät halua "vaippa- ja soserumbaan". Ja äidithän eivät edes päästäisi isiä kotiin, kun tykkäävät lomailla.

Aikamoinen tenka på - liekö täti alkanut hannailla, eikä ihan ehdottanut, että vauvojen kannattaisi olla yksin kotona. Hehän ovat tämän logiikan mukaan ainoita, joiden kotonaolosta on hyötyä sen lisäksi, että vauvat ilmeisesti haluavat siellä olla. Naisethan haluavat olla, mutta siitä lomailusta ei hyödy kukaan. Miesten hyödyttäisi olla, mutta hehän eivät halua.

Onhan se tietysti niin, että toiset tykkäävät järjestää lomillaan esimerkiksi kesämökillä sellaisen työleirin, että se muistuttaa paljon nykyistä arkeani. Se, että välillä tekisi mieli päästä töihin lepäämään (ajatelkaa nyt, kahvitauko!), vain vahvistaa käsitystä. Ja toden totta, mies ei ole osoittanut mitään halukkuutta imettämiseen, joka olisi meillä edellytys vauvan kanssa kotonaolemiselle.
Vauvan mielipidettä ei tätä kirjoitusta varten saatu tarkistettua.

Kiitos nauruista, täti.