keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Kalenterin kertomaa

Kun seisot tähtien alla, älä silloin valita että elämässäsi ei ole valopilkkuja.

Huomenna on joulukuu! Kuulun ehdottomasti siihen ihmisryhmään, jonka mielestä talvi olisi paljon huonompi juttu ilman joulua. Joulukuun alkaessa en enää ahdistu joulumusiikista kauppakeskuksissa, minusta on kivaa miettiä joululahjoja (sekä antamista että saamista) ja vuodesta tuntuu puuttuvan jotain, jos ei kerran vuodessa ole syönyt niitä perinteisiä jouluruokia. Joulu on jees -asenne on varmasti osaksi verenperintöä sekä kasvuympäristön vaikutusta: äitini on kaikenkaikkinen juhlapyhäihminen.

Vaikka jouluun ei olla vielä ihan ”valmiita”, on meillä jo juotu glögiä ensimmäisen adventtikynttilän valossa. Siivouspäivä ajoitettiin niin, että tänään voi kaivaa kellarista joulukoristeet esille ja ripotella joulua pitkin asuntoa.  Erityisen tärkeää on laittaa toimintavalmiuteen joulukalenterimme, jossa on täytettävät taskut. Ei siis jauhonmakuista bulkkijoulukalenterisuklaata, vaan ihania pikkuylläreitä joka aamu aattoon asti. Ihanaa. Mies yrittää joskus piikitellä, että mikä olikaan ikäni, kun intoilen joulukalenterista. Pöh, sanon minä, katkeria ne jotka eivät osaa iloita pienistä arjen ylittävistä asioista. Joviaalisti toki tarjoudun samalla olemaan laittamatta hänelle yllätystä kalenterin taskuun, jos kerran joulukalenterit on rajattu vain lapsille ja lapsenmielisille. Logiikkaa ravistelevalla tavalla hänen yllätyksiensä poisjättäminen ei kuitenkaan kuulemma ole toivottavaa…


Hauska askarteluidea Tiimarista, mikäli jollakulla ei vielä ole omaa joulukalenteria. Pitäisiköhän tällainen virittää ensi vuonna pikkuiselle...

Roinan karsimisteema jatkuu kuitenkin myös joulun suhteen. Aion surutta ja julmasti heittää menemään kaikenlaiset jostain päätyneet ei-kauniit-koristeet. Nehän ovat samanlainen käsittämättömyys kuin pahanmakuiset karkit! Monilla niistäkin on tietysti tarina, mutta voipi olla, että nykyisen aviomiehen joulutunnelmaa ei nosteta kattoon Coca-Cola-joulupallolla, joka on jäänyt talteen koska oli minun ja entisen poikaystäväni ensimmäinen varsinainen joulukoriste.

Ei ehkä kannata käyttää koko joulufiilistelyarsenaalia kerralla, joten jätetään piparkakkutalkoot ja Lumiukko myöhemmälle.  Joululaulujen kuuntelu alkaa myös huomisesta - paitsi sen yhden, jossa kuollutta lasta, joka kuolemansa jälkeenkin näkee nälkää, pidetään jostain syystä jouluisena.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Synnytyspelot - vol. 1

Hymyile! Huomisesta tulee vielä pahempi.

En muista monesko ”tunnemme itsemme täysin pöljiksi tämän vauva-asian kanssa” -kirjoitus tämä on.  Oletettavaa kuitenkin on, että niitä on tulossa lisää. Ja kun ajoissa oleminenkin on alkanut olla tapana, niin tässä kohta puolessa välissä raskautta on varmaan ihan hyvä aika avata synnytyspelkojen matopurkki.

Eilisellä kirjastoreissulla mukaan sattui nimittäin meidän talouden ensimmäinen vauva-aiheinen kirja, Outi Gyldenin kokoama Suomalainen vauvakirja. Noin yhteensä pariskuntana pääsimme lähes 400-sivuisen opuksen puoleenväliin lukemalla sitä vuorotellen ja hihkumalla joitain kohtia toisillemme ääneen. Hyväksi puoleksi kirjalle siis laskettakoon, että se on hakuteosmaisuudessaan helposti hahmottuva.

Itse luin tarkemmin raskausosiota, josta suuri osa oli toki jo tuttua huttua muistakin materiaaleista. En kuitenkaan ollut tiennyt, että raskauden aikainen masennus on yhtä yleistä kuin paljon enemmän puhuttu synnytyksen jälkeinen masennus. Kuulemma 40 % odottajista saa joitain psyykkisiä oireita, monet niistä toki lieviä.

Mies jatkoi lukemista synnytyskohdasta ja siitähän se riemu tietysti repesi. Saimme esimerkiksi tietää, että äiti ei saisi syödä ennen synnytystä. Minä olen kuuluisa nälkäkiukkuaja jopa siinä määrin, että meillä on autossa aina varalta myslipatukoita. Kärsivällisyyteni ja sietokykyni yhtään minkään suhteen ovat nälkäisenä hyvin lähellä nollaa – jos automatka nälkäisenä on meille kidutusta, niin mitä sitten mahtaa olla synnytys, joka voi kestää yli vuorokauden!?

Miestä huoletti kohta, jossa kerrottiin, että useat synnyttäjät vaipuvat mustaksi aukoksi kutsuttuun epätoivoon synnytyksen vaikeimpina hetkinä. Silloin tukihenkilön tehtävä olisi valaa äitiin uskoa ja uutta voimaa. Rakkaalla miehelläni on monia hyviä puolia, mutta hän on varmaankin maailman top 10 huonoimpia lohduttajia tai piristäjiä ja tietää sen vallan hyvin itsekin. Jos minä vaivun johonkin masennuksiin ja siitä toipuminen on miehestä kiinni, todennäköisin lopputulos on se, että lapsi toteaa, ettei syntyminen todellakaan kannata.

Niin, että onnea vaan sille kätilölle, joka saa ristikseen sen hullun pariskunnan, jossa nainen raivoaa ja mies vain pahentaa tilannetta.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Pieniä ja suuria

Ihmisaivoissa on 12 miljardia solua. Ja millainen työttömyys siellä usein vallitseekaan.

Viikonloppu meni aika unisissa tunnelmissa. Ihan kuin alkuraskauden väsymys olisi palannut, tai sitten on vaan marraskuu ja kahdet päiväunet sekä aikaisin yöunille meno kuuluvat asiaan. Mikäs siinä, varsinkin kun sivussa ehti kuitenkin mm. nähdä pitkästä aikaa erästä ystävää ja juhlia yhdet 6-vuotissynttärit.

Luonnollisesti, kun läheisiä kokoontui, piti myös mittailla vatsaa, jonka sopivuus taitaa olla katsojan silmissä. Tuleva isä on sitä mieltä, että vatsan olisi pitänyt kasvaa enemmän, tulkittakoon malttamattomuudeksi. Tämän edellä mainitun ystävän mielestä maha on kasvanut vaikka kuinka paljon ja on aivan ihana, tulkittakoon optimismiksi. Useamman lapsen pyöräyttäneiltä sukulaisnaisilta vatsa sai hyväksyviä nyökkäyksiä, tulkittakoon realismiksi.

Oman navan tuijottelun ja nukkumisen jälkeen töissä tänään tulikin sitten herätys ns. isompiin asioihin. Hahmottelen ”kevyttä kyselyä” erään aiheen käsittelyn alustamiseksi ja kahlatessani läpi erilaisia referenssimateriaaleja vastaan tuli seuraava esimerkkikysymys:

How often, if at all, do you think about the meaning and purpose of life?
1 Often
2 Sometimes
3 Rarely
4 Never


Hiukan odotin seuraavana olevan avoin tila kertoa mahdollisesti löytynyt vastaus. Saattaa kuitenkin olla, että tämä ei pääse ”nopeasti täytettävään aloitusjuttuun” mukaan. Mutta jos maanantai vaikuttaa muuten turhalta päivältä, niin päivään tästäpä syvällisyyttä.

Kuva täältä: http://thinkloud65.wordpress.com/2011/05/28/meaning-of-life/

perjantai 25. marraskuuta 2011

Öljytty vartalo

Lihavuus on onnellisten tuokioitten kertymää.

Hankin vihdoin kaupungilla pyöriessäni raskausarpien ehkäisyyn tarkoitetun tuotteen. Tätäkin ennen olen rasvaillut paisuvaa pötsiä, mutta käytössä on ollut ihan joku kaapista löytynyt perusvoide. Toistaiseksi mitään arpia ei ole onneksi ilmaantunut. Infopakettien mukaan näillä viikoilla maha ottaa yleensä kasvuspurtin, missä tietysti ihokin on kovilla, joten päätin varustautua täsmätuotteella.

Jo ennen raskaaksi tulemista olen pikkuhiljaa hivuttanut käytössä olevaa kosmetiikkaani kohti luonnonmukaisempaa ja vähemmän myrkyllistä. Ei varmaan yllätä, kun tuossa vieressä on harvojen seuraamien blogien listassa alan moderni klassikko, Kemikaalicocktail. Hommassa puolestaan yllätti se,  kuinka hidas prosessi kohdallani on. Tajusin varustaneeni kylppäriä hyvin pitkälle tulevaisuuteen, ilmeisesti aina hyvän tarjouksen sattuessa kohdalle.

Shampoo, hoitoaine, vartalovoide ja deodorantti ovat jo tukevasti luonnonmukaiset. Lisäksi on sheivailusaippua. Monesta tuotteesta odottaa myös seuraavaksi kehiin pääsyä uusi luonnonmukainen hankinta, mutta en todella henno olla käyttämättä jo hankittuja ”tavallisia” tuotteita ensin alta pois.



No, raskausarpia vastaan en ollut hankkinut varalta mitään, joten hommasin suoraan Weledan öljyn, jota olen nyt muutaman päivän aamuin ja illoin käyttänyt. Ensikokemuksilla öljy tuntuu ainakin kovin riittoisalle, hyvin pieni määrä riittää. Eikä ole ihoa kiristänyt. Aika näyttää, miten niiden raskausarpien kanssa käy.

torstai 24. marraskuuta 2011

Pyörät pyörimään

Henkilöllä, jolla on vähiten kokemusta, on eniten mielipiteitä.

Olen tehnyt vauvalle ensimmäisen hankinnan! Ostin vaunut. Vaunujen ostaminen 5 kuukautta ennen tulokkaan syntymää ei liene kätevyyden huipentuma, varsinkin kun asuntomme kokorajoitukset huomioon ottaen. (En ala tässä kertoa olemattomasta edistymisestä uuden kodin etsimisen rintamalla, koska siitä ei ole mitään kerrottavaa.) Mutta olen ostokseeni huipputyytyväinen.

Vaunujen valitseminen on varsinkin esikoisen odottajille melkoinen rupeama. Kärryissä on vaikka mitä ominaisuuksia ja mistään et voi tietää, mitkä niistä olisivat käytännössä teidän tilanteeseen parhaat. Internetin ihmemaasta saa myös tässä asiassa ristiriitaisia kommentteja: yhden mielestä heittoaisa on aivan turha, toiselle se taas on ollut vaunujen tärkein lisämauste.

Meillä toivelistalle ominaisuuksista tuli, että pitää päästä liikkumaan kaupunkiolosuhteissa näppärästi, mieluiten niin, että eteneminen ei tyssää muutamaan portaaseen. Mielellään myös sellaiset, että ei ole tarvetta hankkia ja säilöä kolmia eri menopelejä eri tilanteisiin. Eli ei mitään leveitä ”hyökkäysvaunuja”, joita normaalivoimainen naisihminen ei jaksa nostella lyhyitä matkoja. Selkeä fakta oli, että minä ja mies olemme hyvin eripituiset, joten vaunujen työntöaisa ei voi olla kiinteä. Lisäksi tietysti Suomessa tulee vettä ja joskus luntakin. Käyttötavaran on myös tarkoitus kestää kulutusta ja osia olisi hyvä pystyä pesemään.

Sen sijaan en aio hölkätä vaunujen kanssa, - en tee sitä muutenkaan. Olen bussissa nähnyt muutaman kerran, kun kolmipyöräiset vaunut ovat olleet vähällä kaatua, joten ne on mielessäni iäksi leimattu turvattomiksi. Kokeneemmat myös vinkkasivat ottamaan huomioon mm. sen, että joskus on kiva pystyä työntämään vaunuja yhdellä kädellä ohjauksen siitä kärsimättä.

Näilläkin spekseillä meille suositeltiin monesta eri lähteestä yhtä tiettyä merkkiä ja muistettiin aina lisätä, mutta ne on kyllä tosi kalliit. Ja niinhän ne ovatkin, ainakin uutena. Mutta mepäs saimme omamme vinkin kautta käytettynä ja mukaan vielä vähän herkkuja (en ehkä olisi muuten hommannut mukitelinettä).  Äitiasioissa kokenut ystävä, joka tarkisti vaunujen olevan priimakunnossa, totesi näiden ainoaksi huonon puolen olevan muut kateelliset mammat hiekkalaatikolla.

Varsinaisia käyttökokemuksia luvassa siis tooodella paljon myöhemmin.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Äiti tietää kaiken - not

Huolestuminen on - mielikuvitus väärillä jäljillä.

Äidit osaavat kaiken, ainakin kaiken tärkeän. Tällainen uskomus kummittelee varmaankin lapsuuden peruna mielenpohjalla. Minä en osaa kaikkea, varsinkaan kaikkea tärkeää! Erilaisista havaituista puutteista nousee selkeästi sitä enemmän ”tälle täytyy tehdä jotain” -paniikkeja mitä selkeämmäksi vatsankumpu muodostuu.

Viimeisin en osaa tätäkään -kohtaus iski viikonloppuna Punaisen Ristin kurssilla. Kyseessä ei ollut ensiapukurssi, vaan käsittelyssä oli henkinen tuki erilaisia kriisejä kokeneille, joten myös omat toimintavalmiudet ja -kyvyt esimerkiksi auto-onnettomuustilanteessa nousivat esiin. Välittömänä reaktiona kurssin jälkeen aloin etsiä ensiapukurssia – edellisen kerran olen opetellut ensiapua 90-luvulla, joten nyt on paikallaan päivittää.

Kotiin päästyä vauhkosin miehelle, että meillä ei ole sammutuspeittoa. Ja että se on ihan vastuutonta, koska onhan se nyt ihan varma juttu, että sitten vauvan kanssa vähillä unilla joskus jää hellanlevy päälle ja sille lasketaan vaikka talouspaperirulla ja voilá meillä on tulipalo.  Mies ei olisi halunnut, mutta myönsi kuitenkin, että skenaario kuulostaa ihan mahdolliselle.

Olen myös onnistunut kokemaan syyllisyyttä hyvin hatarista tiedoistani eri vaunumalleja ja -valmistajia kohtaan. Onneksi tämä asia korjautuu suht helposti internetin ja kokeneempien avustuksella. Ja nyt kun oma päätös tulevasta menopelistä taitaa olla tehty, voi vapauttaa aivokapasiteettia jonkun muun vauvan selviämisen kannalta tärkeän tiedon selvittämiseen.

Tärkeäksi tiedoksi tuntuu kelpaavan myös aamun Hesarin tiedesivujen juttu siitä, että nännien näppylöiden määrä on yhteydessä äidin tuottaman maidon määrään, enemmän on parempi. Ehkä oli hyvä, että artikkelissa ei kerrottu, mikä määrä näitä näppylöitä olisi ”paljon”, niin ei voi hulluuksissaan laskea niitä pohtien, että onkohan määrä nyt riittävä ja tuleekohan niitä vielä lisää(ne kuulemma lisääntyvät raskausaikana).

Ja tässä vaiheessa vauvan syntymään on yli viisi kuukautta! Ehdin tässä ajassa joko kehittyä ylivertaisen hyväksi ja kaikkitietäväksi (epätodennäköistä), tulla hulluksi (ei-toivottavaa) tai  saan suuret palikat siihen pisteeseen, että voin luottaa siihen, että vauveli ei kuole huonon valmistautumisen johdosta (todennäköistä).

Näin tämän kaverini Facebook-päivityksessä - kerrassaan nerokas!


maanantai 21. marraskuuta 2011

Äitiyslomaa kohti - askel 1

Elämässä on kummallista se, että jos kieltäytyy hyväksymästä mitään muuta kuin parasta, sitä myös hyvin usein saa.

Kerroin perjantaina esimiehelleni, että ensi vuoden puolella on kalenterissa melko merkittävä henkilökohtainen projekti, joka vaikuttaa työpanokseeni siten, että sitä ei tule olemaan muutamaan kuukauteen. Asettelin sanani kyllä hiukan toisin, mutta sehän se viesti työnantajan kannalta on, kun joku ilmoittaa jäävänsä äitiyslomalle.

En oikein osaa sanoa, oliko tämä kertominen nyt aikaisin vai myöhään. Nyt oli mielestäni kuitenkin otollinen aika, sillä ensi vuoden toimintaa tietysti suunnitellaan täyttä päätä. Lisäksi mahani alkaa olla jo näkyvä, jos en ole piilottanut sitä tunikaan.



Pomo, kolmen lapsen isä, otti uutisen oikein hyvin. Onnitteli ja ilmoitti jo hiukan ”katselleensa” että olisiko näin – mutta ei kuulemma arvannut naisihmistä lähteä onnittelemaan ennen kuin itse vahvistin asian laidan. Todella kivasti myös käski ilmoittaa heti, jos minun on töissä jotenkin vaikea olla.  On kyllä hyvä fiilis olla nyt töissä raskaana, kun tietää, että asiaan ei suhtauduta harmina, jonka yritys saa niskaansa palkkaamalla nuoren naisen.

Pomoa hiukan toppuuttelin, että eiköhän tässä vielä muutamat kuukaudet mene ihan hyvin. Teen kuitenkin siistiä sisätyötä tietokoneen ääressä, enkä esimerkiksi nostele mitään raskasta tai käsittele vaarallisia kemikaaleja. Ihan vielä ei siis kannata laittaa seinälle aamukampaa, mutta sieltä se on tulossa – äitiysloma.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Sydän lyö bum-bum-bum

Jos kannat lapsuutta mukanasi, et vanhene ikinä.

Tänään oli meidän toinen varsinainen neuvola – ja aikataulusyistä ensimmäinen kerta, kun tapasimme oman neuvolatätimme. Olen muuten koko ajan puhunut nimenomaan neuvolatädistä, varmaan koska lapselle neuvolan hoitajaa tulee varmaankin täditeltyä…

Hyvin tulimme juttuun.  Terveydellisesti äiti todettiin hyvinvoivaksi, mitä nyt välillä hiukan huimaa alhaisen verenpaineen vuoksi. Hemoglobiini oli jopa noussut, mikä oli hyvä juttu, kun ekalla kerralla epäiltiin, että rautakuuri pitäisi aloittaa. Ehkä sitä on jotenkin huomaamattaan lisännyt rautaa ruokavalioonsa, vaikka mitään tietoista en ole asian eteen tehnyt.

Kohtukin oli kuulemma hyvin muodostunut - näin esikoista odottaessa ei oikein osaa suhtautua moisiin kehuihin. Kiva, että olen siis sisäisesti kaunis! Tärkein eli vauvan vointi vaikutti hyvälle myös. Liikkeitä en vielä tunne. Kuuntelimme sydänääniä ja siellä se paukutti menemään hyvin.  Sitä ääntä on kyllä ihana kuunnella!

Tuleva isäkin oli mukana, että pääsi kuulemaan elonmerkkejä lapsestaan. Kivasti hoitajat ovat miestä huomioineet kaikissa tapaamisissa, joita meillä on ollut, vaikka ns. kova asiasisältö onkin minun ja vauvan terveyden seurannassa. Ja saapa samalla uutta tietoa vaimostaan, painoni (en ole sitä aiemmin suostunut kertomaan) ja esim. sen että minulla ei ole kuppaa.

Kello on kaksi ja kohdussa kaikki hyvin!
Pitäisiköhän hommata neuvolakortille kiva kotelo? Nämä pöllöt ovat Lumiketun: http://lumiketun-puoti.blogspot.com/

torstai 17. marraskuuta 2011

I'm never gonna dance again...

Ihmisillä, jotka väittävät, etteivät anna pikkuasioiden häiritä itseään, ei ole koskaan ollut hyttysiä makuuhuoneessaan.

…ainakaan tanssitunnillani ennen kuin olen äiti. Siinäpä vasta hurja ajatus!

Eilen konkretisoitui ensimmäinen oikea ”uhraus” lapseni eteen.  Jostain syystä tajuan samalla vasta nyt, että en ole kokenut esimerkiksi puna-, valko- ja kuohuviinistä luopumista oikeastaan varsinaisena uhrauksena. Etukäteen olisin luullut, että niistä luopuminen olisi tuntunut edes himppaisen vaikealle. Mutta ei, muutaman kerran on päässä käväissyt ajatus viinilasillisesta, mutta kun olen samalla sekunnilla muistanut (niin ei sitä ihan koko ajan mieti kuitenkaan) olevani raskaana, ei ole tullut mitenkään paha mieli siitä, että nyt jää viinit juomatta.

Mutta se suuri uhraukseni: en voi käydä enää rakkaalla tanssitunnillani. En todellakaan ole mikään puoliammattilainen, vaan ihan omaksi ilokseni olen käynyt muutaman vuoden kerranviikossa tunneilla. Yksi kerta on aina puolitoista tuntia ja siihen mahtuu lämmittelyä, tekniikkaa ja tietysti koreografioiden tanssimista. Tunnilla hypitään paljon ja meno ei muutenkaan ole kevyttä. Jo muutaman viikon olen huomannut, että vatsa hiukan painaa mukana ja fysioterapeutin ohjeistuksen mukaan nimenomaan hyppimiset pitäisi tässä vaiheessa odotusta lopettaa. Riskinä kun on ennenaikainen synnytys.

En todellakaan ole tyyppi, joka pystyisi innostuessaan himmailemaan ja eihän tunnista maksamisessakaan ole järkeä, jos siellä ei voi olla täysillä mukana.Eli heihei villit tanssikuviot ja tervetuloa rauhallisemmat pilatekset ja joogat. Toivottavasti kuitenkin nähdään taas, sitten äiti-elämässä.
Kumpikaan näistä wikipedian tanssiartikkelista napatun kuvan henkilöistä en ole minä :)

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Valokuvia

Hyvä muisti on oppinut unohtamaan pikkuseikat.

Elämässä on paradokseja. Kuten se, että ajatuksella kootut oikeat kunnon valokuva-albumit ovat ihania, mutta niiden tekeminen on kauheaa. Kauheaa siis minusta, minä en nimittäin askartele kuin jonkinmoisen pakon edessä. Mikä (tähdennetään nyt vielä, ettei kukaan askartelijaihminen turhaan hermostu) ei ollenkaan tarkoita sitä, että en arvostaisi muiden tekemiä juttuja. Ystäväpiirissäni on mahtavan luovia käsityö- ja askarteluihmisiä, joita saan kiittää muun muassa aivan upeasta polttarikansiosta.

Tämän ristiriidan seurauksena minulla on laatikoissa ja tietokoneen uumenissa valokuvia noin kymmenen vuoden ajalta, jotka haluaisin laittaa albumeihin. Lisäksi on kaikenlaista oheissälää, kuten postikortteja, karttoja, sun muita lippulappuja.

Koska tunnun olevan suurten projektien nainen ennemmin kuin käytännöllinen teen vähän kerrallaan sitä mukaa kuin tehtävää ilmaantuu -tyyppi, olen ottanut tavoitteekseni saada ”elämäni tähän asti” albumeihin ennen pienen elämänmullistajan tuloa. Tähän mennessä olen päässyt vuoteen 2002…

Hermothan siinä menee: valokuvatarrat loppuvat kriittisellä hetkellä, sivulle ei mahdu sommittelemaan täydellisesti kaikkia saman aiheen kuvia, vaan yksi jää tyhmästi yli seuraavalle sivulle ja hitsi kun on vaikea muistaa oliko tuo mökkireissu ennen vai jälkeen tämän matkan.

Vaivan arvoista homma kuitenkin on, sillä jo vanhojen kuvien katselu on tosi hauskaa. Ja opettavaista. Vastaan tuli lomareissulta bikinikuvia, joissa omasta mielestämme näytimme ihan kauheilta läskeiltä. Nyt kun kuvia katsoo, niin ihan hyvällehän me näytimme (taisimme salaa tosin tietää sen itsekin, sellaiset oli keikistelyposeeraukset niissä kuvissa). Lisäksi tulee kertoneeksi paljon kaikenlaisia juttuja miehelle, joka minua ei vielä silloin tuntenut. Mies pohti oliko hassua katsella kiinnostuneena 18-vuotiasta, josta myöhemmin tulisi hänen vaimonsa.

Hommaan liittyy tietysti itselle vakuuttelu, että vauvan synnyttyä pidän alusta asti huolen, että kuvat päätyvät säällisessä ajassa albumiin. Saas nähdä.
Pienen kuvat voisi laittaa vaikka Anne Geddesin albumiin...

tiistai 15. marraskuuta 2011

Kohdennettua mainontaa?

Jokainen näkee miltä näytät mutta harva tietää millainen todella olet.

Nykyään internetistä saa meistä kaikenlaista tietoa. Kuulemme usein myös, että mainostajat hyödyntävät innolla tätä dataa ja ruudussa vilkkuvat mainokset, jotka on suunnattu meille muun muassa iän, asuinpaikan ja kiinnostuksen kohteiden mukaan. Yle on nostanut tämän uutiseksi asti tänään.

Suuntauksen voi nähdä vähintään ärsyttävänä ellei jopa huolestuttavana. Ei minulla ole varsinaista halua jakaa monia asioita itsestäni erilaisia asioita kauppaavien tahojen kanssa. Siksipä en tykkäilekään kaikenmaailman hallimarketeista, vaikka arpoisivat mitä.

Omakohtainen kokemus ei kuitenkaan aina tue käsitystä siitä, että tietoa minusta hyödynnettäisiin mainonnan kohdentamisessa. Facebookissa on viime aikoina näkynyt usein mainostusta lapsettomuushoitoihin.  Onneksi ei tosiaan kosketa minua.

Lisäksi on esimerkkejä siitä, että dataa on kerätty, mutta sitä ei ole ymmärretty. Tutulle pitkässä suhteessa elävälle musiikinharrastajalle oli alkanut puolestaan ilmaantua deitti-palstojen mainoksia, kun hän oli etsinyt single-levyjä verkkokaupoista. Ei tainnut paljoa olla hyötyä siitäkään mainonnasta.

Puhelinmyynti on tietysti eri asia – ja aivan eri sfääreissä ärsyttävyyden suhteen – mutta siihen olen itse asiassa usein toivonut jonkinlaista kohderyhmätietoutta. Kun olin sinkku, minulle yritettiin markkinoida kuukausittaisia miesten kalsaritoimituksia. Samoin olen kertonut ainakin kymmenille myyjille inhoavani erästä tiettyä lehteä, jota minulle jostain kohtalonoikusta yritetään markkinoida useammin kuin mitään muuta julkaisua. Voi kunpa ne myyjät laittaisivat tietoihinsa ylös, että tälle henkilölle tämän lehden kauppaaminen on ajanhukkaa. Niin ei ainakaan samasta soittelufirmasta tulisi puheluita, jotka ovat turhia molemmille osapuolille.
Kuva: Mainostoimisto Mansikka

maanantai 14. marraskuuta 2011

Isien päivä

Ihmiset ovat kuin viinit, huonot muuttuvat vanhoina happamiksi, hyvät tulevat vanhetessaan yhä paremmiksi.

Sunnuntaina oli sitten isänpäivä. Meile päivä oli tänä vuonna hiukan erilainen. Onhan mies jo isä, vaikka vauva onkin varmassa tallessa mahassani. Koska mies oli rakkaan vaimonsa armollisella siunauksella ostanut itse itselleen hyvin mieluisan lahjan jo lauantaina, ei sunnuntaina ollut varsinaisia lahjoja jaossa.

Aamupalan mies sai kuitenkin valmiiksi katettuna eteensä. Lisäksi olin paistanut ”pulla uunissa” -pullaa (miten mahtava voikaan olla leivonnainen, jossa on mukana sanaleikki!). Ja se on muuten harvinaista – en ole todellakaan mikään pullantuoksuinen tyyppi. Mies onneksi tietää tämän ja osasi arvostaa sitäkin enemmän. Kuten myös sitä, että sai vielä tänä vuonna nukkua niin pitkään kuin halusi – tilanne saattaa olla vuoden päästä toinen.



Päivällä käytiin syömässä tulevassa mummolassa ja sitten kahvittelemassa minun isovanhempieni luona. Käynneillä puhuttiin tietysti suvun uusimmasta tulokkaasta. Vaikea kuvitella miltä tuntuisi tulla isoisovanhemmaksi. Siinä vaiheessa siis jo kaksi sukupolvea vauvoja on kasvanut niin isoiksi, että saavat omia vauvoja.

Tällaiset päivät muistuttavat, että pieni syntyy tosiaan meidän kahden lisäksi monelle muullekin: kahteen kokonaiseen sukuun.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Masumusaa

Ihminen tulee sellaiseksi millaiseksi hän päästää itsensä menemään.

Yleisesti tiedetään, että vauvat kuulevat jo kohtuun ulkomaailman ääniä. Ja tietysti myös äidin sisäisen maailman ääniä, kuten sydämen sykettä. Aiheen ympärillä liikkuu paljon teorioita, kuuluisimpana varmaan se, että Mozartin kuuntelun pitäisi tehdä lapsesta älykkäämpi.



Kuulin myös odottajasta, joka kokeilun nimessä päätti soittaa kaikilla automatkoilla samaa musiikkia. Kun pieni sitten syntyy, hän kokeilee rauhoittaako tuo kyseinen musiikki enemmän kuin mikään muu musiikki maailmassa. Mutta entäs jos lapsi ei pidäkään juuri siitä kappaleesta? Ehkä ei voida olettaa, että syntymättömillä vauvoilla olisi valmiita mielipiteitä musiikista, mutta joskus syyt inhota jotain kappaletta tuntuvat olevan hyvin syvällä biologiassa. Itse saan eräästä Mamban kappaleesta niin pahan hylkimisreaktion, että se vastaa helposti pähkinäallergiaa.

Meillä ei oikeastaan ole huomioitu vatsa-asukkaan äänimaailmaa sen kummemmin. Mitä nyt jutellaan pienelle välillä. Muuten musiikkivalikoima on sama kuin aina ennenkin, onneksi välillä kuuluu klassistakin – jos se älykkyysteoria sattuukin pitämään kutinsa. Niin ja onneksi vein sinne kirpparille yllättävän ison kasan ysärihittejä sisältäviä kokoelmalevyjä.

torstai 10. marraskuuta 2011

Tämä maailma hukkuu p*skaan ja te vain luette lehtiä

Kehut ovat sen arvoisia kuin kehuja itse.

Otsikko on isäni viljelemä sanonta. Vaikka se muuten on hiukan hölmö, osuvaa siinä on se, että tosiaan tykkään lukea lehtiä. Muutamakin lähipiiriin kuuluva on lisäksi ihmetellyt, kuinka minulla ei vielä ole mittavaa lukemistoa aiheesta raskaus ja vauva. Itsekin hiukan ihmettelen, olenhan kuitenkin tosiaan esimerkiksi nettiä selannut kovasti ahkerasti. Ehkä tässä yrittää tiedostamattaan olla hiukan varuillaan, että ei lähde hommat ihan lapasesta vielä tässä alle puolessavälissä odotusta.

Nyt sain kuitenkin vihdoin ensikosketuksen lehtiin aiheista, kun ystäväni lykkäsi minulle omia vanhoja numeroitaan. Bussissa työmatkalla olen lueskellut – joka on muuten melkein ainoa paikka, jossa ehdin tätä nykyä lukea! No, sille hulluudelle täytyy tehdä jotain, kunhan kerkeää.

Tämän pienen näytteen perusteella en ole vielä ihan vakuuttunut aiheen lehdistä. Sama ongelma niitä kai vaivaa kuin esimerkiksi muutamia naisille suunnattuja liikunta-aiheisia lehtiä: Vaikka periaatteessa aihe on rajattu jo valmiiksi, ei kaikki sisältö kuitenkaan tunnu relevantille. Ainakaan nyt vielä.

Lempiaihettani seksiä (jota siis tosiaan saa harrastaa raskauden aikana!) käsiteltiin kertomalla, että sitä voi harrastaa myös synnytyksen jälkeen ja se voi olla jopa kivaa. Jep jep, hauska tietää ja edelleen onhan sitä ilosanomaa hyvä levittää. Paljon oli tavaraesittelyä ja lisäksi odottaja, joka kertoi mitä oli itse hankkinut tai vielä aikeissa hankkia. Koskettavin juttu tässä näytteessä oli vauvasta, joka keskosuuden takia oli ainakin lähes sokea. Normaalisti näkevillä vanhemmilla on iso opettelu siinä, miten avata maailmaa pikkuiselleen.
Kokonaisarvosana ihan kiva, mutta ei minusta vielä kestotilaajaa saada. Söpöjä vauvakuvia on toki kiva katsella. Ja oman jännän lisänsä lukukokemukseen tuo, kun miettii arvaako vieruskaveri siinä bussissa, miksi luen tällaista lehteä…



tiistai 8. marraskuuta 2011

Tätä ajattelin tänään

Elämässä ei ole voittajia, on vain selviytyjiä.

Kuun vaihteessa huomioitiin, ehkä vähän juhlittiinkin, 7 miljardin ihmisen rajan rikkoutumista. Meitä on siis pallolla aika monta. Ja lisää tulossa - minunkin mahassani.

Väestönkasvua pidetään usein ongelmana ja tietysti ihan syystä. Siitä en ole ihan varma, auttaako ongelma-lähtökohta ratkaisemaan tuota ongelmaa. Näyttöähän löytyy, että lapsikuolleisuuden vähentäminen ja koulutuksen lisääminen johtavat lapsiluvun vähenemiseen - ilman, että ketään edes syyllistettäisiin vauvan saamisesta.

Unicef ja UNFPA ovatkin lähestyneet kysymystä toisesta näkökulmasta. Mitä, jos ajattelisimmekin, että meillä on nyt 7 miljardia mahdollisuutta? Mahdollisuutta mihin? Varmaankin melkein mihin vain... Armaat raskaushormonit saavat monet asiat tuntumaan hyvin tunteellisilta, mutta tuo on kyllä oikeasti ihan kiva video.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Mistä tunnet sä ystävät?

Liian paljon hyvää on ihanaa.

Vietin viikonlopun opiskelukaupungissani Jyväskylässä ihanien ystävien kanssa. Tapasimme opiskeluaikoina ja sen jälkeen emme ole kuvitelleetkaan elämää ilman toisiamme. Elämä on vienyt meidät eri kaupunkeihin ja välillä myös eri maihin, mutta ainakin muutaman kerran vuodessa kokoonnumme kaikki yhteen. Ja siinä välillä puhelimet, sähköpostit ja muut käyvät kuumina.

Tällä kertaa tapaamisemme oli siksikin erityinen, että meistä kaksi on raskaana. Minun lisäkseni siis eräs toinenkin meistä kantoi pientä ”salamatkustajaa” mukanaan. Hän on noin puolitoista kuukautta pidemmällä kuin minä ja pääsinkin tunnustelemaan pieniä potkuja, joita omasta mahastani en ole vielä tuntenut. Toisen tulokkaan tiedetään olevan poika (niin varmasti kuin nyt ultran perusteella voi tietää) ja nyt on hyviä arvauksia meidän pienen sukupuolesta.

On suorastaan ihanaa jakaa raskausjuttuja läheisen ystävän kanssa – yritimme kyllä varoa pitkästyttämästä ei-raskaana olijoita liikaa! Paljon juteltiin myös siitä, millaisia vanhempia uskomme olevamme ja miltä tämä odotusaika on parisuhteessa tuntunut. Naureskellen huomasimme, että tämä toinen tuleva perhe on jo hankkinut ties mitä välineistöä pientä varten, kun me taas vielä olemme sitä mieltä, että nyt on vielä ihan liian aikaista alkaa haalimaan tavaroita. Kukin siis tyylillään.

Viikonlopun jäljiltä on lämmin olo. On ihanaa, että tässä(kään) elämänvaiheessa minä tai pikku perheemme emme ole yksin, vaan lähipiirimme elää täysillä mukana.
Kuvan tilda-sydämet liittyvät tai ovat liittymättä viikonlopun ohjelmistoon. Kuva joka tapauksessa osoitteesta http://www.kotiliesi.fi/

perjantai 4. marraskuuta 2011

Siis häh?

On aina vaarallista, kun tyhmät alkavat ahkeriksi.

Ei voi kaikkea osata ja ymmärtää heti ekalla kerralla. Esikoisen odottajina minä ja mies olemme monesta asiasta autuaan pihalla. Joskus myös tieto lisää hämmennystä.

Ruokaohjeet: Yli yksivuotiaan hirven sisäelimiä tulee välttää.
Minä: Mistä minä tiedän minkä ikäinen mikään hirvi on ollut?

Neuvolan vihkonen: Sikiöllä on nännit ja pian se osaa pissata
Minä: En nyt osaa kokea sitä kauhean ihanana, että mun sisällä vielä kuukausia oleva tyyppi on oppinut pissaamaan.

Neuvolan vihkonen: Sikiötä peittää untuvainen nukka.
Mies: No niin olenhan minäkin aika karvainen.

Neuvolan vihkonen: Varpaiden ja sormien kynnet ovat kehittyneet ja lapsella on jo hiuksia ja kulmakarvat.
Mies: Mut siis tosi monet lapsethan on kaljuja, kun ne syntyy…

Neuvolan vihkonen: Keuhkot kehittyvät edelleen, ja sikiö alkaa hengittää pieniä määriä lapsivettä.
Minä: Osaakohan se sitten jo yskiäkin?

Neuvolan vihkonen: Kuulo on ensimmäisiä aisteja, joka sikiölle kehittyy.
Mies: Sun äitisi on ihan pöljä
Minä: Häh, miten mun äitini nyt mihinkään liittyy?
Mies: Mä en puhunut sulle

Ei taida olla ihan tuulesta temmattu huoli, että mitään ennakkovaatimuksia lapsen saamiseen ei ole! Onneksi lapsi kehittyy vielä masussa ihan itsekseen riippumatta siitä, miten vähän äiti tai isä hänen nykyoloistaan ymmärtävät.

Miten tämä tähän postaukseen liittyy? Kuva http://www.funnyqanda.com/

torstai 3. marraskuuta 2011

Pesänraivausta

Et voi saada kaikkea, mihin se mahtuisi?

Äitini hurraa minulle, jos heitän jotain tavaraa pois. Olen melkoinen haalija ja keräilijä, enkä todellakaan luovu helpolla asioista, joille keksin jossain kuvitteellisessa tulevaisuudessa mitään käyttöä. Esimerkiksi vaatteita, jotka käyvät tietynteemaisiin naamiaisiin löytyy paljon – vielä kun joku keksisi järjestää juhlat juuri niillä teemoilla… Rakas aviomieheni on ihan samaa maata. Paitsi että hän luulee olevansa järkevämpi – mikä tarkoittaa sitä, että hän luopuu itse asiassa vielä vaikeammin mistään, kun ei osaa nauraa syille joiden takia säilöö ihmeellistä rojua.

Meillä on pieni asunto, johon kuluneen lausahduksen mukaan mahdumme kyllä me, mutta tavarat eivät. Asumis- ja säilytystilanne ei tietenkään vauvan myötä muutu kuin vaikeammaksi. Näin ollen aloitin syksyn alussa itseni kohtaamisprojektin ja päätin käydä läpi joka ikisen säilytystilan, mikä meillä on ja karsia tarpeettomuuksia niin isolla kädellä kuin minulle mahdollista ilman suunnatonta katkeroittavaa tuskaa.
Vieläkin on sarkaa jäljellä, mutta jo tähän mennessä suoraan roskiin (tai asiaankuuluvaan keräykseen, kuten paperinkeräykseen tai elektroniikkaromuun) on kannettu kolme jätesäkillistä tavaraa ja yksi jätesäkki odottelee puolillaan parvekkeella jatkoa. Päätin pystyä elämään mm. ilman tynkiä lyijykyniä ja lukioaikaisia muistiinpanojani – vaikka kieltämättä koirien käyttäytymistä käsitellyt tutkielmani oli yllättävän hyvää luettavaa.



Lisäksi on seulottu eteenpäin annettava tavara. Me emme esimerkiksi ihan oikeasti tule koskaan soittelemaan minikosketinsoittimella, kun taloudessa on täysikokoinenkin, mutta muutamakin lapsi saattaisi siitä innostua.
Vähintään oman elopainoni verran vaatteita, kirjoja, pelejä, levyjä ja muuta sekalaista raahasin viime viikonloppuna itsepalvelukirpputorille.  Eilen kävin viemässä lisäyksiä sekalaiseen valikoimaan ja onnekseni näin, että ainakin jotain oli myyty. Kirpputorimyyjänä olen ensikertalainen, joten voi olla tarpeen mennä laittamaan hintoja vielä hiukan alemmaksi ennen kuin myyntiaika loppuu. Sillä takaisinpäin en ihan todella kaipaa mitään sinne viemästäni. 

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Suomen nuoriso

Jos nuoruus on vailla tulta, sitä seuraa vanhuus vailla kokemuksia.

Sylvi Kekkonen. Siinäpä henkilö, josta en olisi uskonut keskustelevani teini-ikäisen kanssa. Mutta eilenpä keskustelin. Sylvin kuuluisimpia lausahduksia on ”Pieni on sen äidinrakkauden piiri, johon ei muita mahdu kuin hänen omat lapsensa.”

Ainakin tämä tuleva äiti on Sylvin kanssa samaa mieltä. Olen jo noin vuoden päivät ollut vapaaehtoisena Punaisen Ristin nuorten turvatalossa. Turvatalot tarjoavat kriisimajoitusta nuorille, jotka eivät syystä tai toisesta voi asua kotona. Tämä ei ole sama kuin huostaanotto, vaan kevyempi ratkaisu, jonka aikana perheen tilannetta selvitellään työntekijöiden avustuksella. Lisäksi turvatalojen asiakkaina käy nuoria ja perheitä, jotka eivät tarvitse majoitusta, mutta muuten aikaa ja apua käydä tilanteitaan läpi.

Vapaaehtoisen hommana on pyörittää vuoronsa ajan talon arkea. Laitetaan ruokaa, pestään pyykkejä ja käydään kaupassa. Pääasiassa kyse on kuitenkin nuorten kanssa olemisesta: jutellaan mistä sattuu ja vaan ollaan. Sitä ei aina muistakaan, kuinka hienoa nuorista on se, että joku aikuinen ihan vapaaehtoisesti käyttää aikaa ollakseen heidän kanssaan. Ja vaikka tilanteet taustalla voivat olla hurjiakin, ovat ainakin minun tapaamani nuoret olleet todella mukavia tyyppejä. Niinhän se monesti on, että asiat kärjistyvät omien vanhempien tai koulun kanssa – ja muiden kanssa voi tulla ihan hyvin toimeen, kunhan vaan annetaan tilaisuus.
Eilen vaparivuorollani siis juteltiin Sylvi Kekkosesta, jonka elämänkertaa eräs nuori luki kouluun. Saman nuoren suhteen oltiin iloisia siitä, että sen iltaisessa keskustelussa oman äidin kanssa, hän oli vihdoin saanut puhuttua kunnolla ja asiat näyttivät kehittyvän hyvään suuntaan. Omia ja varasylejä ja -äitejä toivoisi kaikkien lasten ja nuorten saataville!
Kuva: SPR

tiistai 1. marraskuuta 2011

Kunniakuntalainen

Jos joudut maksamaan kokemuksesta niin muista säilyttää lasku. (Whistler)

Pääsin taas nauttimaan raskauden hyvistä puolista, tällä kertaa siitä, että kunnallisia terveyspalveluita suorastaan tyrkytetään minulle. Pääsin hammaslääkäriin! Todettakoon tässä, että en ole kyllä edes yrittänyt päästä kunnalliseen hammaslääkäriin ennen raskaaksi tulemista, koska mitään varsinaisia hammasongelmia ei ole.

Raskaus muuttaa jonkin verran syljen koostumusta, mikä voi altistaa hampaita reikiintymiselle. Näin ollen kaikki raskaana olevat passitetaan (ainakin meidän kunnassa) hammashoitajan tarkastukseen. Soittaessani ajanvarausta hammashoitolassa päätettiin kuitenkin, että minäpä menenkin ihan varsinaiselle hammaslääkärille, kun en ole sellaisella ainakaan kahteen vuoteen käynyt. Kovasti pahoiteltiin, että aika meni parin viikon päähän. Siis kiireetön tarkistusaika kunnallisessa hammashoidossa! Olin odottanut kauhukertomusten pohjalta, että se menisi parin kuukauden päähän.

Tänään käynnillä lääkäri ei löytänyt suurtakaan huomautettavaa, mutta sain uuden ajan hammashoitajalle hammaskiven poistoon ensi viikoksi. Ensi viikoksi! Hammaslääkäri oli lisäksi todella mukava.
Voisikohan raskauden varjolla sada myös esimerkiksi matkapuhelinoperaattorilta siedettävää palvelua?