Jos kahdeksankuiset olivat mielestäni hetki sitten vekkuleita, niin ainakin tämä oma nyt jo yhdeksänkuinen on suuren osan ajasta ihan käsittämätön härdääjä.
Härdäys - jos joku ei tiedä - tarkoittaa taukoamatonta holtitonta touhuamista, jossa ei ainakaan ulkopuolisen tarkkailijan mielestä näy olevan päätä eikä häntää. Härdäyksen tuloksena on kaaos ja/tai itsensä satuttaminen ja huuto.
Aloittaa voi omista leluista, jotka saa levitettyä yllättävän laajalle alueelle ihan sekunneissa. Sitten voi joko siirtyä siirtelemään itseä monta kertaa isompia huonekaluja (mahtava mahdollisuus jäädä itse rakentamaansa ansaan jumiin) tai mennä toiseen suuntaan eteiseen heittelemään kenkiä tai silppuamaan lehtiä paperikorista. Kun tämä on tehty, onkin kotihommien aika - eli ei kun keittiöön paukuttamaan tiskikonetta ja uunia tai repimään kaapeista sisältöä.
Reippaan puhteen jälkeen voi iloisesti naureskellen antaa itselleen makoisat aplodit. Ja sitten mennään taas.
Neitimme otti oman suloisen aikansa ennen kuin koki tarpeelliseksi lähteä liikkeelle. Luojan kiitos, miettii tässä vaiheessa äiti. Liikkeelle lähtenyttä ei nimittäin pysäytä tai pidättele juuri mikään. Lapsen seuraava suunta tuntuisi olevan ylös, sillä kaikkea vasten yritetään pungeta (yleensä samalla lyödään pää johonkin) ja äidin ja isin tärkeä tehtävä on pitää häntä seisomassa aina, kun hän haluaa.
Kävelevää härdelliä odotellessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti