Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa.
Mieletöntä, ihan kamalaa ja kamalan ihanaa. Siinä kootusti tuntemukset eilisen kokemuksesta. Olin nimittäin muutaman tunnin erossa vauvalaisestani.
Syy eroomme oli rakkaan ystävän polttarit. Alkuperäinen suunnitelma oli, että vauva olisi ollut miehen kanssa jossain polttariseurueen lähettyvillä ja näin ollen lähellä äitiäkin. Mies ei kuitenkaan lämmennyt tälle, vaan halusi mieluummin mennä viettämään nuo tunnit polttaripaikasta siedettävän matkan päässä asuville sukulaisille, jotka eivät olleet vauvaa vielä tavanneetkaan. Perustelu kuului ytimekkäästi: "Mitä sä luulet, että me sitten tehtäisiin, jos sä kuolet?"
Makaaberia, mutta tehokasta. Vauva tosiaan osaa juoda pullosta, ja sinällään vauva on viettänyt saman ajan minusta "erossa" ollessaan yöunilla syöttöjen välissä. Tällä siis mentiin, vaikka menomatkalla äiti oli kireä kuin viulunkieli ja ihan varma, että kaikki päätyy katastrofiin. Syyllisyys oli jäätävä siitä, että nyt kauhean itsekkäästi otan omaa aikaa, vaikka minulla on tämä vauva. Eikä paljoa helpottanut järjen ääni, joka toisteli lapsen jäävän isänsä kanssa turvallisiin ja tuttuihin käsiin.
Niinhän siinä tietysti kävi, että vauva ja iskä olivat selvinneet vallan hyvin. Suurin ongelma taisi olla äidillä, jolla huolehtimisen lisäksi alkoi hiukan rintoja pakottaa maidon kertyessä. Tosin ei pientä pakotusta aina hauskanpidolta huomannut. Sää oli kuin morsian ja oli ihanaa ja virkistävää saada viettää aikaa ystävien kanssa.
Ja miten erilainen olikaan illalla olo kitisevän lapsen kanssa, kun oli saanut olla ystävien kanssa ulkona auringossa ja hetken elää muutakin kuin syöttöjä, vaippoja ja unia! Ei kuulkaas kiristänyt hermoa ollenkaan. Päinvastoin oli ihanaakin, kun vauvalle ei kelvannut kuin äidin syli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti