Huhhuijaa. Täällä on juuri sanottu hei-heit mummille ja vaarille.
Lapsen myötä sekä omia että miehen vanhempia näkee entistä useammin. Tietysti he haluavat viettää aikaa ja tutustua lapsenlapseensa. Me toki myös toivomme, että pikkuiselle kehittyy hyvä ja lämmin suhde isovanhempiin - unohtamatta sitä, kuinka hyviä lapsenvahteja isovanhemmista voi myöhemmin saada.
Tässä vaiheessa mummojen on kuitenkin tyydyttävä sylittelyyn äidin läheisyydessä. Siitä seuraa sitä, että lapsen kanssa olemisessa hiukan törmäillään toisiimme. Mummothan ilmiselvästi johtavat lastenhoitokokemuksellaan parikuukautisen äitiä aivan 100-0. Toisaalta parikuukautisen äiti on juuri tämän parikuukautisen kanssa joka ainoa päivä ja on näin etulyöntiasemassa lapsen viestien tulkitsemisessa.
Erilaiset suositukset vauvanhoidossa myös vaihtelevat jonkin mystisen kiertokulun mukaan. Yhden mummon lasten ollessa vauvoja oli eri neuvot kuin toisen mummin pienokaisten aikaan ja kumpiakaan neuvoja ei anneta nyt.
Omalle äidille on helppo sanoa, että nyt vaan on niin, että noin tekemällä tulee huuto ja näin tekeminen toimii. Anopin kanssa on hiukan varovaisempi, ettei nyt vaan tulisi sellainen olo, että en anna olla rauhassa lapsen kanssa vaan olisin jotenkin tuppaamassa väliin.
Siinä sitten purraan kieltä ja muistutetaan itselleen, että kommentit, kuten "no ei kai sillä taas ole nälkä, mutta voithan sinä nyt kokeilla" eivät ole pahantahtoisia. Sitä paitsi tähän asti lapsella on joka ainoa kerta ollut nälkä, kun olen näin epäillyt, että siinäs sitten muut mutiskoon mitä mutisevat. Pienemme myös ilmoittaa melko painokkaasti, että vaikka tietty kantoasento ei nyt kertakaikkiaan sovi. Häntä on kaikkien helppo uskoa.
Pääasia joka tapauksessa on, että lapsella on kivaa, kun elämässä on lisää sylejä ja suhteellisen väsymättömiä leikittäjiä, loruilijoita ja laulajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti