Ilveilyä

Jos tuuli kääntyy, niin naamas jää tuollaiseksi

Tomera pikkuneitimme on tänään yhden kuukauden ikäinen! Kauhean vaikea sanoa, onko se pitkä vai lyhyt aika. Toisaalta tuntuu, että synnytyksestä on ihan ikuisuus, mutta samaan aikaan emme mielestäni ole viettäneet kotielämää vielä kovinkaan kauaa.

Kuukauden ikäiseltä ei vielä odoteta paljoakaan, mutta on neiti ehtinyt oppia muun muassa monia ilmeitä. Ne ovat kyllä äidistä ja isästä ihan parhaita. Mies ei halua vauvasta kuvia nettiin, joten niitä ei nyt näytetä. Ja eiväthän ne parhaat tietysti koskaan osu hetkeen, jolloin kamera olisi käsillä.

Hymyily on tietysti hyvä tapa sulattaa sydämet. Täyttä varmuutta siitä, onko äitiä ja isää kohti reväytetyt hymyt tarkoitettu meille vai yleisesti elämälle. Äitiä ja isää voi katsella myös kulmat hieman kurtussa luoden lähinnä huolestuneen vaikutelman – osaako nuo nyt varmasti tämän homman? Siitä ei kuitenkaan ole epäselvyyttä, että aivan omanlaisensa mairea hymy nähdään ainoastaan maitoparran kanssa, kun on juuri syöty.

Ennen syömistä ja väsyneenä on kiva näyttää kieltä. Kun on vähän nälkä, sillä livotaan. Väsyneenä bravuuri on jännä haukotuksen ja kielennäyttämisen yhdistelmä. Kesken syömisen taas iskee välillä tarve tuijottaa tyhjyyteen silmät ymmyrkäisinä. Vatsanväänteet aiheuttavat myös naamanväänteitä.
Nukahtaessa ja kesken unienkin voi muikistella suuta kuin pusukala.

Luonnollisesti ihastuneet vanhemmat matkivat näitä kaikkia kuin parhaimmatkin apinoijat.