Äitiys on hyvin kehollinen kokemus. Varmasti ruumiillisinta, mitä olen tehnyt pitkään aikaan, tai ikinä.
Lapsi saa alkunsa kehollisesti - tässä vaiheessa on isän kehon huippuhetki.
Siitä eteenpäin paljossa on kyse äidin kehosta. Raskaana kroppansa jakaa vauvan kanssa, tulokas on turvassa ja lämpimässä sisälläsi ja saa ruokansa äidin ruoasta. Riippuu tuurista ja tyypistä, miten kivaa tai ikävää tämä on kehon omistajalle.
Synnytys on tietysti kaikkien fyysisten rutistusten äiti - nimenomaan äiti. Synnytyskokemuksia on yhtä monta kuin synnytyksiä, mutta jokaisen keholta kokemus vaatii veronsa.
Vastasyntynyt otetaan syliin ja siinä vauva viettääkin paljon aikaa. Lasta sylitellään, halitaan, kannetaan, hytkytellään, pusutellaan ja niin edelleen. Tähän pääsee isäkin mukaan.
Äidin keho on kuitenkin edelleen ykkönen, sillä äiti imettää.
Tässä vaiheessa minun kroppani on siis huolehtinut pienestä ihmisen taimestamme yli vuoden. Siitä voi olla jo melkoisen ylpeä. Kroppani otti haltuunsa solumöykyn ja teki siitä tuon pikkuisen ihmisen ja edelleen pitää sitä elossa - maailmassa on vähäisempiäkin saavutuksia.
Nyt ollaan pikkuhiljaa lähdetty polulle, joka johtaa pois riippuvuudesta äidin kehosta, eli opetellaan syömään ns. kiinteää ruokaa. Perunaa, porkkanaa, banaania ja bataattia soseena on maisteltu vaihtelevalla menestyksellä. Määrät eivät vielä päätä huimaa, eikä imetys lopu vielä pitkään aikaan, mutta paluuta ei enää ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti