Kotoa maailmaan osa 1

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Nimittäin hoitovapaa. Töihin pitäisi mennä ensi viikolla.
Mielessä on vain yksi ajatus: mitähän siitäkin tulee?

Ensimmäinen askel kohti uraäitiyttä on vauhdissa. Lapsesta koulitaan tarhatyttöä hyvää vauhtia. Itse syöminen lusikalla alkaa olla hanskassa ja pottailussakin on edistytty. Itse päiväkodilla olemme käyneet jo parin viikon ajan "harjoittelemassa".

Harjoittelulla tarkoitetaan hengailua päiväkodin tiloissa oman vanhemman kanssa. Me olemme leikkineet sisällä ja ulkona. Samalla lapsi tapaa päiväkodin hoitajia ja toisia hoidossa olevia lapsia. Hyöty tästä lienee se, että lapsi ei jää täysin vieraaseen paikkaan, kun hoitoon jää ilman vanhempaa. Toki myös hoitajilla on mahdollisuus tarkkailla lasta - minkä nyt muiden lasten hoitamiselta ehtivät.

Muuten näin pienen lapsen valmistelu muutokseen on melkoisen haastavaa. Näin pieni ei ymmärrä puhetta aiheesta, tai osaa itse kertoa omia tuntemuksiaan. Hän ei myöskään ymmärrä miksi tällaista tapahtuu - mikä on aikuisten muutosvastarinnan voittamisessa aika tärkeä elementti. Hänellä ei myöskään ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen. Odotan siis melko huudontäytteisiä ja vaikeita viikkoja.

Toistaiseksi, siis vanhemman kanssa, lapsi viihtyy tarhassa kuitenkin ihan hyvin. On kivoja leluja, seuraa ja iso piha. Hankalaa on selvästi odottaa, sitä joutuu pakostakin joka välissä tekemään, kun on ryhmän toiminnasta kysymys. Toinen ongelma on ymmärtää, että kädestään laskema lelu on vapaata riistaa. Neiti loukkaantui eräälle toiselle tytölle tällaisessa tilanteessa niin verisesti, että vähän epäilen leppyykö enää ikinä.

Selväksi on myös tullut, että meidän neitimme on kirkkaasti ryhmänsä äänekkäin tenava. Hyvällä ja huonolla tuulella hän ilmaisee itseään kyllä niin kuuluvasti, että ei varmasti jää huomaamattomaksi. Tämän otan positiivisena, vaikka neidin omahoitaja taitaa olla hieman kauhuissaan siitä, mitä vielä tuleman pitää.

Oma siirtyminen kohti työelämää alkoi mukavissa merkeissä: kävin kampaajalla. Mitä sitä ihminen muutakaan identiteettiongelmien vaivatessa?

Toisella kertaa

Usein kerrotaan, että saman naisen eri raskaudet voivat olla hyvin erilaisia keskenään.

Kieltämättä kokemus on tähän mennessä ollut himpan erilainen. Ei siksi, että oma olo olisi kauheasti erilainen. Ensimmäisellä kerralla en juuri saanut raskausoireita (mitä nyt toki loppuraskaudesta turposin planeetan kokoiseksi), pahoinvointia, nivelkipuja ja mitä niitä nyt ihmisillä on. Tällä toisellakaan kertaa ei - kop kop - ole ollut kovasti raportoitavaa.

Siunauksen lisäksi tämä aiheutti hieman päänvaivaa. Kun mitään oireita ei ole, ei ihan äkkiä tule keksineeksi olevansa raskaana. Kuukautiset toki jäivät pois, mutta kun odottelin niitä kesäkuun loppupuolella, mies oli "aika varma", että ne olivat jo alkukuusta. Kotielämän keskellä kun ei usein edes tiedä mikä viikonpäivä on, totesin, että olin vain varmaan sitten unohtanut asian. Ei ne menkat nyt kovin maata mullistava tapahtuma ole.
Heinäkuussakaan ei kuitenkaan ilmaantunut verta, joten päätin pissiä tikkuun. Yllätys oli sitten, sanotaanko keskisuuri, kun kaksi viivaa ilmestyivät välittömästi.

Neuvolassa minulle sattui onneksi neidin odotusajoilta tuttu hoitaja, joten ei hävettänyt niin paljon kertoa, ettei minulla ole hajuakaan milloin ne edelliset kuukautiset oikeasti olivat. Kokeilimme kuunnella sydänääniä ja kun ne melko pian löytyivät, päätettiin varata ensimmäin ultra mahdollisimman pian.

Ultrassa todettiin, että terve ihmisen alku siellä polskii ja juuri sopivassa välissä osuimme häntä tutkimaan. Olinkin siis oikeastaan jo melkein ensimmäisen raskauskolmanneksen lopussa! Vertailussa ensimmäiseen kertaan tuntui siis aika pikakelauksella, kun viimeksi odottelimme mielestämme todella kauan ennen kuin tämä ns. turvaraja oli ylitetty ja asiasta uskalsi alkaa puhua ääneen ihmisille.

Muuten sitä on tavallaan rauhallisempi. Tietää mitä suurin piirtein on tulossa. Enemmän mietityttää, millainen sirkus elämästä kahden pikkuisen kanssa kehkeytyy, kuin sitä miten ihmeessä sitä muka jonkun synnyttää.

Eloa on

Hiljaiseloa on jatkunut melkein kuukauden päivät.

Syynä siihen on muun muassa ihan tavallinen lapsiperhe-elämä ja edelleen jatkuva kesä. Isompi syy on se, että kuukaudessa on tullut hiukan sulateltavaa.

Pian niitä on nimittäin kaksi. Lapsia.

Tyylillemme uskollisina emme tietenkään suunnitelleet tätä toistakaan tulokasta. Hän vain tahtoo maailmaan juuri tässä välissä. Tarkemmin sanottuna helmikuussa. Ehtii sulatella vielä hiukan lisää.

Ovatkohan ne saman näköisiä? Näistä kuvista on vielä aika vaikea sanoa...

Neiti ekassa ultrakuvassa

Nykyinen vatsa-asukki ekassa ultrassa