maanantai 21. lokakuuta 2013

Minun 8,5 senttiäni

Johan taas on. Sunnuntain Hesarissa Kätilöliitto kehottaa synnyttäjiä "kokeilemaan rajojaan", eli synnyttämään mahdollisimman lääkkeettömästi. Samassa juttukokonaisuudessa heristellään sormea pääkaupunkiseudun synnyttäjille, jotka ottavat/saavat puudutteen muita maan synnyttäjiä useammin. Kyllähän jutussa toki vähän vihjaistaan, että sairaalaan ei pääkaupunkiseudulla ole satojen kilometrien matka eli puudute ehditään ylipäätään antaa ja paikalla on aina synnytyksiä varten anestesialääkäri, joka voi puudutteen antaa. Mutta sen ei anneta häiritä johtopäätöksiin hyppelyä.

Oli kivunlievityksestä mitä mieltä tahansa "omien rajojen kokeilu" on urpointa mitä synnytyksestä äkkiä keksin. Omien rajojen kokeilua voivat olla benji-hyppy, muutto maalle omavaraistalouteen tai uskaltautuminen ensimmäistä kertaa laulamaan karaokea. Lapsen maailmaan saattaminen ja rohkeuden koettelu eivät vain minusta sovi yhteen missään määrin. Jos etsii voimaannuttavia kokemuksia lapsen saamisesta, niin mieluummin suosittelen vaikka sellaista ekstremeä, että onnistuu pitämään lapsen hengissä yksivuotissyntymäpäiviin asti, mahdollisesti jopa niin ettei eroa lapsen isästä.

Oma lukunsa ovat sinällään herttaiset esikoista odottavat, jotka kertovat jutussa mielipiteitään synnytyksestä. Sori vaan, mutta sinulla ei ole mielipidettä ennen kuin olet kokeillut. Toiveita ja haaveita varmasti, mutta jutellaan niistä sitten, kun olet synnyttänyt.

Itse synnyttäessäni halusin olla mahdollisimman pitkään kotona - mihin myös toki sairaalasta kannustettiin.
Ensimmäiset kaksi-kolme tuntia menivätkin lämpimän kaurapussin ja rennon hengittelyn merkeissä. Juu, joogassa oli käyty ja mahdollisimman rennosti otettiin. Halusin vielä kotona suihkuun ajatellen, että lämmin vesihän se on sairaalassakin yhtenä apukeinona. Homma oli kuitenkin edennyt siihen vaiheeseen, että lämpimät vedet, hengitykset ja jooga-asennot eivät tehneet kivuille yhtään mitään.

Lähdettiin siis sairaalaan. Matkalla supistukset tihentyivät ja kovenivat. Perillä minut otettiin tarkkailuun, kuten siis kaikki synnyttämään tulijat. Siinä vaiheessa supistukset olivat käytännössä tauottomia - usein kuulee neuvoja, että äidin pitäisi levätä supistusten välissä, mikä siis oli ainakin minun tapauksessani täyttä puppua. Muistan hämärästi huoneen, mutta lähinnä pimeyden, sillä tuntui helpommalta pitää silmät kiinni. Kipu oli jotain sellaista, että minulla ei ollut yhtäkään ajatusta sen keskellä. En kokenut mitenkään "vastustavani" kipuja - millä ihmeellä olisin edes jaksanut jotain sellaista tehdä? Minulla ei ole aavistustakaan missä asennoissa leukani (tai mikään muu osa minua) oli. Ajantajua ei ollut, mutta nyt synnytys oli kestänyt sellaiset neljä-viisi tuntia.

Minun näkökulmastani yllättäen kätilön ääni kysyy vaativasti haluanko ponnistaa heti, olen nimittäin 8,5 senttiä auki ja vauva melkein näkyy. Minulla ei ole aavistustakaan, miltä tuntuu kun haluaa ponnistaa, mutta en  halua yhtään mitään.

Mies ja kätilö auttavat minut sitten synnytyssaliin. En muista "tilanneeni" yhtään mitään (olen saattanutkin, mutta todellisuudessa taisin vain olla hiljaa ja silmät kiinni ja koittaa selviytyä hengissä), mutta ilmeisesti kaikki totesivat, että voitaisiin jotain kokeilla.

Ilokaasumaski. Kuva: hs.fi

Sain ilokaasumaskin ja muistelin kaukaisesti, että sitä ei voi saada yliannostusta, joten hengitin vain sitä hetken. Jo se palautti sen verran toimintakykyä, että siitä lähtien minulla on taas selkeitä muistikuvia synnytyksestä. Sain selkäydinpuudutuksen, jonka turvin sain hetken levähtää. Samalla kätilö laittoi puudutuspiikkejä alapäähän - ihan kiva, etten juuri tuntenut sitäkään.
Puudutuksen laannuttua ryhdyttiin sitten tositoimiin ja punnerrettiin lapsi maailmaan. Tuloksena täydellinen repeämä ja suloinen tyttö. Koko synnytys kesti sellaiset seitsemän-kahdeksan tuntia.

Summa summarum oma kokemukseni on, että minä itse pääsin jotenkin synnytykseeni osalliseksi ja mukaan aktiivisena toimijana koska kipujani lievennettiin. Alkuvaiheen supistuksiin en tosiaan tarvinnutkaan mitään lääketieteellistä apua, mutta en todellakaan tuntenut kipujen olevan millään lailla positiivisia. Ajatus monen tunnin päästä syntyvästä lapsesta ei mahtunut päähäni pahimpien kipujen keskellä - kuten ei mikään muukaan ajatus.

Nyt toisen kerran pappia kyydissä synnytystä odotellessa en koe tarvetta etukäteen "tilata kaikkia myrkkyjä", mutta tiedän myös ettei halvaannuttavaan kipuunkaan ole järkeä jäädä makaamaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti