En aina oikein jaksa ymmärtää

Neitimme on ilmeisesti pikku feministi. Ja suoraan tärkeiden asioiden ytimessä.
Hän nimittäin nykyään pissaa vain seisten.

Potalla voi istua ja vaikka leikkiä kylpyankalla, ei siinä ole mitään ongelmaa. Kun hätä lopulta käy liian suureksi, hän kuitenkin nousee ylös ja lorauttaa seisaaltaan.

En ymmärrä, mistä tapa sai alkunsa. Sen tiedän, että ei auta houkutella pissaa pottaan veden valuttamisella tai muulla. On myös hyödytöntä yrittää asemoida pottaa alle, kun toimitus on aluillaan.
Onneksi olemme aina potattaneet häntä vain kylppärissä, joten lätäkkö on helppo pestä pois. Hankalampaa on napata kiemurteleva lapsi, joka haluaisi lätsyttää tekemässään lätäkössä ja saada hänet pesulle.

Käsittääkseni lasta ei missään oloissa kannata väen väkisin saada potalle, tai saattaa saada käsiinsä vain suurempaa "minä en tuossa istu" -uhmaa.

Yritän ajatella, että kai se on askel oikeaan suuntaan, että pissit tehdään mieluummin muualle kuin vaippaan. Ja välttelen bodyjen käyttöä.

Nii, on näitä ongelmia muillakin...Kuva: mustijamirri.fi

Ilman

Meillä oli tässä jännittävä sosiaalinen kokeilu - elimme ilman internettiä monta päivää.

Kokeilun tarjosi meille yli-innokas palohälytin, joka katkaisee sähköt kaikesta, kun uunin lämmittää yli 200 asteeseen. Kotinörtti mies on kasannut meille palomuurin, joka saa Kiinan muurin näyttämään harjoitustyöltä, ja se sitten kosahti tästä yllättävästä sähköttömyydestä. Kaikki olisi vissiin ollut ihan hyvin, ellei kesken uudelleen pystytyksen olisi tullut ukkonen ja uusi pikkuinen sähkökatko.

Ei olisi uskonut, kuinka raivostuttavaa on olla netitön kotona. Kun ihan hyvinhän se menee matkoilla tai mökillä. Edelleen pääsi kuitenkin puhelimesta katsomaan facebookia ja elintärkeitä sähköposteja. Puhelimeni on kuitenkin nähnyt useamman vuoden elämää, joka puhelinmaailmassa on ikuisuus, joten ei sillä ihan ilokseen surffaile.

Näin ollen, kun jostain syystä haluaisi tietää, miksi Janne Kataja on kuuluisa - sitä ei voi googlata. Kun haluaisit tarkistaa Ravintolapäivänä ajan, jolloin se yksi paikka, jonne piti mennä, on auki - sivut ei tod. toimi puhelimessa ja appsi ei lataa. Lähisalin jumppa-aikatauluista voi vain haaveilla.

Netflix tietysti jätti meidät myös. Ei ollut lapselle Mimiä ja Kukua (ainoa ohjelma, jota hän oikeasti katsoo yhtään). Suurempana hätänä ei ollut äidille järkevää viihdettä, kun tavallisesta telkkarista ei ikinä tule mitään ja illalla nyt vaan ei enää jaksa muuta.

Karmea kohtalo johti jopa siihen, että ihan tosissaan vaan jotain tehdäksemme harjoitimme miehen kanssa aviollista urheilua. Että siksi ne perheet oli ennen isompia.

Kympin tyttö

Näin liikoja kehumatta: minulla on hyvät hampaat. Niissä ei ikinä ole ollut reikiä.
Lisäksi ne ovat luonnostaan suht valkoiset ja pienellä oikomisavustuksella suorassa.

Mies jonottaa juurihoitoon ja aina välillä väittää hampaiden pesun kahdesti päivässä olevan hammastahnateollisuuden myynninedistämiskikka eikä mitenkään tarpeellista.

Arvatkaas kumman hammasgeenit toivon lapsen perineen?

Ainakin ensimmäinen hammastarkastus meni hyvin. Hampaita on, ne suostuttiin näyttämään ja todettiin oikein hienoiksi. Lisäksi elämän ensimmäinen xylitoltabletti imeskeltiin oikeaoppisesti poskesta toiseen vaihtaen - kuulemma lapset osaavat tämän jostain syystä luonnostaan ilman mitään ohjeistuksia.

Hammashoitorutiinimme saivat (tietysti) 10 pistettä ja papukaijamerkin. Aamuin illoin harjataan, pikkulasten hammastahnaa vain aavistus (kun ei osata vielä sylkeä sitä pois suusta) ja säännölliset ateriat turhia naposteluja välttäen.

Vaikka kympin tyttöjä kateelliset parjaavat - niin hyvin menee, mutta menköön.

Oikeaoppista hammastahnaa, jota "huomaamattomasti" hammashoitajan toimesta mainostettiin.

Loppua kohti

Täällä vietetään viimeistä imetysviikkoa.
Tietysti on tyhmää ilmoittaa mitään noin tarkasti, kun kyse on lapsenhoidosta. Tässä vaiheessa usko projektiin on kuitenkin vahva. Imetyskertoja on sinnikkäästi vähennetty yksi viikossa ja nyt on jäljellä enää viimeinen, iltaimetys.

Niin kuin monien - ei sentään kaikkien - asioiden lopussa, nytkin iskee pienoinen haikeus. Olkoonkin aivokemiaa ja hormoneja, mutta välillä imetyksen jälkeen on aivan pulollaan rakkautta lasta ja omaa äitiyttään kohtaan. Tietenkään en imettämisen lopun jälkeen tunne yhtään vähempää lasta kohtaan, mutta jään kaipaamaan noita tiedostamiani yli-ihania hetkiä. Ja onhan se omalla tavallaan siisti fiilis kyetä ruokkimaan lapsensa.

Fakta kuitenkin on, että lapsi on jo iso tyttö. Iso tyttömme myös syö selvästi reippaammin ruokansa nyt, kun aterian päälle ei ole tissiä tarjolla. Maitotuotteetkin ovat alkaneet maistua. Parhaiten ihan itse nokkamukista hörpitty maito. Kalsiumhuolikin on siis selätetty.

Kuin juhlistaakseen imetystaipaleemme loppua, YLE esitti Cherry Healeyn ohjelman imetyksestä.
Siitä selviää ainakin se, kuinka paljon sosiaalinen ympäristömme vaikuttaa valintoihimme - sekä se, että on kansanvalistuksestakin johonkin. Brittinaiset eivät tunnu tietävän imetyksestä ja rintamaidosta puoliakaan siitä, mitä jokainen suomalaiseen neuvolasysteemiin päätynyt äiti tietää.

Lisäksi imetys ei ohjelman mukaan briteissä ole kovin yleistä - mikä osaltaan vähentää imetystä entisestään. Tuntuu oudolle olla joukossa ainoa, joka tarjoaa tissiä. Meillä asia taitaa olla täysin päinvastoin ja useammin pulloruokintaan päätynyt selittää valintaansa. Hauska yksityiskohta oli teiniäiti, joka ajatteli, että vain hyvin toimentulevat imettävät. Rikkailla siis on varaa tarjota sinällään ilmaista ruokaa.

Cherry itse varmasti jakaa mielipiteet, mutta ainakin hän on hyvin avoin elämänsä suhteen. Muistan nähneeni aiemmin ohjelman, joissa hän opetteli deittailemaan löytääkseen miehen ja raskaudestaankin hän pyöräytti materiaalia telkkariin.

Hauskaa äitienpäivää

Onnea kaikille äideille!
Aurinko paistaa ja valkovuokkoja on paikat pullollaan - ihan niin kuin kuuluukin.

Tänä vuonna osaan itsekin olla juhlinnassa mukana. Viime vuonna kolmeviikkoisen äitinä oli vielä hiukan ulkopuolinen olo, että kuulunko minäkin nyt näihin juhlittuihin "äiteihin".

Vuosikkaamme heräsi touhukkaasti isän kanssa aamiaispuuhiin, tosin äiti tultiin herättämään melkein heti kun kahvinkeitin oli saatu ladattua. Pienet kädet eivät vielä osaa askarrella, mutta lahjaksi sain märkiä pusuja.
Kelpaa!

Tällainenkin suukko kelpaisi (kuva wikipediasta)

Aikuinen - ottakaa se kiinni!

Koko kylä kasvattaa on tosi kiva ajatus.
Valitettavasti se tarkoittaa myös sitä, että minun täytyisi osallistua muiden muksujen elämään jotenkin positiivisesti.

Olimme leikkitreffeillä puistossa, kun kokeneempi äiti-ystävä varoitti "hangaround-lapsista", joita aina liimantuu kintereille. Vähän naureskelin, koska kai nyt lapsilla on leikkipuistossa kivampaakin tekemistä kuin roikkua tuntemattoman aikuisen perässä.

No eipä vaan ole.

Kun oma mussukka pakkaa kädellä hiekkaa lapioon (juu, hän leikkii nimenomaan näin), paikalla on salamana ensimmäinen lapsi kysymässä saako hän lainata muksun muita hiekkaleluja. Mikäs siinä - yritän vaan katsoa, että lähtiessä tulee oikeat rojut mukaan. Muistutan taas itseäni, että pitäisi merkitä lelut.

Seuraavaksi minulle raportoidaan, kuinka hiekkalaatikkoon on jäänyt leluja, joista ei tiedä kenen ne ovat. En oikein tiedä, mitä minun oletetaan asialle tekevän. Tyydyn toteamaan, että niillä saa sitten kyllä leikkiä.

Pian löydän itseni keskustelemasa kissojen nimistä. Tai lähinnä kuuntelemasta selostusta kissojen nimistä. Joidenkin kissojen nimet ovat kuulemma Sauron ja Saruman. Mitään ajattelematta totean, että aika hurjat nimet. Ai miten niin, kysyy käsittääkseni noin kuusivuotias tyttö. Tajuan, että hän ei varmaankaan ole vielä tutustunut Tolkieniin, eivätkä hänen vanhempansa varmaan arvostaisi kovin tarkkaa selostusta toisia orjuuttavista pahoista velhoista. Ne on sellaisesta sadusta ja ne on aika ilkeitä, ynisen.

Täältä tulee ihmistykinkuula!, huutaa poika leikkimökin katolta. Huutoa jatkuu kunnes katson ylös ja käsken varoa hyppäämästä pienempien päälle. Vasta varmistettuuaan yleisönsä, poika loikkaa alas.

Voitko sä pelata mun kanssa tätä, kuuluu kysymys hiekkalaation reunalla olevan ristinolla-pelin luota. No, kai minä voin. Saan muksun tajuamaan, että tarkoitus on saada kolmen rivi itselle ja että hän ei voi laittaa samaan kohtaan omaa merkkiään, kuin missä minun jo on. Koska minulla ei ole aavistustakaan, miten tämä ipana suhtautuisi häviämiseen, en riskeeraa vaan annan hänen voittaa. Lapsi ilahtuu ja suostuu pelaamaan seuraavaksi ilmeisesti veljensä kanssa. Paha vaan, että noin minuutin päästä lapset riitelevät siitä ovatko myös vinot rivit mukana. Arvatkaas ketä haetaan tuomariksi. Mahdollisimman diplomaattisesti totean, että yleensä myös vinot rivit ovat mukana, mutta teidän täytyy sopia säännöt etukäteen keskenänne.

Ohhoh, onpas kello jo paljon, nyt me kyllä lähdetään kotiin, on päiväuniaika. (Ei kyllä ole, mutta puistotätiys alkaa riittää tältä iltapäivältä.)

Kosketelkaa toisianne

Millaisia suomalaiset tyypillisesti ovat?, kysyi ulkomaalainen ystäväni minulta.
Ujoja ja hiljaisia, vastasin. Ulkomaalainen ystäväni repesi nauramaan todeten, etten sitten vissiin ole kovin hyvä esimerkki suomalaisesta.

Samanlainen olo tuli, kun Hyvissä ja Huonoissa uutisissa (mahtava ohjelma) kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset ovat todella kosketuskammoisia.
Ensikuulemalta ajattelin vain, että no onhan suomalaisilla tarve verrattain suureen henkilökohtaiseen tilaan ympärillämme, mutta ei siinä ole mitään pahaa. Ja halaaminen taitaa olla sukupolvikysymys, nuoremmat aloittivat kaverien halailun ja siitä se on pikkuhiljaa leviämässä myös vanhempien polvien tavaksi. Pakko ei kuitenkaan ole halata, varsinkaan jos ei vielä kunnolla tunneta.

Mutta kyse oli muustakin. Osa suomalaisista ei kuulemma koskettele edes lapsiaan.
Miten ihmeessä se on edes mahdollista? Meidän yksivee on hyvin vahvasti sylilapsi - siinä merkityksessä että oleilee mielellään sylissä. Lisäksi halaillaan ja suukotellaan jatkuvasti. Paremman puutteessa lapsi halailee jalkoja, jos tyhmä aikuinen koittaa vaikkapa tehdä ruokaa hellan ääressä, eikä ymmärrä halia juuri sillä hetkellä.

Ihan pientä vauvaa on käytännön syistä pakko koskea: imetys, paikasta toiseen siirtäminen, hyssyttely jne. vaativat koskettamista. Ilmeisesti isompien lasten koskettelu kuitenkin siis lopetetaan. Mitään hyväähän tällaisesta ei, tietenkään, seuraa. Pitäisiköhän olla militarististen vanhemmuuskampanjoiden rinnalla joku halaa lastasi -kampanja?