Kehonrakentaja

Äitiys on hyvin kehollinen kokemus. Varmasti ruumiillisinta, mitä olen tehnyt pitkään aikaan, tai ikinä.

Lapsi saa alkunsa kehollisesti - tässä vaiheessa on isän kehon huippuhetki.

Siitä eteenpäin paljossa on kyse äidin kehosta. Raskaana kroppansa jakaa vauvan kanssa, tulokas on turvassa ja lämpimässä sisälläsi ja saa ruokansa äidin ruoasta. Riippuu tuurista ja tyypistä, miten kivaa tai ikävää tämä on kehon omistajalle.

Synnytys on tietysti kaikkien fyysisten rutistusten äiti - nimenomaan äiti. Synnytyskokemuksia on yhtä monta kuin synnytyksiä, mutta jokaisen keholta kokemus vaatii veronsa.

Vastasyntynyt otetaan syliin ja siinä vauva viettääkin paljon aikaa. Lasta sylitellään, halitaan, kannetaan, hytkytellään, pusutellaan ja niin edelleen. Tähän pääsee isäkin mukaan.
Äidin keho on kuitenkin edelleen ykkönen, sillä äiti imettää.

Tässä vaiheessa minun kroppani on siis huolehtinut pienestä ihmisen taimestamme yli vuoden. Siitä voi olla jo melkoisen ylpeä. Kroppani otti haltuunsa solumöykyn ja teki siitä tuon pikkuisen ihmisen ja edelleen pitää sitä elossa - maailmassa on vähäisempiäkin saavutuksia.

Nyt ollaan pikkuhiljaa lähdetty polulle, joka johtaa pois riippuvuudesta äidin kehosta, eli opetellaan syömään ns. kiinteää ruokaa. Perunaa, porkkanaa, banaania ja bataattia soseena on maisteltu vaihtelevalla menestyksellä. Määrät eivät vielä päätä huimaa, eikä imetys lopu vielä pitkään aikaan, mutta paluuta ei enää ole.

Kitisevä inisijä

Voihan väsymys.

Meillä on ollut ihan kummalliset pari-kolme päivää. Pikkuinen, joka on yleensä hyvällä tuulella, on kätissyt melkein tauotta. Tässä vaiheessa olen totaalisen väsähtänyt jatkuvaan kitinään.

Neitimme osaa kyllä pitää meteliä vaikka millä mitalla - kun on joku hätä. Itkuilla ilmoitetaan esimerkiksi:

"Minulla on nälkä!" (vaativin itku, jonka tosin voi  monesti ennakoida ja välttää antamalla ruokaa ennen sen alkua)

"Vaipassa on jotain ikävää" (ei niin kovaäänistä, mutta tuskastuneen kuuloista huutelua)

"Minua pelottaa" (joko täydellä volyymilla tai sitten pienenä nyyhkytyksenä, että äitikin ymmärtää ilmakihartimen olevan pelottava)

"Nyt sattui" (Kuten arvata saattaa, melkoisen äkillinen purkaus, joka asettuu hetken kauhistelun jälkeen.  Tosin taistelijasielumme osaa olla myös aika kivunkestävä: inahdustakaan ei kuulunut, vaikka hän löi itse itsään puisella lelulla huuleen, niin että tuli mustelma. Rapatessa roiskuu tai jotain)

Mutta tämä loputon kitinä, en tajua!
Mitään varsinaista hätää ei ole. Hetkittäin kitinän saa huijattua loppumaan erilaisilla viihdykkeillä, mutta samalla sekunnilla, kun viihdyttäjän pitäisi mennä vaikka vessaan, aloitetaan uudelleen. Lisäksi mussukka on nukkunut todella levottomasti ja pienissä pätkissä, mikä varmasti vain lisää ininää.

Kauhistellen ajattelen, että jotkut vauvat ovat ilmeisesti tällaisia koko ajan. Meillä on nyt takana paremmin nukuttu yö, joten toivon että kitinäpäivät olisivat ohi. Muuten loppuu huumorintaju, kun mieskin on taas melkein kartalla kuviosta:

Mies: "Ihan kuin tuolla vauvalla olisi joku mekanismi, jolla se imee itselleen lisää energiaa vanhemmista ja väsyttää ne."

Minä: "Joo on sillä, sitä kutsutaan imettämiseksi."

Huippumalli alussa

Haa-haa-hei! Kop-kop-kop! Pus-pus-pus!
Siinä valokuvaajan "ohjeistusta" pienelle eilisen kuvaussession aikana.

Olin jo raskaana ollessani tarttunut tarjoukseen vauvan valokuvaamisesta ammattilaisen toimesta. Nyt vauvan ollessa hyvin vahvasti läsnä, ajatus tunnin valokuvassessiosta tuntui etukäteen hulluudelle. Ei ihan varmasti tule mitään, varmasti menee huutamiseksi ja tuskin saadaan yhtään hyvää kuvaa.

Valokuvaaja ei onneksi ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Studioaika aloitettiin katselelmalla tarkkaan ympäristöä ja sitten vielä syötiin ennen ensimmäistäkään salamavalon räiskäystä. Koska neiti ei osaa vielä istua, suurin osa kuvista otettiin jollain tapaa äidin avustamana - ja muutamiin kuviin äiti otettiin ihan mukaankin. (En olekaan poseerannut ilman paitaa sitten omien polttarien...)

Kun alkuun pääsi, neiti antoi palaa valloittavia, vekkuleita ja riemullisia hymyjä ja vielä naureskeli innoissaan. Ei me mitään kameraa pelätä! Muutama itkunpurskauskin tuli kyllä ikuistettua. Ne kuvat olivat jänniä. Itkevästä lapsestahan ei yleensä oteta kuvia. Ehkä pitäisi, niin saisi muiston siitäkin, mille mussukka näyttää ei-niin-iloisena. Parit asun- ja vaipanvaihdot, melkoisesti käsivarsijumppaa sekä erilaisia tapoja kiinnittää vauvan huomio oikeaan suuntaan ja sitten tunti olikin jo ohi.

Lopulllista lopputulosta päästään katsomaan myöhemmin, kun kuvat on käsitelty. Saattoi olla vain osuvaa ja uppoavaa small-talkia, kun valokuvaaja kehui neitiä hyvin ilmeikkääksi ja kivaksi lapseksi kuvata, mutta kyllä minä jotain todella suloista odotan näkeväni.

Lahja

Olen tällä hetkellä kovasti onnellinen materiasta, ihan uudesta ihanasta materiasta. Sain nimittäin eilen myöhäisen synttärilahjan.

Lahja ei ole mitään järkevää tai tarpeellista. Se ei mitenkään liity vauvaan tai vauvaperheen arkeen. Se ei hyödytä koko perhettä, vaan on ihan vain minua varten. Vähän piti itselleen perustella, että aikuisella naisella kuuluu olla kallistakin hömppää ja on tästä lahjasta iloa pitkään. Mies ei tajua lahjaa ollenkaan.

Sen sijaan lahjassa on häivähdys luksusta. Ainakin vielä lahja jopa tuoksuu hyvälle. Lahja näyttää hyvälle. Minä sydän uudet kengät.

Kuva: Minna Parikka

Repomiehen Rauno

Pienelle vauvalle puhuminen on hauska taiteenlaji. Vauvoillehan voi puhua sinänsä mitä tahansa, kunhan äänensävy on iloinen.

Mies onkin vihdoin löytänyt hyvän yleisön "luennoilleen", joita hän spontaanisti pitää. Vauvaa ei tunnu vielä tylsistyttävän se, että esim. aurinkoa ei voida esitellä vain sanomalla "katsopa siellä paistaa aurinko", vaan pitää lähteä liikkeelle palavasta kaasupallosta, joka onkin tähti.

Minusta on sen sijaan tullut Rauno Repomies.

Kertoilen samaa asiaa monta kertaa hiukan eri sanoin: "Juu äiti tässä petaa sängyn, sängyn petaa äiti, petailen sänkyä, niin makaa kuin petaa ja me maataan sängyssä - sängyssä, jonka tässä petaan...". Tätä jatkuu niin kauan, että sänky on pedattu.

Rauno myös laulaa usein joko sitä mitä tekee tai salattua mielipiteitään. Toimii myös vauvan kanssa!
"Äidillä on vauva, se oma vauva on
 Ai ai mammoja, kaikilla ei ole vauvoja
- mutta sinun äidillä oma vauva on"

Nimeni on Äiti

Tässäpä yksi urbaanilegenda äitiydestä, joka näyttää pitävän paikkansa: mammat ovat keskenään "vain" mammoja. Eli jutellaan vähintään 99 % vain ja ainoastaan lapsista.

Jo sairaalassa osastolla naureskelin, kun viereisen sängyn äidille tuotiin terveisiä "Leevin äidiltä". Terveiset tuonut isä ihmetteli, miten ei tiedä sellaisen ihmisen nimeä, jonka näkee melkein päivittäin. No en tiedä minäkään, mutta niin se tuntuu olevan.

Nyt syksyllä olemme käyneet muskarissa, neuvolassa ja naapuruston leikkipuistoissa (näissä tosin vaan fiilistelemässä, ei me siellä vielä osata leikkiä) ja törmänneet toisiin äiteihin ja vauvoihin. Näinpä tiedänkin, että Olivia ei syö tuttia, vaan hänellä on aina mukana turvapupu. Isommalla Laurilla on jo kolme hammasta, mutta viimeisin oli tosi kivulias. Isla on tottunut kaupungilla kävijä. Ja niin edelleen.
Heidän äideistään en tiedä oikeastaan mitään. Kun oikein pinnistän muistan yhden äidin nimen!

Kolikon kääntöpuolena minulla ei ollut aiemmin tapana jutella tuntemattomille kadulla tai bussissa. Vaunukansan kesken syntyy juttua helposti kohdatessa. Eikä oikein voi silloin olettaa, että keskusteltaisiin muusta kuin niistä vaunuissa kellivistä yhdistävistä tekijöistä.

Onneksi on ne omat ystävät jo ajalta ennen vauvaa (aev). Heidän kanssaan saakin ehkä puhutua myös muusta kuin vauvajutuista, kun on höpissyt niitä tuntemattomassa mammaseurassa.