Laaksossa

Ja vielä kerran tätä äitiyspohdintaa - ehkä vielä joku päivä jotain muutakin.

On nimittäin pakko vielä kertoa, että jääkaappimme on saanut uuden koristeen. Se on pääsiäisen ajan Hesarissa ollut kolumni vanhemmuudesta. En harmikseni löytänyt juttua enää verkosta.

Paraatipaikalla

Pääpiirteittäin siinä kerrottiin, että on vallan tutkittu vanhempien onnellisuuden laskevan lapsen saannin jälkeen. Onnellisuus palasi samalle tasolle kuin se oli ennen lasta vasta lapsen ollessa neljävuotias. Naiset olivat keskimäärin onnettomimmillaan, kun lapsi oli kaksivuotias.

Kaikki kaksivuotiaiden äidit voivat nyt sanoa hep. Olisi ollut kiva tietää myös, miten seuraavat lapset vaikuttavat onnellisuuteen. Tuleeko uusi aallonpohja, vai koetaanko tämä vain ensimmäisen lapsen kohdalla? Joka tapauksessa varhaislapsuus on erityistä aikaa myös vanhemmille ja heidän parisuhteelleen. Joku ruotsalainen oli kuulemma jopa ehdottanut, että vanhempia pitäisi kieltää eroamasta lapsen kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. Ajatuksena tässä oli, että tänä hankalana aikana ei pysty päättelemään mitään parisuhteen todellisesta tilanteesta.

Miksi sitten haluan liimata tällaista tekstiä jääkaapin oveen?
Juhlistaakseni sitä, että tällaista voi sanoa nykyään ääneen. Pikkuhiljaa alkaa olla ihan ok todeta esimerkiksi, että ei viihdy kotiäitinä. Saa olla sitä mieltä, että uhmaikäisen kiukuttelu on raivostuttavaa ja maailmassa on mukavampia keskustelunaiheita kuin vauvan kakka. On luvallista kokea, että kaikki vanhemmuudessa ei ole ihanaa ja rakastettavaa, vaikka lapsi itse onkin.

Tähän saa jopa vertaistukea - kunhan ei etsi sitä vauvalehtien keskustelupalstoilta. Kolumnissa lainattiinkin paljon pitkäaikaisia äitiblogistisuosikkieni Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsi -kirjoja, joita pidän alan esitaistelijoina.

Aina näin ei ole ollut. Oma äitini on mummiksi tultuaan varovasti tunnustanut, että ei oikeastaan viihtynyt ollenkaan kotona minun kanssani, kun olin vauva. Ymmärrän täysin. Onnekasta on todeta samaan hengenvetoon, että oma äitini on tietysti maailman paras. Todistetusti ei siis tarvitse rakastaa kurahousuja saadakseen hyvän suhteen lapseensa.

Toinen syy pitää tekstiä jääkaapin ovessa onkin se, että mikäli siihen on uskominen niin nyt pn kaikista pahin vaihe. Ja jos tämä on pahinta, niin ei ole ongelmia selvitä.
Ja parempaa on luvassa.

Juhlimisen arvoinen

Kolmas kerta toden sanoo. Sunnuntaina vietettiin tietysti äitienpäivää ja sain vihdoin kauan odottamani itse askarrellun kortin. Ja piirustuksen. Ja itse koristellun magneetin. On se hellyttävää, täytyy myöntää.

Pikkumiehen äitienpäivä lahja taisi olla elämän ensimmäiset yhteen putkeen nukutut 8 tunnin unet. Äiti tosin käytti niistä tunneista osan Euroviisuihin, mutta sehän oli vain hienosti käytettyä aikaa!

Vaikka aamiaista saa sänkyyn - tai no kahvikupin, koska lasten isä ymmärtää kyllä, että pomppiva kaksivuotias ja ruokatarjoilu sopivat heikosti samaan sänkyyn - ei äitienpäivä kahden pienen äidillä voi tietenkään olla vain lepoa ja hemmottelua. Vaippoja pitää vaihtaa ja vauvaa röyhtäyttää siinä missä muinakin päivinä. Katsotaan niitä ravintolabrunsseja sitten myöhemmin.

Ero ensimmäiseen äitienpäivään äitinä on kuitenkin huima. Silloin esikoinen oli noin kolmeviikkoinen ja tunsin itseni ihan huijariksi. Tietysti raskaus ja synnytys ovat ihan arvostuksen arvoisia äitiyssuorituksia, mutta äiti oli vielä itselle aika vieras titteli. Enhän ollut koko sanaa vielä kuullut lapseni suusta, tai tulisi pitkään aikaan kuulemaan.

Kolmannella kerralla olin jo rinta rottingilla sitä mieltä, että juu olen äiti ja kyllä tästä touhusta saa muu perhe hiukan minua kiittääkin. Olin tietysti nyt myös ensimmäistä kertaa tuplaäiti.

Ei siis ole epäselvää, että olen äiti. Sen sijaan en ole ihan varma, että millainen äiti olen. Itselläni (ja ehkä muillakin) on kaikenmaailman ihanteita, joihin en pysty - sen verran tällä kokemuksella tiedän. Kun en ole muussakaan elämässä aina rauhallinen, niin en ole äitinäkään. Ja niin edelleen. Pullantuoksuinen ei kuulu edes niihin ihanteisiini.

Sen sijaan saatan olla "elämysäiti".  Nautin äitiydestäni ehkä eniten, kun olemme yhdessä lasten kanssa kokemassa jotain. Tykkään käydä muskarissa, värikylvyssä, leikkipuistossa ja jopa HopLopissa. Toki elämykseksi riittää satujen lukeminen, laulaminen tai nyt neidin kanssa uusimpana polkupyöräilyn harjoittelu.

Ehkä lapseni joku päivä muistelevat, kuinka äidillä meni vähän väliä hermo arjen pyörittämiseen, mutta aina se lähti mielellään vaikka uimaan.
Sellainen kuulostaa oikeastaan ihan hauskalle lapsuusmuistolle.

Perhematka Siperiaan

Ei, otsikosta ei tule päätellä, että en taaskaan ole kirjoittanut mitään siksi, että olisimme menossa hipstericoolisti junamatkalle Siperian halki. Ensinnäkin, en oikein näe sitä kaksikuukautisen matkakohteena, toisekseen en tässä tilanteessa matkustaisi Venäjälle ollenkaan. Tärkein syy lienee se, että me emme vain ole sellainen perhe, joka saa sellaista tehtyä.

Eräs vauvavierailija kysyi vierailunsa loppupuolella, miltä tuntuu saada nyt vauva. Naurahdin ja pyysin tarkentamaan. No, kun nyt siinä ei ole sitä uutuudenviehätystä..., kysyjä tarkensi.

No ei ole ei. Peruskuviot on sinällään hallinnassa, että kaikki saadaan pestyä, puettua puhtaisiin, syötettyä ja nukutettua. Hallitsemme vaunulenkit ja leikkipuistot. Jos perhe-elämä olisi taito (voi kai se vähän ollakin), nyt olisi se vaihe, kun pitäisi siirtyä uudelle tasolle tai vähintään käyttää osaamistaan nautiskellen - kun se ei ole enää keskittymistä vaativan vaikeaa. Saada ilmaa siipien alle ja lentää juttunsa kanssa.

Meidän lentomme on usein tyyppiä kana. Kaikenlainen kivan tekeminen vaatii hulluna valmisteluja, joissa menee hermo. Kesken kaiken menee joltakulta hermo ja sitten onkin oikeastaan jo kiire päivä/yöunille tai ruoka-aika ja ei tietenkään mitään ruokaa valmiina tai lapsiystävällistä ravintolaa lähellä.

Kotoilu ei ole juttuni, mutta kyllähän sitä lasten takia haluaisi vaikka jotain pääsiäisjuttuja tehdä. Esimerkiksi istuttaa rairuohoa. Olen edellisenä päivänä muistanut tarkistaa, että on multaa ja ostanut siemeniä. Vauva nukahtaa. Saamme mullat laitettua astioihin ja jopa siivottua mullat pois lattialta ja päältämme. Ehdin avata siemenpussit.

Siinä kohtaa vauva parahtaa, eikä rauhoitu tutilla. Isompi hermostuu, kun homma jäi kesken. Sekunneissa hän on (vahingossa tai tahallaan, en voi tietää) saanut puolet yhden pussin sisällöstä lattialle. Ryntään auttamaan loput siemenet multaan, että olisi jotain toivoa saada mitään ruohoa kasvamaan. Vauva huutaa. Ruohot on istutettu ja isompi kiirehtii lattialle etsimään tippuneita siemeniä. Olen menossa nostamaan vauvaa syliin, kun näen sivusilmällä, kuinka neiti (joka ei koskaan ole ollut kova tunkemaan asioita suuhunsa tai syömään ihme juttuja) mättää siemeniä kitaansa. Ryntään komentamaan sylkemään ne pois ja pohdin onko pääsiäisohra myrkyllistä. Lapsi alkaa itkeä.

Näin päättyi se "kiva yhdessä tekeminen". Ja meillä on aina tällaista, esimerkkejä on arkisen toistuvista asioista kuten ruoanlaitosta ja nukuttamisista näihin olevinaan erityisempiin juttuihin. En tajua, enkä todellakaan osaa korjata tilannetta.

Aivan kuin perheemme retkien päällä olisi synkkä varjo...

Miehelle paruin itse kerran, että unelmani on tässä vaiheessa, että joskus voitaisiin tehdä perheenä kaikki yhdessä jotain ilman, että kukaan karjuisi suoraa huutoa. Vaikka mennä Korkeasaareen. Mies ehdotti, että ajoitetaan retki näiden teini-iän ja ensimmäisen lapsenlapsen syntymän väliseen aikaan ja lahjotaan kakarat olemaan joku tietty aika karjumatta. Osittain se oli huumoria, mutta hänkin on huomannut, että hommat eivät aivan rullaa. Miehen ratkaisu olisi, että ei sitten tehdä yhtään mitään. Sinällään toimiva idea, mutta sekin ahdistaa minua. On tylsää ja tulee syyllisyyttä, kun me ei koskaan tehdä mitään kivaa (en tosin erikseen tiedustellut onko rairuohon istuttaminen lapsesta kivaa).

Siperia toki opettaa. Ehkä muksut oppivat, että ei tämä karjumalla parane. Ehkä minä lakkaan haaveilemasta mahdottomia jostain opittujen perhekiiltokuvien perusteella.

Juhlapyhät Vol. 2

Oli tosiaan joulu ja uusi vuosi.

Muistan kuinka viime vuonna kauheasti tunnelmoitsi sitä, että se oli neidin ensimmäinen joulu. Tyyppi oli 8 kk ja ei tietenkään tajunnut koko touhusta mitään, lähinnä oli rasittunut kaikesta kyläilystä.

Oikeasti lapsen ensimmäinen joulu oli nyt. Kyläily mummoloissa oli kivaa ja lapsonen nautti saamastaan ekstrahuomiosta. Joulupukista tuli heti supersankari - edelleen meille kerrotaan usein, että "pukki tuli, toi paketin". Pakettien saaminen oli jo niin kivaa, että niiden avaamista piti erikseen ehdottaa. Jouluruuista laatikot ja "kiukku" upposivat helposti ja maailmassa ei ehkä ole mitään niin hyvää kuin piparit.

Jopa jouluhössötystä periaatteellisesti inhoava mies joutui hieman innostumaan, kun lapsi oli niin tohkeissaan.

Uusi vuosi sujui sekin paremmin kuin viime kerralla. Lähinnä tosin siksi, että neidillä oli viimeksi ihan kauhea flunssa. Ei yksivuotiaskaan kuitenkaan valvo yhtään nukkumaanmenoaikaa pidempään. Tai jos olisi valvonut, ei se olisi ainakaan juhlavuotta tilanteeseen tuonut. Raketteja onneksi näkee alkuillastakin.

Näin sitten päästiin vuoteen 2014, joka tullaan tuntemaan toisena vauvavuonna. Voi olla hyvä muistaa, että jo toisena jouluna kaikki on toisin...

Ero muttei etu

Kun eteen tulee vaativa tilanne tai tehtävä, minä teen listan. Blogin nimikin sen kertoo, että olen listaihmisiä. Toki listojen tekeminen on tunnettu varsinaisen tekemisen välttelymuoto, joka antaa kivasti illuusion, että jotain olisi muka tehty, kun on lista siitä mitä pitäisi tehdä.

Viimeisten työpäivien, joulun ja uuden vauvan valmistelujen mukanaan tuomien listojen keskellä, on toisaalta ihan kiva todeta, että kaikkea ei meillä listoilla suunnitella. Niin kuin nyt lapsen syntymäkuukautta.
Kunnon tiikeriäiti olisi tietysti pannut parastaan (sanavalinta täysin harkittu), jotta lapsi syntyisi alkuvuodesta. Silloin sillä on etulyöntiasema myöhemmin syntyneisiin nähden.

Paitsi, ettei sitten vissiin olekaan, kertoo tutkimus. Ainoastaan urheilussa menestyneissä on havaittu merkitystä sillä, onko alkuvuodesta syntynyt. Tässäkin tapauksessa merkityksellinen tekijä saattoi itse asiassa olla motivaatio.

Arkijärki laittaa tosin hiukan vastaan. Miehen sisko laskeskeli, että kun hänen nuorimpaisensa lopetti esikoulun, oli hän samanikäinen kuin esikoinen aloittaessaan. Tuntuu, että esikoisella olisi pakko olla tässä joku etulyöntiasema. Ikäero ei kuitenkaan kerro vielä mitään siitä, kumpi sai eskarista enemmän hyöytä tai oliko siinä itse asiassa mitään eroa.

Syyksi olla iloinen siitä, että molempien muksujen syntymät osuvat kevätpuoleen, jää edelleen se, että silloin on valoa enemmän. Kestää äidin pää pikkuvauva-ajan hiukan paremmin. Eräs tuttu kuvaili kysyttäessä syyslapsensa alkutaivalta "loka- ja maaliskuun väliseksi yöksi".

Kuumeeton

Hups en ollut huomannutkaan, että Docventures sai jatkoa!

Kun uskonto, raha, seksi, huumeet, väkivalta ja mitä niitä nyt oli, on käsitelty, siirryttiin naiseen. Ei ehkä kauhean yllättäen naisdokkareiden joukossa on äitiyttä käsittelevä leffa.
Kuten kaikki aikaisemmatkin, katson tämänkin joskus Areenasta, ei vaan ole mahdollista pysyä hereillä loppuun asti tv-esityksen aikataululla.

Aihe on itselleni äitiyden saralla aivan tuntematon - vauvakuume. Olen onnistunut tulemaan äidiksi kohta jo kaksi kertaa (hmm, voiko noin sanoa?) kokematta mitään tyhjän sylin tunteita, kaipuuta tai vauvakuumetta. Oman vauvan tuoksua nuuhkineena ja kasvua ihastelleenakaan en ihan saa kiinni siitä, millaista vauvakuume olisi.

Kuten olen kertonut, kummatkin raskaudet alkoivat yllättäen ja näin ollen tietysti helposti ja asiaa miettimättä. Toki taustalla on ollut miehen kanssa jaettu ajatus, että lapset ovat tervetulleita. Siinä ollaan kuitenkin vielä  kaukana varsinaisesta vauvakuumeesta. Olen ymmärtänyt, että vauva täyttää kuumeilijan ajatukset ja tunteet voivat olla myös kehollisia, että kehokin kipuilee vauvan perään.

Kerrassaan hämmentävää. Myös miehet saattavat saada vauvakuumeen, vaikka yleisemmin "tauti" iskee naisiin. Taustalla lienee biologisiakin syitä, naisilla kun päätös lapsesta (tai ainakin lapsen yrittämisestä) on tehtävä aiemmin kuin miehillä.

On tällaisessa "näin nyt vain saattui käymään" -elämässä puolensakin. Elämään sattui tupsahtamaan oikeaan aikaan oikea mies, joka halusi lapsia. Lapset sattuivat haluamaan maailmaan heti, kun niille annettiin pieninkään sauma (eli luotettiin tuuriin tai "varmoihin päiviin"). Ei ole ollut tarvetta missään vaiheessa tehdä tietoista päätöstä, että onko juuri nyt hyvä hetki ja haluammeko oikeasti ja varmasti tätä. Tai sovitella sitä, että toinen haluaisi just nyt ja toinen haluaisi vielä vähän aikaa elää lapsetonta elämää.

Minun tuurilla saan tietysti vauvakuumeen joskus 45-vuotiaana, kun nämä vauvat on saatu sysittyä kauemmas äidin sylistä ja olisi taas aikaa vähän itsellekin....

Kohti epämukavuusaluetta

Ihminen ei lähtökohtaisesti pidä muutoksista. Huomaan usein muistuttavani itseäni, että haluan olla sellainen tyyppi, joka on avoin muutoksille ja suhtautuu niihin positiivisesti (jos ei ole oikeaa syytä muuhun). En tietenkään oikeasti siltikään pidä muutoksista.

Kohta elämä taas kuitenkin muuttuu. Jään taas kotiin. Työpäiviä on jäljellä 10.

Ikävä tulee. Ei työmatkoja. Ei herätyskellon ääntä. Ei sitä, että koko ajan on oikeastaan vähän kiire, kun kaikelle ajalle olisi vähintään kaksi käyttötapaa. Vaan sitä, että koen oikeasti saavani aikaiseksi jotain. Sitä, että koen osaavani sen mitä teen. Ja hyvänen aika sitäkin, että muut ihmiset ovat sitä mieltä, että olen hyvä työssäni ja vielä kertovat sen.

Koenko sitten olevani huono ja aikaansaamaton äiti? No en.
Lapset vaan ovat juuri sellainen vellova projekti, että mistään ei tunnu tulevan valmista ja kaikki mahdolliset tulokset realisoituvat aikaisintaan vuosien päästä. Minkään asioiden syy-seuraussuhteista ei voi olla varma. Jos teen nyt näin, niin onko lapseni onnellisempi kuin jos teen noin? Ei harmainta aavistusta ja ehkä kysymyksen asettelu on täysin väärä, kun molemmat asiat ovat itse asiassa merkityksettömiä ja tärkeää olisikin jonkun ihan muun asian tekeminen. Suosituksia ja mielipiteitä löytyy toki enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta omaa ammatillista mielipidettä ei minulla useinkaan ole. Jos ilmaisenkin äitiyteen liittyvän mielipiteen, en saa siihen millään samaa uskottavuutta kuin työminäni työasioihin. Ja kuka edes kuuntelisi?

Mahtava Baby Blues -sarjakuva tarjoaa vertaistukea.

Ei pidä käsittää väärin, lasten kanssa on toki paljon hyvin nopeasti näkyviäkin juttuja. Useimmat ovat muotoa, "jos en tee tätä, lapsi karjuu" tai "lapsi karjuu, kokeilen tätä jos se vaikka lopettaisi". En ole varma onko aika harmaannuttanut muistoni, kun käsitykseni on että edellinen kotiäitirupeama koostui juuri lähinnä tällaisesta silpputyöstä, josta oli vaikeaa ammentaa suurempaa motivaatiota. Että kyllähän sen teki, mutta tasaisin väliajoin pohti, että tässä ei ole mitään mieltä koko touhussa.

Tällä kertaa muutos ei pelota vieraudellaan, vaan juuri siksi, että tätä on jo tehty. Joku viisaampi varmaan huomoisi tarkemmin, että kahden eri-ikäisen lapsen kanssa meininki on eri kuin yhden. Minä tajuan siitä nyt vain sen, että kaikki se mikä oli hankalaa jo viimeksi on tällä kertaa sitten tuplasti hankalampaa.

Tietysti on paljon positiivisiakin juttuja, kyllähän sitä mielellään lasta tai vauvaa naurattaa. Halit ja pusut ovat ihanaa palautetta. Vaikka eihän ne rassukat tiedä paremmastakaan, joten palautteen antajina eivät ole kovin asiantuntevia.

Kai se on päivä kerrallaan mentävä, vaikka se ei omaan psyykeen istu alkuunkaan. Ihana kamala lapsen todella merkittävä varhaislapsuus, josta se ei itse muista myöhemmin mitään.

Teräslapset

Jos ette ole vielä nähneet alla olevaa videota liikkuvaisista lapsista, niin katsokaa se.
En ole ihan varma onko Pirates of The Carribean -musiikki ihan paras valinta, mutta muksujen meno on ihailtavaa.




Video antaa yhden vastauksen siihenkin ihmettelyyni, että mikä ihme saa miehen etsimään lähes joka sunnuntai asuntoilmoituksista hylättyjä kyläkouluja. Olisi tilaa laittaa lapsille jumppahuone.

Neiti on aikamoisen liikunnallinen ja videon yksivuotiaan temput näyttivätkin aika tutuille. Vaikka en (onneksi) ole vielä sydän syrjällään katsellut mitään lyhtypylvääseen kipuamista, voi tavallaan jo allekirjoittaa sen, että harvoin lasta oikeasti sattuu.

Meillä on tehty useammatkin voltit eri korkuisilta alustoilta maahan, viimeksi liukumäen reunan yli. Tipahdettu sohvan käsinojan yli kiipeilytouhussa, kieritty sängynreunan yli, juostu seinää päin ja kaaduttu täydestä vauhdista niin, että pää osui lattialla olleeseen puiseen hakka-leluun... ainakin. Joka kerta ei ole tullut edes itku. Jos itku on tullut, se on kestänyt alle minuutin. Sitä voi verrata harmitusitkuun, jota neiti voi pitää yllä tuntikausia (jos vaikka joku koko ajan kieltää tekemästä jotain hauskaa, kuten tuolikiipeilyä).

En varmasti osaa olla kaikista rennoin äiti tässä(kään) asiassa. Yllätyksekseni olen kuitenkin huomannut, että mies on meillä kauan ennen minua sanomassa, että "ei saa, voi sattua". Ehkä pitää näyttää sillekin tuo video - silläkin uhalla, että se etsii lisää kyläkouluja hornantuutista.

Uh-uh huh-huh

Uh-uh - uhma!

Olin tuudittautunut siihen, että varsinainen uhmaikä tulee vasta kaksi-kolmevuotiaana. Sitä ennen voi olla jotain esiuhmaa, mutta eihän se voi olla veretseisauttavan kamalaa, vaan nimensä mukaan sellainen esiaste oikealle uhmaamiselle.

Jep jep ja kattia kanssa! Tällä viikolla 1,5 vuoden markkeriin yltävä neiti "minulla on aina ollut temperamenttia kolmen lapsen tarpeisiin" elää hyvin täyttä konfliktivaihetta. Huutoa ja karjumista on ilma sakeana muutamien minuuttien välein. Jos yrität lohduttaa/ ottaa syliin/ rauhoittaa, tuloksena on tönimistä, kirkumista ja kiemurtelua. Poiskaan ei tilanteesta sovi äidin lähteä tai kirkumiseen löytyy (ihme kyllä) vieläkin turbompi vaihde. Välissä esiintyvä rauhoittuminen on kosmeettista, sillä samaan kiukunaiheeseen palataan vähintään viisi kertaa peräjälkeen.

Kurjaa on se, että lapsen kanssa ei oikein voi tehdä mitään kivaa. Yrittää voi, mutta mikään ei ole kivaa kovin kauaa, vaan menee huutamiseksi. Kovasti yritän huomioida vähäiset hyvät hetket ja kehua mikäli jokin asia menee edes sinnepäin hyvin. Väkinäiseksihän se menee ja pelkään, että karjuva mukelokin sen tajuaa.

Luulin, että lapsen kannattaa antaa tehdä pieniä valintoja, jotta saa elämäänsä kontrollin tunnetta ja itsearvoa. Ei tule mitään, lapsi ei missään nimessä valitse, vaan haluaa molemmat tarjotuista vaihtoehdoista ja karjuu naama punaisena kun kaksi villatakkia päällekäin ei ole kovin kätevää tai mukavaa. Auta armias vaan niissä tilanteissa, joissa en anna valita molempia vaihtoehtoja.

Alfvenin ja Hofstenin Uhmakirjaan on kirjastossa monen viikon jono. En taida olla ainoa, joka ei ihan tiedä, mitä hittoa nyt tehdään...

Luin, että uhmaava lapsi kannattaa ottaa mahdollismman paljon mukaan yhteisiin puuhiin kotona. Sehän olisi kävetää, ja samalla tulisi tehtyäkin. Tai sitten lapsi heittelee raakaa taikinaa pitkin seiniä tai kieltäytyy luovuttamasta märkiä pyykkejä narulle ja - ylläri - raivoaa, kun äidille tämä ei käy.

Hopeisena pilvenreunuksena ruoan syömisestä meillä ei tapella. Ei tapella, koska annan lapselleni oikeuden valita nälkälakko halutessaan. Kai se menee ennen nääntymistä niin heikoksi, että ei jaksa tapella suuhun asti tarjoiltua ruokaa vastaan. Joo, ennen mitään lastensuojelua, niin kyllä lapsi jotain syö - ennen kuin alkaa karjua, kun söisi mieluummin äidin lautaselta.

Tärkeintä uhmaikäisen kanssa on kuulemma pysyä rauhallisena. Minä en pysy rauhallisena, en ainakaan loputtomiin. Minä suutun, korotan ääntäni, kutsun lasta mielessäni hyvin rumilla sanoilla, paukuttelen vessan ovea paetessani edes hetkeksi sinne. Siellä vessassa sitten lasken minuutit siihen, että pääsen taas töihin ja pois lapsen luota. Varsinaisesti en ole uhkaillut lasta hylkäämisellä - mikäli oletetaan, että lapsi ei lue lehtiä ja tiedä mitä äidin vihjailu fleecepeitoista ja puistonpenkeistä lopullisena ratkaisuna tarkoittaa.

Mutta hei, minä olenkin raskaana ja se on kuulemma omalla tavallaan aikuisten uhmaikäkausi! Voinen siis suosiolla jättää miehen kontolle kummastakin uhmaajasta selviämisen.

Havaintoja lapsesta

Oma lapsi on tunnetusti se maailman ihanin, kaunein ja taitavin lapsi. Joskus myös rasittavin ja kovaäänisin, mutta ei mennä nyt siihen. Yleensä sitä tuppaa näkemään lapsensa positiivisessa valossa, mikä on tietysti suurimmaksi osaksi oikein hyvä juttu.

Kun on katsonut jälkikasvua noin puolitoista vuotta maailman ihanin -silmälasien läpi, vähän jännitti mitä päiväkodin ammattilaiset mahtavat olla neidistä mieltä. Vastauksia saimme viime viikolla varhaiskasvatussunnitelmakeskustelussa, eli vasu-keskustelussa.

Tapaamista oli alustettu antamalla meille lomake, jossa kyseltiin erilaisia asioita lapsesta. Syömistä, pukemista, pottailua, nukkumista sekä mistä tykkää/ei tykkää ja muita tunne-elämän juttuja. Lomaketta ei tarvinnut mitenkään erikseen palauttaa, mutta samoista asioista keskustelukin sitten käytiin.

Kuva Uudenkaupungin päivähoidon sivuilta

Selvisi, että kyllä sitä oman lapsensa tuntee. Päiväkodin aikuiset ovat lapsesta aika lailla samassa käsityksessä kuin me vanhemmat.

Neiti osaa juuri sellaisia asioita kuin tässä ikävaiheessa kuuluukin. On luonteeltaan vilkas ja liikkuvainen tättähäärä. Rakastaa musiikkia. Osaa halutessaan seurata ohjeita, mutta kiukkuaa apinan raivolla, jos asiat ei mene oman mielen mukaan. Suuremmaksi osaksi on kuitenkin iloinen ja nauravainen. Päiväkodista käsin näyttää, että lapsi on sopeutunut ryhmään ja viihtyy hyvin.

Erityisen ihana oli kuulla, että muut ryhmän lapset tykkäävät meidän mussukasta. Hän saa paljon haleja toisilta ja halailee itse toisia. Yksi vanhemman kauhukuvistahan on, että oma lapsi ei jostain syystä saisi kavereita tai tulisi kiusatuksi. Myös aikuisilta lapsi osaa mennä pyytämään syliä sitä kaivatessaan.

Mahtava homma! Emme ole ihan susia kasvattajina ja lapsosemme on tosiaan mainio.

Kehityskohteeksi kirjattiin sen harjoittelu, ettei aina voi saada sitä mitä haluaa. Pitänee opetella ensin itse...

Schrödingerin kissa

Kvanttimekaniikkaan (tai johonkin sen sellaiseen) liittyy ajatusleikki kissasta, joka on laatikossa, joka mahdollisesti tappaa kissan. Ajatusleikin idea menee jotenkin niin, että ennen kuin laatikko avataan ei voida tietää, onko kissa kuollut vai elossa, vaan molemmat ovat yhtä mahdollisia ja siten tavallaan yhtä aikaa olemassa - vaikka kissa ei tietenkään voi olla yhtä aikaa kuollut ja elossa.

Ensimmäiseksi tästä hölinästä tulee mieleen lähinnä kaksi asiaa:

1. Miksi tätä pidetään kovin hienona ajatuksena?
2. Lakatkaa kiusaamasta kissoja!

Koin kuitenkin jonkinlaisen Schrödingerin kissa -hetken, kun kävimme vauvan rakenneultrassa. Siellä meille selvisi monta asiaa, kuten että pikkuisemme on vallan malliyksilö ja täysin kunnossa. Samalla saimme melko varman arvion tulokkaan sukupuolesta. Siinä se iski - siihen asti olin jollain tavalla odottanut sekä tyttöä että poikaa, vaikka tiesin vatsassa polskivan vain yhden vauvan.

Ultrassa raskauden kissantappolaatikko avattiin ja enää vain toinen mahdollisuus on olemassa. (Tai no tietysti ultrassa on voitu nähdä väärin, mutta melko varmaa tietoa sieltä saatiin.)

Sinulle, jolle päätöksenteko on vaikeaa, Alphageek.fi myy Schrödingerin kissa -päätöksentekolaatikkoa...

Siinä sitten äiti on ihmeissään tuntemustensa kanssa. On iloinen, että saa juuri tämän lapsen, joka on juuri tätä sukupuolta. Hämmentyy, että kertooko asiasta iloitseminen, että on tyytyväisempi tähän sukupuoleen kuin toiseen? On tavallaan vähän surullinen, että ei nyt saa sen toisen sukupuolista lasta. Kauhistuu, että miten voi olla vähän surullinen, kun on kuitenkin tosi iloinen, että saa sen lapsen, jonka saa. Miettii, että koko sukupuolella ei kyllä oikeasti ole mitään väliä, eikä olekaan, mutta kuitenkin se tuntuu joltain, että sukupuolen tietää. On tosi iloinen siitä, että mikään oma ajattelu tai haluaminen ei voi tai voinut vaikuttaa mitenkään lapsen sukupuoleen.

Ei edes ala avaamaan sitä, mitä kaikkea voi pohtia siitä, että meille tulee poika!

1,7 lasta

Jokinaika sitten Hesarissa ollut kolumni toisen lapsen osasta pysähdytti. Siitä on sen jälkeen puhuttu eri piireissä ja viimeksi tänään facebookissa eräs tuore toisen lapsen äiti viittasi juuri näin käyneen.

Kyllähän se kieltämättä mietityttää, että miten kakkosen käy. Eihän meillä nytkään ole tolkuttomasti ylimääräistä aikaa, ainakaan neiti ykkösen ollessa hereillä. Vaikka teksti on huumorilla höystetty, niin niinhän se nyt vaan karusti todellisuudessa menee, että "vähemmän hengenvaarassa oleva saa odottaa".

Osittain menee varmaan sen piikkiin, että ei meillä voi vielä olla mitään omia kokemuksia kahden lapsen vanhemmuudesta, mutta kaikissa kuvitelmissa vaikkapa ensi kesästä on ensimmäisenä näkökulmana, mikä olisi neidille toimiva/kiva ratkaisu. Muistaakseni neiti kuitenkin vauvana asetti vielä suurempia haasteita kuin nyt taaperona - jotenkin se vei kaiken ajan, muistaisi vain mihin...

Kavereille olemme nauraneet, että koko kuviohan perustuu tällä kertaa siihen, että tästä lapsesta tulee helppo. Viimeksi eilen vähän katselimme taas asuntopalapeliämme ja totesin, että puuhamatto ei voi tulla enää siihen, missä se viime kierroksella asui. Mies totesi, että sehän mahtuu hyvin lastenhuoneeseen. No joo, niin mahtuukin, mutta siinä mies olettaa, että vauva viihtyisi huoneessa yksinään aktivointileluineen, kun muut puuhaavat keittiö/olohuone-kompleksissa.

Tähän ei saa unohtaa kuopusta. Kuva wikipediasta, jossa on toki artikkeli myös ostoskärryistä.

Toki olen vielä myös vaiheessa, jossa uskottelen itselleni, että todellakin täytän molempien vauvakirjat antaumuksella (mistä tuli mieleeni, että pari juttua pitäisi lisätä neidin kirjoihin yksivuotisjuhlista, joista on kohta 5 kuukautta). En näe mitään syytä, miksi en löytäisi meille sopivaa sisarusryhmää muskariin.

Kai toinen saa jotain etujakin. Sillä on viihdykettä sisaruksesta, leluja on pilvin pimein. Vanhemmilla on pieni haisu siitä, mitä tässä nyt ollaan tekemässä ja ehkä kokemuksen myötä jopa pidempi pinna. Tärkeimpänä varmaan se, että hänen näkökulmastaan perheessä  on aina ollut kaksi lasta, joten hän on ainoa, jolta tilanne ei vaadi erityistä sopeutumista.

Suomessa keskimääräinen lapsiluku on 1,7 lasta. Ehkä sen voi ajatella tarkoittavan samalla sitäkin, että ei oikein pysty olemaan 100 % täysipainoinen äiti kahdelle kokonaiselle.

Kotoa maailmaan osa 1

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Nimittäin hoitovapaa. Töihin pitäisi mennä ensi viikolla.
Mielessä on vain yksi ajatus: mitähän siitäkin tulee?

Ensimmäinen askel kohti uraäitiyttä on vauhdissa. Lapsesta koulitaan tarhatyttöä hyvää vauhtia. Itse syöminen lusikalla alkaa olla hanskassa ja pottailussakin on edistytty. Itse päiväkodilla olemme käyneet jo parin viikon ajan "harjoittelemassa".

Harjoittelulla tarkoitetaan hengailua päiväkodin tiloissa oman vanhemman kanssa. Me olemme leikkineet sisällä ja ulkona. Samalla lapsi tapaa päiväkodin hoitajia ja toisia hoidossa olevia lapsia. Hyöty tästä lienee se, että lapsi ei jää täysin vieraaseen paikkaan, kun hoitoon jää ilman vanhempaa. Toki myös hoitajilla on mahdollisuus tarkkailla lasta - minkä nyt muiden lasten hoitamiselta ehtivät.

Muuten näin pienen lapsen valmistelu muutokseen on melkoisen haastavaa. Näin pieni ei ymmärrä puhetta aiheesta, tai osaa itse kertoa omia tuntemuksiaan. Hän ei myöskään ymmärrä miksi tällaista tapahtuu - mikä on aikuisten muutosvastarinnan voittamisessa aika tärkeä elementti. Hänellä ei myöskään ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen. Odotan siis melko huudontäytteisiä ja vaikeita viikkoja.

Toistaiseksi, siis vanhemman kanssa, lapsi viihtyy tarhassa kuitenkin ihan hyvin. On kivoja leluja, seuraa ja iso piha. Hankalaa on selvästi odottaa, sitä joutuu pakostakin joka välissä tekemään, kun on ryhmän toiminnasta kysymys. Toinen ongelma on ymmärtää, että kädestään laskema lelu on vapaata riistaa. Neiti loukkaantui eräälle toiselle tytölle tällaisessa tilanteessa niin verisesti, että vähän epäilen leppyykö enää ikinä.

Selväksi on myös tullut, että meidän neitimme on kirkkaasti ryhmänsä äänekkäin tenava. Hyvällä ja huonolla tuulella hän ilmaisee itseään kyllä niin kuuluvasti, että ei varmasti jää huomaamattomaksi. Tämän otan positiivisena, vaikka neidin omahoitaja taitaa olla hieman kauhuissaan siitä, mitä vielä tuleman pitää.

Oma siirtyminen kohti työelämää alkoi mukavissa merkeissä: kävin kampaajalla. Mitä sitä ihminen muutakaan identiteettiongelmien vaivatessa?

Toisella kertaa

Usein kerrotaan, että saman naisen eri raskaudet voivat olla hyvin erilaisia keskenään.

Kieltämättä kokemus on tähän mennessä ollut himpan erilainen. Ei siksi, että oma olo olisi kauheasti erilainen. Ensimmäisellä kerralla en juuri saanut raskausoireita (mitä nyt toki loppuraskaudesta turposin planeetan kokoiseksi), pahoinvointia, nivelkipuja ja mitä niitä nyt ihmisillä on. Tällä toisellakaan kertaa ei - kop kop - ole ollut kovasti raportoitavaa.

Siunauksen lisäksi tämä aiheutti hieman päänvaivaa. Kun mitään oireita ei ole, ei ihan äkkiä tule keksineeksi olevansa raskaana. Kuukautiset toki jäivät pois, mutta kun odottelin niitä kesäkuun loppupuolella, mies oli "aika varma", että ne olivat jo alkukuusta. Kotielämän keskellä kun ei usein edes tiedä mikä viikonpäivä on, totesin, että olin vain varmaan sitten unohtanut asian. Ei ne menkat nyt kovin maata mullistava tapahtuma ole.
Heinäkuussakaan ei kuitenkaan ilmaantunut verta, joten päätin pissiä tikkuun. Yllätys oli sitten, sanotaanko keskisuuri, kun kaksi viivaa ilmestyivät välittömästi.

Neuvolassa minulle sattui onneksi neidin odotusajoilta tuttu hoitaja, joten ei hävettänyt niin paljon kertoa, ettei minulla ole hajuakaan milloin ne edelliset kuukautiset oikeasti olivat. Kokeilimme kuunnella sydänääniä ja kun ne melko pian löytyivät, päätettiin varata ensimmäin ultra mahdollisimman pian.

Ultrassa todettiin, että terve ihmisen alku siellä polskii ja juuri sopivassa välissä osuimme häntä tutkimaan. Olinkin siis oikeastaan jo melkein ensimmäisen raskauskolmanneksen lopussa! Vertailussa ensimmäiseen kertaan tuntui siis aika pikakelauksella, kun viimeksi odottelimme mielestämme todella kauan ennen kuin tämä ns. turvaraja oli ylitetty ja asiasta uskalsi alkaa puhua ääneen ihmisille.

Muuten sitä on tavallaan rauhallisempi. Tietää mitä suurin piirtein on tulossa. Enemmän mietityttää, millainen sirkus elämästä kahden pikkuisen kanssa kehkeytyy, kuin sitä miten ihmeessä sitä muka jonkun synnyttää.

Toi matkii

Kesä ja kahluuallas - eikä niinkään tietokoneella roikkumista.

Lapsikin kasvaa ihan tuossa itsekseen: matkimalla.

Neiti osaa muun muassa "pestä" itsensä, eli ottaa vettä käteensä ammeesta tai suihkusta ja hieroa sillä itseään. Samoin aurinkorasvan levitys on jo ihan hallussa, tätä myös stimuloidaan suljetun pullon kanssa. Puhelinkäyttäytyminen on hioutunutta. Mikä tahansa esine korvalle ja sitten kävellään ympäriinsä ja pidetään älinää ja ynähdellään puhelimeen. Jos käytössä on näppäimiä (eli leluna on kaukosäädin, oma puhelin tai vanhemmilta salaa napattu puhelin), lähetetään välillä tekstiviestejä.

Uusien asioiden maistelussa esimerkki on ainakin meillä lähes pakollinen. Ainakin muutama kerta pitää katsoa, kun muut syövät, ennen kuin edes harkitaan itse maistamista.

Matkimalla oppimisessa on kuitenkin yksi puute. Siten ei ilmeisesti opita ei-tekemään jotain. Lapselle ei tule mieleen matkia vanhempien tapaa olla heittämättä syömäänsä leipää lattialle tai olla kuljettamatta kenkiä eteisestä sängylle. Vastakkaisesta esimerkistä huolimatta hän kirkuu kuin syötävä nähdessään sauvasekoittimen. Ja muutenkin on aika usein ainoa, joka tilanteissa kirkuu kuin syötävä.

Nyt taidan lähteä katsomaan oppisiko lapsi mallista loikoilemaan.

Kympin tyttö

Näin liikoja kehumatta: minulla on hyvät hampaat. Niissä ei ikinä ole ollut reikiä.
Lisäksi ne ovat luonnostaan suht valkoiset ja pienellä oikomisavustuksella suorassa.

Mies jonottaa juurihoitoon ja aina välillä väittää hampaiden pesun kahdesti päivässä olevan hammastahnateollisuuden myynninedistämiskikka eikä mitenkään tarpeellista.

Arvatkaas kumman hammasgeenit toivon lapsen perineen?

Ainakin ensimmäinen hammastarkastus meni hyvin. Hampaita on, ne suostuttiin näyttämään ja todettiin oikein hienoiksi. Lisäksi elämän ensimmäinen xylitoltabletti imeskeltiin oikeaoppisesti poskesta toiseen vaihtaen - kuulemma lapset osaavat tämän jostain syystä luonnostaan ilman mitään ohjeistuksia.

Hammashoitorutiinimme saivat (tietysti) 10 pistettä ja papukaijamerkin. Aamuin illoin harjataan, pikkulasten hammastahnaa vain aavistus (kun ei osata vielä sylkeä sitä pois suusta) ja säännölliset ateriat turhia naposteluja välttäen.

Vaikka kympin tyttöjä kateelliset parjaavat - niin hyvin menee, mutta menköön.

Oikeaoppista hammastahnaa, jota "huomaamattomasti" hammashoitajan toimesta mainostettiin.

Hauskaa äitienpäivää

Onnea kaikille äideille!
Aurinko paistaa ja valkovuokkoja on paikat pullollaan - ihan niin kuin kuuluukin.

Tänä vuonna osaan itsekin olla juhlinnassa mukana. Viime vuonna kolmeviikkoisen äitinä oli vielä hiukan ulkopuolinen olo, että kuulunko minäkin nyt näihin juhlittuihin "äiteihin".

Vuosikkaamme heräsi touhukkaasti isän kanssa aamiaispuuhiin, tosin äiti tultiin herättämään melkein heti kun kahvinkeitin oli saatu ladattua. Pienet kädet eivät vielä osaa askarrella, mutta lahjaksi sain märkiä pusuja.
Kelpaa!

Tällainenkin suukko kelpaisi (kuva wikipediasta)

Aikuinen - ottakaa se kiinni!

Koko kylä kasvattaa on tosi kiva ajatus.
Valitettavasti se tarkoittaa myös sitä, että minun täytyisi osallistua muiden muksujen elämään jotenkin positiivisesti.

Olimme leikkitreffeillä puistossa, kun kokeneempi äiti-ystävä varoitti "hangaround-lapsista", joita aina liimantuu kintereille. Vähän naureskelin, koska kai nyt lapsilla on leikkipuistossa kivampaakin tekemistä kuin roikkua tuntemattoman aikuisen perässä.

No eipä vaan ole.

Kun oma mussukka pakkaa kädellä hiekkaa lapioon (juu, hän leikkii nimenomaan näin), paikalla on salamana ensimmäinen lapsi kysymässä saako hän lainata muksun muita hiekkaleluja. Mikäs siinä - yritän vaan katsoa, että lähtiessä tulee oikeat rojut mukaan. Muistutan taas itseäni, että pitäisi merkitä lelut.

Seuraavaksi minulle raportoidaan, kuinka hiekkalaatikkoon on jäänyt leluja, joista ei tiedä kenen ne ovat. En oikein tiedä, mitä minun oletetaan asialle tekevän. Tyydyn toteamaan, että niillä saa sitten kyllä leikkiä.

Pian löydän itseni keskustelemasa kissojen nimistä. Tai lähinnä kuuntelemasta selostusta kissojen nimistä. Joidenkin kissojen nimet ovat kuulemma Sauron ja Saruman. Mitään ajattelematta totean, että aika hurjat nimet. Ai miten niin, kysyy käsittääkseni noin kuusivuotias tyttö. Tajuan, että hän ei varmaankaan ole vielä tutustunut Tolkieniin, eivätkä hänen vanhempansa varmaan arvostaisi kovin tarkkaa selostusta toisia orjuuttavista pahoista velhoista. Ne on sellaisesta sadusta ja ne on aika ilkeitä, ynisen.

Täältä tulee ihmistykinkuula!, huutaa poika leikkimökin katolta. Huutoa jatkuu kunnes katson ylös ja käsken varoa hyppäämästä pienempien päälle. Vasta varmistettuuaan yleisönsä, poika loikkaa alas.

Voitko sä pelata mun kanssa tätä, kuuluu kysymys hiekkalaation reunalla olevan ristinolla-pelin luota. No, kai minä voin. Saan muksun tajuamaan, että tarkoitus on saada kolmen rivi itselle ja että hän ei voi laittaa samaan kohtaan omaa merkkiään, kuin missä minun jo on. Koska minulla ei ole aavistustakaan, miten tämä ipana suhtautuisi häviämiseen, en riskeeraa vaan annan hänen voittaa. Lapsi ilahtuu ja suostuu pelaamaan seuraavaksi ilmeisesti veljensä kanssa. Paha vaan, että noin minuutin päästä lapset riitelevät siitä ovatko myös vinot rivit mukana. Arvatkaas ketä haetaan tuomariksi. Mahdollisimman diplomaattisesti totean, että yleensä myös vinot rivit ovat mukana, mutta teidän täytyy sopia säännöt etukäteen keskenänne.

Ohhoh, onpas kello jo paljon, nyt me kyllä lähdetään kotiin, on päiväuniaika. (Ei kyllä ole, mutta puistotätiys alkaa riittää tältä iltapäivältä.)

Ehtoinen emäntä

Elämä on, jälleen kerran, ollut yhtä juhlaa.
Neitimme täytti kokonaisen vuoden ja sitten oli hiukan vappua.

Juhlinta on toki lystiä, mutta mieluummin olisin itse järjestämättä ikinä yksiäkään kekkereitä. Olen nimittäin kamalan huono siinä!

Jo siinä vaiheessa, kun pidettiin kotibileitä, joissa tarjolla oli sipsejä, dippivihanneksia ja ehkä patonkia, olin aivan kierroksilla siitä saanko kaiken järjestettyä, viihtyykö kukaan ja onko nuo porkkanat ihan väärin paloiteltu. Musiikki ainakin olisi ihan vääränlaista ja kellään ei näin ollen olisi kivaa. Kemujen alettua kaikilla oli kivaa - myös minulla, kun otin vähän siideriä - mutta silti seuraavalla kerralla oli sama paniikki päällä. Mitään tyylikkäitä illanviettoja en oikeastaan järjestä, koska saisin paniikkikohtauksen jo alkupaloja suunnitellessa.

Lapsen myötä monet löytävät itsestään keittiön hengettären, joka leipoo itse monikerroksisia perhoskakkuja ihan tuosta vaan. En minä. Lapsen myötä pitää kuitenkin alkaa järjestää perhejuhlia. Ristiäiset vielä menivät, kun ne voi pitkälle ulkoistaa.

Yksivuotiskemujen kohdalla piti kuitenkin ottaa härkää sarvista. Jos näitä ei nyt saa kotivoimin kasaan, paineet vain kasaantuvat. Hengitys alkoi salpaantua ja kirosin hirveää määrää sukulaisia, jotka alkoivat mielessäni muistuttaa nälkäisiä hirviöitä, jotka arvostelevat kaikkea.

Otin avuksi äidin ja siirsin juhlat mummolaan ja vaadin apua kakkupohjan leipomiseen (omani eivät ikinä kohoa). Leivoin etukäteen pakkaseen ja paria päivää ennen kuivakaappiin sen minkä pystyi. Ostin hulluna ilmapalloja, koska niillä rehaavat lapsivieraat keräävät huomion pois mahdollisista puutteista.

Kuten arvata saattaa, juhlat onnistuivat kivasti. Pöytä saatiin koreaksi, päivänsankarikin suostui maistelemaan tarjoamuksia. Lahjoja saatiin ja niiden avaaminen oli kaikkien suosikki ohjelmanumero.

Ykköskakku yksivuotiaalle

Siitä huolimatta mielessä painaa pienoinen kauhu, kun ajattelee, että tämä pitäisi nyt tehdä vielä monta kertaa ja parin vuoden päästä vielä lastenkutsut päälle. Voi apua!

Mutta mitä sitä ei lapsensa eteen tekisi...

Hakekaa syyllisyys pois!

Äitiyden myötä kokee hyvin monia ja monenlaisia tunne-elämyksiä. Riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet iskevät varmasti jokaiseen äitiin. (Isistä en tiedä, en ole viitsinyt edes kysyä, pohtiiko mies moisia.)

Lapselleen haluaisi antaa hyvällä tavalla kaiken (ei sillä hemmottelevalla tavalla, jossa kirjaimellisesti annetaan kaikki ja aina periksi kaikessa). Lapselle ei kuitenkaan tule antaneeksi täysin kaikkeaan joka sekunti , koska elämä on sellaista. Sitten sitä kokee itsensä kauhean syylliseksi, että olisi jaksanut leikkiä purnukoilla senkin ajan, kun luin lehteä.

Joskus sitä hermostuu aivan turhaan. Itseäni risoo usein se, että lapsi ei suostu syömään. Se hermostuttaa kahdellakin tasolla: huolestuttaa, kun ihmisten vaan kuuluisi syödä välillä ja raivostuttaa, että on tehnyt ruokaa (taas) ihan turhaan. Hermostuminen ei tietenkään muuta tilannetta kuin huonompaan suuntaan ja sitten voi syyllistää itseään siitä, että toi tilanteeseen vielä lisää negatiivista energiaa ja on varma, että kohta muksu alkaa inhota ruokailutilanteita.

Esimerkkejä olisi ties kuinka paljon, mutta kuvio menee niin, että tapahtuu tavallisia elämään kuuluvia asioita ja sitten äiti syyllistyy niistä.

Onneksi on lapsen päiväunet ja ihana Hakekaa kätilö -sarja, jota löytyy Netflixistä ja jota YLE näyttää sekä telkkarista että Areenasta. Siinä saadaan lapsia köyhiin oloihin ja eri tavalla vaikeisiin tilanteisiin, mutta aina selvitään, kun vaan ollaan rehellisiä ja rakastavia.

Pari jaksoa katseltuaan äiti-ihminen on onnellinen, että hän voi tarjota lapselleen lämpimän kodin, ruokaa (josta kieltäytyä), vaatteita, leluja, muskaria ja värikylpyjä. Tärkeämpänä voi tarjota lapselle ison liudan rakastavia sukulaisia. Ja ei siinäkään vielä kaikki, lisäksi on vielä tulossa varhaiskasvatusta ja koulutusta, kun neiti hiukan kasvaa. Eli aika onnekas mukula se on.

Sitten, kun ei kiinnitä huomiota siihen, että edellä mainitusta listasta hyvin harva asia on mitenkään minun itseni hallinnassa, voikin olla kovin tyytyväinen äiti.