Vaikka ajatus on ihana, en kertakaikkiaan ole kovin hyvä hetkessä eläjä. Miehelle väitän sinnikkäästi osaavani ajatella ainakin kolmea asiaa yhtä aikaa, eli ihan hyvin voi olla menossa mennyt, tämä hetki ja tuleva. Ei taida mies uskoa.
Kun vihdoin sain laitettua jonkinmoiset joulukoristeet esiin, aloin muistella edellistä joulua. Silloin olin raskaana ja masu oli retrospektiivissä söpöimmillään - selvästi esillä, mutta ei vielä mannerlaatan kokoinen. Surin hiukan sitä, että en saanut syödä mätiä ja graavikalaa. Ja ennen kaikkea ajattelin kuinka ihana tästä joulusta tulisikaan, kun vauva on jo syntynyt.
Nyt sitten mietin, että saankohan syötyä mitään. Jouluateria kun on tapana syödä meillä siinä kuuden aikaan - eli käsillä on neidin iltarähjä. Lisäksi olemme mummolassa, eli ei-kotona ja paikalla on muitakin kuin äiti. Mieleen voi nousta joku muukin v-sana kuin vierastus...
Toisaalta ainahan kaikesta jotenkin selvitään. Syön sitten seisaaltaan lasta heikutellen sen mitä pystyn. Ihan varmasti on ihanaa katsoa pienen riemua, kun pääsee repimään lahjapaperia (olen suht varma, että itse lahjat häviävät paperille kiinnostavuudessa).
Ja ainahan voi alkaa odottaa ensi joulua. Neiti on silloin jo yli puolitoistavuotias ja pystyy olemaan ihan eri tavalla mukana joulujutuissa. Hänhän saattaa viihtyä hetken leikeissään, niin että äiti voi ottaa lasin punkkua. Ah ihana ensi vuosi, kuinka odotankaan sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti