Sain edellisen tekstin perusteella paljon lohdutusta. Se on tietysti hauskuus siinä, että bloggaan lähes salaa ja lukijat ovat siksi tuttuja "oikeasta elämästä". En varmaan tulisi tuollaista edellisen tekstin kaltaista valitusvirttä, ainakaan koko komeudessaan, ääneen kellekään kertomaan. Tekstinä se on purettu, mutta (omasta mielestäni) geneeristen jaksamiskommenttien sijaan saan oikeita puheluita minut oikeasti tuntevilta ihmisiltä.
Yleisin näkemys oli, että kyllä tämä homma lähtee "lentoon" kunhan lapset vähän kasvavat. Uhmakohtaukset raivareineen ovat kanssamme vielä pitkään, mutta jo ennen aikuisikää on lupa olettaa suoran huudon vähentyvän.
Niin, ehkä tässä tosiaan ollaan tämän noin kahden vuoden ikäeron huonoimpien puolien äärellä. Molemmat ovat tosiaan vielä pieniä. Isompi pieni sattuu lisäksi olemaan temperamenttinen ja rutiineistaan tarkka. Jos vauva sotkee iltapesut vaatimalla silloin äidin huomiota, voi olla varma, että edessä on itkuinen ja takkuinen nukkumaanmeno. Ja niin edelleen.
Toki mustasukkaisuuden käsittely ja koko isosiskous on vielä ihan harjoittelua. Vauva puolestaan on itse asiassa aika lunki kaveri. Mutta kuitenkin vauva. Ei hän odota ruokaa ja kaipaa syliä nyt heti, piste. Kokemuksesta kuitenkin uskon, että siitä kasvaa yli, kun opitaan syömään oikeaa ruokaa ja leikkimään.
Varovasti voi jopa odottaa, että kun siihen leikkimiseen asti päästään (eikä äidin tarvitse jatkuvasti varoittaa isompaa, että vauva ei kestä noin rajua menoa), päästään näkemään tämän ikäeron hyviä puolia. Molemmat ovat hetken liian pieniä saadakseen aikaan isompia riitoja ja tykkäävät touhuta suht samanlaisia juttuja. Sitä odotellessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti