Elämä on peliä

"Pelillistäminen" on ollut jo pidemmän aikaa trendikästä vaikka ja minkälaisten asioiden parantamisessa. Oppimisen, verkkokaupan, ja jopa siivoamisen saa paremmaksi tuomalla mukaan pelielementtejä.

Ja kyllähän se toimii. Meillekin tuli vihdoin käyttöön palvelu, jolla voi seurata sähkönsä kulutusta tunnin tarkkuudella. Palveluun voi myös asettaa omia tavoitteita sähkönkulutukselle (vähennystä lienee useimmin haetaan) ja merkitä erilaisia muutoksia, kuten vaikka uusitun sähkölaitteen, ja selityksiä eri aikana tapahtuneelle sähkönkäytölle. Sitten sitä voi katsella, kuinka paljon sähköä ruoanlaitto tai pyykinpyöritys vie.

Ei kuulosta ihan mielettömältä huvilta, mutta mitä sähköasioihin tulee, niin on niitä hiukan enemmän tullut mietittyä. Ja on kiva, kun palautteen toiminnasta näkee suht pian. Vertailuna vaikka vesilaskuun, joka tulee paperipostina puolen vuoden välein, sähköä ja sen säästämistä tulee ajatelluksi todella paljon enemmän.

Pikkulapsen kasvatus - tai ihan vaan päivästä toiseen selviäminen -  on myös yhtä pelillistämistä tai leikillistämistä. "Osaatkos ihan itse tehdä asian x" ja "kuinka nopeasti saisit tehtyä homman y" toimivat paremmin kuin "tee x" ja "tee y nyt heti". Kaikenlaisia palkintotaulukoita suositellaan motivoimaan muksuja, keräämällä hyvistä suorituksista vaikka tarroja (kivoja jo itsessään) tietyn määrän saa jotain hauskaa palkinnoksi.

Tavallaanhan se on vain vanhan kunnon uhkailu-kiristys-lahjonnan lahjonta-osuuden paketoimista uuteen pakettiin, mutta niinhän monet nyky innovaatiot tuppaavat olemaan.

Laaksossa

Ja vielä kerran tätä äitiyspohdintaa - ehkä vielä joku päivä jotain muutakin.

On nimittäin pakko vielä kertoa, että jääkaappimme on saanut uuden koristeen. Se on pääsiäisen ajan Hesarissa ollut kolumni vanhemmuudesta. En harmikseni löytänyt juttua enää verkosta.

Paraatipaikalla

Pääpiirteittäin siinä kerrottiin, että on vallan tutkittu vanhempien onnellisuuden laskevan lapsen saannin jälkeen. Onnellisuus palasi samalle tasolle kuin se oli ennen lasta vasta lapsen ollessa neljävuotias. Naiset olivat keskimäärin onnettomimmillaan, kun lapsi oli kaksivuotias.

Kaikki kaksivuotiaiden äidit voivat nyt sanoa hep. Olisi ollut kiva tietää myös, miten seuraavat lapset vaikuttavat onnellisuuteen. Tuleeko uusi aallonpohja, vai koetaanko tämä vain ensimmäisen lapsen kohdalla? Joka tapauksessa varhaislapsuus on erityistä aikaa myös vanhemmille ja heidän parisuhteelleen. Joku ruotsalainen oli kuulemma jopa ehdottanut, että vanhempia pitäisi kieltää eroamasta lapsen kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. Ajatuksena tässä oli, että tänä hankalana aikana ei pysty päättelemään mitään parisuhteen todellisesta tilanteesta.

Miksi sitten haluan liimata tällaista tekstiä jääkaapin oveen?
Juhlistaakseni sitä, että tällaista voi sanoa nykyään ääneen. Pikkuhiljaa alkaa olla ihan ok todeta esimerkiksi, että ei viihdy kotiäitinä. Saa olla sitä mieltä, että uhmaikäisen kiukuttelu on raivostuttavaa ja maailmassa on mukavampia keskustelunaiheita kuin vauvan kakka. On luvallista kokea, että kaikki vanhemmuudessa ei ole ihanaa ja rakastettavaa, vaikka lapsi itse onkin.

Tähän saa jopa vertaistukea - kunhan ei etsi sitä vauvalehtien keskustelupalstoilta. Kolumnissa lainattiinkin paljon pitkäaikaisia äitiblogistisuosikkieni Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsi -kirjoja, joita pidän alan esitaistelijoina.

Aina näin ei ole ollut. Oma äitini on mummiksi tultuaan varovasti tunnustanut, että ei oikeastaan viihtynyt ollenkaan kotona minun kanssani, kun olin vauva. Ymmärrän täysin. Onnekasta on todeta samaan hengenvetoon, että oma äitini on tietysti maailman paras. Todistetusti ei siis tarvitse rakastaa kurahousuja saadakseen hyvän suhteen lapseensa.

Toinen syy pitää tekstiä jääkaapin ovessa onkin se, että mikäli siihen on uskominen niin nyt pn kaikista pahin vaihe. Ja jos tämä on pahinta, niin ei ole ongelmia selvitä.
Ja parempaa on luvassa.

Juhlimisen arvoinen

Kolmas kerta toden sanoo. Sunnuntaina vietettiin tietysti äitienpäivää ja sain vihdoin kauan odottamani itse askarrellun kortin. Ja piirustuksen. Ja itse koristellun magneetin. On se hellyttävää, täytyy myöntää.

Pikkumiehen äitienpäivä lahja taisi olla elämän ensimmäiset yhteen putkeen nukutut 8 tunnin unet. Äiti tosin käytti niistä tunneista osan Euroviisuihin, mutta sehän oli vain hienosti käytettyä aikaa!

Vaikka aamiaista saa sänkyyn - tai no kahvikupin, koska lasten isä ymmärtää kyllä, että pomppiva kaksivuotias ja ruokatarjoilu sopivat heikosti samaan sänkyyn - ei äitienpäivä kahden pienen äidillä voi tietenkään olla vain lepoa ja hemmottelua. Vaippoja pitää vaihtaa ja vauvaa röyhtäyttää siinä missä muinakin päivinä. Katsotaan niitä ravintolabrunsseja sitten myöhemmin.

Ero ensimmäiseen äitienpäivään äitinä on kuitenkin huima. Silloin esikoinen oli noin kolmeviikkoinen ja tunsin itseni ihan huijariksi. Tietysti raskaus ja synnytys ovat ihan arvostuksen arvoisia äitiyssuorituksia, mutta äiti oli vielä itselle aika vieras titteli. Enhän ollut koko sanaa vielä kuullut lapseni suusta, tai tulisi pitkään aikaan kuulemaan.

Kolmannella kerralla olin jo rinta rottingilla sitä mieltä, että juu olen äiti ja kyllä tästä touhusta saa muu perhe hiukan minua kiittääkin. Olin tietysti nyt myös ensimmäistä kertaa tuplaäiti.

Ei siis ole epäselvää, että olen äiti. Sen sijaan en ole ihan varma, että millainen äiti olen. Itselläni (ja ehkä muillakin) on kaikenmaailman ihanteita, joihin en pysty - sen verran tällä kokemuksella tiedän. Kun en ole muussakaan elämässä aina rauhallinen, niin en ole äitinäkään. Ja niin edelleen. Pullantuoksuinen ei kuulu edes niihin ihanteisiini.

Sen sijaan saatan olla "elämysäiti".  Nautin äitiydestäni ehkä eniten, kun olemme yhdessä lasten kanssa kokemassa jotain. Tykkään käydä muskarissa, värikylvyssä, leikkipuistossa ja jopa HopLopissa. Toki elämykseksi riittää satujen lukeminen, laulaminen tai nyt neidin kanssa uusimpana polkupyöräilyn harjoittelu.

Ehkä lapseni joku päivä muistelevat, kuinka äidillä meni vähän väliä hermo arjen pyörittämiseen, mutta aina se lähti mielellään vaikka uimaan.
Sellainen kuulostaa oikeastaan ihan hauskalle lapsuusmuistolle.

Pieni ja pienempi

Sain edellisen tekstin perusteella paljon lohdutusta. Se on tietysti hauskuus siinä, että bloggaan lähes salaa ja lukijat ovat siksi tuttuja "oikeasta elämästä". En varmaan tulisi tuollaista edellisen tekstin kaltaista valitusvirttä, ainakaan koko komeudessaan, ääneen kellekään kertomaan. Tekstinä se on purettu, mutta (omasta mielestäni) geneeristen jaksamiskommenttien sijaan saan oikeita puheluita minut oikeasti tuntevilta ihmisiltä.

Yleisin näkemys oli, että kyllä tämä homma lähtee "lentoon" kunhan lapset vähän kasvavat. Uhmakohtaukset raivareineen ovat kanssamme vielä pitkään, mutta jo ennen aikuisikää on lupa olettaa suoran huudon vähentyvän.

Niin, ehkä tässä tosiaan ollaan tämän noin kahden vuoden ikäeron huonoimpien puolien äärellä. Molemmat ovat tosiaan vielä pieniä. Isompi pieni sattuu lisäksi olemaan temperamenttinen ja rutiineistaan tarkka. Jos vauva sotkee iltapesut vaatimalla silloin äidin huomiota, voi olla varma, että edessä on itkuinen ja takkuinen nukkumaanmeno. Ja niin edelleen.

Toki mustasukkaisuuden käsittely ja koko isosiskous on vielä ihan harjoittelua. Vauva puolestaan on itse asiassa aika lunki kaveri. Mutta kuitenkin vauva. Ei hän odota ruokaa ja kaipaa syliä nyt heti, piste. Kokemuksesta kuitenkin uskon, että siitä kasvaa yli, kun opitaan syömään oikeaa ruokaa ja leikkimään.

Varovasti voi jopa odottaa, että kun siihen leikkimiseen asti päästään (eikä äidin tarvitse jatkuvasti varoittaa isompaa, että vauva ei kestä noin rajua menoa), päästään näkemään tämän ikäeron hyviä puolia. Molemmat ovat hetken liian pieniä saadakseen aikaan isompia riitoja ja tykkäävät touhuta suht samanlaisia juttuja. Sitä odotellessa!

Perhematka Siperiaan

Ei, otsikosta ei tule päätellä, että en taaskaan ole kirjoittanut mitään siksi, että olisimme menossa hipstericoolisti junamatkalle Siperian halki. Ensinnäkin, en oikein näe sitä kaksikuukautisen matkakohteena, toisekseen en tässä tilanteessa matkustaisi Venäjälle ollenkaan. Tärkein syy lienee se, että me emme vain ole sellainen perhe, joka saa sellaista tehtyä.

Eräs vauvavierailija kysyi vierailunsa loppupuolella, miltä tuntuu saada nyt vauva. Naurahdin ja pyysin tarkentamaan. No, kun nyt siinä ei ole sitä uutuudenviehätystä..., kysyjä tarkensi.

No ei ole ei. Peruskuviot on sinällään hallinnassa, että kaikki saadaan pestyä, puettua puhtaisiin, syötettyä ja nukutettua. Hallitsemme vaunulenkit ja leikkipuistot. Jos perhe-elämä olisi taito (voi kai se vähän ollakin), nyt olisi se vaihe, kun pitäisi siirtyä uudelle tasolle tai vähintään käyttää osaamistaan nautiskellen - kun se ei ole enää keskittymistä vaativan vaikeaa. Saada ilmaa siipien alle ja lentää juttunsa kanssa.

Meidän lentomme on usein tyyppiä kana. Kaikenlainen kivan tekeminen vaatii hulluna valmisteluja, joissa menee hermo. Kesken kaiken menee joltakulta hermo ja sitten onkin oikeastaan jo kiire päivä/yöunille tai ruoka-aika ja ei tietenkään mitään ruokaa valmiina tai lapsiystävällistä ravintolaa lähellä.

Kotoilu ei ole juttuni, mutta kyllähän sitä lasten takia haluaisi vaikka jotain pääsiäisjuttuja tehdä. Esimerkiksi istuttaa rairuohoa. Olen edellisenä päivänä muistanut tarkistaa, että on multaa ja ostanut siemeniä. Vauva nukahtaa. Saamme mullat laitettua astioihin ja jopa siivottua mullat pois lattialta ja päältämme. Ehdin avata siemenpussit.

Siinä kohtaa vauva parahtaa, eikä rauhoitu tutilla. Isompi hermostuu, kun homma jäi kesken. Sekunneissa hän on (vahingossa tai tahallaan, en voi tietää) saanut puolet yhden pussin sisällöstä lattialle. Ryntään auttamaan loput siemenet multaan, että olisi jotain toivoa saada mitään ruohoa kasvamaan. Vauva huutaa. Ruohot on istutettu ja isompi kiirehtii lattialle etsimään tippuneita siemeniä. Olen menossa nostamaan vauvaa syliin, kun näen sivusilmällä, kuinka neiti (joka ei koskaan ole ollut kova tunkemaan asioita suuhunsa tai syömään ihme juttuja) mättää siemeniä kitaansa. Ryntään komentamaan sylkemään ne pois ja pohdin onko pääsiäisohra myrkyllistä. Lapsi alkaa itkeä.

Näin päättyi se "kiva yhdessä tekeminen". Ja meillä on aina tällaista, esimerkkejä on arkisen toistuvista asioista kuten ruoanlaitosta ja nukuttamisista näihin olevinaan erityisempiin juttuihin. En tajua, enkä todellakaan osaa korjata tilannetta.

Aivan kuin perheemme retkien päällä olisi synkkä varjo...

Miehelle paruin itse kerran, että unelmani on tässä vaiheessa, että joskus voitaisiin tehdä perheenä kaikki yhdessä jotain ilman, että kukaan karjuisi suoraa huutoa. Vaikka mennä Korkeasaareen. Mies ehdotti, että ajoitetaan retki näiden teini-iän ja ensimmäisen lapsenlapsen syntymän väliseen aikaan ja lahjotaan kakarat olemaan joku tietty aika karjumatta. Osittain se oli huumoria, mutta hänkin on huomannut, että hommat eivät aivan rullaa. Miehen ratkaisu olisi, että ei sitten tehdä yhtään mitään. Sinällään toimiva idea, mutta sekin ahdistaa minua. On tylsää ja tulee syyllisyyttä, kun me ei koskaan tehdä mitään kivaa (en tosin erikseen tiedustellut onko rairuohon istuttaminen lapsesta kivaa).

Siperia toki opettaa. Ehkä muksut oppivat, että ei tämä karjumalla parane. Ehkä minä lakkaan haaveilemasta mahdottomia jostain opittujen perhekiiltokuvien perusteella.

Maitomarkkinoista

Maitoasiat ovat meillä edelleen pinnalla. Kuukautta vajaa kaksivuotiaskin osaa kertoa, että vauva syö rintamaitoa. Maitotahroja on siellä täällä ja useammallakin olalla maitopukluja.

Lisäksi sain juuri luettua loppuun kasan vauva- ja imetysaiheista kirjallisuutta. Mies hiukan ihmetteli, että mitä minä sellaisia nyt tavaan, kun aiheesta on käytännön kokemusta ja mitään ongelmia ei ole. 

No tietysti on kiva saada hyvä äiti -fiiliksiä, kun toki kaikkialla hehkutetaan miten supermahtavaa äidinmaito on (ja onhan se). Ainahan voi myös oppia jotain uutta, kuten että ehkä jo jokin dinosauruslaji tavallaan imetti, vaikka eivät nisäkkäitä olleetkaan.

Ainakin olen tajunnut sen, että maailma - vastoin oletuksia - taitaa muuttua. Imetyskirja lähteineen on 2000-luvun alusta ja siitä saa käsityksen, että imetys olisi yhteiskunnassa kovastikin vaikea asia. Että neuvolassa ei osattaisi auttaa vauvan imuotteen kanssa ja jo sairaalassa kannustettaisiin pulloruokintaan eikä vauvoja pidettäisi lähtökohtaisesti vierihoidossa. Että julkista imetystä esimerkiksi kahvilassa yleisesti paheksuttaisiin (tai verrattaisiin ruokapöydässä piereskelyyn).

Olen toki saanut omat lapseni yli 10 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen, mutta monesti se on varsinkin asenteille aika lyhyt aika muuttua. En ole onnekseni törmännyt mihinkään tällaiseen ongelmaan. Sairaalassa ja neuvolassa on autettu ja tuettu, eikä kukaan ole ehdotellut lisämaidon antamista melkoista tahtia kasvavalle pojalle. Mikä nyt tietysti olisi hiukan hupsua, kun rintamaidolla siitä on niin iso kasvanutkin... En ole ainakaan huomannut mitään paheksuntaa julkisilla paikoilla imettäessäni. Tai no mikä nyt on sitten kuinka julkista. En ole imettänyt esimerkiksi keskellä toria, kahvilassa kyllä. 

Ammatillisessa mielessä oli kiinnostavaa lukea, että äidinmaidonkorvikkeen markkinoinnista on säädetty jopa lailla. En ollut tiennyt tätä! Jo lähtien siitä, että puhutaan nimenomaan korvikkeesta eikä vastikkeesta, kuten aiemmin. Kuulemma kaikkialla maailmassa äidinmaidonkorvikkeen markkinointi (silloin kun se on sallittua, Suomessa sitä siis ei saa suoraan kuluttajille tehdä) vähentää imetystä. Hyvin kiinnostavaa vertailla ajatuksena vaikka alkoholin markkinointiin, joka on nyt enemmän pinnalla.

Kaksi vastaan yksi

Ollaan nyt oltu sairaalasta kotona päälle viikko. Pikkumies oli alkuun vielä vähän nuhainen ja vielä pitää käydä lääkärissä jälkitarkastuksessa, mutta pääasiallisesti on noin viikko saatu kokeilla taas normaalia elämää.

Koin lievää äitisyyllisyyttä, kun tajusin vasta keskellä yötä kuopuksen ylittäneen ensimmäisen kuukauden. Kai se on vain toisen osa, että "kuukausisynttärit" eivät ole päällimmäisenä mielessä. Mies tosin lohdutti, että tulihan se vähän yllättäen, kun tosiaan ei olla paljoa normaaliaikaa hänen kanssaan nautittu.

Pikkuhiljaa elämä kaksilapsisena perheenä alkaa muotoutua. Onneksi poikamme tuntuu olevan siskoaan rauhallisempi tapaus ja on toistaiseksi ainakin hyvä nukkumaan. Päivärytmiä vauvalla ei ole, mutta yöt hän nukkuu, tietysti muutamaa tankkausherätystä lukuunottamatta. Syöminen sujuu ja vaippoja kuluu. Herää kysymys, että mikä ihme meistä oli vauvan kanssa aikanaan hankalaa?!

Sen sijaan välillä tuntuu olevan aika vaikeaa olla himpun vailla kaksivuotias tuore isosisko. Mustasukkaisuus iskee ja harmitusta karjutaan pitkään ja hartaasti. Tosin noin minuutti karjumisen jälkeen voidaan olla maailman aurinkoisimpia ja haluta suukotella vauvaa...

Meilläkin on käytössä vanhat konstit kahden kanssa pärjäämiseen: yritys huomioida vanhempaa aina, kun pieni siihen antaa mahdollisuuden, mukaan ottaminen touhuihin ja kantoliina pienen "säilytyspaikkana", jos hän ei nuku tai viihdy leikkimatolla/sitterissä.

Onhan tässä silti hommaa. On päiviä, jolloin lapset eivät nuku hetkeäkään yhtä aikaa päivällä. Pyykkiä ja siivousta on enemmän kuin ennen. Vauva ei useinkaan halua nukkua juuri, kun tarvitsisi noin 10 minuuttia esikoisen kanssa. Kahden aikuisen mallilla pyöritys on ihan hallittavissa, mutta yksin ollessa olen vielä koko ajan pienessä varotilassa varmasti pian koittavan katastrofin vuoksi. Siitäkin huolimatta, että koen olevani nyt paljon rennompi koko tämän äititouhun suhteen kuin esikoisen vauva-aikana.

Kai tämä ihan hyvin sentäs sujuu, kun kaikki ovat saaneet päivittäin (puhtaat) vaatteet päälleen ja ruokaa syödäkseen. Isompi on saanut päiväunensa tavalla tai toisella. Varsinainen urotyö oli jo olla kahdestaan kahden lapsen kanssa muskarissa!