Perhematka Siperiaan

Ei, otsikosta ei tule päätellä, että en taaskaan ole kirjoittanut mitään siksi, että olisimme menossa hipstericoolisti junamatkalle Siperian halki. Ensinnäkin, en oikein näe sitä kaksikuukautisen matkakohteena, toisekseen en tässä tilanteessa matkustaisi Venäjälle ollenkaan. Tärkein syy lienee se, että me emme vain ole sellainen perhe, joka saa sellaista tehtyä.

Eräs vauvavierailija kysyi vierailunsa loppupuolella, miltä tuntuu saada nyt vauva. Naurahdin ja pyysin tarkentamaan. No, kun nyt siinä ei ole sitä uutuudenviehätystä..., kysyjä tarkensi.

No ei ole ei. Peruskuviot on sinällään hallinnassa, että kaikki saadaan pestyä, puettua puhtaisiin, syötettyä ja nukutettua. Hallitsemme vaunulenkit ja leikkipuistot. Jos perhe-elämä olisi taito (voi kai se vähän ollakin), nyt olisi se vaihe, kun pitäisi siirtyä uudelle tasolle tai vähintään käyttää osaamistaan nautiskellen - kun se ei ole enää keskittymistä vaativan vaikeaa. Saada ilmaa siipien alle ja lentää juttunsa kanssa.

Meidän lentomme on usein tyyppiä kana. Kaikenlainen kivan tekeminen vaatii hulluna valmisteluja, joissa menee hermo. Kesken kaiken menee joltakulta hermo ja sitten onkin oikeastaan jo kiire päivä/yöunille tai ruoka-aika ja ei tietenkään mitään ruokaa valmiina tai lapsiystävällistä ravintolaa lähellä.

Kotoilu ei ole juttuni, mutta kyllähän sitä lasten takia haluaisi vaikka jotain pääsiäisjuttuja tehdä. Esimerkiksi istuttaa rairuohoa. Olen edellisenä päivänä muistanut tarkistaa, että on multaa ja ostanut siemeniä. Vauva nukahtaa. Saamme mullat laitettua astioihin ja jopa siivottua mullat pois lattialta ja päältämme. Ehdin avata siemenpussit.

Siinä kohtaa vauva parahtaa, eikä rauhoitu tutilla. Isompi hermostuu, kun homma jäi kesken. Sekunneissa hän on (vahingossa tai tahallaan, en voi tietää) saanut puolet yhden pussin sisällöstä lattialle. Ryntään auttamaan loput siemenet multaan, että olisi jotain toivoa saada mitään ruohoa kasvamaan. Vauva huutaa. Ruohot on istutettu ja isompi kiirehtii lattialle etsimään tippuneita siemeniä. Olen menossa nostamaan vauvaa syliin, kun näen sivusilmällä, kuinka neiti (joka ei koskaan ole ollut kova tunkemaan asioita suuhunsa tai syömään ihme juttuja) mättää siemeniä kitaansa. Ryntään komentamaan sylkemään ne pois ja pohdin onko pääsiäisohra myrkyllistä. Lapsi alkaa itkeä.

Näin päättyi se "kiva yhdessä tekeminen". Ja meillä on aina tällaista, esimerkkejä on arkisen toistuvista asioista kuten ruoanlaitosta ja nukuttamisista näihin olevinaan erityisempiin juttuihin. En tajua, enkä todellakaan osaa korjata tilannetta.

Aivan kuin perheemme retkien päällä olisi synkkä varjo...

Miehelle paruin itse kerran, että unelmani on tässä vaiheessa, että joskus voitaisiin tehdä perheenä kaikki yhdessä jotain ilman, että kukaan karjuisi suoraa huutoa. Vaikka mennä Korkeasaareen. Mies ehdotti, että ajoitetaan retki näiden teini-iän ja ensimmäisen lapsenlapsen syntymän väliseen aikaan ja lahjotaan kakarat olemaan joku tietty aika karjumatta. Osittain se oli huumoria, mutta hänkin on huomannut, että hommat eivät aivan rullaa. Miehen ratkaisu olisi, että ei sitten tehdä yhtään mitään. Sinällään toimiva idea, mutta sekin ahdistaa minua. On tylsää ja tulee syyllisyyttä, kun me ei koskaan tehdä mitään kivaa (en tosin erikseen tiedustellut onko rairuohon istuttaminen lapsesta kivaa).

Siperia toki opettaa. Ehkä muksut oppivat, että ei tämä karjumalla parane. Ehkä minä lakkaan haaveilemasta mahdottomia jostain opittujen perhekiiltokuvien perusteella.