Vauvat ovat kautta linjan hyvin äiti-intensiivisiä, eli siis kovasti kiinni äidissä. Äidin tulee olla mieluiten kosketusetäisyydellä, mutta vähintään näköetäisyydellä - okei kuuloetäisyydellä voi joskus tulla toimeen ihan pienen hetken.
Äidille, joka oli joskus suhteellisen itsenäinen ihminen, tämä on välillä rankkaa. Silloin täytyy muistaa, että joskus vielä tulee se aika, että olen lapsen mielestä maailman noloin ja hän ei mieluiten näkisi minua ollenkaan.
Syyt tulevaan nolouteeni juontavat varmasti osittain juurensa juuri meneillään olevaan vauva-aikaan.
Tässä vaiheessa nimittäin äidin estot karisevat pakostakin. Suihkussa ja vessassa voi, ja jopa kannattaa, käydä lapsi mukana. Se on jostain syystä lapsesta hauskaa.
Lapsesta on myös hauskaa, jos äiti afrotanssii Mörrimöykyn tahtiin tai puhuu oudoilla äänillä. Naamanvääntely ja kummalliset äännähdykset toimivat myös ajoittain. Lapselle kerrottujen juttujen taso on aikas nolo, kun lähinnä pyrkii siihen, että lauseet hassusti rimmaisivat.
Lapset kuuntelevat mielellään äidin laulua. Lauluruorituksen tasolla tai sillä onko laulettava laulu oikeasti olemassa vai äidin tuottama hetken laulu, ei ole väliä.
Kaiken yllämainitun lisäksi äiti tottuu siihen, että hänen päälleen puklaillaan ja pärskitään, sekä naamaa hierotaan kuolaisella kädellä. Ei siis kannata paljoa panostaa omaan ulkonäköön, hukkaan menee nekin minuutit.
Ei siis ihme, että kun on tähän kerran tottunut, on lopulta hiukan nolo vanhempi lapsen mielestä. Hän kun nähkääs vielä kehittyy tuosta. Itsestä ei niin tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti