Riittävän sopeutunut

Kerroin jokin aika sitten ystävälleni, että olen vihdoinkin saanut aivoni ja itseni sopeutumaan kunnolla vauvantahtiseen menoon.

Sopeutunut hyvin samanlaisina toistuviin päiviin, joissa kuitenkaan ei ole rakennetta, josta saisi kiinni. Siihen, että minulla ei ole - eikä oikein voikaan olla - suurempia tavoitteita, kuin saada kaksi koneellista pyykkiä pestyä. Siis sen lisäksi, että pidän itseni ja vauvan hengissä.

No, varmaan tuosta arvaattekin, että juuri, kun olin päässyt kertomasta menetin hermoni totaalisesti, kun vauva huusi yöllä tunnin. Vauvoista puhuttaessa tunti ei edes ole paha ja meidän vauvamme on vielä siinä(kin) mielessä upea, että yöllä tunnin huutaminen ei ole hänen tapaistaan. Tiesin nämä molemmat asiat ja tiesin senkin, että lopulta tyttö nukahtaa uudelleen. (Ja vaikka ei nukahtaisikaan, niin seuraavan päivän suurin tavoite on pestä kaksi koneellista pyykkiä, sen saa tehtyä väsyneenäkin).

Valehtelinko siis ystävälleni - tai itselleni, jos olin aidosti uskonut sopetutuneeni?

En sentään. Jo sana sopeutuminen kertoo siitä, että tämä kotitouhu ei ole ihan ominta minua. Ei siihen muuten tarvitsisi sopeutua. Rutiinit, jotka tuovat lapselle turvallisuutta, turhauttavat välillä aikuista. Sillä ei kuitenkaan ole väliä. Tärkeää on, että lapsi ei tiedä sitä.

Lapsi tietää, että äiti on lähellä - ja että aika usein mennään retkelle. Lapsi ei tiedä, että retkille mennään - ei vain siksi, että hän viihtyisi - vaan myös siksi, että äiti saisi vaihtelua. Lapsi varmasti tietää olevansa äidistään ihana. Toivon, että lapsi ei pohdi ajavansa välillä äidin raivon partaalle. Vaikka lapsi saattaa aavistaa, että äiti ei ihan aina kestä itkemistä, hän tietää myös meidän nauravan yhdessä joka päivä.

Se riittää nyt.