Paluu imetykseen

Uuden vauvan myötä meillä on toki avattu uudelleen myös tissikausi. 

Etukäteen arvelin tietyllä toista kertaa pappia kyydissä olevan varmuudella, että kyllä se imetys onnistuu. 

Onnistuihan se ekallakin kerralla, vaikka matkassa oli aika paljon mutkia. Itsepäisyydellä (tai sinnikkyydellä, miten vaan) ja kärsivälisyydellä päästiin kuitenkin tilanteeseen, jossa 1) rinnasta tuli mitään 2) neiti suostui imemään ja 3) lopulta ei tarvinnut olla edes rintakumia apuna. Imetys jatkui noin 13 kk ikäiseksi, missä vaiheessa pikkuhiljainen meijerin sulkeminen kävi molempien osalta aika helposti ja kivuttomasti.

Etukäteen olimme tällä kertaa toivoneet, että pääsemme kokemaan lähes maagisuuteen asti hehkutetun ensi-imetyksen pian syntymän jälkeen. Neitihän oli siinä vaiheessa kiikutettu saamaan kiireellistä hoitoa. Tällä kertaa kaikki meni kuitenkin hyvin ja herrasemme pääsi äidin rinnoille lepäilemään. Ja sieltähän se sitten pienen odottelun jälkeen tuli, ensi-imetys. Olin aivan myyty, pikkuisen imuote oli heti varma ja vahva! Kaverilla oli ikää ehkä puoli tuntia ja jo valmiiksi osasi jotain, mikä siskon kanssa vei viikkoja opetella.

Alku aina hankalaa ja lopussa kiitos seisoo, ei täysin tunnu pätevän imetykseen (vaikka siis juuri niin ensimmäinen kierros meni). Kun alku sujui helposti, ei tunnu olevan hankalaa ollenkaan. Maitoa alkoi nousta melko nopeasti ja missään vaiheessa ei pienen tarvinnut raivota nälissään tyhjää tissiä.

Kenties sitä on itsekin rennompi ja varmempi onnistumisesta. Herrasen tapa irrotella ote vähän väliä ja toisinaan leikitellä rinnalla suussa ennen kunnon otteen ottamista ei ole aiheuttanut paineita. Pumpullekin heruu aivan mielettömiä määriä. Mies ehdotteli jo maidon myymistäkin, mutta en usko, että kaupallinen meijeritoiminta on minun juttuni. Katsotaan sitten, jos oma pakastin alkaa täyttyä liiaksi varamaidoista.

Ja nyt taitaakin nuori mies kaivata lisää maitoa...

Opettavaista aikaa

Kun neiti syntyi, opimme että lapsen syntymää ja muuttoa ei kannata ajoittaa samalle viikolle. Pikkumiehen kohdalla olen valmis kohta toteamaan, että lapsen syntymä kesken pahinta flunssakautta ei ole hyvä idea sekään.

Täällä on siis oltu sairaana. Ensin neiti sai flunssan. Luulimme jo, että se meni nopeasti ohi, mutta päivän muhimisen jälkeen mentiin taas heikompaan suuntaan. Lääkärikäynti alkoi tuntua aiheelliselle ja sieltä saatiin sitten tuomiseksi korvatulehdusdiagnoosi sekä antibiootteja ja kipulääkkeitä.

 Sitten kaatui mies: kuumetta, yskää ja nuhaa. Seuraavaksi alkoi oma nenä valua. Surkeus saavutti huippunsa, kun vauvan nenä alkoi osoittaa tukkoisuuden merkkejä. Lämpöä ei pienellä onneksi ole ollut, mutta nenän tukkoisuuden takia nukkuminen ja varsinkin nukahtaminen on vaikeaa. Minulle ei juurikaan nouse kuume, mutta flunssa ja kahden sairaan lapsen kanssa valvominen veivät kyllä voimat niin, että yhtenä aamuna melkein pyörryin keittiöön kesken aamupalan laiton.

Vellon vielä itsesäälissä sen verran, että totean jälleen kerran miesten olevan täysin hyödyttömiä tällaisissa tilanteissa. En ehtinyt ihan rautalangasta vääntää, että kuules ne ajat kun sinun sairastumisesi oikeutti makaamaan sohvalla koko päivän (kokonaisen yön nukuttuasi) ovat ohi. Kehtasi kuitenkin huokailla.

Ehkä tästä kuitenkin selvitään. Antibiootti on selvästi alkanut tehota ja lapsi on mahdoton ennemmin siksi, että ei ole päässyt yli viikkoon muskariin, päiväkotiin, ulos tai ylipäätään mihinkään, eikä siksi että korvaan sattuu. Räkä paksuuntuu kaikilla - tämä on mielestäni aina se toivon hetki, että ehkä flunssa joskus loppuu.

Ehkä jo ensi viikolla kirjoittelen niitä kivampiakin juttuja, jotka ovat mielessä.

Yllätys!

Heti, kun pääsee sanomasta.

Lapset ovat aina yllättäviä, joten ei kai olisi pitänyt yllättyä siitä, että myös kuopus yllätti meidät.

Poikamme halusi maailmaan raskausviikolla 38+5. Äiti luuli (taas) että ainakin viikko viihdyttäisiin vielä mahassa.

Täällä siis kuunnellaan tuhinaa, haistellaan vauvantuoksua ja ihmetellään uutta elämää. 

Aikasyöpöt

Blogin välikuoleman syyksi on jo ehditty epäillä sairastelukierrettä, joutumista johonkin hoitoon loppuraskauden ajaksi ja vauvan syntymää. Todellisia syitä ovat saamattomuus, ehtimättömyys ja lapsen uhmakausi. Elossa ollaan kuitenkin, enkä ole edes synnyttänyt toista kertaa vielä.

Mitäs tässä sitten on puuhailtu? Vauvavalmisteluja tietysti.

Sitä luulisi, että kakkosen kanssa valmistelu olisi helpompaa. Tavallaan se onkin, mutta hommaa on silti yllättävän paljon. Lisäksi pitää huomioida esikoinen, mitä ei tietenkään viimeksi tarvinnut.
Listalla on ollut (ainakin)

- Lastenhuoneen (jossa tosin neiti asustaa vielä vauvan tuttuakin itsekseen) järjestyksen muuttaminen
- Tilan raivaaminen meidän makkariin
- Vauvan koppasängyn pystyttäminen
- Pienten vaatteiden hakeminen säilöstä ja inventoiminen (lisäksi sen pohtiminen, että kuinka paljon pinkkiä pojalla kehtaa käyttää)
- Tilan raivaus kaapista äsken mainituille vaatteille
- Tuplarattaiden kasaaminen ja käytön harjoittelu - tietysti jotkut toiminnot pelittävät erilailla kuin Bugiksissa, joten saa yrittää opettaa kädet hakemaan eri painiketta halutessa vaikka kallistaa istuinta.
- Sitterin, turvakaukalon, lämpöpussin jne. etsiminen esille
- Sairaalakassin pakkaaminen itselle
- Kotiinlähtövermeiden pakkaaminen vauvalle
- Hoitokassin pakkaaminen esikoiselle pariksi päiväksi
- Vaihtoehtoisten hoitajien selvittelyä ja ohjeistusta toimintaan kaikkina mahdollisina aikoina, joina sairaalaanlähtö voi koittaa (on nimittäin ihan eri kuviot jos lähtö tulee lauantaina yöllä versus tiistaina päivällä)

Yhteistä kaikille hommille on se, että niihin menee luultua enemmän aikaa. Samalla tietysti pitää hoitaa perusarki ja mieluiten niin, että vaikka pyykkivuori ei pääse kasvamaan hillittömäksi.
Lisäksi neuvolassa saa rampata kiihtyvään tahtiin ja totta kai yritän tavata ystäviä "vielä kun voi".

Sellaiseen aika sitten vaan katoaa - vaikka tässä äitiysloman alussahan piti ehtiä vaikka mitä!

Merkilliset

Joko pesänrakennusviettiä tai ihan vaan käytännön pakon sanelemaa, mutta olen viettänyt viime päivät raivaten läpi asuntoa, kaappeja ja hyllyjä. Osa projekteista on odottanut otollista aikaa ties kuinka kauan ja tietysti saapuvalle pikkuihmiselle tavaroineen on saatava tilaa.

Kirppispöytä on onneksi varattuna, sillä on löytynyt ainakin kuution verran tavaraa, josta luopuminen on ajankohtaista. Olen tästä aika ylpeä, sillä minulla on taipumus kiintyä tavaroihin tai säilyttää ihan kaikki mahdollinen "tarpeen varalta". Lisäksi on vielä paljon tavaroita, jotka voisi olla hauska olla olemassa. Ja niin onkin, silloin kuin muistaa kerran viidessä vuodessa, että sellainenkin on.

Yksi tällainen löytö (joka siis on matkalla kirpparille kyllä) oli horoskooppikirja. Tietty on kiva katsoa, miten minun merkistäni sanottava vastaa itseäni: toki olen vilkas ja viehättävä sekä rakastettu ja tehokas työtoveri!

Miestä en sitten oikein tunnista kuvailusta. No joo, kyllähän välillä näyttää sille, että laiskuus ja päättämättömyys tosiaan vaivaavat... Lisäksi kirjan mukaan parisuhteemme on käytännössä mahdoton.

Entäs sitten lapsi? Neiti on härkä ja lapsi-häristä väitetään, että he ovat harkitsevaisia, tyyniä ja omissa oloissaan viihtyviä. Kuulemma heitä on syytä oikein kannustaa touhuamaan, koska möllöttävät muuten mieluummin paikallaan. Nyt mennään kyllä metsään, että heilahtaa.

Toisaalta totta on kyllä, että "Härkälapsukainen heittäytyy hankalaksi heti, kun hänen tottumuksiaan tai mielipiteitään yritetään muuttaa." Härkyyteen liitetty innokas äidin ja isin apulaisuus on myös tuttua. Rutiineistakin härkälapsi pitää ja se on kyllä meillä huomattu.

Uusi tulokas on luultavammin vesimies, mikäli lasketusta ajasta ei mennä paljon yli. Vesimiehen luvataan olevan syntymästä lähti perheensä omalaatuisin jäsen. Justiinsa... Onneksi tätä tyyppiä ei pitäisi pikkuasioiden vaivata. Tosin hänen sisäisestä maailmastaan on kuulemma vanhemman vaikea ottaa selkoa ja omissa ajatuksissaan viihtyvä lapsi on kuulemma kovin huonomuistinen, mitä tulee käytännön asioihin.

Saas nähdä pitääkö paikkansa.

Juhlapyhät Vol. 2

Oli tosiaan joulu ja uusi vuosi.

Muistan kuinka viime vuonna kauheasti tunnelmoitsi sitä, että se oli neidin ensimmäinen joulu. Tyyppi oli 8 kk ja ei tietenkään tajunnut koko touhusta mitään, lähinnä oli rasittunut kaikesta kyläilystä.

Oikeasti lapsen ensimmäinen joulu oli nyt. Kyläily mummoloissa oli kivaa ja lapsonen nautti saamastaan ekstrahuomiosta. Joulupukista tuli heti supersankari - edelleen meille kerrotaan usein, että "pukki tuli, toi paketin". Pakettien saaminen oli jo niin kivaa, että niiden avaamista piti erikseen ehdottaa. Jouluruuista laatikot ja "kiukku" upposivat helposti ja maailmassa ei ehkä ole mitään niin hyvää kuin piparit.

Jopa jouluhössötystä periaatteellisesti inhoava mies joutui hieman innostumaan, kun lapsi oli niin tohkeissaan.

Uusi vuosi sujui sekin paremmin kuin viime kerralla. Lähinnä tosin siksi, että neidillä oli viimeksi ihan kauhea flunssa. Ei yksivuotiaskaan kuitenkaan valvo yhtään nukkumaanmenoaikaa pidempään. Tai jos olisi valvonut, ei se olisi ainakaan juhlavuotta tilanteeseen tuonut. Raketteja onneksi näkee alkuillastakin.

Näin sitten päästiin vuoteen 2014, joka tullaan tuntemaan toisena vauvavuonna. Voi olla hyvä muistaa, että jo toisena jouluna kaikki on toisin...

Ero muttei etu

Kun eteen tulee vaativa tilanne tai tehtävä, minä teen listan. Blogin nimikin sen kertoo, että olen listaihmisiä. Toki listojen tekeminen on tunnettu varsinaisen tekemisen välttelymuoto, joka antaa kivasti illuusion, että jotain olisi muka tehty, kun on lista siitä mitä pitäisi tehdä.

Viimeisten työpäivien, joulun ja uuden vauvan valmistelujen mukanaan tuomien listojen keskellä, on toisaalta ihan kiva todeta, että kaikkea ei meillä listoilla suunnitella. Niin kuin nyt lapsen syntymäkuukautta.
Kunnon tiikeriäiti olisi tietysti pannut parastaan (sanavalinta täysin harkittu), jotta lapsi syntyisi alkuvuodesta. Silloin sillä on etulyöntiasema myöhemmin syntyneisiin nähden.

Paitsi, ettei sitten vissiin olekaan, kertoo tutkimus. Ainoastaan urheilussa menestyneissä on havaittu merkitystä sillä, onko alkuvuodesta syntynyt. Tässäkin tapauksessa merkityksellinen tekijä saattoi itse asiassa olla motivaatio.

Arkijärki laittaa tosin hiukan vastaan. Miehen sisko laskeskeli, että kun hänen nuorimpaisensa lopetti esikoulun, oli hän samanikäinen kuin esikoinen aloittaessaan. Tuntuu, että esikoisella olisi pakko olla tässä joku etulyöntiasema. Ikäero ei kuitenkaan kerro vielä mitään siitä, kumpi sai eskarista enemmän hyöytä tai oliko siinä itse asiassa mitään eroa.

Syyksi olla iloinen siitä, että molempien muksujen syntymät osuvat kevätpuoleen, jää edelleen se, että silloin on valoa enemmän. Kestää äidin pää pikkuvauva-ajan hiukan paremmin. Eräs tuttu kuvaili kysyttäessä syyslapsensa alkutaivalta "loka- ja maaliskuun väliseksi yöksi".