Tikusta asiaa

Uuh maanantain A-studiossa halutaan sörkkiä aihetta, josta varmasti saadaan jänkkäämistä aikaan. Ei siis mitään kunnon keskustelua, vaan jankuttamista ja vänkäämistä elikkäs jänkkäämistä.

Aihe on vanha kunnon kuningas alkoholi ja äitiys. A-studio kysyy saako imettävä äiti juoda saunakaljan.
Jo sivuilla olevalla videolla kaksi terveysalan ammattilaista on ihan eri mieltä.

Minä en ole mikään lääketieteen ammattilainen, mutta muutamia sellaisiakin on kuultu. Lopputulemana olen jäänyt siihen käsitykseen, että äidinmaidon alkoholipitoisuus voi olla korkeintaan sama kuin mikä äidin veren. Sinällään tämä olisi järkeenkäypää. Vauva ei siis vetele maidossa samaa määrää alkoholia kuin äiti pullosta. Matemaattisesti ajateltuna äidin pitäisi siis vetäistä karmeat liiskat, jotta alkoholin määrä veressä/rintamaidossa olisi kovin kummoinen.

Myös THL kertoo, että vaikkapa lasi viiniä silloin tällöin ei vaikuta imetykseen.

Äkkiseltään väittäisinkin, että oikea syy näihin keskusteluihin löytyy tuolta THL:nkin listalta hieman alempaa:

"Noin 6 % suomalaisäideistä on päihderiippuvaisia. Kaikkia riskikäyttäjiä (runsaasti ja /tai humalahakuisesti juovia) tulisi auttaa vähentämään alkoholinkäyttöä ja mieluiten lopettamaan se kokonaan."

Kysymys ei suinkaan ole siitä juoko "ihan tavallinen äiti" lasin viiniä vai ei, vaan siitä että oletetaan sen lasin viiniä olevan portti hillitsemättömään alkoholinkäyttöön. Tai että, jos kaikkien suhdetta alkoholiin ei demonisoida, niin alkoholisti-äidit kokevat sen oikeutuksena juoda enemmän. Tai jotain.

Juu juu, ei alkoholia välttämättä mihinkään tarvita, kuten ei muitakaan nautintoaineita. Ilman muuta on täysin vastuutonta hoitaa vauvaa humalassa (riippumatta siitä imeytyykö maito rintamaitoon vai ei). Tästä varmastikin ainakin jollain tasolla kaikille selvästä asiasta huolimatta keskuudessamme elää päihdeäitejä (ja -isiä). Kaikki tietävät, että Suomessa alkoholi on oikea ongelma monelle.

Oikea ongelma on aika vaikea ratkaista. Siksi tehdään sitä, mikä on helppoa. Keskitytään vänkäämään siitä, voiko ottaa yhden tai kaksi.

Jos tähän nyt uhrataan toimittajien ja haastateltavien työaikaa, suhteellisen kallista lähetysaikaa ja katsojien (vaihtelevaa) aivokapasiteettia, niin oltaisiinko voitu edes keskittyä vaikka kysymykseen päihdeäitien pakkohoidosta?  Kuuma peruna sekin.

En tiedä, voihan tuosta ihan hyväkin keskustelu tulla, enpä vaan taida viitsiä vaivautua sen pienen toivon takia katsomaan.

1,7 lasta

Jokinaika sitten Hesarissa ollut kolumni toisen lapsen osasta pysähdytti. Siitä on sen jälkeen puhuttu eri piireissä ja viimeksi tänään facebookissa eräs tuore toisen lapsen äiti viittasi juuri näin käyneen.

Kyllähän se kieltämättä mietityttää, että miten kakkosen käy. Eihän meillä nytkään ole tolkuttomasti ylimääräistä aikaa, ainakaan neiti ykkösen ollessa hereillä. Vaikka teksti on huumorilla höystetty, niin niinhän se nyt vaan karusti todellisuudessa menee, että "vähemmän hengenvaarassa oleva saa odottaa".

Osittain menee varmaan sen piikkiin, että ei meillä voi vielä olla mitään omia kokemuksia kahden lapsen vanhemmuudesta, mutta kaikissa kuvitelmissa vaikkapa ensi kesästä on ensimmäisenä näkökulmana, mikä olisi neidille toimiva/kiva ratkaisu. Muistaakseni neiti kuitenkin vauvana asetti vielä suurempia haasteita kuin nyt taaperona - jotenkin se vei kaiken ajan, muistaisi vain mihin...

Kavereille olemme nauraneet, että koko kuviohan perustuu tällä kertaa siihen, että tästä lapsesta tulee helppo. Viimeksi eilen vähän katselimme taas asuntopalapeliämme ja totesin, että puuhamatto ei voi tulla enää siihen, missä se viime kierroksella asui. Mies totesi, että sehän mahtuu hyvin lastenhuoneeseen. No joo, niin mahtuukin, mutta siinä mies olettaa, että vauva viihtyisi huoneessa yksinään aktivointileluineen, kun muut puuhaavat keittiö/olohuone-kompleksissa.

Tähän ei saa unohtaa kuopusta. Kuva wikipediasta, jossa on toki artikkeli myös ostoskärryistä.

Toki olen vielä myös vaiheessa, jossa uskottelen itselleni, että todellakin täytän molempien vauvakirjat antaumuksella (mistä tuli mieleeni, että pari juttua pitäisi lisätä neidin kirjoihin yksivuotisjuhlista, joista on kohta 5 kuukautta). En näe mitään syytä, miksi en löytäisi meille sopivaa sisarusryhmää muskariin.

Kai toinen saa jotain etujakin. Sillä on viihdykettä sisaruksesta, leluja on pilvin pimein. Vanhemmilla on pieni haisu siitä, mitä tässä nyt ollaan tekemässä ja ehkä kokemuksen myötä jopa pidempi pinna. Tärkeimpänä varmaan se, että hänen näkökulmastaan perheessä  on aina ollut kaksi lasta, joten hän on ainoa, jolta tilanne ei vaadi erityistä sopeutumista.

Suomessa keskimääräinen lapsiluku on 1,7 lasta. Ehkä sen voi ajatella tarkoittavan samalla sitäkin, että ei oikein pysty olemaan 100 % täysipainoinen äiti kahdelle kokonaiselle.

Saakelin hormonit

Hehkutin tässä taannoin itsetyytyväisenä, kuinka olen ilmeisen hyvä olemaan raskaana. Perustelin tätä sillä, että minulla ei nyt tässä noin 1,5 vuoden kokemuksella ole kovinkaan kummoisia raskausoireita. Tokihan se kumpu kasvaa ja turvotusta on odotettavissa, mutta ilman sitä olisi jo kyseenalaista olenko raskaana ollenkaan.

Tämä viikonloppu muistutti, että puhuinkin vain fyysistä oireista.

Noin vähätellen voisi ilmaista, että luonteenlaatuni yhdistettynä raskaushormoneihin on aikamoinen cocktail. Kun jo lähtötilanteessa kiihtyminen nollasta sataan ei kestä kauaa, vievät hormonit viimeisenkin hidasteen välittömän ja usein liioitellun reaktion tieltä.

Näinhän siinä kävi:

1. Luokittelen miehen toiminnan ei kivaa -kategoriaan ja ilmoitan siitä
2. Miehen vastaus ei tyydytä.
3. Raivostun
4. Ilmaisen raivoani hyvin värikkäin sanakääntein
5. Mies ei ihan ymmärrä missä mennään
6. Menen murjottaen nukkumaan, mutta oikeasti en nuku juurikaan koko yönä kun olen niin raivoissani
7. Aamulla en ole missään kontaktissa mieheen. Olen käsittämättömän hilpeä ja laulelen iloisesti, vaikka tilanne on tietysti edelleen solmussa. 
8. Töissä tilanne alkaa itkettää. (Joo, saa uranaisetkin itkeä, mutta on tämä nyt pikkaisen noloa.)
9. Mies lähestyy varovaisella tekstiviestillä kysyen voisimmeko jutella asiasta vai pitääkö hänen pelätä, että toteutan kohdassa 4. esiintulleita uhkauksia.
10. Keskustelua aiheesta. Salaa harmittaa, että sinällään järjellinen pointtini kohdassa 1. on hautautunut melkoisen määrän riehuntaa alle ja vaikutan vähintään hieman lapselliselle.

Miksei se koskaan mene näin? Samat reaktiot tästäkin löytyisi...

1. Luokittelen miehen toiminnan ei kivaa -kategoriaan ja ilmoitan siitä
2. Miehen vastaus ei tyydytä.
3. Saan hillittömän hihityskohtauksen, koska onhan tilanne hiukan koominenkin.
4. Olen käsittämättömän hilpeä ja laulelen iloisesti. 
5. Mies ei ihan ymmärrä missä mennään
6. Menen nukkumaan, mutta tilanne alkaa itkettää. Itkeskelen itseni uneen.
7. Aamulla en ole missään kontaktissa mieheen, tilanne on selvittämätön. 
8. Töissä tilanne alkaa raivostuttaa ja painelen hommia aggressiivisella raivolla. (Joo, tiimikaverit ei ehkä pyydä tänään lounaalle.)
9. Mies lähestyy varovaisella tekstiviestillä kysyen voisimmeko jutella asiasta vai mitä ihmettä.
10. Keskustelua aiheesta. Vaikutan toki hiukan epästabiilille (hei, olenkin), mutta voimme keskittyä itse asiaan emmekä kaikkeen sen jälkeen tapahtuneeseen.

Kylläpä se kasvaa

Voi apua miten se kasvaa!
Ja ei, kyseessä ei ole päivittely siitä miten nopeasti äidin pikkuvauvasta on tullut äidin iso taitava taapero.
Vaan äidin masu - se on jo vaikka kuinka iso!

Katselin tässä taannoin kuvia edelliseltä raskausajalta. Silloin en ollut vielä tässä vaiheessa kertonut töissä ja sopivilla vaatevalinnoilla kumpu ei liiemmin pullottanut. Kyllähän sen katsomalla raskausvatsaksi tunnisti, mutta jos ei asiaa erikseen pohtinut, ei sitä välttämättä noteerannut.

Selailen kuvia joulukuulta 2011. Masu on nyt aika samoissa mitoissa kuin silloin ja ehkä hieman isompikin jo. Silloin synnytykseen oli palttiarallaa 4 kuukautta, nyt 5 kk ja rapiat.

Kyllähän sitä usein sanotaan, että toisen lapsen kohdalla kumpu pompsahtaa nopeammin esiin. Pelkään vain, että tarkoittaako tämä sitä, että se on loppuraskaudesta vielä hervottomampi kuin viimeksi. Tai, luoja paratkoon, että turvotustakin tulee samalla mitalla enemmän!? Viime kerta oli jo tarpeeksi kauhea.

Vaikka leikin, että jo kerran synnyttäneenä asia ei minua liiemmin mietityttäisi, en taida huijata alitajuntaani. Näin nimittäin unta, että syntyvälle lapselle annettiin painoarvioksi 14 kiloa! Vertailun vuoksi: neiti 1v 4kk painaa hieman alle 11 kiloa. Unessa minulle tosin kerrottiin, että vauvan paino alenisi, jos alentaisin verenpainettani... Tämä oli kiinnostavaa siinä  mielessä, että verenpaineeni on luontaisesti alhainen, mikä aiheuttaa, varsinkin raskaana ollessa, huimausta, että oikeasti sille linjalle tuskin pyritään.

En todellakaan pistä tänne nyt kuvaa mahastani, saatte tyytyä tähän ihanaan masukakkuun Herkkupäivä-blogista.

Äitiysvaatteisiin siirtymistä yritän pitkittää vielä hetken. Toki aika monet tavallisista vaatteistani ovat jo karsiutuneet käytöstä. Iltapäivällä, kun tulen töistä kotiin on usein pakko vaihtaa pehmeät kotihousut, kun kumpu päivän aikana turpoaa aamuisesta olotilastaan.

Vatsan asukkia laajat tilat tuskin häiritsevät. Olen jo ollut tuntevinani muutamia hentoisia moikkauksia, mutta ihan vannomaan asti en mene.

Perhe uudistuksissa

Kovin monet ovat kommentoineet ja kohkanneet lapsiperheisiin kohdistuvista uudistuksista, jotka esiteltiin osana hallituksen suunnitelmia rakenneuudistuksiksi. Monet ovat vihaisia ja tuohtuneita. Lapsilta ottaminen on halpamaista ja perheille pitää antaa valinnanvapaus.
Ja onhan se niin.

Meidän perheessä tähän on kuitenkin suhtauduttu hyvin rauhallisesti, lähes olankohautuksella. Syy piilee siinä, että nämä muutokset eivät oikeastaan muuta meidän perheemme suunnitelmia mihinkään.

Kuten on käynyt selväksi, minä palasin juuri väliaikaisesti töihin ja tyttömme aloitti päiväkodin. Kotihoidontuen kolmen vuoden raja ei siis ollut edes siinä puolivälissä, jossa uudistuksen mukaan tulisi vahtivuoron vaihto.

Kuravaateaika alkamassa päiväkodeissa (kuva Riihimäeltä)

Kun pikku kakkonen saapuu maailmaan, on alustava suunnitelmamme pitää ykkösen tarhapaikka osa-aikaisena.
En hetkeäkään usko, että neiti viihtyisi joka päivä koko päivän kotona sellaisen äidin seurassa, joka viettää tuntitolkulla aikaa sohvalla vauva tississä kiinni. Jo nyt puoli vuotta pienempänä ja ihan kokonaan omassa käytössä olevan vanhemman kanssa tuntuu tulevan välillä aika pitkäksi. Pitää päästä ulos, kaupungille, kylään, kerhoon - johonkin, missä on hiukan vilskettä ja vipinää.
Toisaalta en usko, että voisin kirkkain silmin ja hyvillä mielin viedä neidin koko pitkäksi päiväksi tarhaan, kun olen kuitenkin itse kotona. Ihan varmasti tulisi mustasukkaisuutta ja katkeruutta, joka pahimmassa tapauksessa väärin suuntautuisi pikkusisarukseen, jonka "syy" tämä olisi.

Ei ole meillä kotona tällaisia tiloja. (kuva: nuorisuomi.fi)

Hyvänä kompromissina kaikkien kannalta (näin etukäteen suunniteltuna, hah) on siis osa-aikainen hoito, mitä käsittääkseni uudistuksessa tarjotaan subjektiivisen kokopäiväoikeuden tilalle.

Kotihoidontuen suhteen meillä oli jo tällä ensimmäisellä kerralla useampia vaihtoehtoja siitä, kuka jää ja missä vaiheessa lapsen kanssa. Lopulta jatkunut imetys ja halu pitää vielä kesä vapaata kallistivat vaakakupin siihen, että minä jäin kotiin vanhempainvapaan jälkeen. Kakkosen vuorolla edessä lienee samanlaista arpomista, koska meille se ei mitenkään ole yksioikoista, että totta kai äiti jää. Keskustelussa uudistuksista minua on nimenomaan hämmentänyt sävy, jolla katsotaan, että kotona oleminen ei olisi vaihtoehto enää ollenkaan, jos siellä kotona on isä. Kyllä isäkin on perheenjäsen!

Hesarin toimittaja kannusti aikanaan isiä olemana itsekkäitä ja jäämään kotiin. (kuva: hs.fi)

Ymmärrän sen, että me olemme siinä mielessä hyvässä tilanteessa, että vanhempien palkoissa ei ole hurjia eroja. Tietyt elinkustannukset on toki aina pystyttävä kattamaan. Toisaalta mitähän tätä huutelevat perheet tekevät, jos isä jää työttömäksi - sellaistakin tiedetään näinä aikoina tapahtuvan? Varmasti myös elän kivassa omassa kuplassani, mutta minun ystäväpiirissäni väittäisin kaikkien naisten tienaavan ns. oman osuutensa.
Tasa-arvon kannalta 6+6+6 -malli olisi varmasti parempi, mutta kyllä tämäkin saattaa joitakuita herätellä siihen, että naiset eivät saa niitä lapsia ihan yksinään ja kustannukset ja hankaluudet eivät kuulu vain ja ainoastaan naisten työnantajien harteille.

Tarina tutista

"En mitenkään halua arvostella, mutta milloin te päätitte ottaa sen käyttöön?", kysyy kaveri.
 Kysyjää on pohdituttanut lapsen tutinkäyttö, eikä hän ole ainoa.

Melkein kaikki ovat kuulleet yhtä tai useampaa reittiä, että tutin imeskely ei ole kovinkaan hyvä juttu. Silti monet vauvat ovat tuttisuita. Ja siitäkös esimerkiksi kysymyksen esittänyt raskaana ollut ystävä hiukan huolestui.

Meilläkin oli tuttisuu - ja nimenomaan oli, nyt olemme jo toista viikkoa olleet täysin irti imuttimesta. Tässä tarina meidän tutteilusta:

Alussa oli sairaalan lastenosasto, jossa neiti joutui viettämään pari päivää. Vaikka ravinto kulki letkussa ja myöhemmin pullossa oli vastasyntyneellä synnynnäinen imemisen tarve. Kun pääsin ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen häntä katsomaan, sängyssä nukkui tuttisuinen nyytti. Emme siis missään vaiheessa valinneet tuttia, vaan se tuli annettuna.

Oliko tutin syönti sitten hyvä vai paha juttu? En tiedä, miten olisimme selvinneet ilman!
Kun yöllä alkoi vierestä kuulua pientä kitinää, tutti vain suuhun ja kaikki jatkoivat uniaan. Bussimatka tai kyläilemään tullut ihminen alkaa hermostuttaa ja mieletön huutokonsertti on alkamassa, tutti suuhun ja kaikki pääsivät vähemmällä. Tällaisia tilanteita oli jatkuvasti. Kun hampaita alkoi tulla neiti purki oloaan lähinnä tuttiin, purulelut eivät oikein koskaan kelvanneet.

Kuva: lastentaikamaa.fi

Tietysti tiesimme, että tutista pitää päästä eroonkin. Ensimmäisellä hammaslääkärikäynnillä annettiin haamuraja noin puolentoista vuoden kohdalle. Olimme jo kuitenkin ennen yksivuotispäivää pikkuhiljaa vähentäneet tutin käyttöä päivällä. Sitten se loppui melkein itsestään. Huomasin vain jossain vaiheessa kantaneeni "katastrofin varalta" tuttia mukanani yli kuukauden ilman tarvetta.

Päiväunille mentäessä olin tutin vielä automaattisesti antanut, kunnes eräänä päivänä neiti otti sen suustaan ja viskasi pois kärrystään. Katsoin tämän tarkoittavan sitä, että hän oli valmis päiväuniin ilman tuttia. Eikä sen puutetta myöhemminkään protestoitu.
Yöt olivatkin toinen juttu. Illalla neiti etsi ensimmäiseksi sängystä tuttinsa ja pari kertaa yössä heräsi sitä hakemaan - ja jos ei löytänyt hälytti apujoukkoja etsimään. Olimme varmoja, että tutista luopumisesta seuraa monia huonosti nukuttuja öitä.

Alku kävi taas vähän vahingossa. Mies oli unohtanut viedä tutin sänkyyn ja sitten vain sitkeästi päätti että nyt nukahdetaan sitten ilman. Ja kun se ei ollutkaan ihan mahdotonta, niin jatkoimme suoraan siitä. Yössä saattaa tulla pari herätystä, mutta on myös kertoja jolloin huoneesta kuuluu äkinää, joka sitten ihan itsestään vaimenee.

Siinä se sitten olikin! Pian lapsi ei edes muista moista koskaan imutelleensa. Meidän tapauksessa kävi siis niin onnellisesti, että tutista oli paljon apua ja siitä irrottautuminen kävi luultua helpommin.
Ei varmaan yllätä ketään, että olemme aika varmoja, että seuraava tulokaskin päätyy syömään tuttia.

Uusi arki tuli meille

Napanuora on nyt katki. Tämä on jo toinen arkipäivä, jolloin lapsi viettää hereilläoloajastaan suurimman osan ei-minun-kanssani. Aiemmin neiti ei koskaan ollut ollut työpäivän pituista aikajaksoa minusta erillään ja nyt siitä tulee arkista.

Jotenkin luulisi, että tämä olisi raastavampaa kuin on. Tähän mennessä kaikki on mennyt yllättävän helposti. Toki "tähän mennessä" on tässä vaiheessa kaksi päivää, eli raastavuudelle on vielä aikaa.

Ensimmäinen oikea tarhapäivä meni neidiltä kaikkien osapuolten mielestä hyvin. Juhlavasti molemmat vanhemmat olivat jättämässä tytärtä yhteiskunnan syliin. Ulkovaatteet norsulla merkittyyn lokeroon, käsienpesu ja sinne se jäi hoitajan syliin. Itkuhan siitä tietysti tuli, mutta jo eteisessä ihmettelimme miehen kanssa, että tuttua seiniä vavisuttavaa rääkynää ei kuultu.

Pehmeän laskun nimissä ensimmäinen päivä kesti vain kolmisen tuntia ja sitten isi meni hakemaan vallan iloisella mielellä löytyvää tyttöstä, joka oli juuri syönyt hyvällä halulla makaronilaatikkoa.
Tänä aamuna kuulostelin päiväkotia lähestyttäessä, josko alkaisi kuulua protesteja, mutta ei. Tänään illalla odotan kiinnostuneena raporttia ensimmäisten päiväkotipäiväunien onnistumisesta.

Oma töihinpaluu on sujunut myös yllättävän kivuttomasti. Olosuhteet ovat toki himppa haastavat, kun tiimi ja työtehtävät ovat muuttuneet sitten äitiyslomalle lähdön. Etukäteen olin pelännyt kauhean ikävän iskevän tai ajatusten karkaavan jatkuvasti siihen, miten mussukka nyt pärjää.

Vaan ei. Ihan olen ilolla hypännyt hommiin, jotka eivät liity kenenkään hoivaamiseen. Suorastaan hihkuen suuntaan lounaalle, jonka joku muu on tehnyt valmiiksi. Kahvitauko ilman, että joku karjuu, on juuri niin hienoa kuin etukäteen haaveilin. Onneksi on sentään lapselta tarttunut flunssa, niin ei pääse syyllistymään liian hyvästä meiningistä kodin ulkopuolella.