Vaatteet ja muiden aatteet

Tytöt ja pojat ovat erilaisia - vai ovatko?

Ainakin tyttöjen ja poikien vaatteet ovat erilaisia. Ja jo ihan vauvaiästä alkaen, vaikka aika samanlaisia pötkylöitä vauvat ovat sukupuoleen katsomatta.

Asiaan on nyt tullut kiinnittäneeksi hieman enemmän huomiota, kun seuraava maailmaanpyrkijä näyttikin ultranruudussa pojalta. En ole erityisemmin hamstrannut neidille "tyttömäisiä" vaatteita. Lahjaksi on kuitenkin saatu isot kasat vaaleanpunaista. Ihan itsekin olen ihastunut mekkoihin ja tunikoihin, jotka eivät ole järin unisex minkään värisenä.

Meillä on laatikkotolkulla tallella vauvanvaatteita, mutta onko edessä siis silti poikien vaatteiden shoppailua? Kysehän on tietysti vain minusta (ja muista aikuisista) - ei vauvaa kiinnosta onko hänellä mekko ja pitsisukkahousut, vaikka onkin poika.

Kyse on varmasti myös nohevista vaatevalmistajista. Saadaan myytyä enemmän, kun tehdään erikseen tytöille ja pojille. Neidinkin kaapista löytyy paljon kirkkaan punaista, sinistä, harmaata, ruskeaa, valkoista jne. neutraalia väriä olevia vaatteita, joissa on jokin tyttömäinen juju: rusetti, pitsiä, röyhelöä, glitteriä jne.

Ainoat lastenvaatteissa tarvittavat kankaat? (Kuva on Ompelun ihanuus -verkkokaupasta, joka ei liity tähän aiheeseen mitenkään)

Onko tässä nyt sitten muuta ongelmaa kuin rahanmeno? No kuulemma on: vaatteiden väritys vaikuttaa siihen, miten lapseen suhtaudutaan!

En ole missään vaiheessa yrittänyt salata neidiltä itseltään tai keneltäkään muultakaan, että lapseni on tyttö. Sekään ei ole ongelma, että hän on (myös ulkopuolisten mielestä) varsin söpö tyttö. Se on ongelma, jos söpöys tai hempeän väriset nätit vaatteet saavat jonkun luulemaan, että hän ei olisi vilkas rämäpää, tai tuomitsee ne ominaisuudet söpölle sopimattomiksi. Samoin varmasti pojan on ihan yhtä tärkeää saada tuntea olevansa ihana ihan vain siksi, että on, eikä vain reippauden, rohkeuden tai muun suorittamisen perusteella.

Taidetta koteihin

Tässä vaiheessa on varmasti useimmille selvää, että emme varsinaisesti panosta sisustukseen. Kauniita ja ihania asioita ja ratkaisuja olisi maailma pullollaan, mutta ajanpuute, laiskuus ja halu käyttää rahaa sisustuksen sijaan johonkin muuhun, on ajanut aina ohi. 

Mies laittoi taulut (kaksi kappaletta) seinälle yli vuoden asumisen jälkeen. Naureskelimme, että olipahan projekti, kun toteutukseen meni noin 15 minuttia. Toinen mainituista "tauluista" esittää Marilynia ja toinen on kehystetty juliste, vanha absinttimainos. Kauhean rojukasan takaa voi löytää suvun perintönä tulleen tietoisen kauhean kukkataulun, mutta sen on tarkoituskin nojata seinään. Rojujen kasaantumisesta sen eteen syytän miestä. Lisäksi meillä on esillä miehen ja minun hääkuvia ja neidin photoshootin tuloksia, joissa hän on 5 kk - ne onkin ihan parasta taidetta.

Mutta ei hätää! Lapsihan korjaa tämän(kin) asian vanhemmissaan. 

Kuten tämä todistaa, moderni taide muistuttaa pitkälti lasten tekeleitä. Itse tunnistin oikein 7/11.

Menisitkö näin pitkälle? Huone on taidemuseossa ja kokonaan lasten maalaama. Lue lisää täältä:http://www.flowerhell.com/tag/the-queensland-gallery-of-modern-art/

Ja minä kun meinasin heivata lapsen värikylpytyöt mökille huussiin katseltaviksi :) 

Saakelin hormonit

Hehkutin tässä taannoin itsetyytyväisenä, kuinka olen ilmeisen hyvä olemaan raskaana. Perustelin tätä sillä, että minulla ei nyt tässä noin 1,5 vuoden kokemuksella ole kovinkaan kummoisia raskausoireita. Tokihan se kumpu kasvaa ja turvotusta on odotettavissa, mutta ilman sitä olisi jo kyseenalaista olenko raskaana ollenkaan.

Tämä viikonloppu muistutti, että puhuinkin vain fyysistä oireista.

Noin vähätellen voisi ilmaista, että luonteenlaatuni yhdistettynä raskaushormoneihin on aikamoinen cocktail. Kun jo lähtötilanteessa kiihtyminen nollasta sataan ei kestä kauaa, vievät hormonit viimeisenkin hidasteen välittömän ja usein liioitellun reaktion tieltä.

Näinhän siinä kävi:

1. Luokittelen miehen toiminnan ei kivaa -kategoriaan ja ilmoitan siitä
2. Miehen vastaus ei tyydytä.
3. Raivostun
4. Ilmaisen raivoani hyvin värikkäin sanakääntein
5. Mies ei ihan ymmärrä missä mennään
6. Menen murjottaen nukkumaan, mutta oikeasti en nuku juurikaan koko yönä kun olen niin raivoissani
7. Aamulla en ole missään kontaktissa mieheen. Olen käsittämättömän hilpeä ja laulelen iloisesti, vaikka tilanne on tietysti edelleen solmussa. 
8. Töissä tilanne alkaa itkettää. (Joo, saa uranaisetkin itkeä, mutta on tämä nyt pikkaisen noloa.)
9. Mies lähestyy varovaisella tekstiviestillä kysyen voisimmeko jutella asiasta vai pitääkö hänen pelätä, että toteutan kohdassa 4. esiintulleita uhkauksia.
10. Keskustelua aiheesta. Salaa harmittaa, että sinällään järjellinen pointtini kohdassa 1. on hautautunut melkoisen määrän riehuntaa alle ja vaikutan vähintään hieman lapselliselle.

Miksei se koskaan mene näin? Samat reaktiot tästäkin löytyisi...

1. Luokittelen miehen toiminnan ei kivaa -kategoriaan ja ilmoitan siitä
2. Miehen vastaus ei tyydytä.
3. Saan hillittömän hihityskohtauksen, koska onhan tilanne hiukan koominenkin.
4. Olen käsittämättömän hilpeä ja laulelen iloisesti. 
5. Mies ei ihan ymmärrä missä mennään
6. Menen nukkumaan, mutta tilanne alkaa itkettää. Itkeskelen itseni uneen.
7. Aamulla en ole missään kontaktissa mieheen, tilanne on selvittämätön. 
8. Töissä tilanne alkaa raivostuttaa ja painelen hommia aggressiivisella raivolla. (Joo, tiimikaverit ei ehkä pyydä tänään lounaalle.)
9. Mies lähestyy varovaisella tekstiviestillä kysyen voisimmeko jutella asiasta vai mitä ihmettä.
10. Keskustelua aiheesta. Vaikutan toki hiukan epästabiilille (hei, olenkin), mutta voimme keskittyä itse asiaan emmekä kaikkeen sen jälkeen tapahtuneeseen.

Tukka takana

Neidillä on aina ollut paljon tukkaa. Yhdessä vaiheessa se vaihtoi väriä tummasta vaaleaan. Vauvana pään hankaus aiheutti pari kaljuhkoa kohtaa, mutta nekin kasvoivat pian umpeen.

Kesälettihän on kiva olla huoleton. Tytöllä saa olla pitkä tukka, onneksi, mutta jatkuvasti silmillä (ja silmissä) oleva otsis on aika hankala. Tai siis ei kai se mikään otsis ole, vaan tukkaa, joka isältä perityn pyörteen takia menee aina juuri tiettyyn suuntaan riippumatta kampaamisista. Joka tapauksessa tukkaa oli aina silmillä.

Äidin, joka ei osaa leikata hiuksia, luulisi ennakoivan. Ottavan selvää mikä olisi hyvä kampaamo pienelle lapselle, mitä se maksaisi ja ennen kaikkea milloin saa ajan. Minun lähestymiseni oli ennemminkin lykätä asiaa liian pitkään.

Niinpä sitten eräänä aamuna oli pakko ottaa sakset kauniiseen käteen ihan itse. Eikä tietenkään mitkään oikeat hiussakset, vaan oranssit Fiskarsit mallia isot. Kannettiin syöttötuoli kylppäriin ja äiti kampaili tukkaa asentoon. Luonnollisesti heti, kun leikattava osio oli sormien välissä ja pituus suurin piirtein selvillä, neiti käänsi päätään. Pelkäsin hiusten sijaan leikkaavani silmäripsiä.

Lopputuloksesta ei tosiaan ole kuvia, mutta nyt neidillä on sitten vissiin virallinen otsis. Sanoisin, että never again, mutta olen aika varma, että jossain vaiheessa se tukka kasvaa taas...

Kai pitää ruveta katsomaan näitä.

Huippumalli alussa

Haa-haa-hei! Kop-kop-kop! Pus-pus-pus!
Siinä valokuvaajan "ohjeistusta" pienelle eilisen kuvaussession aikana.

Olin jo raskaana ollessani tarttunut tarjoukseen vauvan valokuvaamisesta ammattilaisen toimesta. Nyt vauvan ollessa hyvin vahvasti läsnä, ajatus tunnin valokuvassessiosta tuntui etukäteen hulluudelle. Ei ihan varmasti tule mitään, varmasti menee huutamiseksi ja tuskin saadaan yhtään hyvää kuvaa.

Valokuvaaja ei onneksi ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Studioaika aloitettiin katselelmalla tarkkaan ympäristöä ja sitten vielä syötiin ennen ensimmäistäkään salamavalon räiskäystä. Koska neiti ei osaa vielä istua, suurin osa kuvista otettiin jollain tapaa äidin avustamana - ja muutamiin kuviin äiti otettiin ihan mukaankin. (En olekaan poseerannut ilman paitaa sitten omien polttarien...)

Kun alkuun pääsi, neiti antoi palaa valloittavia, vekkuleita ja riemullisia hymyjä ja vielä naureskeli innoissaan. Ei me mitään kameraa pelätä! Muutama itkunpurskauskin tuli kyllä ikuistettua. Ne kuvat olivat jänniä. Itkevästä lapsestahan ei yleensä oteta kuvia. Ehkä pitäisi, niin saisi muiston siitäkin, mille mussukka näyttää ei-niin-iloisena. Parit asun- ja vaipanvaihdot, melkoisesti käsivarsijumppaa sekä erilaisia tapoja kiinnittää vauvan huomio oikeaan suuntaan ja sitten tunti olikin jo ohi.

Lopulllista lopputulosta päästään katsomaan myöhemmin, kun kuvat on käsitelty. Saattoi olla vain osuvaa ja uppoavaa small-talkia, kun valokuvaaja kehui neitiä hyvin ilmeikkääksi ja kivaksi lapseksi kuvata, mutta kyllä minä jotain todella suloista odotan näkeväni.

Ilveilyä

Jos tuuli kääntyy, niin naamas jää tuollaiseksi

Tomera pikkuneitimme on tänään yhden kuukauden ikäinen! Kauhean vaikea sanoa, onko se pitkä vai lyhyt aika. Toisaalta tuntuu, että synnytyksestä on ihan ikuisuus, mutta samaan aikaan emme mielestäni ole viettäneet kotielämää vielä kovinkaan kauaa.

Kuukauden ikäiseltä ei vielä odoteta paljoakaan, mutta on neiti ehtinyt oppia muun muassa monia ilmeitä. Ne ovat kyllä äidistä ja isästä ihan parhaita. Mies ei halua vauvasta kuvia nettiin, joten niitä ei nyt näytetä. Ja eiväthän ne parhaat tietysti koskaan osu hetkeen, jolloin kamera olisi käsillä.

Hymyily on tietysti hyvä tapa sulattaa sydämet. Täyttä varmuutta siitä, onko äitiä ja isää kohti reväytetyt hymyt tarkoitettu meille vai yleisesti elämälle. Äitiä ja isää voi katsella myös kulmat hieman kurtussa luoden lähinnä huolestuneen vaikutelman – osaako nuo nyt varmasti tämän homman? Siitä ei kuitenkaan ole epäselvyyttä, että aivan omanlaisensa mairea hymy nähdään ainoastaan maitoparran kanssa, kun on juuri syöty.

Ennen syömistä ja väsyneenä on kiva näyttää kieltä. Kun on vähän nälkä, sillä livotaan. Väsyneenä bravuuri on jännä haukotuksen ja kielennäyttämisen yhdistelmä. Kesken syömisen taas iskee välillä tarve tuijottaa tyhjyyteen silmät ymmyrkäisinä. Vatsanväänteet aiheuttavat myös naamanväänteitä.
Nukahtaessa ja kesken unienkin voi muikistella suuta kuin pusukala.

Luonnollisesti ihastuneet vanhemmat matkivat näitä kaikkia kuin parhaimmatkin apinoijat.

Nimimatematiikkaa

Et varmasti pääse loppuun asti, ellet ensin aloita.

Meillä taitaa olla tapana tehdä asiat hiukan monimutkaisemmiksi, kuin olisi välttämätöntä.
Kun laskettu aika ja sitä myöten oletettavasti myös jossain vaiheessa pienen syntymä lähestyvät kovalla kyydillä, olemme lisänneet kierroksia nimen valitsemiseen.

Prosessin aluksi on selailtu kalentereita ja lainattu kirjastosta nimikirjoja. Sitten listattiin kumpikin nimiä, jotka ovat kauniita. Tässä vaiheessa niitä oli 24. Koska oletuksena on, että pieni on tyttö, ovat nimetkin tytölle. Kun käytiin listaa läpi eliminoiden ne, mistä toisen listassa ei tykännyt, jäi 13 nimeä.

Hyvää edistystä, luulisi joku. Mutta tässä vaiheessa asioista voi sitten alkaa tehdä hankalia. 13 nimestä saa nimittäin aika monta yhdistelmää – varsinkin kun emme ole päättäneet haluammeko kaksi vai kolme etunimeä. Pienellä tietoteknisellä temppuilulla saimme aikaiseksi yli 1200 vaihtoehtoa! Enemmänkin olisi ollut, mutta osaa 13 nimestä emme harkinneet ollenkaan ensimmäiseksi etunimeksi.

Seuraavalla kierroksella karsittiin sitten taas makuasioiden perusteella. Mukaan otettiin suosikkietunimet ja niiden kanssa äänteellisesti kauniisti sopivat toiset ja mahdolliset kolmannet nimet. Näin päästiin 96 ehdokkaaseen.

Nyt ei enää oikein auta kuin tehdä rohkeasti päätöksiä, kikkailulla emme kauheasti pidemmälle pääse. Vaihtoehdot ovat aika tasavahvoja ja ihan tyytyväinen olen varmaan lopulta mihin tahansa niistä. Kyllä toiselle vielä nimi saadaan ennen ristiäisiä. Positiivisesti ajatellen, jos pieni saa ikinä sisaruksen, niin sille on valmiina pari vaihtoehtoa nimeksi.

Kun tekee itse…

Jos hätä on keksintöjen äiti niin tyytymättömyys on kehityksen isä.

Raitaa, kukkaa ja lintuja. Niitä syntyi ihan omin pikku kätösin – tosin avustettuna. Äitiys tosiaan saa ihmisen etsimään ja löytämään itsestä kaikenlaisia taitoja. Minä en todellakaan ole mikään erityinen käsityöihminen, mutta niin vain löysin itseni mittaamassa ja leikkaamassa kangasta ja jopa käyttämästä saumuria. Kaiken takana oli se, että halusin erilaisten vauvan myötä kotiutuvien tavaroiden miellyttävän silmää. Siis omaa silmääni, en odota vastasyntyneen olevan kauhean kiinnostunut sisustuksesta.

Halusin koristaa äitiyspakkauksen laatikkoa, josta tulee vauvan ensisänky ja pinnasängyn hankkimisen jälkeen varmaankin päiväuni- ja matkasänky. Tähän tarkoitukseen myydään valmiitakin ”verhoiluja”, mutta voi hyvänen aika sitä hörsyjen, pitsien ja laskosten määrää. Monen mielestä varmasti kaunista ja suloista, mutta ei yhtään minun pirtaan. Halusin kirkasta väriä ja tiukkaa istuvuutta. Täytyi siis tehdä itse – ja tällainen tuli:

Linnut äitiyspakkauksen laatikon reunassa.

Olen aiemminkin maininnut ihmetyksestäni kyllästää kaikki vauvoihin liittyvä nalleilla. Minun mielestäni yksi tai kaksi nallea on suloista, mutta kuosi, jossa yhdellä silmäyksellä näkyy yli viisi nallea alkaa olla ällöä. Mitä siis tehdä, kun saa oikein hyvät ja käyttökelpoiset pinnasängyn suojuksen ja hoitoalustan, joissa nallet vain vilisevät silmissä?

Minä tein niille uudet ”kuoret”. Lopputuloksena lapsen pää ei iskeydy sängyn reunaan ja käsi ei mene pinnan väliin mariannekarkkitunnelmissa ja hoitoalusta sopii tulevan kylppärin väritykseen.

Raitaa pinnasänkyyn

Violetilla pohjalla köynnöksiä hoitoalustaan.

Yhdet häät ja yhdet hautajaiset

Jokainen ihminen, jonka joudun hyvästelemään, jättää aukon sieluuni.
Jokainen onnellinen avioliitto edellyttää kuutta asiaa: ensimmäinen on usko ja ne viisi muuta ovat luottamus. 

Tällä viikolla ruokavaliossa on ollut melkoisen paljon kakkua. Syynä ovat samalla viikolle osuneet äidin isän hautajaiset ja ystäväpiirin häät.

Molempiin juhliin valmistautuminen alkoi pukeutumisongelmilla. Äitiysmallinen ulkotakkini on kirkkaan punainen, joten se ei ihan sovi hautajaisiin. Juhlapaikalle asti selvisin mustalla villatakilla, mutta hautausmaan tuulilta oli suojauduttava äidiltä lainatun tumman ison takin alle. Näytin varmaan aivan viittakostajalta, mutta sillä ei liene suurta merkitystä.

Häihin pukeutumisen vaikeudet kulminoituivat kenkiin. Jalat ovat tätä nykyä niin turvoksissa kaikista tukisukista ja vippaskonsteista huolimatta, että ihan kiitettävä korkokenkäarsenaalini oli aika hampaaton. Onneksi alimmasta laatikosta löytyi säästelemäni – yllättävän ergonomiset – korolliset puukengät, jotka olivat melkein päätyneet unohduksiin juuri siksi, että normaalitilanteessa ovat liian löysät. Nyt ne pääsivät tositoimiin ja toimivatkin niin hyvin, että jaksoin ne jalassa koko illan, tanssit ja kaikki.

Muuten juhlia yhdisti se, että kirkossa itketti – hautajaisissa toki huomattavasti enemmän -  ja pidetyt puheet naurattivat. Nyt sitten odotetaan ja katsellaan olisiko tämän perheen seuraava kirkollinen tilaisuus pienen ristiäiset.

Alastomasta vaatetetuksi

Rahalla ei saa kaikkea, mutta ainakin se tarjoaa hyvän neuvotteluaseman.

Kaikki me synnymme alasti. Niin tehnee myös meidän pikkuisemme. Sen jälkeen hänen ei ilmeisesti tarvitse olla alasti – ainakaan vaatteiden puutteen takia. Pyykkäsin mammaloma-arjen aluksi pienelle kertyneet vaatteet. Ja tietysti niistä piti tehdä lista:

- 10 potkupukua
- 39 bodya
- 4 mekkoa
- 29 housut
- 4 shortsit
- 14 paitaa
- 8 sukkahousut
- 19 hattua, pipoa ja kypärämyssyä
- 5 tumput
- 21 sukat/tossut
- 2 toppahaalaria
- 2 vanuhaalaria
- 1 villahaalari
- 1 college-haalari
- 3 ruokalappua

Lisäksi on tietysti makuupussi, pari unipussia, kapaloliina, petivaatteita, kestovaippoja ja muuta sen sellaista. Nähdessään vaatemäärän mies väitti syntymättömällä lapsella olevan enemmän vaatteita kuin hänellä. Totesin, että siinä mielessä on hyvä, että miehellä ei ole enää tapana pulautella päälleen.

Pienen vaatevarastossa on kokoja kyllä 50 senttisestä aina 80 senttisiin asti, että ihan tällaista määrää aivan pienen vauvan vaatteita ei ole kertynyt.  Hauska juttu on myös se, että emme ole ostaneet itse näistä ensimmäistäkään, vaan ne on saatu lahjaksi tai tulleet äitiyspakkauksesta. Niinpä en aio potea syyllisyyttä, mikäli tässä tulee vielä jokunen ihanuus ostettua.

Rikoo on risana ruma

Vain typerys kuvittelee, että hinta ja arvo ovat yksi ja sama asia.

Ulkona paistaa mielettömän ihana kevätaurinko, viikonloppuna sai viettää aika monien läheisten kanssa, joita harvemmin näkee ja tällä(kin) viikolla on paljon kivoja asioita tiedossa. Silti tuli vähän ylimääräisen maanantaifiilis, kun huomasin kesken lounaan, että kuljeskelen ympäriinsä legginseissä, joiden sivusaumassa on reikä. Mitään ei onneksi vilku mekon alta ja tuskin kovin moni muu reikää huomaa (en huomannut minäkään ennen kuin sormi osui siihen), ei siis maailman suurimpia katastrofeja, mutta tympäisee kuitenkin.

Kismitystä nostaa hiukan se, että nämä ovat pari kuukautta vanhat äitiyslegginsit. Päällä niitä on pidetty ja käytön jälkeen pesty ehkä viisi kertaa. Miten hitossa ne voivat hajota jo nyt?
Kangas on sinällään ihan kunnollista trikoota. Pukineet on ostettu erityisliikkeestä ja eivät olleet ihan kaikista halvimmat.  Näin ollen oletin, että nämä pysyvät hyvinä edes tämän raskauden loppuun.

Minulla on myös yksi uutena ostettu raskausajan mekko, johon on tullut mielestäni nukkaantunut todella nopeasti. Mekko on kyllä ollut joulun jälkeen vähintään viikoittain päällä ja pesussa, että on sitä toki pidettykin. Toisaalta joulusta on nyt vain päälle kaksi kuukautta. Eikö mekon valmistaja todella ole ajatellut, että raskausajan vaatteen olisi hyvä kestää vähintään puoli vuotta (jos ajatellaan, että ensimmäinen kolmannes menisi ”tavallisilla” vaatteilla)?

Onko minulle nyt vain sattunut huonoa laatua vai ovatko kaikki vaatteet nykyään tällaista sekundaa? Vai ajatellaanko, että lyhyeksi ajaksi ostetun äitiysvaatteen ei tarvitse kestää? Tietysti minulla on paljon runsaampi valikoima muita kuin äitiysajan vaatteita, joten yhtä niistä ei tule välttämättä kulutettua lyhyen ajan sisällä kovin tiiviisti. Silti minulla on monia useita vuosia vanhoja vaatteita, jotka ovat paljon paremmassa kunnossa kuin nämä esimerkkitapaukset muutaman kuukauden jälkeen. Tosin olen myös saanut kavereilta käytössä olleita äitiysvaatteita, jotka ovat pitäneet kutinsa oikein hyvin. Ehkä sitä pitäisikin satsata jatkossa vain käytettyihin vaatteisiin.

Otsikkohan on tietysti väännös Mikko Alatalon melko karmeasta kappaleesta, jota voi kuunnella ärsytykseensä.

Mamma juhlii

Maanantaisin tunnen itseni Robinson Crusoeksi saarellaan: odotan perjantaita.

Vaikka on pimeää ja vetistä, eikä suinkaan talvista on sentään samalla myös pikkujoulukausi tai muuten vaan yleisesti juhlakausi. Tänään useammatkin järjestäjät ovat innostuneet huomisesta vapaapäivästä, joten päädymme sukkuloimaan kaksissa juhlissa. Ei ihan tavallista maanantaitoimintaa siis.

Odottavan äidin juhlinta eroaa ainakin omalla kohdallani aiemmasta juhlimisesta. Tietysti on alkoholikysymys. Vaikka en ennenkään pyrkinyt cocktailkutsuilla konttauskuntoon, joutuu nyt pohtimaan onkohan siellä muistettu mitään alkoholitonta vaihtoehtoa. Kaikki eivät muista. Tai jos en halua juoda makeaa limua koko iltaa, pitäisikö ottaa teinityyppisesti oma pullo mukaan. Uusi musta muuten käsitteli aikanaan alkoholittomia maljajuomia – pommac ei siis suinkaan ole ainoa vaihtoehto.

Seuraava ero tulee pukeutumisesta. Toistaiseksi nilkat ovat kyllä kestäneet korkokengät, eikä jalkojen turvotus vielä vaivaa. Sen sijaan juhlavaatevalikoimani ei oikein sovellu vatsan kanssa käytettäväksi. En halua näyttää sille, että olen väkipakolla ahtautunut johonkin, enkä varsinkaan halua että olo on ahtautunut. Onneksi ihana siskoni lainasi minulle mekkoaan, joka hämmentävästi empireleikkauksen ja liehuhelman avulla soveltuu niin hänen pitkälle ja hoikalle kuin minun lyhyelle ja vauvamahaiselle olemukselleni.

Hyvä puoli on se, että taksijonossa ei ole tarve seistä turhautumassa, kun olen nykyään aina ajokunnossa. Tosin jos muut juhlijat haluavat samaan kyytiin, saavat varautua siihen, että aamuun asti ei biletetä, sillä minulle tulee uni silmään melko herkästi.

Kutsua Linnan juhliin ei kuulunut, joten huomista itsenäisyyspäivää juhlittaneen sitten rauhallisesti kotioloissa.

Äh, tahtoo kans!

Elämänohje, jota voi kutsua "Pandoran säännöksi". Älä koskaan avaa laatikkoa, jota et ole itse sulkenut.

Aamun Hesari kertoi, että ensi vuonna vietettävän Design Capital vuoden yhtenä osana äitiyspakkauksen laatikon ulkoasu uudistetaan. Nykyinen on valkoinen Kelan logolla.

Uusia ideoita voi käydä katsomassa täällä: http://www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/081111123911AS?OpenDocument

Ihan mahtava idea! Moni vauvahan nukkuu ensimmäiset kuukautensa kyseisessä laatikossa, tietääkseni myös minä itse kultaisella 80-luvulla.  Sivuhuomiona, kokeilkaapa huviksenne joskus kertoa esim. amerikkalaisille, että Suomessa valtio jakaa vauvoille vaatteita ja sitten siinä laatikossa voi nukkua. Kauhistuneet ulkomaalaiset pohtivat samanlaisiin univormuihin puettuja pelkässä pahvilaatikossa yönsä viettäviä vauvoja ja ovat tosi iloisia, että heillä valtio ei puutu tällä tavoin perheiden elämään.

Vaikka lasta ei laatikossa nukuttaisi, niin mieluummin minä käyttäisin kaunista laatikkoa esimerkiksi säilytyslaatikkona. Ainoa probleemi hienossa systeemissä on se, että meidän vauveli syntyy muutaman kuukauden liian aikaisin! Joudumme siis tyytymään tylsään laatikkoon, pöh.

Naista karvoihin katsominen

Jotkut ihmiset jaksavat marista siitä että ruusuissa on okaita. Minä olen kiitollinen siitä että okaissa on ruusuja. (Alphonse Karr)

Minulla on länsimaisen kauneuskäsityksen mukainen suhde kroppani eri karvoihin. Tiedättä varmasti: näyttävästi tukkaa ja ripsiä sekä kivat kulmakarvat. Muuten karvoitus saisi olla hyvin minimissä tai olematonta.

Hiukseni ovat melko pitkät ja luonnostaan tumman vaaleat. Niitä on värjätty monta monituista vuotta punaisen ja tummanruskean kautta eräänä kesänä Tallinnassa pienen kommunikaatiohäiriön jälkeen syntyneeseen todella vaaleaan kesäblondiin. Tuon melkein valkoiseksi menneen blondin jälkeen olen pikkuhiljaa tummentanut hiuksia kohti omaa väriäni – joten nyt ne vaalenevat asteittain kohti latvoja. Kun pikkuihminen ilmoitti olemassaolostaan sisälläni, päätin että ainakaan raskausaikana en värjää kemiallisesti hiuksiani ollenkaan. Aika hurjia aineita ovat nimittäin nuo hiusvärien kemikaalit.

Ripset ja kulmat ovat onnekseni aika tummat ihan omillaan, joten perus ripsivärillä ja ajoittaisella kulmien nyppimisellä pärjäilee hyvin.

Sääret, kainalot ja bikinirajat ovatkin sitten alituisten karvanpoistotoimenpiteiden kohteena. Sääriä pyrin yleensä sokeroimaan joko kotona tai hoitolassa. Tykkään, että sileä tunne kestää pidempään ja ainakin uskottelen itselleni, että sillä tavalla karvat pikku hiljaa ohentuvat ja ehkä lopulta karvankasvu väheneekin.

Viime kesänä ennen häitä päätin kokeilla valoimpulssikarvanpoistoa kainaloihin ja bikinirajoille. Siinä karvatuppi tuhotaan kokonaan valolla, minkä myötä karva tippuu pois. Koska karvat kasvavat sykleissä tarvitaan näitä hoitoja noin 5-10, aluksi kahden viikon ja sitten kuukauden välein. Olen nyt käynyt kolme kertaa ja tänään on edessä neljäs hoitokerta. Tulokset ovat olleet positivisia – karvat todella pysyivät poissa. Nyt sitten seurailen, että missä vaiheessa kaikki eri sykleissä olevat karvat ovat päätyneet käsittelyyn.

Tämä nainen puolestaan näyttää onnelliselle kainalokarvojensa kanssa.

Ilmaista lysti ei tosiaankaan ole, ensimmäiset kerrat otin Citydealin lahjakortin kautta ja sen jälkeen kerrat ovat maksaneet 100 euroa. Mikäli kuitenkin tosiaan on kuten luvataan, eli karvankasvu näillä alueilla loppuu kokonaan, on hoito mielestäni hintansa arvoista.  Kyllähän höyliin ja sheivausvaahtoihinkin menee rahaa. Ja lisäksi tykkään ajatella, että sitten kun pikkaisemme on maailmassa, minun ei tarvitse käyttää aikaa tai ajatuksia siitä huolehtimiseen, ovatko kainaloni päässeet rehottamaan. Seikka, joka ainakin minulla vaikuttaa kuin huomaamatta omaan olotilaan.

Tyylilyyli

Vaate varren kaunistaa, ruoka ruumiin vahvistaa.

Nyt kun raskauden ensimmäinen kolmas on jo hujahtanut ohitse, alan pikkuhiljaa odotella näkyvämpää muodonmuutosta. Pikkuinen kumpu mahassa jo on, mutta sitä ei huomaa kukaan, joka ei raskaudesta tiedä. Toisaalta sitä näkyvää mahaa oikein odottaa ja samaan aikaan jännittää, että miltä keho sitten tuntuu. Onneksi mies on ainakin tähän asti ollut aivan ihastuksissaan kroppani ”mammautumisesta”, että ei tarvinne olla huolissaan siitä, että olisin hänen silmissään yllättäen kaamea virtahepo.

Muutoksia odotellessa olen alkanut pohtia myös äitiysvaatteita. Tällä hetkellä siis kuljen ihan samoissa vaatteissa kuin aiemminkin. Lisäksi kiitos vallinneen tunika- ja empirelinja-tyylin kaapistani löytyy ainakin muutamia vaatteita, jotka varmasti pelittävät isommankin mahan kanssa.

Ensimmäisenä varmaan tulee vastaan tilanne, etteivät housut mahdu kiinni. Sitä varten on ihan oma tuotekin, nappeihin kiinnitettävä jatkopala, jossa on pala kangasta peittämään aukon. Kai tuo  on ihan kätevä ja tuskin sitä pitkän paidan kanssa kukaan huomaisi, mutta jotenkin epäilyttäisi kyllä viipottaa periaatteessa sepalus auki.

Kuva: Carriwell

Jos housut saakin kiinni, voi paidan helma jäädä aika korkealle, kun vatsaa alkaa olla. Sitä ajatellen on kehitetty masutuubeja. Nekin vaikuttavat ihan käytännöllisille ja varmasti tukevat vatsaa, mutta en ainakaan töissä varmaan tuntisi itseäni kovin siististi pukeutuneeksi liian lyhyt paita + tuubi -kombossa.

Kuva: Noppies

Siispä ostoslistalle päätynee muutamia ihan oikeita äititysvaatteita. Onneksi niitä saa aika kivasti netistä ja ilmeisesti joiltain lastenvaatteisiin erikoistuneilta kirppareiltakin. Vaikka muistan kuinka naureskelimme seiskaluokalla ruotsinopettajallemme, joka oli raskaana, kun hänelllä oli joka päivä sama äitysmekko, en kuitenkaan mitään kauhean laajaa garderoobia ei muutamaa kuukautta varten haluaisi ostaa. Täytynee puntaroida muutama perusvaate, joita yhdistelemällä saa aikaan siedettävän puvuston. Listalle päätyy varmaan joku kiva mekko, legginsit, housut ja muutama toppi ja paita.

Kuva: Happy Mum

Kuva: Happy Mum

Kuva: Noppies

Kuva: Seraphine